Elvis – sanasia elokuvasta ja myös laulajan urasta

 

Elvis

Ohjaus: Baz Luhrmann

Ensi-ilta: 29.6.2022

Pääosissa: Austin Butler (Elvis), Tom Hanks (manageri eversti Tom Parker), Olivia DeJonge (Elviksen puoliso Priscilla) ym.

 

Kesää on vielä jäljellä mutta ainakin kulttuuriin liittyen voin kokoavasti todeta, että suuria elämyksiä se ei ole antanut. Elvis-elokuvan kävin kuitenkin heinäkuun illassa katsomassa. Elokuvateatterikäyntini ovat viime vuosina olleet sen verran harvinaista herkkua, että se jääköön tämän kesän yhdeksi kohokohdaksi. Ei elokuva sinällään kovia pointseja ansainne mutta kyllä se mieleen on jäänyt. Ja ainakin siitä on muhinut jonkinmoinen ajatusprosessi omasta suhteestani tuohon itsellenikin merkittävään taiteilijaan ja hänen musiikkiinsa. Siitä esimerkkinä on juttuni loppuun sisältyvä katsaus Elviksen gospel-menneisyyteen.

En lehtien elokuvasivuja nykyisin juurikaan vilkuile tämäkin filmi olisi varmasti jäänyt katsomatta, ellei eräs ikäiseni tuttava olisi sitä niin kovasti hehkuttanut. Mitään yleisöryntäystä se ei ole saanut. Minun katsomassani näytöksessä oli nelisenkymmentä katsojaa, ehkä hieman yli. Yleensä he olivat keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, molempaa sukupuolta. Ehkä sali oli hieman naisvoittoinen. Nuoremmastakin polvesta se näytti kiinnostaneen enemmän tyttöjä. Lieköhän siihen vaikuttanut pääosan esittäjä, joka kyllä teki taidoillaan minuunkin vaikutuksen.

Elokuva jätti ristiriitaisia tunteita mutta en voi todeta erityisemmin pettyneeni. Kyllä se kannatti katsoa. Ja kertoohan se osaltaan jotain olennaista myös meidän ajastamme. Se tarvitsi tämänkaltaisen narratiivin.  Melodramaattisuus oli lähes tipotiessään. Amerikkalainen yhteiskunta vaatii Elviksen kaltaisen persoonan luomaan sidosta mustan ja valkoisen väestön keskeen. Laskelmallisuutta ei saa unohtaa. Todellisesta Elvis Presleystä se tuskin kertoi paljoakaan. Oli joka tapauksessa hyvä, ettei sorruttu menneisyydestä tuttuun imelyyteen tai pateettisuuteen, mitä en toki odottanutkaan.

Aikamoista säpinää ja hässäkkää  tuo reilun kahden ja puolen tunnin kokonaisuus on. Alku on verkkaista mutta kun nuori uraansa aloittava Elvis pääsee hytkyttelemään jalkojaan, vauhti kiihtyy ja naiset kirkuvat kiimassaan kuin aikoinaan Beatles-dokumenteissa. Valitettavasti vain tuohon uran alkuvaiheen rock-n-roll-moodiin jäädään liikaa maleksimaan ja uran moninaisuus unohtuu. Vauhti kuitenkin jatkuu siinä määrin, että elokuvan loppupuolella alkaa tulla jo kiire, jotta koko ura alamäkineen saataisiin pakettiin mukaan.

Minusta tuntuu, että amerikkalaisen yhteiskunnan vanhakantaisuutta korostetaan liikaakin. Vankilalla uhkailu saa turhan mittavat puitteet. Se on selkeää ylidramatisointia. Ja on siihen sekaan ympätty myös Elviksen oman äidin voivottelu ja järkyttyminen poikansa tekemisistä, minkä annettiin ymmärtää jouduttaneen hänen ennenaikaista kuolemaansa. Äitihän edusti tavallaan vanhakantaista kristillistä perintöä, mitä ei tietysti pidä rinnastaa mihinkään suomalaisen yhteiskunnan hartaudenharjoitukseen. Äitihän vei aikoinaan Elviksen mukanansa kirkkoon ja sieltäkin saivat pienen pojan musiikilliset virikkeet alkunsa.

Totta toki on, että Elviksen piiloerotiikkaakin tihkuvat esitykset leimattiin ”paholaisen musiikiksi”, ja aikamoinen kontrastinhan se oman aikansa yhteiskuntaan toi.

Nuoruuden rock-n-roll-maailmaan on kuitenkin paneuduttu niin perin pohjin, että uran monet muut vaiheet unohtuvat. Eikä elokuvan Elvis ole se sama ujonpuoleinen tyyppi, joka vaikutelma minulla itselläni muodostuu vanhoja filmipätkiä katsellessa.

Armeijakausi menee nopeasti mutta siihenkin on täytynyt hieman paneutua, koska Elvishän kohtaa Saksassa palvellessaan tulevan vaimonsa. Maineikas elokuva-ura sen sijaan ohitetaan.

Sitten perheessä onkin jo lapsi ja upea Graceland. Ja ollaan jo vuodessa 68, kun Elvin on tekemässä come backia.

Luodaan siinä välissä myös joulukonserttia, jonka yhteydessä Elvis onnistuu taas olevinaan järkyttämään omaa vanhakantaista manageriaan. Tom Hanksin esittämä eversti on mielestäni elokuvan selkeä ylilyönti. Se parodia ei pure. Minusta se alkaa jo tuntua kiusalliselta.

Loppua kohden vauhti kiihtyy. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä onkin vanha julkisuuden kuluttama mies, jonka taiteilijan sielu on todellisuudessa toki vielä jäljellä. Sen taiteilijan sielun etsimiseen ja näyttämiseen ei elokuvassa kylläkään keskitytä vaan eletään muussa julkisuuden tuomassa pintaliidossa.

Elokuva on pitkä ja noin puolentoista tunnin katsomisen jälkeen aloin jo vilkuilla kelloani. En jaksa eläytyä siihen yksipuoliseen hengailuun. Toki taiteilijan elämä oli kiihkeää ja kyllä siinä tapahtumat ehtivät vaihdella. En pitkästynyt, mutta toisaalta tunsin, että eihän tämä leffa ole ”mun juttu”.

Las Vegasin konsertit toivat positiivista sykettä. Se vaihe Elviksen uralla saa ansaitsemansa huomion. Ja soihan siellä Suspicious minds, joka sattuu kuulumaan omiin suosikkeihini. Siitä sain siis kyllä nautiskella, mutta tässäkin osiossa eversti Parkerin osuus saa minut kiusaantumaan. Managerin toiminnasta tehdään tavallaan pilkkaa. Hänen todellinen merkityksensä Elviksen uralla jää varjoon.

Äkkirikastumisen myötä rahankäytössä joudutaan hunningolle. Paineet ja velat kasvavat. Lääkkeet pitävät miestä pystyssä, perhe hajoaa. Ollaan umpikujassa. Sen romahduksen kuvaamiseen ei elokuvan tekijöillä riittänyt tarpeeksi henkisiä voimavaroja. 

Loppukohtaus on mielestäni elokuvan eräänlainen huipennus, kun näemme valkokankaalla oikean Elviksen. Tässä vaiheessa hän on tosiasiassa jo kuoleman kynnyksellä. Pöhöttynyt, sairauksien ja lääkkeiden väärinkäytön murtama sankari astui vaivalloisesti pianon ääreen ja siitä lähti Unchained Melody soimaan. Se pysäytti. Etsin tuon katkelman heti kotiin tultuani Youtubesta mutta ei se niin irrallaan katsottuna luo samaa vaikutusta.

Se on koskettava päätös. Se sitoo yhteen 42-vuotiaan taiteilijan elämän. Riehakkaasta nuorison idolista päädytään tuttuun kaulukselliseen glamouria sädehtivään valkoasuun. Laulajan sisimmässä sykkii kuitenkin suru ja kaipaus menneeseen. Se riipaisee.

Unchained Melody löytyy Elviksen viimeiseltä levyltä. Kappale kuitenkin on peräisin 50-luvulta ja on sen myötä omalla tavalla siteenä Elviksen nuoruuteen ja uran rajuihin nousuvuosiin, jolloin suosion rajusta kääntöpuolesta ei ollut tajua. Unchained merkitsee ”kahleetonta”. Ei sen tarvitse mitään merkitä, mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Uransa kahleisiin jäänyt suuri taiteilija pystyy hetkeksi vapautumaan ja avautumaan.

….

Todetaan vielä erikseen, että pääosan esittäjä Austin Butler on loistava. Hän on katsomisen arvoinen. Tom Hanksin esittämästä managerista totean vielä sen verran, että tähän aikaan se parodia toki sopii. Setämies on istutettu nuorten maailmaan ja hänet kuvataan kovin vahvasti ja yksioikoisesti negatiivisessa valossa.

Elviksen hahmossa minua häiritsee pinnallisuus. Elviksen come-back vuonna 1968 sutaistaan läpi jonkinlaisena kavalkadina kiireessä hutaisten. Missä on se taiteilijan tuotannosta selkeästi esiin nouseva herkkä puoli?

…

Palaan vielä elokuvan loppuhetkiin. Koen vielä sen päätteeksi toisenkin mieltä kohottavan hetken. Kun nimikavalkadi pyörii jo edessäni ja kiireisimmät ovat ehtineet poistua salista, jään kuuntelemaan taustalla soivaa tuttua taustakappaletta – yhtä omista suosikeistani Elviksen valtavassa laulukokoelmassa - In the Ghetto. Se on sisältönsä puolesta ehkä ainoa kappale, jolla Elvis ottaa kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä vaiheessa lähden jo nauttimaan lämpöisestä kesäyöstä.

…

Lopuksi käsittelen Elviksen Gospel-uraa, josta elokuvassa ei mainita sanaakaan. Totean kuitenkin laulajan urasta, että kyllähän sieltä löytyy yhteiskunnallisesti merkittäviä kappaleita. Yksi sellainen on If I can dream. Se laulu syntyi pian Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen. Laulullaan Elvis palauttaa mieliin Kingin kuuluisan I have a dream -puheensa ja nostaa näin omalla tavallaan esille yhteiskunnallisen tasa-arvon ja mustan väestön osan kansalaisoikeudet.

Elviksen uraan kuuluu myös gospel. Se on saanut alkunsa aivan varhaisesta lapsuudesta syntymäkaupungissaan Tupelossa (Mississippi), kun hän kävi äitinsä mukana kirkossa ja innostui siellä kuulemastaan musiikista. Sieltä heräsi kipinä gospelmusiikkiin. Se ilmeni Elviksen uralla eri tavoin. Nuorena Elvis seurasi Country-laulajien esityksiä radiossa ja heidän musiikissaan oli usein mukana gospelia.

Varhaisessa teini-iässä hän vietti aikaansa mustien asuinkortteleissa, ensin Tupelossa ja sittemmin Memphisissä, jonne perhe muutti.  Näin hän tutustui mustan väestönosan musiikkiin saaden sieltä vaikutteita.

Elvikselle avautui Gospelin moninaisuus. Memphisissä Elvin kävi Gospelkonserteissa ja hänen suosikikseen nousi maineikas The Statesment Quartet. Elvis vaikuttui kokemuksistaan ja hän mielellään jäljitteli kvartetin laulajia – nimenomaan kahta ääripäätä. Toinen oli korkea tenori Jack Hess, ja toisaalta vaikutuksen teki ”Big Chief”, kvartetin karismaattinen bassolaulaja. Lieköhän tuossa oli lähtökohta Elviksen oman lauluäänen kehitykselle. Ääniala oli suunnattoman laaja – matalasta bassosta korkeisiin hehkutuksiin.

Ensimmäiset levytykset vuosilta 1953-55 Sun-studiossa Memphisissä ne heijastavat Elviksen musiikillisen kiinnostuksen moninaisuutta: blues, rhytm&blues, country&western, hillbilly, rockabilly, bluegrass ja tietysti gospel. Satisfied vuodelta 1954 oli alku gospeluralle mutta se levytys on kadonnut, kuten valitettavasti muutama muukin noiden vuosien levytys. Se kappale oli poimittu yhteisestä keikasta The Million Dollar Quartet -lauluyhtyeen kanssa.

Elviksen ensimmäinen varsinainen listahitti oli vuonna 1956 levytetty Heartbreak Hotel. Siitä ura lähti nousuun mutta Elvis ei unohtanut gospel-menneisyyttään. Jo aivan levytysuran alusta lähtien Elvin pyrki saada levyttää eräitä gospelmusiikin suosikkejaan.

Jordanaires-lauluyhtyeen kanssa TV-showssa tammikuussa 1957 esitetty Peace in The Valley oli lähtölaukauksena neljän kappaleen samannimiselle EP-levylle, jota myytiin yli 500 000 kappaletta. Se osoitti, että Elviksellä kysyntää oli myös muulle kuin maalliselle musiikille. Tuolloinhan Elviksen rock-n-roll -esitykset oli leimattu paholaisen musiikiksi, mikä juuri katsomassani elokuvassa nousee hyvin esille.

Vuonna 1960 ilmestynyt albumi His Hands in Mine oli lämminhenkinen kunnianosoitus Elviksen omille suosikkikvarteteille (Statesmen Quartet, The Blackwood Brothers ja The Golden Quartet).

Seuraavat gospel-albumit How Great Thou are (1966) ja He touched Me (1972) saivat jo Grammy-palkinnot.

Tämä oli pikainen katsaus Elviksen gospel-uraan. Poimin sen Ultimate Gospel -levyn oheistekstistä.

 

Kaseva

Kaseva merkitsee ’kätevää’ mutta nyt kirjoitan yhtyeestä, joka on saanut itsellensä sopivan nimen.

Kaseva-yhtye kävi Kouvolassa soittamassa. Menin paikalle lähinnä uteliaisuuttani, mutta se oli loppujen lopuksi mahtavan hyvä konsertti. Kyllä moniääninen stemmalaulu kuulostaa hienolta. Pojat olivat harjoitelleet. Ja kitaratkin soivat hienosti. Oli paljon vanhoja tuttuja kappaleita eivätkä uudetkaan huonoja olleet.  Soundi oli taattua Kasevaa.

Vanha mies ja Judie sekä kaksi ylimääräistä jäivät erityisesti mieleen. Judiessa laulusolistina oli vuonna 2015 yhtyeeseen mukaan tullut kitaristi Tommi Kekoni. Pidin erityisesti hänen äänestään. Judie oli kyllä mainio. Hän lauloi myös konsertin alkuosassa yhden laulun, jonka olen nyt kadottanut muistista. Se taisi olla Tiedät kai, vuoden 1973 kokoelmasta. Tommi Kekoni kitaristina ja laulajana on nykyisen Kasevan voimahahmo.

Vanha mies, Tyhjää ja Stripteasetanssija taisivat saada Judien ja ylimääräisten ohella suurimmat aplodit, miksei myös Mari. Stripteasetanssijaa ennen yhtyeen basisti evästi yleisöä, että se perustuu tositarinaan. Sehän on se biisi, joka teki yhtyeen Suomessa tunnetuksi.

Naula läpi pään oli ensimmäinen ylimääräinen. Siinä sai Tommi Kekoni hehkutella kitarallaan. Sitten vielä tuli Monen vuoden jälkeen. Siinä stemmalaulu toimi hienosti ja yleisö sai läksiäisiksi nostalgisen mielen.

Itse asiassa minulla on muistiongelmia. Kasevan kappaleet ovat jääneet 70-luvulta alkaen päähäni. Ne ovat kuin yksi kappale. Konsertissa soinut Kun maailma elää saattoi myös olla konsertin päätöskappale. Sekoitan ne helposti keskenään. Mutta väliäkös sillä.

Yhtyeen laulut olivat jääneet 70-luvulta mieleen ja halusin verestää muistoja. Kyllä kannatti mennä. Yhtye on pitänyt kiinni vahvuuksistaan. Herkkyys ja yhteissointi ja alussa mainitsemani stemmalaulu – siinä on edelleen sen voima. Pääsolistin äänessä on välillä kuultavissa ajan patinaa, mutta se on elämän jälki ja syventää osaltaan perspektiiviä.

Ilmoituksesta huomaa, että konsertti oli kielletty alle 18 vuotiailta. Se johtuu pelkästään siitä, että olutta ja muita kevyitä alkoholijuomia sai ottaa saliin mukaan. Konsertti pidettiin Kino Kouvossa. Se oli joskus elokuvanäyttämö, nyt siinä järjestetään pienimuotoisia konsertteja. Seuraava taiteilijavieras on Edu Kettunen.

Nuo ylimäräiset ä:n pisteet jäivät huvittamaan.

Kommentointia musiikin ruumiillisuudesta ja aitoudesta

Helatorstaina yleisradion Arvolataamo-ohjelmassa keskusteltiin laulun voimasta. Se on kuultavissa toistaiseksi Areenassa: http://areena.yle.fi/1-2720486 .

Keskustelemassa ja omia laulujaan esittämässä ovat Harri Saksala, Aija Puurtinen, Jukka Tervo ja Anja Hurme. Toimittajana on Riikka Rahi. Ihan kiinnostava on ohjelma, vaikka lähes puolitoistatuntinen onkin pitkä aika. Olen poiminut tähän kolme itselleni mieleen jäänyttä kohtaa. Yksi koskee myös kirjoittamishetkellä ajankohtaista eurovision laulukilpailua ja nimenomaan Suomen edustajaa Pentti Kurikan Nimipäiviä (http://en.wikipedia.org/wiki/Pertti_Kurikan_Nimip%C3%A4iv%C3%A4t).

1)

Käydään keskustelua ensin musiikkiin liittyvistä tunteista ja mennään siihen, miten fyysinen prosessi laulaminen on. Musiikkiterapeutti Jukka Tervo korostaa, että musiikki on pohjimmiltaan ruumiillinen tapahtuma. Musiikki ei tule aivoista, vaan ruumiista, jossa ihmisen tunteetkin asuvat. Vähän liioitellen Tervo lausuu ”Hyvä musa tulee vattasta”.

Kukaan keskustelijoista ei pane varsinaisesti vastaan, vaikka heidän mielestään ruumis-sana ei sovikaan tähän yhteyteen ja he käyttäisivät mieluummin ”kehoa”. Siinä Tervo ei kuitenkaan anna periksi. Entinen Topmost-solisti Harri Saksala tuo rockimiehen näkökulman: ”Kunnon rock tuntuu vain munissa.” Blues-mimmi, musiikin tohtori Aija Puurtinen (tai saattoi olla toimittajakin) on ilmaisussaan akateemisempi. Hänen mukaansa kyse on lantionpohjalihaksista. Siellä saakka teksti ja musiikki aistitaan.

2)

Keskustellaan Suomen euroviisukappaleesta. Ensin tulee nauhalta Pentti Kurikan haastattelu. Sitten keskustelijat sanovat mielipiteensä. ”Siinä ei ole mitään päälle liimattua tai teeskenneltyä”, toteaa käsittääkseni Aija Puurtinen. Jukka Tervolla on kokemusta myös kehitysvammaisten musiikkiterapiasta. Tässä on hänen näkemyksensä:

”Tää on suuri sivistystapahtuma vuosikausiin. Nyt kun tää bändi käy voittamassa koko roskan, niin se [siis euroviisut] voidaan sitten lopettaa tarpeettomana, jota se on ollut jo vuosikymmenet. Se on kunniakas teos. Siinä aitous tulee esiin. Paska on hirveän vaikea tunnistaa, jos ei ole aitoutta vieressä. Kun tulee aitoutta ja sydämellisyyttä, niin silloin koko tämä keskustelumme musiikista muuttuu ihan typeräksi. Nämä kaverit pyyhkii meidän sydämet täyteen aitoutta. Ollaan kiitollisia siitä!”

3)

Jokainen vieras esittää oman laulunsa, josta sitten keskustellaan. Minulle mieleen jäävin oli Aija Puurtisen soolo, joka alkaa kohdassa 33:58. Toimittaja kommentoi esitystä näin: ”Pistin merkille äärettömän rauhan ja keveyden, miten olit tuon tarinan päällä. Itse olen huomannut, että kun en ole ammattilainen, rupeaa helposti kiirehtimään. Mutta sä osaat asettua asian päälle ja äärelle.”