Rakkauden voima – Owen Matthews kertoo sukunsa elämäntarinaa

Owen Matthews

Stalinin lapset- Sodan ja rakkauden arvet.

Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Otava 2009

Nyt käsittelemäni kirjan alkuperäisversio ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, suomennos seuraavana vuonna. Hienoa, että se suomennettiin. Kyseessä on varsin koskettava tarina, muistamisen arvoinen.

Kirjan otsikko ei minua miellytä. Ei siinä mitään Stalinin lapsia ole, neuvostolapsia kyllä. Stalin on kaukana kirjan henkilöistä. Ei neuvostosysteemi mikään yhden henkilön luomus ollut, vaikka Stalinin kuva olikin henkilökulttinsa vuoksi kaikkien sydämessä.

Alkuperäinen nimi on Stalin's Children: Three Generations of Love and War, suomeksi ”Stalinin lapset: sodan ja rakkauden kolme sukupolvea. Staliniin viittaaminen on myyntikikka. Kiinnostus saadaan heräämään. Suomennoksessa tuodaan lisää tunnevoimaista melodraamaa viittaamalla arpiin. Venäjällä kirja ilmestyi vuonna 2010. Siellä ei Staliniin viittaamalla kysyntää kohoteta. Se on saanut uuden otsikon: Антисоветский роман – ”Neuvostovastainen rakkaustarina”. Siinä on mielestäni ideaa.

Itse pohdiskelin pitkää oman kirjoitukseni otsikkoa. Aluksi halusin kirjoittaa lyhyen version ja keskittyä tuon monella eri vuosikymmenellä ja kolmessa sukupolvessa liikkuvan teoksen minua eniten koskettaneeseen seikkaan – Matthewsin vanhempien Mervynin ja Ljudmilan rakkaustarinaan, joka on mielestäni vakuuttava osoitus syvästä kaiken voittavasta rakkaudesta. Otsikkoni muotoutui jo siinä vaiheessa. Päätin laajentaa käsittelyäni mutta punnittuani eri vaihtoehtoja palasin alkuperäiseen. 

Venäjännöksen otsikkoversiota mukaileva ”neuvostovastainen rakkaus” kiehtoi minua kovasti. En halunnut kuitenkaan jämähtää yhteen aikakauteen. Kahden ihmisen rakkaudesta tässä on kyse, aidoimmillaan. ”Rakkaus on pitkämielinen, … kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii”, todetaan Uudessa testamentissa. Mielessäni soi kohtaus Andrei Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov, jossa elokuvan nimihenkilö leikkii pienen lapsen kanssa iloiten ja nauraen ja toistaa tuota rakkauden ensimmäisistä korinttolaiskirjeistä löytyvää vahvaa julistusta. Elokuva valmistui samoihin aikoihin, kuin Matthewsin vanhemmat tapasivat. Jonkin kohtalonyhteyden siinä näen, vaikka nyt toimittiinkin raa’assa maallisessa todellisuudessa. Katkelma on nähtävissä täällä.

Vuonna 1971 Lontoossa syntynyt Owen Matthews on toimittaja ja kirjailija. Owen Matthews työskenteli kirjaa valmistellessaan Moskovassa Newsweekin toimituksen esimiehenä.  Kirjassa hän käy lävitse äitinsä vanhempien taustoja ja kohtaloa sekä seuraa tarkasti äidin elämänvaiheita Neuvostoliitossa.

Tässä on venäläistä kuvausta Matthewsin kirjasta:

Se on koskettava kertomus rakkaudesta, puoleensavetävä tutkielma ja todellinen ”vakoilutarina”. Kolmeen venäläiseen sukupolveen kuuluvia ihmisiä nousee unohduksen varjosta. kolme sukupolvea, joiden elämässä ruumiillistuu vuosisadan historia.  Matthews kirjoittaa poikkeuksellisen elävästi, ei journalistin vaan romaanikirjailijan tekniikalla.

Kirjassa liikutaan eri aikakausissa, vuosikymmenestä toiseen hypätään sujuvasti. Se on siis varsin monitasoinen teos, joka vie välillä täysin mukanaan. Owen Matthews kuvaa 1990-luvun Venäjän murrosta, kun hän samanaikaisesti yrittää selvittää arkistoista vanhempiensa ja isovanhempiensa taustoja. Näin ollen kirjassa seurataan myös isovanhempien elämää 20- ja 30-lukujen Neuvostoliitossa. Matthews on kyennyt käsittelemään noita vuosia hyvin todentuntuisesti. Tarina oman äidin varhaislapsuuden vaiheista tuntuu aidolta, kuin olisi katsonut elokuvaa.

Pääosan vie kuitenkin Owenin isän Mervynin vuodet 50-luvun lopun ja 60-luvun Neuvostoliitossa. Mervyn  meni Moskovaan ensin diplomaatin statuksella. Hänet valittiin Britannian suurlähetystöön töihin ja totta kai hän oli vielä nuori mies ja arvohierarkiassa vähäisin. Hän joutui heti muiden diplomaattien lailla KGB:n valvontaan. Hyväuskoisena hölmönä hän meni helposti salaisen poliisin lankaan. Hänelle oli käydä huonosti, mutta onneksi hän viime hetkellä tajusi tilanteen kehityksen.

Kirjassa kuvataan tilanteita, jossa yhtäkkiä yllättävissä paikoissa – jopa lomamatkalla toisella puolella Venäjää -  sattuu kohdalle ”sattumalta” samassa paikassa lomaileva ”ystävä”, joka sitten järjestää Mervynille erilaisia elämyksiä. Minä koin Neuvostoliiton paljon myöhemmin kuin Mervyn mutta kovin tutuilta nuo yllättävät tapaamiset vaikuttavat.

Tulee vaihe, jolloin Mervynin on sanottava jyrkkä ei yhteistyölle. Siinä vaiheessa hän on saanut jo kohdalleen uhkauksia. Peli oli kääntymässä röyhkeämpään suuntaan.

Tuota ennen Mervyn oli kuitenkin jo jättänyt suurlähetystön ja siirtynyt Moskovan valtionyliopiston jatko-opinto-ohjelmaan. Eron taustalla oli tapaus, kun hän oli auttanut erästä Boris Pasternakin runojen ihailijaa lähettämällä tälle diplomaattipostin kautta Leninin kirjastossa kuvaamiaan Pasternakin nuoruuden ajan julkisuudelta kiellettyjä runoja. Mervyn sai toki vain ankarat nuhteet mutta kun sitten avautui mahdollista siirtyä vaihto-ohjelman kautta yliopistoon, hän ei aikaillut. Myöhemmin hän tutustui Ljudmilaan ja siitä alkoi kamppailu rakastetun saamiseksi länteen. Siihen tarinaan palaan edempänä.

Owen Matthewsin äiti Ljudmila on omaa sukua Bibikova. Käytän hänestä vastedes lyhennettyä kutsumanimeä Mila. Hän on siis venäläinen, vaikka ehkä pitäisi puhua osin ukrainalaisista juurista, sillä isoäiti Marta on lähtöisin pienestä kylästä Keski-Ukrainasta Pultavan kaupungin läheltä. Isoisä Boris Bibikov (1903-1937) on kotoisin Krimiltä. 

Isoisä Boris Bibikov oli aikansa kommunistijohtajia, jonka kohtalo 30-luvun loppupuolen tapahtumissa on kovin tuttu tarina. Vielä vuonna 20-luvun puolivälissä hän oli aatteeltaan luja ja elämäntavoiltaan tiukka työväen aatteen mies, joka antoi tyttärelleenkin nimen Vladimir Leninin nimen mukaan. Myöhemmin neuvostoyhteiskunnan kehityksen myötä moraali alkoi löystyä eikä Stalinin nimi enää kelvannut seuraavalle lapselle.  Bibikov teloitettiin 30-luvun suurissa puhdistuksissa.  Isoäiti Marta joutui miehensä vangitsemisen jälkeen vankileirille ja perheen lapset Lenina (s. 1925) ja Ljudmila (s. 1934) lastenkotiin. Sisarukset saivat kuitenkin olla alkuvaiheessa yhdessä eivätkä he menettäneet yhteyttään. Myös yhteys äitiin toimi kirjeitse. Isosisko Lenina pääsi turvaan setänsä luokse. Sodan jälkeen vuonna 1948 hän sai kirjeen Kazakstanista äidiltään. Tämä kertoi synnyttäneensä poikalapsen ja pääsevänsä pian vapauteen. Äiti saapui mutta ilman poikaansa.

Yllä kirjoitin rakkauden voimasta, niin tuo voima näkyy myös vuosina isän vangitsemisen jälkeen. Mila joutui isonsiskonsa kanssa kolme vuotiaana eroon vanhemmistaan eikä hänellä jäänyt isästään juurikaan muistikuvia.  Sisarukset selvisivät kuin ihmeen kaupalla turvallisesti sodan yli. Neuvostojärjestelmää uskollisesti palvellut setäkin otti Leninan huomaansa tietäen sen olevan riski, koska kyseessä oli ”kansanvihollisen” lapsi. Mila-sisko sai myöhemmin mahdollisuuden kouluttautua, mikä ei ollut lastenkodin kasvatille ja ”kansanvihollisen lapselle itsestäänselvyys.

 Kerron vielä pienen yksityiskohdan Boris Bibikovin sukujuurista. Boriksen juuret juontuvat keisari Katariina Suuren kenraaliin, Aleksandr Bibikoviin, joka sai kunniaa osallistumalla  vuonna 1773 historiasta tunnetun Pugatšovin kapinan raakaan tukahduttamiseen.

Ennen kuin menen lähemmin yksityiskohtiin, arvioin vielä hieman kirjaa. Yllä olevista kehuista käy jo ilmi oma positiivinen asenteeni. En sitä kuitenkaan halua pelkästään ylistää. Siinä mennään välillä melodramaattiseen suuntaan, missä sinänsä ei ole mitään pahaa. Siirapista ollaan kuitenkin kaukana. 90-lukua kuvatessaan Matthewsin muistelot ovat vähintäänkin sävyttynyttä. Ei se toki vääristelyä ole. Monet kirjaa arvioineet venäläiset ovat myös kokeneet 90-luvun aivan toisin kuin Matthews. Itseäni jäi kalvamaan eräs kohtaus aivan Moskovan keskustassa, kun hänen kimppuunsa hyökätään ja hänet yritetään ryöstää.  Hyökkäys tuntuu pahasti päälle liimatulta. Kaiken lisäksi se on kömpelösti kuvattu. Jää vaikutelma, että tekijä on vain halunnut sen myötä käsitellä tuon ajan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Samalla tuodessaan lukijoiden ulottuville kuvauksen oikeusjutusta tekijä yrittää tuoda kokonaisuuteen sopivaa kontrastia. Epäilykseni heräsi jo siinä vaiheessa, kun hyökkääjiä oli alun alkuun kolme, mutta lopulta pidätettyjä vain kaksi. Yksi tuntui yhtäkkiä unohtuneen. Saattaa myös olla, että yllättävän tapauksen tehtävä oli luoda lukijalle jännitystä ja viitata salaisen poliisin toimintaan. Siitä ei ollut kuitenkaan kyse, mutta jokin hauras sidos hänen isänsä ja isoisänsä kohtaloihin saatiin luotua.

Asuin itse 90-luvulla ajoittain Venäjällä. Jotain kosketuskohtaa siis minullakin on. Pahimpia murrosaikoja en siellä kuitenkaan ollut.

Juhana Lepoluoto on kirjoittanut kirjasta arvion Keskisuomalainen-lehteen. Se on luettavissa täällä. Se on hyvin myönteinen, mutta puutun nyt kritiikkiin. Milan isä oli keskeinen hahmo, kun Harkovan kaupunkiin rakennettiin 30-luvun vaihteessa suurta traktoritehdasta amerikkalaisten avustuksella.  Matthews sortuu välillä verrattain kaunistelevaan kuvaukseen ja Lepoluoto on siihen takertunut. Lisäksi muurarin ammatista kokemusta omannut journalisti kiusaantui hänelle tutusta aiheesta. Ei se kai niin yksinkertaista ollut. Tässä pari lainausta Lepoluodon tekstistä:

”Vallankumousromantiikka puree vieläkin, ainakin jollakin tasolla. Tosin kuvaus siitä, miten päättäväinen puoluemies Boris Bibikov rakennuttaa kokonaisen traktoritehtaan savesta pelkällä tahtonsa voimalla, vetää huulet tietäväiseen hymyyn.”

”Sotareportterina mainio nuori Matthews kertoo kuin 1930-luvun propagandalehtiä toistaen, miten pelkkiä tupien uuneja rustanneet musikat alkoivat muurata hallien seiniä ja pelkkiä hirsimökkejä veistäneet maalaiset oppivat pystyttämään parakkeja.”

Matthews tuo loistavasti esille sen yhteiskunnallisen kontrastin, joka Harkovan traktoritehdashankkeen oheen liittyy. Palosieluinen Bibikov näki kyllä kaiken karuuden mutta hän oli omistautunut omaan tehtäväänsä ja usko oli vahva. Häntä ei voi syyttää, vaikka hän näki ja koki kaiken. Hän teki kaikkensa ja uskoi hyvään. Bernard Shaw’ta voisi syyttää, kun ei ollut mitään näkevinään.  Hän oli kuitenkin maailmanluokan kirjailija ja älykkö.

..............................

Boris Bibikov ja Harkovan traktoritehtaan rakennusprojekti

Matthewsin perusteellinen kertomus Harkovan traktoritehtaan suureellisesta rakennusprojektista, sen innostuneesta ilmapiiristä, samaan aikaan toteutetusta kollektivoinnista, niittokoneen lailla talonpoikia Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä kaatavasta nälänhädästä sekä tuota kaikkea vääristävästä virallisesta tiedotuspolitiikasta on kirjan yksi vahvimmista tiivistetyistä tietopaketeista. Se avaa karun todellisuuden ja vie lukijan ruohonjuuritasolle kokemaan tilanteen epätoivoisuuden. Samalla kuin nälkiintyneitä kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin sulloutuneita talonpoikia kaatui kuin heinää, rakennettiin maaseudun pelastajaksi kuviteltua traktoritehdasta, tuhlattiin valtion varoja, jotka oli saatu myymällä ulkomaille viljaa. Ja tuo vilja oli tietysti pois nälkää näkeviltä talonpojilta.

Pakkokollektivointi ajoi valtion sotaan mutta siinä sodassa toinen osapuoli oli aseistamaton. Matthews lainaa Solženitsynia, jonka mukaan kyseessä oli toinen sisällissota. Siinä Venäjän selkäranka murtui. Stalin itse ei kieltänyt väkivaltaa ja kaaosta mutta kommentoi sitä kaunistellen kirjoittaen, että paikalliset kaaderit olivat ”päästään pyörällä menestyksestä”.

Boris Bibikov oli työmaalla mukana yhtenä johtavana puoluevirkailijana, jonka tehtävänä oli toimia tässä epätoivoiselta vaikuttavassa rakennusprojektissa innoittajana ja kannustajana, jotta olisi pysytty liian tiukaksi määrätyssä aikataulussa. Noilta ajoilta säilynyt yhteiskuva kertoo, että kyseessä oli päättäväisen näköinen mies, jonka silmistä paljastui määrätietoisuutta ja aatteen paloa.  Hän teki työtään itseään säästämättä - Matthewsin mukaan jopa fanaattisesti - aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Perhe asui tuolloin vielä ahtaasti. Martan kiusaksi he joutuivat jakamaan asunnon lapsettoman juutalaispariskunnan kanssa. Alkuvaiheessa Bibikov rämpi savikentällä, Marta pesi hänen savisia vaatteitaan keittäen niitä emalikattilassa kaasuliedellä. Tytär Lenina muisti äidin valitelleen täistä.

Bibikov katosi usein tehtaaseen päiväkausiksi, iltaisin hän opiskeli saksan kieltä. Marta epäili mustasukkaisena, että hänellä oli suhde opettajattareen. Kaiken ohessa Bibikov oli myös seuraihminen, joka kutsui välillä vieraita kotiinsa. Hän ei kuitenkaan itse juonut eikä polttanut, mikä vain korostaa hänen aatteellisuuttaan,

Bibikov oli innoittaja, joka yritti kannustaa työläisiä yhä parempiin saavutuksiin.  Hän kirjoitti iskulauseita jopa vessan seiniin. Hänen tehtävänään oli myös rekrytoida lisää työvoimaa. Hän piti puheita tehdasta ylistäen. Oheismateriaalina hänellä oli värikkäitä kuvia, joiden avulla hän pyrki suuntaamaan sanomansa lukutaidottomalle yleisölle. mahdollisimman tehokkaasti perille.

Bibikov oli tehtaan lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti siihen säännöllisesti. Muutama kirjoitus pääsi jopa valtakunnalliseen Izvestija-lehteen. Tuolloin jutut julkaistiin ilman kirjoittajan nimeä. Eräiden aikalaisten muisteluiden mukaan Bibikovia arvostettiin ja ihailtiin tuolloin laajalti.

Aikataulussa pysymisessä oli tuolloin ongelmia. Sen vuoksi rakennusprojektissa otettiin käyttöön sosialistisen kilpailun järjestelmä. Matthews kirjoittaa, että sen otti Bibikov käyttöön, mikä vaikuttaa hieman liioittelulta. Siinä työläiset kilpailivat keskenään ja nopeimmin tehtävästään suorittaneista tuli sankareita. Eräs esimerkiksi kokosi amerikkalaisen kaivinkoneen kuudessa päivässä, kun valmistajan ohjekirjassa suositus oli kaksi viikkoa. Kilpailuun kuului myös ilmiantojärjestelmä, jossa työtoverit paljastivat laiskottelijat. Työtavoitteista oltiin kuitenkin jäljessä. Niinpä järjestettiin iltoja, jolloin torvisoittokunnat olivat innoittamassa keskenään kilpailevia työryhmiä. Tästä tuli lopulta jopa pakkomielle, ennätyksiä ja suoranaisia ihmetekoja tehtiin. Joskus torvisoittokunta soitti läpi yön. Muuraustulokset olivat huikeita, mutta – kuten Lepoluotokin ihmettelee – tuloksen laadusta ei kerrota mitään.

Tämän kaiken ohessa Bibikov teki aloitteen iltakoulun aloittamisesta. Vielä vuosi aikaisemmin nälkäisinä talonpoikina savea kaivaneet miehet, saattoivat iltaopintojen kautta pätevöityä koneenkäyttäjiksi ja teknikoiksi. Vauhti oli rajua. Työvuorojen päätyttyä työläiset ryntäsivät opintojen pariin. Marta odotti joskus pitkämielisenä miestään kotiin.  Syyksi hän kertoi, että hän oli vetämässä marxismi-leninismin iltakurssia työläisille. Matthewsin mukaan kyseessä oli tekosyy.

Elokuussa 1931 valmistuivat tehtaalta traktorien ensimmäiset koekappaleet, 15 kuukautta ensimmäisestä lapionpistosta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä oli tehtaan viralliset juhlavat avajaiset. Traktorit valmistuivat kuitenkin liian myöhään, jotta niistä olisi ollut apua nälänhädän ja kollektivoinnin tuhoamalle sadolle.

Kuvaavaa on, että vuoden 1937 oikeudenkäynnissä Bibikovia syytettiin traktoritehtaan töiden laiminlyönneistä. Vakavin syyte koski Amerikasta kalliilla hinnalla hankitun höyryvasaran sabotointia. Näin palkittiin antaumuksella rakennusprojektiin omistautunutta kommunistia. Traktoritehdasprojektissa ei säästetty varoja. Pelkästään tuon yhden höyryvasaran hinta vastasi lähes tuhatta vehnätonnia, jolla olisi ollut nälänhädässä suuri apu.

.............................. 

Tutustuin Harkovan traktoritehtaan nykyiseen tilanteeseen. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä. Panin merkille, että sillä on nykyisessä Ukrainassa yhä tärkeämpi merkitys. Sen toiminta on nyt saatu monen hyvin heikon vuoden jälkeen voittoisaksi. Kun tutustuin tehtaan omien verkkosivujen kautta sen historiaan, siellä vaietaan noista perustamisaikojen ongelmista täysin.  On luotu vain loistokasta tarinaa amerikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa rakennetusta laitoksesta. Tähän narratiiviin Owen Matthewsin kirja tuo oivasti  säröä.

Harkovan traktoritehtaan ensimmäiselle traktorille omistettu muistomerkki

Harkovan traktoritehtaan uusin tuote

…

Perhe asui Harkovan tehdasprojektin päätyttyä Tšernigovin kaupungissa Pohjois-Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Isästä oli tullut alueen poliittinen johtaja. Mila sai kasvaa varhaislapsuutensa suhteellisesti ottaen yltäkylläisyydessä. Perhe sai etuoikeutettuna nauttia herkuista, joista tavallinen kansa jäi paitsi. Isän vangitsemisen jälkeen elämä muuttui totaalisesti. Rahantulo loppui. Kirjassa kerrotaan, että onneksi läheiset auttoivat. Eli kansanvihollisen leimasta huolimatta  ymmärtäjiä löytyi. 

Milan äiti Marta oli  köyhän suurperheen lapsi, joka oli joutunut lähtemään siskonsa kanssa Krimille töitä etsimään. Siellä sisko sairastui kesken junamatkan lavantautiin. Väkijoukko juoksi kaoottisena tyttöä pakoon, Marta mukana. Lavantauti levitti noihin aikoihin laajalti tuhoa ja heitä hoitavatkin altistuivat herkästi tuohon tappavaan tautiin. Marta hylkäsi siskonsa jättäen tämän kuolemaan. Pian tämän jälkeen hän tapasi Boris Bibikovin ja sen myötä sisko unohtui. Marta kuitenkin kantoi Owen Matthewsin mukaan sisimmässään syyllisyyttä. Vankileirillä hän synnytti oman kertomuksensa mukaan pojan, jonka isä oli leirillä ollut pappi. Tytär Lenina yritti selvittää pojan kohtaloa, mutta selvyyttä ei tullut. Vankileirivuosien jälkeen Martan mielenterveys järkkyi. Hän ei enää ollut entisensä.  Hän saattoi saada hysteerisiä kohtauksia. Hän kuitenkin pääsi käymään myös Englannissa ja saattoi nähdä siellä lapsenlapsensa. Owen itse sai kokea isoäitinsä äkkipikaisen luonteen.

Mila sairastui pienenä tuberkuloosiin ja sen myötä hänen luustonsa vaurioitui, mistä johtuen hän käveli koko loppuelämänsä ontuen. Hän joutui raskaisiin leikkauksiin ja hoitoihin, koska hänen toinen jalkansa oli lyhyempi. Hän sai pysyvän lonkkavian. Mila kuitenkin oli koulussa ja opinnoissaan erinomaisesti menestyvä tyttö. Hän sai opiskella ja hänestä kehittyi taitava monipuoliesti kielitaitoinen asiantuntija.  Hän onnistui saamaan työpaikan Moskovasta. Tosin se ei ollut hänen toivepaikkansa, mutta sijainti oli tärkeintä. Hän työskenteli Marxismi-leninismin instituutissa. Se on pieni yllätys ottaen huomioon tytön menneisyyden. Mila sai kuitenkin viihtyisän työyhteisön. Myöhemmin työpaikka vaihtui, mutta onneksi työilmapiiri vain parani.
...

Kerroin jo, että Mervyn oli alun alkuaan mennyt töihin Britannian Moskovan suurlähetystöön. Sieltä hän kuitenkin siirtyi vuonna 1958 Moskovan valtionyliopiston vaihto-opiskelijaksi. Vuonna 1960 hän joutui kuitenkin tilanteeseen, jossa hän katsoi paremmaksi siirtyä takaisin Englantiin. Tähän poistumiseen liittyy tarina Boris Pasternakista ja hänen rakastetustaan Olga Ivinskajasta. Minun kannalta on tietysti mielenkiintoista, että Pasternakin kohtalo saa kirjassa niin näkyvän sijan. Hänen elämänsä on lempiaiheitani ja olen siitä kirjoittanut jo muutaman blogitekstin. 

Mervynin opiskelijatoverina yliopistossa on ranskalainen Georges Nivat, venäläisen kirjallisuuden palavasieluinen ihailija. Liikkuessaan kirjallisissa piireissä hän tutustuu Ivinskajan tyttäreen Irinaan (Irina Jemeljanova) ja  siitä seuraa mikäs muu kuin romanssi.  Häätkin odottavat. Mervyn sai seurata tilannetta läheltä ja hänellä olisi kerran mahdollista tavata myös itse Boris Pasternak. Hän ei kuitenkaan jostain syystä halua tavata Pasternakia. mitä Owen Matthews ihmettelee. Ehkä siinä oli jotain alitajuista varovaisuutta, kun kaiken lisäksi Mervyn oli syrjään vetäytyvä persoonallisuus.  Pasternak kuolee vuonna 1960. Sen myötä Olga Ivinskaja vangitaan. Sitä ennen kuitenkin odotettiin Georgesin ja Irina-tyttären häitä. Opiskelijoiden isorokkorokotusten myötä Georges kuitenkin ”yllättäen” sairastuu vakavaan ihottumaan. Viisumin päättymisen myötä hän joutuu palaamaan kotimaahansa eikä häistä tule mitään. Irina sairastuu samaan ihottumaan. Hänetkin vangitaan. Heitä molempia syytettiin valuuttarikoksista, koska he hoitivat Pasternakin Tohtori Živago -romaanin tekijänoikeustuloja sikäläisittäin melko lailla laittomin keinoin.

Kun Irina Jemeljanova vangittiin, niin myös Mervynin tilanne kiristyy. Se näkyy KGB:n yhteyshenkilön asenteessa, kun hän Mervynia tavatessaan kertoo Irinan vangitsemisesta. Noiden tapahtumien jälkeen Mervyn katsoo paremmaksi poistua maasta Oxfordiin, sillä tapaamisessa ”KGB-kaverin” kanssa oli ollut uhkaavia sävyjä. Sovittelevista elkeistä huolimatta, hän ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hän pelkäsi tekaistuja syytteitä.

Kuitenkin jokin kumma energia veti nuorta miestä takaisin Moskovaan. Vuonna 1963 hänet valittiin toiseen vaihto-ohjelmaan ja hän palasi Moskovan yliopistoon opintojen pariin. Saman vuoden syksyllä hän sitten kohtasi ensi kerran tulevan vaimonsa. Siitä käynnistyi uusi vaihe elämässä. Kirjassa seurataan parin tutustumista ja suhteen kehittymistä aina vihkimiseen asti ja hieman myös sen jälkeen. Tosin kesäksi 1964 suunnitellut häät siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Pari vihittiin avioliittoon vasta lokakuussa 1969. Siihen mennessä oli kuitenkin tapahtunut uskomattomia asioita. Meryl joutui karkotetuksi ja hän kävi yli viiden vuoden taistelun päästäkseen jälleen yhteen rakastettunsa kanssa.  Se aika osoittaa todellisten rakkauden voiman. Samalla Matthews tulee kuvanneeksi oivan ajankuvan Neuvostoliiton eräästä vaiheesta.

Kesällä 1963 Moskovaan palatessaan Mervyn oli 31-vuotias. Hän oli vuonna 1958 tutustunut Maailman nuorisofestivaaleilla erääseen Valeriin, josta oli kehkeytynyt tuttavuus. Mervyn halusi pitää kiinni vanhoista ystävyyssuhteista. Nyt Valeri oli löytänyt Mervynille mielestään sopivan tyttöystävän. Kyseessä oli hänen sisarensa tyttöystävä. Milalle Valeri oli läheinen ihminen, koska molemmat harrastivat balettia. Tapaaminen tapahtui Valerin kotona järjestetyillä kutsuilla, joissa Mervyn esiintyi kaiken varalta virolaisena.  Se oli ihastusta ensi silmäyksellä, rakastuminen sai tietysti vielä jonkin aikaa odotuttaa.

”Syksyllä 1963 näin sinut ensimmäisen kerran, Mila kirjoitti vuotta myöhemmin. ”Tunsin jonkinlaisen sisäisen sykäyksen, jonkinlaisen hetkellisen, kirpaisevan varmuuden, että sinä olit juuri se ihminen, johon lopulta aidosti rakastuisin. Oli kuin pieni pala sydäntäni olisi irtautunut ja alkanut elää itsenäisesti sinussa. Minä en erehtynyt…”

Tuo katkelma kertoo jotakin Milan sielunelämästä. Siinä oli jotain kovasti venäläistä varmuutta, kohtalon uskoa. Ihmisellä oli sisäinen ääni, joka antoi varmuuden tunteista ja antoi rohkeutta omaan käytökseen ja toimintaan. Tunnen itse venäläisiä naisia, jotka toimivat sellaisen tunteen ohjauksessa.

Se kertoo myös Milan luonteesta ja älystä. Hän oli toki tunnevoimaisuudessaan tyypillinen venäläinen. Lisäksi hän oli kulttuuri-ihminen, joka osasi kirjoittaa ja kertoa kirjoittamalla sisimmistä tunnoistaan. Hän oli kirjallisesti lahjakas.

Tästä tuli lopulta se kivijalka, perusta, johon suhde rakentui ja se kesti ja pelkästään vahvistui vuosien eron ajan. Ero todellakin kesti viiden vuoden ajan. Tällä pohjalla rakkaus kesti, vaikkei toista ollut näköpiirissä. Ajatuksissa ja kirjeitse läsnäolo oli jokapäiväistä.

Alkoi tutustuminen, yhteiset kävelyt ja seurustelu. Suhde tiivistyi kerta kerran jälkeen. Sinä aikana jopa Milan isosisko Lenina kutsui Mervynin ja Milan kotiinsa. Se oli rohkea teko, sillä aviomiehen hyvä virka joutui samalla uhan alle. Valvovia silmiä oli kaikkialla. Ero tuli seuraavana kesänä, kun Mervyn sai persona non grata -statuksen ja hän joutui jättämään Neuvostoliiton. Siihen päivään oli ensi tutustumisesta noin yhdeksän kuukautta aikaa.

Maaliskuussa 1964 Mervyn kosi Milaa. Mila vastasi myönteisesti pienen harkinnan jälkeen. Sovittiin vihkimispäivästä. Yllättäen aika löytyi vasta kolmen kuukauden kuluttua. Haave raukesi, kun Mervyn hairahtui KGB:n rakentamaan ansaan ja sai karkotuksen.

Seuraava kerran pari vieraili avioliittopalatsissa 30. lokakuuta vuonna 1969. Tällä kertaa vihkiminen toteutui. Sitkeän taistelun ja periksi antamattomien ponnistelujen jälkeen jo hieman vanhentuneet nuoret pääsivät menemään avioliittopalatsiin ja solmimaan ikuisen liittonsa. Pari sai toisensa ja Mila pääsi muuttamaan miehensä kotimaahan.

Mitä sitten tuon reilun viiden vuoden aikana tapahtui? Olennaista oli jatkuva yhteydenpito, kirjeitse ja myös puhelimitse. Kyllä he pääsivät tapaamaankin jopa kolme kertaa, vaikka Mervyn ei voinut saada Neuvostoliiton viisumia. Kyllä rakkauden voimalla keinot keksitään.

Suhteesta kehittyi virtuaalinen etäsuhde, vaikkei mitään internettiä ollut.  Tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että varsinainen havaittava kokemus jäi toissijaiseksi. Kirjeeseen kirjoitetut kokemukset tulivat todellisemmaksi kuin varsinainen elämä. Milan elämään tuli rituaaleja. Lähtiessään johonkin hän suuteli Mervynin valokuvaa. Työstä kotiin palatessaan hän osti Mervynille äänilevyjä. Hän kävi lääkärillä kysymässä neuvoa Mervynin vaivoihin ja lähetti sitten neuvoja kirjeitse. ”Sinä olet herkkä pohjoisen kukka, sinun on syötävä varovasti”, hän totesi. Mervyn puolestaan osti Milalle vaatteita ja  lähetti niitä Lontoosta Moskovaan.

Milalla rakkaussuhde kehittyi pakkomielteeksi. Hän alkoi elää mielikuvitusmaailmaa virtuaalisen miehensä kanssa. Mervyn tai ehkä hänen kaipuunsa oli seurana kävelyretkillä.

Ystävät ja sisar olivat jo hänestä huolissaan.   Myös kuukautiset alkoivat olla myöhässä, mutta lääkäri rauhoitti, ettei se ole vakavaa. Hän määräsi ”magneettiterapiakuurin”. Nuo lääkemääräykset kuulostavat kovin tutulta omilta Neuvostoliiton ajoiltani. Sitten tuli myös mustasukkaisuuskohtauksia. Milasta tuntui, ettei hän ehkä ole Mervynille tarpeeksi kaunis.

Töissä Mila näytti Mervyniltä saamiaan kirjeitä. Sen kautta hän halusi näyttää työkavereilleen, että hänellä oli mies, mikä teki hänestä täysipainoisen naisen. Hän pelkäsi muiden pitävän häntä vajavaisena.

Oli vaihe, jolloin Mila vaipui masennukseen. Siinä vaiheessa lohdutus löytyi tunnetusta Konstantin Simonovin runosta ”Odota niin palajan” ( Жди меня и я вернусь ). Runon syntyhistoria liittyy sota-aikaan, mutta se on alkanut myöhemmin elää ihmisten sydämissä toivon merkkinä. Suomessa se tunnetaan lähinnä lauluna:

Odota, niin palajan

Odota, se tee

Odota, kun tunnelman syksy turmelee

Odota, jos talvisää taikka kesä lie

Mielestä kun toiset jää,

unho heidät vie

Odota, kun saavu ei kirjeen lohdutus

Odota, kun muilta vei toiveet odotus

Odota, niin palajan

Torju ystävät,

jotka unohtamahan minut pyytävät

Suomennos on poimittu Agit prop -yhtyeen lauluversiosta.

Mila kuvattuna työhuoneessaan

Oma lukunsa oli työpaikalle järjestetty ns. ojennuskokous, jossa Milaa nöyryytettiin perusteellisesti. Sen myötä Milalle olisi saattanut käydä huonosti. Tämäntapaisista kokouksista olen kirjoittanut aiemmin. Ne ovat perua Stalinin ajoilta. Mm. 40-luvulla yliopistoissa järjestettiin sellaisia tilaisuuksia kosmopolitismista syytettyjä tutkijoita vastaan. Nyt Mila sai kyllä osakseen lopulta ymmärrystä enemmän kuin tuolloin monet arvostetut professorit. 

Työpaikalla järjestettiin kokous sen jälkeen, kun Milan ja Mervynin suhde oli siellä tullut tietoon. Se ei tapahtunut ihan heti ja sen vuoksi Milaa moitittiin siitä, miksi hän ei ollut heti kertonut suhteestaan työyhteisölle. Tämä on tuttua neuvostoaikaista totalitarismia, jossa yksityisestä oli tullut yleistä. Yksityisyyden raja kulki tuon käsityksen mukaan siinä, että kun kyse oli puolueen virallisen linjan vastaisesta toiminnasta, asiasta oli kerrottava. Toisaalta Milaa uskallettiin myös avoimesti puolustaa ja korostettiin hänen oikeuttaan pitää rakkausasiansa omana tietonaan. Siinä mielessä ei enää eletty Stalinin ajassa.

Kirjan mukaan joukossa oli ”kiihkoilijoita”, jotka ”janosivat verta”. He olivat instituutin johtavia puolueen jäseniä. He vaativat rangaistusta, koska henkilökohtainen etu on pantu yhteiskunnan edun edelle. Mila oli mukamas joutunut neuvostovastaisen propagandan uhriksi. Owen Matthews kirjoittaa (s. 236):

”Tämä tekopyhien tuomioistuin oli pahimman lajin painostusta, täydellinen ase neuvostoyhteiskunnalle, jolle yhdenmukainen käyttäytyminen oli pakkomielle. Eikä pelkästään neuvostoyhteiskunnalle: auktoriteettien uhmaaminen on erikseen, mutta harvat ihmiset pystyvät pitämään puoliaan tuntemiensa ja luottamiensa ihmisten kuorossa esittämää paheksuntaa vastaan.”

Milalle kokous oli häpeärangaistus. Hän ei kuitenkaan halunnut suoda vastustajilleen sitä voittoa, että hän olisi puhjennut kyyneliin. Lähinnä hän oli kohtelustaan syvästi järkyttynyt, sillä hän oli itse kommunistin tytär ja valtion kasvattama lapsi. Hän ei osannut kuvitella, että häntä olisi pidetty minään toisinajattelijana. Hän oli umpikujassa. Näin hän kirjoitti itse tuosta tilanteesta: ”Luulen, että vaikka lähtisinkin täältä, he soittavat heti uuteen työpaikkaani tai joku ilmiantaa minut vanhanaikaisella tavalla ja sitten minut irtisanotaan taas.”

Mila ajatteli, että kuitenkin hänen on lähdettävä työpaikasta. Ilmapiiri oli kehno ja juoruja kiersi ympärillä runsaasti. Hän pelkäsi terveytensä puolesta.  Ihme kuitenkin tapahtui. Instituutin johtaja suhtautui Milaan myötämielisesti. Hän järjesti tälle työpaikan Tiedeakatemian kirjastosta, entisellä palkalla ja vanhoilla työehdoilla. Tehtävänä oli kääntää tieteellisiä artikkeleita ranskasta venäjäksi. Uusi työpaikka osoittautui hyvin vapaamieliseksi ja Mila tunsi olonsa siellä kotoisaksi. Joskus työkaverit intoutuivat hänen kanssaan jopa hulluttelemaan perinteisillä neuvostoklišeillä. Siitä on mukaelma Matthewsin kirjan venäjänkielisen laitoksen kannessa. Siitä syntyy aivan eri mielikuvia kuin suomenkielisen version "Stalinin lapsissa".

Mila ja Mervyn kirjan venäläisen laitoksen kannessa.

 Hänelle kävi hyvin, mikä osoittaa, että inhimillinen empatia läheisten työtovereiden sydämissä pystyi kuitenkin perimään voiton tunteettoman puoluekoneiston edessä.  Työyhteisö auttoi lopulta Milaa kestämään. Luulisin itse, että Milan edes jotenkin tuntevat tunsivat häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Hän oli lapsuudessaan kovia kokenut ja hän oli sitkeästi opiskellut vieraita kieliä, hänestä oli kehittynyt loistava alansa asiantuntija. Kaiken lisäksi hän oli lapsuuden tuberkuloosin seurauksena jäänyt rammaksi, mistä tuli ylimääräisiä sympatiaa. Nainen oli jo kolmikymppinen ja kollegat tunsivat sisimmässään syvää iloa siitä, että kaikkien pitämä työtoveri oli löytänyt elämänsä rakkauden. Venäläinen sielukkuus kantoi tiukan byrokratian yli.

…

Mervyn pani itsensä täysin likoon. Hän teki kaikkensa avioliittonsa eteen. Oma tieteellinen urakin oli vaakalaudalla. Ensimmäinen tutkimus oli valmistumassa. Se käsitteli neuvostonuorisoa. Tutkimuksen myötä oli avautumassa tieteellinen uraputki, turvattu työpaikka.  Mervyn kuitenkin mietiskeli, että rajan takana se saatetaan tulkita vihamieliseksi eikä hän onnistu sen vuoksi saamaan Milaa maasta. Niinpä hän viime hetkellä otti kirjan painosta. Hän siis uhrasi oman työpaikkansa tulevan vaimonsa tähden. Siitä eteenpäin hän joutui tyytymään toisen luokan hommiin. 

Myös Suomi tuli kuvaan mukaan. Oikeastaan voimme suomalaisina olla ylpeät Neuvostoliiton suhteistamme.  Suomesta järjestettiin nimittäin viisumittomia laivamatkoja Tallinnaan ja laivaristeilyjä Leningradiin. Mervyl sai niistä vihiä ja tapaamiset onnistuivat, vaikka pari joutui olemaan tarkkana. KGB:n valvovat silmät seurasivat kaikkialta. Passin tarkastus molemmilla matkoilla oli hyvin jännittävä tilanne. Matkat oli tarkoitettu suomalaisilla ja yhtäkkiä edessä olikin brittipassi. Se kuitenkin hyväksyttiin. Mila rajan toisella puolella oli valmistautunut siihen, että mahdollisesti oma kulta ei ilmestykään paikalle. 

Kolmas tapaaminen tapahtui Moskovassa. Se on kaikkein uskomattomin tapaus. Mervyn tilasi matkan Belgiasta ja hankki viisumin sieltä käsin. Hän teki muutoksia sukunimensä venäjänkieliseen translitterointiasuun.  Siinä hän onnistui. Virhe huomattiin kuitenkin Moskovassa ja hän joutui heti poistumaan maasta. Tapaaminen jäi hyvin lyhytaikaiseksi.

Suomi tulee kirjassa vastaan vielä yhdessä kohdin. Vuonna 1966 eräs Valeri Kirsanov niminen henkilö käveli suon poikki Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan ylitse ja pääsi sitä kautta Saksaan asumaan. Mervyn ajatteli Milalle samaa, mutta joutui luopumaan ajatuksesta, sillä Mila oli lapsuuden tuberkuloosin jäljiltä lonkkavikainen, kävely ei vaikeassa maastossa olisi onnistunut. 

Mervyn yritti käyttää erinäisten konsulttien apua, mutta niiden kautta ei syntynyt mitään. Hän muuttui vuosien myötä röyhkeäksi, otti yhteyttä valtionjohtoon ja diplomaatteihin. Hän pyrki häikäilemättömästi Neuvostoliiton pääministerin Kosyginin puheille. Kerran hän matkusti sen vuoksi jopa Ruotsiin. Lisäksi Mervyn suunnitteli myös mahdollisuutta, että Mila olisi tullut länteen solmimalla lumeavioliiton  jonkun afrikkalaisen opiskelijan kanssa.

Mervyn kirjoitti myös entisille ”vakoojaystävilleen” sovinnollisin elein.  Sitä varten hän joutui matkustamaan Tšekkoslovakiaan saadakseen paremmin varmistettua kirjeen perillemenon. Hän ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa saanut mitään vastausta. Sekään ei miestä lannistanut.

Mervynin terveys alkoi jo rakoilla. Eräässä vaiheessa hän sai epileptisen kohtauksen.

Mervyn alkoi tehdä yhteistyötä erään kohtalotoverinsa kanssa. Sen kautta he alkoivat valmistella mahdollisuutta saada vaimoilleen maastapoistumislupa osana erästä vankien vaihtoa idän ja lännen välillä. Tuo vaihtosopimus lopulta toteutui. Ihme tapahtui ja kärsivällisyys palkittiin. Ilman yhteistyötä kohtalotoverin kanssa asia ei luultavasti olisi edennyt. 

Jo epätoivon partaalla olleet Mila ja Mervyn pääsivät lopulta kohtaamaan toisensa ihan todellisessa elämässä. Mervyn matkusti Moskovaan Milaansa noutamaan. Kuten yllä jo mainitsin, pari vihittiin samassa avioliittopalatsissa, jossa vihkiminen oli alun alkuaan suunniteltu pidettävän.  Kohua välttäen he palasivat kotiin Wienin kautta. Näin he saattoivat aloittaa yhteisen elämän Englannissa.

Alkuun elämä tietysti toi omat ongelmansa mutta Mila oli sitkeä nainen. Mervyn oli itse eristäytyvä eikä erityisen seurallinen henkilö. Hänestä ei siis ollut erityisen paljon apua sosiaalisia suhteita luotaessa. Muutaman kerran piti itkeskellä uuden kotimaan asukkaiden tylyyttä ja luonteen kylmyyttä, mutta sitkeänä naisena hän sai töitä ja vuonna 1971 syntyi ensimmäinen lapsi, tämän kirjan kirjoittaja. Siitä yhteiselo tiivistyi.  Myös Milan äiti ja muut sukulaiset pääsivät vierailemaan uudessa kodissa.

LOPUKSI

Loppupohdinnoissani löydän Mervynin sitkeyteen yhden kannusteen. Yllä olen kertonut ranskalaisesta opiskelijatoverista ja ystävästä Georges Nivat’sta, jonka häät Irina Ivinskajan tyttären kanssa kariutuivat, kun viranomaiset aiheuttivat myrkytyksellään hänelle vakavan ihottuman. Viisumia ei jatkettu ja suhde kariutui.  Mervynille on täytynyt jäädä tuo tapaus syvälle takaraivoon. Hän halusi tehdä kaikkensa oman suhteensa eteen.

Menen aikaan Englannissa. Ihmettelen, miten suhde pysyi koossa kaiken tuon jälkeen. Ehkä se lähensi mutta ehkä kaiken jälkeen pettymykset saattoivat tuntua raskailta. Tuskin mitään ruusutarhaa elämältä odotettiin, mutta rankka ja karu todellisuus iski vastaan.

Luulen että Mervynin luonne pelasti paljon. Mies oli syrjään vetäytyvä. Hän työskenteli paljon omissa oloissaan. Mila kaipasi puolestaan venäläisenä ympärilleen paljon seuraa, sydämellistä lähipiiriä. Sitä ei kuitenkaan ollut tarjolla. Englantilainen lähipiiri torjui uuden naapurinsa.  Nainen sai kuitenkin Mervynin rinnalla paljon tilaa. Hänestä tuli kodin hengetär. Hän loi perheelle kodin. Mies ei hänen toimiinsa siinä puuttunut.    Nainen ei jäänyt miehensä kylkeen suremaan kaipuun tuskassaan. Hän lähti määrätietoisesti elämässä eteenpäin. Hän etsi töitä ja löysikin. Hänellä oli uudelle yhteiskunnalle ja myös yhteisölle jotain annettavaa. Eikä hän hylännyt sukuaan.  Hänen äitinsäkin pääsi vielä vierailemaan Englannissa. Owen kertoo niistä väliin jopa järkyttävistä vaikutelmista, mitä tuon katkeroituneen vanhuksen purkaukset aiheuttivat. Martalle matka oli elämän joutsenlaulu. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen ja viimeinen lentomatka. Se oli jäähyväismatka tyttärensä luo. Sen osoitti myös Martan syvä itku jäähyväisiä jättäessään.

Kirja on kirjoitettu Owen Matthewsin sydänverellä. Se siitä huokuu ja sen hän myös lopussa ilmaisee. Siksi se on muistelma ja sukutarinoiden joukossa parasta mahdollista luettavaa.

Viittasin jo yllä Juhana Lepoluodon arvioon kirjan ilmestymisen jälkeen. Hän toteaa että ”Matthewsin sukuteoksen tapaisilla kertomuksilla näyttää olevan anglosaksisilla ja miksei suomalaisillakin markkinoilla jonkinlaista sosiaalista tilausta”. Kyllä varmasti on. Mutta enemmänkin kannustaisin ihmisiä kirjoittamaan muistelmiaan eikä mitenkään ruusuisten lasien lävitse vaan luomalla faktapohjaista tarinaa siitä todellisuudesta, jossa omat lähisukulaiset ovat joutuneet kamppailemaan ja henkensä uhallakin ovat selviytyneet tai sortuneet. Syvällä tunteella on edeltävä mutta tosiasioihin pohjautuen ja välillä kylmänkin viileästi hyväksyen kaikki raadollisetkin seikat. Tämä on kyllä samalla kehotus myös itselleni. Kovasti haluisin löytää voimia omien juurieni ja elämäntapahtumieni selvittelemiseen. Sen verran ihmeellisiä asioita sieltä paljastuu, että se voisi kannattaa.

KUN VENÄJÄ ROMAHTI – muistelmateos vuosista 1886 – 1919

Tatjana Metternich, Muistojen maa - venäläisen ylimysperheen vaiheita 1886-1919, suomentanut Mikko Peltola. Otava, 1988.

Alkuteos (ilmestynyt 1980): Verschwundenes Russland. Die Memoiren der Fürstin Lydia Wassiltschikow 1886 - 1919.

Johdannoksi

Jokin aika sitten tutkiskelin kirjaston elämäkertahyllykköä ja silmiini osui Tatjana Metternichin kirja Muistojen maa. Se kertoo venäläisen aatelisnaisen elämästä vuoteen 1919 asti, jolloin hän perheineen emigroitui Krimin kautta länteen. Kirja on osoittautunut varsin kiinnostavaksi tarinaksi ja yllättäväksikin näkökulmaksi tuohon Venäjälle kohtalokkaaseen aikakauteen.

Kirjan tekijä Tatjana Metternich (1915 – 2006) on pikkutyttönä ollut tuossa kokemuksessa mukana. Hän on teoksen varsinaisen päähenkilön tytär. Hänen äitinsä on Lidia Vasiltšikova (1886 - 1948), tyttönimeltään Vjazemskaja.

Teos on muistelmateos, mutta tekijä kutsuu sitä myös elämäkertaromaaniksi. Teos päättyy pakoon bolševistisesta Neuvosto-Venäjästä ja päähenkilön elämä jatkuu uusine haasteineen. Elämäkertateokseksi se on siis vajaa. Alempana käyn läpi hieman myös hänen myöhempää elämäänsä.

Itselleni se luo vertailukohtia eräisiin muihin minulle läheisiin elämäntarinoihin, mm. Boris Pasternakin, Leo Tolstoin, Vladimir Majakovskin ja Mihail Bulgakovin. Heidän elämänsä kautta tuo sama aikakausi on myös itselleni avautunut omalla tavallaan. Vjazemskin aatelisuvun kautta näkökulma on aivan toinen.  Majakovskin kaltainen runoilija oli täynnä itseään ja innostuneena uuden ajan tuomasta vapaudesta vähät välitti vanhasta perinnöstä. Vjazemskin ruhtinassuvun kasvatti kantoi sisässään suvun monivuosisataisen sivistyksen perintöä, mistä käsin huomiota tai ainakaan ymmärrystä ei herunut uuden ajan kulttuuriliikehdinnälle. Mielenkiintoa teokseen lisää se, että siinä liikutaan monilla eri yhteiskunnan alueilla.

Lidia ei ole mikä tahansa hienohelma vaikka kamarineito saattaakin kulkea hänen seuranaan. Hän on hyvän koulutuksen ja kasvatuksen saanut aktiivinen nainen, joka ei jää kodin nurkkaan ompelupiiriin vaan paitsi että huolehtii lopulta isoksi muodostuneesta perheestään, ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan ja hyväntekeväisyyteen. Jo lapsuudesta hän saa eväitä selviämiskamppailulleen, sillä nelilapsisen perheen ainoana tyttönä hän oppii veljesten kanssa nahistellessaan pitämään puoliaan. Hänen neuvokkuuttaan ja kylmäpäisyyttään kyllä tarvitaan varsinkin siinä vaiheessa, kun kaaoksen keskellä bolševikit nousevat valtaan ja perhe yrittää selviytyä ehjin nahoin ja suojella edes jossain määrin omaisuuttaan.

Teoksessa liikutaan eri puolilla silloista Venäjää: Pietarissa, Moskovassa, Kaukasuksella, Krimillä ja myös Liettuassa, jonne Lidia muuttaa tuoreen aviosiippansa kanssa. Siellä hänen kotinsa oli myös emigroitumisen jälkeen aina vuoteen 1940 eli Neuvostoliiton miehitykseen asti.  Myös Ukraina tulee teoksen loppupuolella tutuksi. Kiovasta minulla muistuu mieleen Mihail Bulgakovin romaani Valkokaarti, josta olen joskus blogissani kirjoittanut. Vuoden 1919 kaaosta Krimillä käsitellään myös Bulgakovin teoksiin pohjautuvassa elokuvassa Beg (”The Flight”) vuodelta 1970.

Lidia-rouva elää täysillä, uusissa paikoissa ja tilanteissa hän on tarkka havainnoitsija. Kirjasta jäi esimerkkinä mieleeni hänen havaintonsa latvialaisista. Hän toteaa, että Neuvosto-Venäjällä tšekan ja salaisen poliisin palveluksessa toimi erityisen paljon juuri latvialaisia. (Itse asiassa olen joskus tehnyt samankaltaisen havainnon.) Lidialla esittää tuohon kehitykseen oman perustelunsa. Hän Latviassa liikkuessaan pani merkille, että paikalliset tilanomistajat käyttäytyivät alaisiaan kohtaan hyvin ylimielisesti, mikä luonnollisesti lisäsi kansan vihaa ja vastakkainasettelua. Lidian omassa suvussa toimittiin aivan toisin.

Teoksen henkilögalleria on laaja ja jo sinällään lukemaan houkutteleva. Niistä täytyy nyt tyytyä käsittelemään vain osaa. Ensiksi on mainittava monet tsaarin lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Uudistusmielinen, pääministeriksi noussut ja vuonna 1911 salamurhaajan uhriksi joutunut Pjotr Stolypin on suvulle läheinen henkilö ja saa paljon myönteistä huomiota. Monissa kohdin pohditaan väliaikaisen hallituksen pääministerin Aleksandr Kerenskin toimintaa ja persoonaa. On myös julma tšekan kuulustelija Moisei Uritski. Kulttuurin alalta on mainittava venäläinen oopperan ikoni Fjodor Shaljapin, hänen lisäkseen vastaan tulee myös muita tuntemattomampia laulajia ja näyttelijöitä. On kuuluja valkoisia sotilashenkilöitä, minulle kuitenkin tuntemattomampia. Ja palataan teoksessa välillä myös historiassa taaksepäin. Lidian suvussa on ollut runoilija Aleksandr Puškinin ystävä, saksalaisen runoilijan Johann Wolfgang von Goethen oppilas ja erään tarinan kautta kerrotaan, miten Saksan rautakansleri Otto von Bismarck oppi kantapään kautta tuntemaan venäläisen luonteenlaadun. Kirjan kautta kuva monista nimekkäistä henkilöistä monipuolistuu.

…

Lidia kuului Vjasemskin sukuun. Se oli merkittävä, perinteikäs aatelissuku. Sen juurten kerrotaan ulottuvan 800-luvulla eläneeseen viikinkiruhtinas Rurikiin, lähinnä mytologiseen Novgorodin perustajaan, joka yhdisti alueen heimoja. Se lienee myytti, mutta niin Metternich kertoo teoksen Prologissa. Yhtä kaikki, suvussa on pitkän historian aikana ollut arvostettua väkeä.

Lidian isä, ruhtinas Leonid Vjazemski (1848 -  1909) oli 1877-78 käydyn Venäjän – Turkin sodan sankareita. Hän kuului uudistushenkiseen sukupolveen. Suvun perinteet toivat jälkeläisille sivistyksen vaatimuksen. Valtiollisella tasolla palveltiin hallitsijaa vallitsevan käytännön mukaisesti parhain päin. Valtion viran kunniallista hoitoa pidettiin velvollisuutena, vastapalveluksena niistä etuoikeuksista, joita suvulle oli valtakunnassa myönnetty. Leimallista suvulle oli, että siinä hyväntekeväisyystoiminta oli sydämen asia.

Ruhtinas Vjazemski oli sivistynyt mies, joka piti lastensa kouluttamista hyvin tärkeänä asiana. Tilanomistajana hän oli eteenpäin pyrkivä. Hänen johdollaan tilukset kehittyivät maan maatalouden ja teollisuuden kehityksen tärkeiksi esikuviksi. Hänen poikansa Boris jatkoi sukutilalla isänsä viitoittamaa esimerkillistä työtä.

Lidia – lempinimeltään Dilka - sai kasvaa rakkauden ympäröimänä, mutta myös suvun perinteistä nousevat velvollisuudet toivat jäntevyyttä elämään. Lapsia ohjattiin tiukkaan itsekuriin, mutta siinä näytti lukemani perusteella olevan vapaa henki. Lidiaa ohjaamassa oli englantilainen lastenhoitaja ja useita kotiopettajia. Hän suoritti normaalin koulunsa erinomaisin arvosanoin. Sen ohella hän sai sivistystä kotiopettajiltaan.

Ennen kuin menen tarkemmin teokseen, niin käyn lävitse ruhtinatar Lidia Vasiltšikovan elämän vaiheita. Mukaan liitän myös vuodet emigroitumisen jälkeen. Siltä osin tiedot perustuvat lähinnä venäjänkieliseen Wikipedian artikkeliin.

Todetaan, että olen päätynyt käyttämään kertojasta hänen pelkkää etunimeään. Jos tekstiyhteys vaatii, lisään sukunimen.

Elämäkerta

Lidia Vjazemskaja syntyi vuonna 1886 Keski-Venäjällä Lotarevossa, joka sijaitsee nykyisellä Lipetskin alueella. Ääntämisasua mukaillen paikka pitäisi kai kirjoittaa suomeksi muotoon Lotarjovo, käytän kuitenkin muistelmakirjaa mukaillen e-kirjainta.  Kyseessä oli sukukartano ja siellä perhe vietti aikaansa yleensä kesäisin.

Yhdessä kolmen veljensä kanssa hän Lidia elää onnellisen lapsuuden englantilaisen lastenhoitajan huolehtiessa lapsista. Hän suoritti koulunsa erinomaisin arvosanoin, mistä saa kiittää kotiopettajia. Tyttö oli vilkas ja luonteeltaan poikamaisen villi. Oli paljon erilaisia retkiä ja matkoja, laaja sukulaispiiri loi tyttöön turvallisen kasvuyhteisön. Neitokaiseksi vartuttuaan mukaan tulivat myös tanssiaiset.

Merkittävä kokemus nuorelle naiselle oli vuonna 1906 toteutunut matka Englantiin. Hän meni sinne kotiopettajattarensa kanssa, jatkoi Lontoosta suoreen Oxfordiin ja vietti siellä opiskellen koko talven. Englantilainen elämänmuoto ja kouluperinne tuli tutuksi, toki eväitä hän oli siihen jo saanut lastenhoitajalta. Matkasta oli apua myös myöhemmin maastapaon jälkeen, sillä hän pysähtyi mennessään Pariisiin, unelmiensa kaupunkiin, jossa hän myöhempinä vuosina sai oleilla ja nähdä edessään tuttuja paikkoja. Lidia kertoo nauttineensa Oxfordissa joka hetkestä. Hän ihastui kaikkeen näkemäänsä ja imi itseensä monenlaisia vaikutteita, yhtenä sellaisena oli ankara kuri, mutta sääntöjen rikkomisesta tuli lähes huvi. Myös Shakespeare tuli tutuksi.

Vuonna 1909 hän avioitui Liettuan aatelismarsalkan ruhtinas Illarion Vasiltšikovin kanssa ja muutti asumaan Kaunasiin, tai oikeastaan Jurburgin pikkukaupunkiin, hänen miehensä maatilalle. Aviomiehen suvun juuret ovat myös kaukana Venäjän historiassa, erään artikkelin mukaan ne palautuvat Iivana Julmaan.

Ruhtinas Vasiltšikov perheen esikoisen Irinan kanssa

Lidiasta tuli ruhtinatar Vasiltšikova. Maatila sijaitsi Memelin (myöh. Klaipedan) alueella lähellä silloin Saksaan kuuluvan Itä-Preussin rajaa, itse asiassa tila sijaitsi aivan maiden rajalla. Nuoripari sai Jurbugissa innostuneen ja perinteitä huokuvan tulojuhlan. Lidia jopa vaivautui, kun pienet lapset kulkivat nuorenparin edellä sirotellen kukkia heidän eteensä.

Liettuasta Lidialle jäi paljon vaikuttavia muistoja ja kokemuksia. Toki surukin oli läsnä, sillä myöhemmin samana vuonna hänen isänsä kuoli ollessaan Lausannessa hoidossa ja muutama muutamakin rakas läheinen menehtyi. Pian häitten jälkeen Lidian aviomies nimitettiin Kaunasin provinssihallituksen aatelismarsalkaksi, jonka tehtäviin kuului erinäiset hallintotehtävät. Näin nuoripari joutui asumaan suuren osan vuodesta myös Kaunasissa. Tämä oli ensi kerta, kun Lidia asui provinssikaupungissa. Paikallisten seurapiirien tapojen ja toimien seuraaminen oli hänelle huvittava kokemus: ”Pikkuseikoilla kuten esimerkiksi arvojärjestyksellä ja pukeutumisella tuntui olevan tärkeä merkitys, myös kiinnostus naapurin asioihin oli suuri”(s.137). Mieleen nousi Nikolai Gogolin teosten satiirinen maailma.

Lidialta on mielenkiintoisia havaintoja tuon ajan Liettuasta ja siellä asuvista eri kansallisuuksista. Minulle itselleni Liettua ja sen historia ovat tuttuja, mutta välillä kommentit yllättävät. Seuraavat lainaukset kertovat Lidian kyvystä tehdä ympäristöstään tarkkoja havaintoja:

”Mieheni onnistui luomaan erinomaiset suhteet puolalaisiin ja järkeviin venäläisiin. Täällä oli kuitenkin suvaitsematon venäläisvähemmistö, joka suurenteli tahallaan asioita ja kuvitteli puolalaisten aina juonittelevan.” (s. 132)

”On pakkoihailla ja kunnioittaa puolalaisten vaikeissa tilanteissa osoittamaa rohkeutta, tahdonvoimaa ja yhteishenkeä, mutta kärsimättömyys on aina pilannut nämä erinomaiset ominaisuudet.” (s. 134)

Liettuan aika merkitsi Lidialle myös työtä. Kaunasissa toimi monta hyväntekeväisyysjärjestöä. Hyväntekeväisyystoiminta oli tullut suvun kautta jo lapsuudesta lähtien tutuksi. Lidia valitsi nyt aluksi vankilatoimikunnan ja toiminta kohdistui mm. naisvankien lapsille perustettuun kouluun. Vankilassa kasvaneiden lasten näkeminen kosketti. Hän toimi parin vuoden ajan myös poikien ammattikoulun tarkastajana. Senkin työn hän otti hyvin vakavasti ja sai aikaan uudistuksia, vaikka koulun johtaja toimi lähinnä omaan pussiin.

Punainen Risti oli Lidialle tullut tutuksi jo Japanin sodan ajoilta (1904 - 1905), jolloin hän työskenteli Pietarissa järjestön varastoissa. Kaunasissa hän meni myös aktiivisesti mukaan paikallisen Punaisen Ristin toimintaan. Hän valvoi sen toimintaa, johti sairaalaa ja sen hoitajien yhdistystä ja itse asiassa oli myös Punaisen Ristin johtajan sijaisena. Siinä työssä hän toimi vallankumoukseen asti.

Todetaan kuitenkin, että työn ohessa tuli myös perheen lisäystä.  Lidian ensimmäinen lapsi, tytär Irina syntyi elokuussa vuonna 1910. Synnytys oli vaikea ja lapsi oli vaarassa menehtyä. Maaliskuussa 1912 syntyi poika Aleksander. Myöhemmin lapsia syntyi vielä kolme. Tytär Tatjana – elämäkertateoksen kirjoittaja – syntyi heistä ensimmäisenä vuonna 1915. Sitten syntyivät Maria ja Georgi kahden vuoden välein.

 

Lidian vanhimmat lapset, keskellä muistelmateoksen kirjoittaja Tatjana

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Lidia loi liikkuvan sairaalan ja toimi rintaman tuntumassa toimien itse hoitajana. Hänen toimiensa kannustamana Punainen Risti loi hyvin organisoidun kenttäsairaalaverkoston.

Vuonna 1917 Lidiaa perhe ja suku koki rajuja menetyksiä. Lidian kaksi veljeä saivat väkivaltaisesti surmansa. Dmitri kuoli helmikuussa harhaluotiin Petrogradissa tapahtuneen kapinaliikehdinnän aikaan. Vanhin veli Boris murhattiin hyvin raa’alla tavalla sukukartanon lähettyvillä Lotarevossa ja pian sen jälkeen koki myös oma sukutila totaalisen tuhon. Siitä kerron lisää alempana.

Lokakuun vallankumouksen sytyttyä Lidian perhe matkusti Krimille turvaan, mutta itse Lidia joutui välillä hoitelemaan asioita sekä Moskovassa että Pietarissa (eli silloisessa Petrogradissa). 

Vuonna 1918 Petrogradissa ollessaan hänet pidätettiin, hän joutui tšekan kuulusteluihin ja sen jälkeen hänet vietiin vankiselliin. Kuulustelijana oli pahamaineinen Moisei Uritski. Hänet kuitenkin vapautettiin vankisellistä jo seuraavana päivänä Tanskan suurlähettilään vetoomuksen ja myös muiden yhteyden ottojen jälkeen ja hän pääsi palaamaan Krimille. Hän pääsi matkustamaan Moskovan ja Kiovan välin ukrainalaisen  ministerin seurassa, joka oli pidätyksestä raivoissaan. Kiova oli vielä tuolloin rauhallinen paikka. Hieman myöhemmin sielläkin syntyi kaaos ja erinäisten vaiheitten jälkeen kaupunki jäi bolševikkien haltuun.

Lidia yritti parhaansa mukaan hoitaa perheensä asioita miehensä tukena, mutta suuri osa rahoista ja arvoesineistä jäi pankkitileille muihin turvallisiksi luultuihin paikkoihin eikä niitä saatu takaisin. Perhe pääsi kuitenkin maaliskuussa 1919 onnistuneesti emigroitumaan englantilaisella laivalla (”Princess Ena”). Perhe kotiutui aluksi Pariisiin. Siellä syntyi marraskuussa 1919 perheen viides lapsi Georgi.  Pariisissa hän alkoi toimia hyväntekeväisyyden parissa. Hän keräsi rahaa venäläisille sotainvalideille ja eri emigranttijärjestöille. Vuonna 1934 perhe muutti Liettuaan perhetilalle, tosin erään toisen tiedon mukaan se olisi tapahtunut jo 20-luvulla.

Heinäkuussa ennen neuvostojoukkojen miehittämistä hän muutti Italiaan ja sieltä sitten Saksaan. Sodan aikaan hän järjesti humanitääristä apua neuvostoliittolaisille keskitysleireihin viedyille sotavangeille. Hän toimi tolstoilaisen rahaston nimissä kääntyen USA:n ortodoksisten kirkkojen puoleen pyytäen niiltä avustuksia. Tämänkaltainen toiminta herätti kuitenkin Adolf Hitlerissä tyytymättömyyttä. Sen vuoksi Lidia Vasiltšikova otti yhteyttä marsalkka Mannerheimiin (!) pyytäen tätä myötävaikuttamaan asiassa.  He tunsivat toisensa jo Pietarin ajoilta aivan vuosisadan alusta. Siinä vaiheessa ruhtinattaren henki alkoi jo olla uhattuna ja hänen täytyi paeta Berliinistä tyttärensä Tatjanan luo, joka oli mennyt naimisiin itävaltalaisen aristokraatin P. Metternichin kanssa ja asui Böömissä.

Syksyllä 1948 Lidia Vasiltšikova muutti Pariisiin, jossa hän sai samana vuonna traagisesti auto-onnettomuudessa surmansa. Hän jäi 1. marraskuuta auton yliajamaksi ollen tuolloin 62 vuoden iässä. Hänet on haudattu Pariisiin.  Toiseksi vanhin lapsi Aleksandr oli kuollut jo vuonna 1939 tuberkuloosiin. Aviomies kuoli vasta vuonna 1969.

….

Siirryn käsittelemään itse muistelmateoksesta esiin nousevia asioita. Olen jakanut asiat teemoihin.

Lidian luonteesta

Prologissa Metternich käsittelee hieman venäläistä luonnetta. Hänen mukaansa se on täynnä vastakohtia: ”venäläinen häilyy usein määrätietoisuuden ja apatian, sydämellisyyden ja salakavaluuden, viisauden ja lapsellisen epäjohdonmukaisuuden välillä”. Lidian luonteesta muotoutuu kyllä aivan toisenlainen kuva. Metternich toteaa äidistään, että tämä piti jalat aina tiukasti maassa. Hän kuvaa Lidiaa väsymättömän tarmokkaaksi. Minulle tuon teoksen perusteella avautuu kuva moninaisesti asioihin perehtyvästä naisesta, jonka kiinnostuksen kohteet olivat laajat politiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioista teatteriin ja oopperaan. Tuota yhteiskunnallista kiinnostusta syvensi varmasti avioituminen Illarion Vasiltšikovin kanssa, joka oli duuman jäsen ja uudistusmielisen ministerin Pjotr Stolypinin vakaa kannattaja. Stolypinista tuli kumouksellisten maalitaulu eikä salamurhaa lopulta kyetty varotoimista huolimatta estämään. Miehensä rinnalla Lidia aivan kuin olisi saanut uutta voimaa ja tarmoa. Hän ei pelännyt uusia haasteita. Lapsia syntyi yksi toisensa perään, mutta se ei sitonut häntä kotipiiriin vaan toiminta yhteiskunnan asioissa ja hyväntekeväisyyden piirissä tuntui vain syvenevän. Vuoden 1905 levottomuudet ja onneton Venäjän ja Japanin välinen sota pitivät nuoren naisen jalat maassa. Hän ymmärsi maansa ongelmat. Tytär Tatjana kuitenkin lisää, että hänen sukupolvensa aliarvioi uudistuksia vaativien voimien paineen. Se uskoi, että kaikesta huolimatta vallankumous oli vältettävissä. Virta tuntui vievän väärään suuntaan, mutta pahimman vaihtoehdon ei kuitenkaan uskottu toteutuvan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä veneen suuntaa oli enää mahdoton kääntää.

Lidian tarmo näyttää teoksen perusteella olevan kaiken kattavaa. Kaikenlainen laiskuus, itsekkyys, kateus ja pikkumaisuus tuntuvat Lidian maailmassa olevan poissa. Hän vaikutti olevan henkisesti hyvin valmis kohtaamaan kaikki aikansa kauheudet ja mullistukset. Sitä ei edes pelko perheen pienten lasten tulevaisuudesta lamaannuttanut. Elämässä oli mentävä eteenpäin. Kasvava perhekään ei ollut esteenä.  Sinisilmäisyyttä oli ehkä vain se, että hän uskoi rahojen olevan pankissa turvassa. Kun alkoi tuntua, että niitä ei sieltä saadakaan, hän hyväksyi tosiasian eikä jäänyt asiaa suremaan. Lidian neuvokkuus auttoi perhettä selviytymään.

Dilka eli Lidia pikkuisena. Isän piirros tyttärestään.

Lapsuusvuosia

Teos alkaa Lidian oman suvun tarinalla. Luulen, että tuollainen sukutausta on antanut hänelle voimaa elämän polulla. Hänen isänsä oli Astrahanin maakunnan kenraalikuvernööri ja kasakoiden komentaja. Siellä Kaukasuksen kupeessa, Volgan suistossa hän vietti varhaista lapsuuttaan ja muisti vielä aikuisenakin joitakin yksityiskohtia sieltä.

Perhe vaihtoi asuinpaikkaa vuodenajan mukana. Suvun maatila oli Keski-Venäjällä Lotarevossa. Siellä oltiin kesät, syksyllä mentiin Krimille ja talvet asuttiin Pietarissa. Vuonna 1891 Lotarevossa puhjenneen nälänhädän ja koleraepidemian vuoksi perheen pienimmät muuttivat asumaan isoäidin maatilalle Levašovoon Suomen rajan tuntumaan noin 15 kilometrin päähän Pietarista. Paikalla on myös suomenkielinen nimi: Levassova.

Luonteenomainen piirre Lidian lapsuudessa ja myös aikuisiässä on suvun merkitys. Se oli aina elämässä läsnä. Se loi yhteyden tuntoa, antoi turvan ja kivijalan, jonka pohjalle elämän saattoi turvallisesti rakentaa.   

Oikeastaan tuo yllä mainittu nälänhätä ja koleraepidemia oli ensimmäinen tapahtuma, jolloin myös pikku-Lidia sai tuntumaa hyväntekeväisyystoimintaan. Hallitus käynnisti avustusohjelman, johon myös Lidian vanhemmat osallistuivat. Lahjoituksia tuli eri puolilta. Lidia kertoo saaneensa kirjeen englantilaistytöltä, jossa oli rahaa. Sillä rahalla Lidian piti ostaa lehmä jollekin sopivaksi katsomalleen köyhälle perheelle. Pienelle kuusivuotiaalle tytölle oli suuri asia, kun hän saattoi kirjoittaa vastauskirjeen Englantiin ja kertoa, että lehmä oli hankittu ja perhe oli tyytyväinen.

Lapsuuden muistoissa suuren osan vie myös perheen lastenhoitaja, englantilainen Baba. Hän oli uutterasti mukana kasvatuksessa ja ilmi selvästi hänen merkityksensä Lidialla oli valtava. Hän oli hoitanut jo Lidian äitiä ja näin ollen hän vakiintuneen tavan mukaan työskenteli samassa perheessä kahden sukupolven ajan. Lidian mukaan hän muistutti kuningatar Viktoriaa. Vaikka Baba oli asunut Venäjällä monta vuotta, hän puhui hyvin vähän venäjää. Lasten kanssa hän käytti englantia, mikä tietysti oli näiden kielitaidolle mannaa.  Lidia muistaa Baban antaumuksellisuuden. Lasten sairastaessa tämä huolehti heistä siihen malliin, että lapsista sairastaminen oli jopa hauskaa. Baba oli jopa kutsunut sisarentyttärensä Annie Calen Venäjälle auttamaan. Tämä toimi kotiopettajattarena. Tämä oppi kahdessa vuodessa hyvin venäjää.

 

Kotiopettajatar Miss Annie Cale Lidian kanssa.

Baban kautta lapset omaksuivat monia englantilaisia tapoja ja makutottumuksia. Lidia ja hänen veljensä kävivät toisaalta venäläisiä kouluja. Heillä oli kuitenkin ulkomaalaiset lastenhoitajat ja kotiopettajat. Silti Lidia kokee, että hänen vanhemmillaan oli harvinaisen paljon aikaa lapsilleen. Englantilaista Babaa Lida ylistää joka tapauksessa eniten. Hän jätti lapsiin lähtemättömän jäljen. Tämänlainen turva loi pohjan Lidian myöhemmälle toiminnalle ja elämänfilosofialle.

Lapsuutensa Pietarista Lidia muistaa kuuluisan italialaisen näyttelijättären Eleonora Dusen, mikä osaltaan korostaa Venäjällä tuohon aikaan vallinnutta eurooppalaista ilmapiiriä. Ensi kerran hän vieraili 90-luvun alussa, seuraavan kerran vuonna 1908, kun Lidia oli jo varttunut aikuiseksi naiseksi. Lidiallekin jälleennäkemisen riemu oli valtava, sillä hänestä oli kasvanut intoutunut teatterin ystävä. Dusen taituruutta arvostettiin valtavasti.

Yhdeksänvuotiaana (vuonna 1995) Lidia pääsi nuorimman veljensä kanssa ensimmäisen kerran teatteriin.  Sitä ennen he olivat käyneet vain sirkuksessa. Se oli ikimuistoinen kokemus ”Intomme oli rajaton”, hän toteaa. Kyseessä oli baletti nimeltä Siniparta. Hän pääsi istumaan ns. intendentin aitioon, joka sijaitsi aivan näyttämön kupeessa. Lidia kertoo olleensa keisarillisessa teatterissa, mutta niitä oli Pietarissa useita. Jos se oli Pietarin Mariinsky-teatteri, niin tiedän kyllä paikan. Minun ollessani siellä siinä istui erityisvieraita ja sisäänkäynti aitioon kävi toisaalta, niin kuin Lidia toteaa.

Väliajalla heidän luokseen tuli teatterin johtaja Ivan Vsevolodski, joka oli hyvin merkittävä hahmo venäläisen teatterin hallinnossa. Tämä vei väliajalla lapset näyttämölle tutustumaan paikkoihin. Se oli Lidia-tytölle ”kuin unissakävelyä”. Tuolloin hän kadehti näyttelijöitä, jotka saivat viettää koko elämänsä sen kauneuden keskellä.

Innostuksesta kertoo sekin, että samana iltana kotona teatteriesityksen jälkeen lapset  ja mukana olleet ystävät esittivät näytelmän vielä kerran. Siitä tuli eräänlainen tapa, myös muiden teatterikäyntien jälkeen tehtiin samaa. Lapset käyttivät rekvisiittana omia lelujaan.

Oli viikkoja, jolloin keisarillisessa teatterissa pidettiin koululaisnäytäntöjä. Lapsilla oli yllään koulunsa univormu, mikä oli viehättävä näky. 

Moskovassa tapahtuneet tsaari Nikolai II:n kruunajaiset oli samoihin aikoihin tapahtunut suurnäytös, jonne lapset eivät kuitenkaan päässeet mutta jotka kuitenkin käytiin läpi kotona mielikuvituksen voimalla. Lidia kertoo tapauksen, kun hän oli ennen kruunajaisia toipumassa sairaudestaan. Keisarin hallitusta johtava isän ystävä oli päivällisvierailulla ja toi talon väelle näytille kultaseppä Fabergén valmistaman nuoren tsaarittaren kruunun ja rintakorut, jotka oli tarkoitus jakaa kruunajaisissa lahjoina vieraille ja hovinaisille. Vieraat kävivät huoneessaan sairastavan Lidian vuoteen äärellä ja levittivät jalokivet hänen peitolleen. Lidia sai kokeilla kruunua ja pian hän oli kaulasta vyötäisille kimaltelevien jalokivien peitossa. Pian kaikki kerättiin talteen ja ne vietiin Moskovan kruunajaisjuhlaan. Lidialle se oli fantastinen elämys. Tuo tapaus kertoo osaltaan Vjazemskin perheen ja suvun asemasta. Kyllä he olivat erityisasemassa, kun tuon kaltaisia koruja käytiin perheessä näyttämässä. Valitettavasti Lidian isä sairastui eikä hän päässyt mukaan kruunajaisiin.

Lidia vietti jo pienestä lapsesta asti hyvin paljon aikaansa maalla, eri puolilla Venäjää: Keski-Venäjällä Lotarevossa, Moskovan lähellä, Kaukasuksella, Kirimillä ja Pietarin lähistöllä sekä myöhemmin avioitumisen jälkeen myös Liettuassa. Näin myös eri alueiden ihmiset tulivat tutuksi. Myös lapsilla oli sukutiloillaan työvelvollisuuksia, joiden kautta perehdyttiin maatöihin.  Oli lähisuvussa myös ravitalli, joka muutti myöhemmin Moskovan lähistölle. Näin ollen myös hevoset tulivat perheelle hyvin tutuiksi.   Sitä hoiti myöhemmin Lidian nuorin veli Adiška (Vladimir).

 

Lidia kolmen veljensä kanssa

Muita sukulaisia

1)      Isomummo

Erityismaininnan teoksen henkilögalleriassa ansaitsee vuonna 1810 syntynyt Lidian isoäidin äiti, joka kuoli vuonna 1899 Lidian ollessa 13-vuotias ja säilytti kuolemaansa asti henkisen vireytensä. Hän sai elää viiden eri tsaarin aikakaudella. Hän oli tuntenut hyvin jopa tsaari Aleksanteri I:n ja oli teoksen mukaan runoilija Aleksandr Puškinin ystävä. Hän muisti vielä päivän, jolloin Napoleonin kerrottiin kuolleen. Hänen isoisänsä puolestaan liittyy erääseen traagiseen, historian kulkuun vaikuttaneeseen tapahtumaan 1700-luvun lopulla. Isoisä oli kreivi Pahlen, tsaari Paavali I:n murhaan johtaneen salaliiton johtaja.

Isoäidin äidin yhteys Aleksandr Puškiniin kiinnostaa minua erityisesti. Isoäiti kertoi Lidialle, että Puškin tunnustettiin jo elinaikanaan neroksi, mutta kuka tahansa saattoi joutua hänen terävän kynänsä ja ”ilkeän kielensä” kohteeksi.

Isomummo kertoo viimeisestä Puškiniin liittyvästä muistikuvasta. Se tapahtui tanssiaisissa vähän ennen sitä, kun Puškin haastoi Danthés de Heckereen kaksintaisteluun, joka koitui runoilijan kuolemaksi.

”Isoäidin äiti törmäsi portaissa Puškinin kuvankauniiseen vaimoon. Runoilija seurasi häntä ja kun he pysähtyivät vaihtaman muutaman sanan, isoäitini huomasi Puškinin olevan jostain syystä hyvin kiihtynyt.”

Isomummon aviomies Viktor Panin oli kuollut jo 70-luvulla. Hän oli opiskellut Saksassa eri yliopistoissa ja oli ollut itsensä runoilija Goethen oppilaana. Hän oli kuitenkin ollut lakimies ja toiminut Aleksanteri II:n hallituksen oikeusministerinä. Hänet kuvattiin vanhoilliseksi valtiomieheksi, mutta hän oli hyvin sivistynyt mies, vannoutunut kirjojen ystävä, jolla loppuvuosina näön heikentyessä oli useita lukijoita.

Yhden kiinnostavan seikan Lidia vielä isomummostaan kertoo. Omien muistojensa ohessa hän oli yhtä paljon kiinnostunut nykyhetkestä, lastenlastensa lasten koulusta ja koulukavereista. Tämä vastavuoroisuus eri sukupolvien välillä oli olennaista. Nähtiin tärkeäksi, että niin vanhempi kuin myös nuorempi sukupolvi tunsivat hyvin toisensa. Iso mummo totesi kerran Lidia-tytölle, että tämän elämä tulee olemaan mielenkiintoisempaa kuin hänen, sillä Lidia pääsee kosketuksiin hyvin erilaisten ihmisten kanssa.  Lidia itse pohdiskelee, onkohan kuitenkaan niin. Isomummo sai elää turvattua elämää, saattoi olla ylpeä menneisyydestään ja suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteen. Hänen itsensä elämä on kuitenkin ollut ennalta-arvaamatonta, tuoden jatkuvasti mukanaan erilaisia järkyttäviä mullistuksia.

Isomummolla oli Moskovan lähettyvillä kesäpaikka Marfino. Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi eli NKVD otti sen myöhemmin haltuunsa ja paikasta tuli erikoisvankila, jossa Stalinin puhdistusten aikaan monet tiedemiehet työskentelivät. Se tulee vastaan Mavrinon nimisenä Aleksandr Solženitsynin romaanissa Ensimmäinen piiri. Sen päärakennus oli rakennettu uusgoottilaiseen tyyliin. Lidian lapsuudesta Marfinoon liittyy ihania muistoja. Siellä tavallaan heitettiin hyvästejä koulukirjoille ja siirryttiin Lotarevoon viettämään lomaa. Vanhempana Lidia kuitenkin toteaa paikassa vallinneen alakuloisen tunnelman.

Lidia kävi normaalia koulua. Kuva Pietarin kymnaasista, Lidia edessä oikealla.

2)      Sofia Panina

Esikuvia Lidia-tytöllä riitti. Yksi heistä oli Sofia-täti eli kreivitär Sofia Panina (1871-1956), lapseton, hyvin varakas ja muista riippumaton nainen. Hän omisti koko elämänsä hyväntekeväisyydelle ja yhteiskunnallisille asioille. Venäjällä hänen kaltaisensa itsenäinen emansipoitunut nainen oli poikkeus mutta esikuvia riitti Euroopassa. Historiaan hän on saanut nimensä mm. siitä, että häntä pidetään Venäjän ensimmäisenä feministinä.

Sofia kiinnitti huomiota työväestön hyvinvointiin. Jo kauan ennen bolševikkien valtaan nousua kreivitär Sofia perusti Pietariin Kansantalon, jossa oli oppiverstaita pojille, lukusaleja, kirjasto, luonnonhistoriallinen museo, ravintola ja jopa teatteri. Siellä esiintyi joka viikko harrastelijanäyttelijöitä, joista moni nousi myöhemmin kuuluisuuteen.

Tämä kansantalo oli lajissaan aivan uutta. Se oli ensimmäinen Venäjällä ja herätti viranomaisissa tiettyjä epäluuloja.

Mielestäni Sofia Paninan luoma Kansantalo oli todella hieno idea. Sivistystä annettiin työläisten lapsille, perusperiaatteena oli sivistys.  Lapsia kasvatettiin paitsi työntekoon myös itsenäiseen ajatteluun. Toiminnassa ei ollut samankaltaisia aatteellisia ja propagandistisia tavoitteita kuin oli bolševikeilla ja sosialisteilla. Silti virkavalta suhtautui Sofian toimintaan epäluuloisesti.

Hänellä oli alkuvaiheessa lainopillisena neuvonantajanaan mies nimeltä Aleksandr Kerenski. Ehtona työsuhteelle oli, ettei tämä julistaisi mitään kumouksellista oppiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan ja sai työstään potkut.

Metternichin kirjasta ei käy kuitenkaan ilmi, että Sofia Panina oli ainakin myöhemmin aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa. Hän oli mm. perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen jäsen ja myöhemmin vuonna 1917 kohosi sen johtohenkilöiksi. Ennen vuotta 1917 hän kuitenkin oli selkeästi keisarin vallan puolustaja ja muutti kantaansa vasta väliaikaisen hallituksen aikana vuonna 1917, kun tsaarin vallan palauttaminen tuntui mahdottomalta.

Vuonna 1917 täti pidätettiin koska tämä oli toiminut varaministerinä väliaikaisessa hallituksessa. Lidian mukaan hänet vapautettiin työläisten vaatimuksesta.

Talonpojat, maaorjuus

Yllä jo on luonnehdittu venäläistä luonnetta. Jatkan nyt samaa aihetta. Laitan alkuun suoran lainauksen, joka on aivan kirjan lopussa ja kuvaa sitä, kuinka välinpitämättömästi venäläiset kykenivät suhtautumaan ympärillä tapahtuviin mullistuksiin ja sen mukaisesti myös sopeutumaan yllättäviin muutoksiin. Välinpitämättömyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa, joihin Lidian muistelmissa paljolti viitataan. Nuo kielteiset seikat meillä varmaan ensinnä nousevat mieleen. Otto von Bismarck työskenteli Venäjällä 1859-1962 eikä viihtynyt. Pietarissa on erään rakennuksen seinällä hänen asumisestaan kyltti.

Bismarck oli kerran Preussin lähetystöneuvoksena ollessaan metsästämässä isoisäni metsissä Levassovassa. Hänen rattaansa narisivat epäilyttävästi. Bismarck osasi auttavasti venäjää ja kysyikin kuskilta, oliko rattaissa jotain vikaa. Kuski vastasi aina: ”Nitševo!” (”Ei se mitään”). Mutta sitten kuului äkkiä rysäys ja molemmat rattailla istuneet miehet suistuivat ojaan. Bismarckilta katkesi rytäkässä käsi. Rattaiden akseli oli katkennut. Bismarck teetätti myöhemmin akselin kappaleesta sormuksen ja kaiverrutti siihen sanan Nitševo. Se oli hänelle venäläisen luonteen symboli, joka luonnehti hänen mielestään Venäjän kansan sekä huonoja että parhaita puolia. Nitševo-asenteen vuoksi Venäjää ei voi valloittaa eikä alistaa; se auttoi kansaa toipumaan nopeasti mistä tahansa kohtaloniskusta. (s. 286)

…

Hyvän koulutuksen saanut sivistynyt tyttö joutui joskus ihmettelemään talonpoikien käytöstä. He tuntuivat olevan eri maailmasta. Heiltä näytti  puuttuvan sukurakkaus. Hän kirjoittaa, että perhesuhteissa ”vuorottelivat täysi tunteettomuus ja inhimillinen lämpö”.  Vanhenemisen myötä ihmisestä tuli taakka. Tämänkaltaisen tarinan hän oli kuullut:

Muuan talonpoika oli jäänyt tasoristeyksessä rattaineen junan alle. Mies meni yhtiön konttoriin pyytämään korvausta, koska rattaiden lisäksi hän oli menettänyt mm. hevosen, sian ja erinäisiä tarvikkeita. Asiasta sovittiin ja mies oli jo poistumassa, kunnes hän hoksasi kysyä, maksavatko he ukosta mitään. Selvisi, että ukko oli miehen isä, joka oli istunut rattailla ja kuollut. Mies sai korvauksen myös isästään ja oli hämmästynyt ja mielissään, koska ukosta maksettiin enemmän kuin muista tavaroista yhteensä. (s. 76)

Teoksessa on toinenkin juttu (s. 76-77), joka tapahtui perheen sukutilalla Lotarevossa. Eräs jo 50 vuotta täyttänyt ajuri sai kutsun naapurikylässä asuvalta isältään: ”Tule tänne, että voin antaa sinulle kunnon selkäsaunan.” Mies näytti kutsun Lidian isälle ja pyysi kahden päivän lomaa, minkä hän tietysti sai. Hän lähti ja palasi hyväntuulisena takaisin. Vähän myöhemmin hän tunsi kai olonsa yksinäiseksi ja kirjoitti isälleen: ”Tule tänne meille asumaan, isäseni, jotta voimme haudata sinut.”  Isä ei ollut kuoleman kielissä, mies vain ilmaisi niin halunsa huolehtia isästään. Vanhus saapui poikansa luokse, eli vielä monta vuotta, kunnes kuoli ja hänet haudattiin Lotarevoon. Ukko toimi kuolemaansa saakka portinvartijana.

Lidia ei kirjoita perinteisestä venäläisestä talonpojasta mitenkään mairittelevasti. He tuntuivat olevan välinpitämättömiä omasta lähiympäristöstään, suhtautuivat huonosti kotieläimiin, välillä niitä jopa rääkäten, olivat menettäneet otteensa ja tuntumansa omaan työhönsä ja maahansa, olivat tahdottomia. Heitä ei tuntunut kiinnostavan omien elinolojen kohentaminen eikä edes näkemänsä hyvät esimerkit tuoneet kannustusta eteenpäin.

Seuraava kuvaus liittyy suvun ravitallin ja hevossiittolan toimintaan. Tilalla oli palkittuja työhevosia, joita monet sukupolvet olivat vaivaa nähden jalostaneet.

”Isäni ja setäni yrittivät turhaan saada talonpojat parantamaan hevoskantaansa tarjoamalla omia hevosiaan siitokseen. Talonpojat esittivät verukkeeksi yleensä sen, että laiha kaakki tuli halvemmaksi, koska se ei tarvinnut niin paljon rehua. Pääsyy oli tietysti jo puheenparreksi muuttunut laiskuus, joka esti heitä parantamasta peltoja ja viljelymenetelmiä, vaikka he varmasti näkivät, että meidän peltomme tuottivat paljon paremman sadon.”

Lidia tuo kuitenkin asiaan myös toisen puolen. Tuo vahingollinen asenne näkyi vain niin kauan kuin he asuivat vanhassa kyläyhteisössään, joka myös pani heidät ajattelemaan kuin kollektiivi. Heti kuin joku irtautui siitä, hän pystyi muuttumaan. Nykyajan sanoin innovaatioita syntyi ja hänestä saattoi tulla uranuurtaja alallaan, kunhan vain ympäristö loi siihen edellytykset.

Tuon tähän väliin myös omaa pohdintaani. Olen seurannut venäläisten elämää 70-luvulta lähtien ja kuullut monenmoisia ristiriitaisia kuvauksia venäläisistä. Suomalaiset yleensä takertuivat negatiivisiin luonnehdintoihin. Hyvääkin on olemassa mutta venäläiseen luonteeseen liittyvä ristiriitaisuus on ollut pitkään pinnalla. Venäläisten kerrotaan olevan tahdottomia laumasieluja. Maaseudulla he saattoivat asua rappeutuneissa kylissä ja tyytyivät eloonsa. Toisaalta kun perehtyy vähän tarkemmin, venäläisistä kylistä löytää todellisia paikallisia keksijäneroja, joiden neuvokkuus ja ahkeruus on ollut kadehdittavaa. Tilasin 80-luvulla kotiini venäläisen tiedelehden, jossa sai lukea vaikka millaisista ihmeellisyyksistä. Samaan aikaan Suomessa kailotettiin yleistä mielipidettä venäläisten tyhmyydestä ja patalaiskuudesta.

Lidia kertoo, kuinka tärkeänä hänen vanhempansa pitivät kylän lasten kouluttamista taloon työntekijöiksi. Hänellä on hyviä esimerkkejä. Eräs Ivan oli lähtöisin aivan tavallisesta köyhästä talonpoikaisperheestä mutta aloitti tilalla puusepän oppilaana ja hänestä kehittyi monitaitoinen ja etevä mies. Hän kehittyi huikeasti. Lidian isä otti hänet mukaansa ulkomaille ja tämä omaksui jopa sen maan kieltä, jossa kulloinkin oli. Hän nousi myöhemmin koko tilan hovimestariksi. Surullista tässä tarinassa oli se, että mies alkoi suhtautua hyvin halveksivasti omiin entisiin ystäviinsä. Ja myös nämä suhtautuivat häneen torjuen. Lidian mielestä se johtui luultavasti kateudesta. Mies oli saanut Lidian vanhemmilta pienen palstan, jonka ympärille hän istuttu puita tuulen suojaksi. Hän teki paljon työtä kohentaakseen palstaansa, mutta kyläläiset alkoivat tehdä pelkkää pahantahtoisuuttaan tihutöitä kaataen puita. Ivania suututti lähinnä se, että he halusivat vain tehdä kiusaa. Olisivat edes varastaneet ja istuttaneet puut omiin paikkoihinsa.

Tuosta tarinasta nousee mieleeni venäläisen proosan hahmoja. Suoralta kädeltä voisin mainita kirjailijat Nikolai Leskov, Anton Tšehov ja Leo Tolstoi, miksei myös maaorjien kuvaaja Ivan Turgenev.

Laajemmin katsoen kateudesta lähtenyt kiusanteko oli hyvin yleistä ja johti aika ajoin myös ylilyönteihin. Tällaisia olivat tuhopoltot. Se oli Lidialle ahdistavaa katsottavaa: ””Naiset valittivat, lapset kirkuivat, karja mylvi ja liekit etenivät ahnaasti olkikatolta toiselle.”

Tulipalojen sammutus oli vaikea toteuttaa ja kyläläiset itse suhtautuivat välinpitämättömästi asiaan. Koska kylän talot olivat lähekkäin, paloi monta mökkiä poroksi. Vahinkoa tuli siis myös monelle muulle kuin sille varsinaiselle kiusanteon kohteelle. Ja välinpitämättömyys näkyi siinä, että paikalla oli enemmän katselijoita kuin sammutukseen osallistujia.

En voi olla toteamatta, että nykypäivään verrattaessa tuohan tuntuu kovin tutulta.

Lidia kertoo, että hänen isänsä osallistui kerran erään palaneen kylän jälleenrakentamiseen. Se osoitti häneltä kyllä jaloa kärsivällisyyttä ja malttavaista mielen tyyneyttä. Kylä nousi tuhkasta entistä ehompana, kuin Fenix-lintu. Kärsivällisyyteen sisältyy sivistyksen siemen. Kiihkoilematta ryhdytään työhön, uhrataan omaa aikaa ja luodaan siten muille esimerkkiä. Lidian veli Boris toimi näin, kun vallankumouksen lähetessä tuhoamisvimma kasvoi.

Kielteisyys ja hävitysvimma kohdistui omaisuuden lisäksi myös eläimiin. Omalle tilalle tuodut hyväluontoiset eläimet saattoivat muuttua venäläisten käsittelyssä vihaisiksi ja yhteistyökyvyttömiksi.

 …

Maaorjuus on historiallinen rasite, joka ansaitsee myös käsittelyn. Lidian muistelmissa siihen uhrataan melko runsaasti huomiota.

”Maaorja ja hänen perheensä oli sidottu maahan, jota he olivat sukupolvesta toiseen viljelleet. Maanomistaja suojeli heitä vastineeksi ja palveli valtiota. Näin herran ja maaorjan välille syntyi sopimus.”

Tässä lepäsi maaorjuuden idea, joka toi mukanaan paljon epäkohtia. Lidian mukaan herran kannatti huolehtia maaorjiensa terveydestä ja pitää heidät hyvällä mielellä. Maaorjan kannatti puolestaan olla mieliksi herralleen.

Lidia kertoo isänsä syntyneen kolmetoista vuotta ennen maaorjuuden lakkauttamista. Hän tunsi monta tilanomistajaa, joilla oli ollut maaorjia, ja myös monta entistä maaorjaa. Esimerkiksi myös maaorjuuden aikaan elänyt Leo Tolstoi on kuvannut tilanomistajan ja maaorjan välistä myönteistä suhdetta. Kirjailijat, jotka ovat syntyneet maaorjuuden poistamisen jälkeen, ovat taas kuvanneet sydäntä riipaisevasti maaorjuuden aikaisia julmuuksia. Tolstoi väittää, ettei niitä tuomittavuudesta huolimatta voi suinkaan pitää tyypillisinä ilmiöinä.

Tolstoin kantoja mukaillen ja oman isänsä kokemuksia myötäillen Lidia toteaa, että maaorjuuden aikaiset julmuudet olivat poikkeustapauksia. Lidia ei halua puolustaa maaorjuutta, vaan olla pelkästään rehellinen. Paljon enemmän on olemassa esimerkkejä molemminpuolisesta kiintymyksestä isännän ja maaorjan välillä. Tuo negatiivisten piirteiden korostaminen piti siis sisällään ideologista painolastia.

Lidia haluaa tuoda lukijoiden eteen sen todellisuuden, jossa Venäjän maaseutu talonpoikien vapautuksen jälkeen eli. Maaorjuuden myönteisimpänä puolena oli ollut talonpoikien ja maanomistajien välille kehkeytynyt läheinen ja kiinteä, molemminpuolista vastuuntuntoa korostava suhde.  Nyt se hävisi kokonaan. Lidian elinaikana siitä ei enää ollut merkkejä. Sen sijaan maaorjuuden kielteisin puoli syveni entisestään. Se oli luokkien välinen psykologinen kuilu, joka tuli ennen pitkää mahdottomaksi ylittää.

Nähdäkseni tuosta kehittynyt viha loi poliittiselle vasemmistolle ne katkeruuden palkeet, joista ammennettiin vallankumoukselle voimaa.

Maaorja oli jättäytynyt herransa aloitekyvyn varaan eikä tuntenut olevansa vastuussa viljelemästään maasta. Hän ajautui välinpitämättömäksi eikä välttämättä piitannut edes omasta hyvinvoinnistaan.

Maaorjuuden loputtua ja talonpoikien vapauduttua maaorjuudesta he eivät silti tunteneet omistavansa omaa maapalstaansa. Se oli nimittäin vuoden 1907 uudistukseen asti omistuksesta vastasi talonpoikaisyhteisö mir.  Tuohon ratkaisuun päädyttiin käytännön syistä, koska maanjako olisi aiheuttanut ongelmia, ei ollut tarpeeksi agronomeja eikä maanmittareita, jotta ne olisi kyetty ratkomaan. Näin ollen talonpojat eivät oppineet tuntemaan omaa vastuutaan. Tämä voi selittää laiskuuden ja välinpitämättömyyden, sekä myös vandalismin nousun. Lidian edustama kansanosa yritti tehdä parhaansa sivistämistyössään, mutta talonpojat eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää rikkaiden maanomistajien hyvää tarkoitusta. He arvostelivat heitä aikaisempien kokemustensa perusteella.

Lidian mukaan hänen eläessään oltiin taitekohdassa. Vanha käytäntö oli jo päättynyt eivätkä uudet periaatteet olleet vielä kehittyneet.

Lidia toteaa, että talonpoikien ajatuksen juoksua ja mentaliteettia oli toisinaan vaikea ymmärtää. Lidian isä ja veli Boris kyllä pystyivät aavistamaan reaktiot, mutta ajattelun logiikka jäi usein hämäräksi. Lidia kertoo, että sivistyneistön tiedot talonpojista perustuivat Ivan Turgenevin idyllisiin tarinoihin tai toisaalta radikaalien narodnikkien luomiin mielikuviin. Noilla narodnikeilla oli kansaan aika heikot suhteet, vaikka pyrkivätkin heitä valistamaan (tätä asiaa sivuan Juri Trifonovin romaania ja Aleksanteri II:n salamurhaa käsittelevässä kirjoituksessani). Kuilu talonpoikien ja älymystön välillä oli valtava. Kuilu ei kuitenkaan Lidian mukaan johtunut koulutustasosta. Lidia kertoo, että melkein kaikki maalaisnaiset osasivat lukea ja kirjoittaa. Esimerkiksi Lidian vanhemmat rakennuttivat kouluja, hankkivat niihin opettajat ja niissä järjestettiin opetusta. Myös kirjastoja perustetiin. Pelkkä lukutaito ei kuitenkaan riittänyt. Tarvittiin pitkäjänteistä, monen sukupolven yli menevää työtä. Sivistystyö tuntui etenevän hitaasti ja siihen syynä Lidian mukaan oli ollut maaorjuus, joka oli kyllä muodollisesti loppunut, mutta henkisesti siitä ei ollut päästy eroon.

Vuosi 1917: Helmikuun vallankumous,  perheen suru

Helmikuussa 1917 kansa nousi kapinaan. Tsaari syöstiin vallasta ja väliaikainen hallitus alkoi päättää maan asioista. Lidia toimi vielä Punaisen Ristin tehtävissä Latvian rintamalla. Hän sai kokea karvaana, kuinka vanhan vallan upseeristo menetti kaiken arvovaltansa, armeijan toimintakyky rappeutui. Kerenski saa suurimmat moitteet. Hän käytännössä ampui omaa armeijaa selustasta käsin. Rintamakarkuruudesta tuli lähes hyve. Myös vankiloista pääsivät rikolliset vapauteen. He joko karkasivat tai heidät vapautettiin. Liikehdintä alkoi Siperiassa.

Omassa perhepiirissä saadaan kokea muutos traagisimmin. Ensin Dmitri-veli haavoittuu Petrogradin asemalla harhaluodista ja menehtyy hieman myöhemmin. Myöhemmin syksyllä vanhin veli Boris kokee kohtalonsa vielä raaemmin.

Vallankumous tapahtui maaliskuun 8. päivänä. Sitä kutsutaan helmikuun vallankumoukseksi, koska vanhan kalenterin mukaan oli helmikuun 23. päivä.

Vuoden 1917 tapahtuminen myötä elämästä tuli jännitysnäytelmää.  Nikolai II oli aiemmin luopunut kruunusta suuriruhtinas Mihailin hyväksi. Lidia kertoo Moskovassa pidetystä tilaisuudesta, jossa suuriruhtinas Mihail luopui kruunusta. Hän oli nähtävästi siellä läsnä.  Perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov yritti vedota, että hän jatkaisi hallitsijana, koska pelkäsi valtakunnan hajoamista.

Lidia itse kannatti tässä kohdin Miljukovia, vaikka muuten vastustikin tämän puoluetta. Tässä hän asetti isänmaan edun vasemmistolaisuutensa edelle, toteaa Lidia teoksessa. Miljukovia ei kuitenkaan tuettu. Puheenvuoron piti myös Aleksandr Kerenski, jota tässä yhteydessä Lidia kutsuu ”Venäjän vuoden 1917 kohtalonenkeliksi”.  Hänen mukaansa puheessa oli ”hysteerinen sävy”. Kerenski piti välttämättömänä, että suuriruhtinas luopuu kruunusta katsoen, että tämän valtaannousu aiheuttaisi verenvuodatusta. Kerenskin tavoitteena oli monarkian kaataminen ja sen mukaisesti hän määrätietoisesti toimi. Tämän jälkeen suuriruhtinas teki lopullisen ratkaisun luopumisesta.

Tässä yhteydessä Lidia toteaa, että on mahdotonta arvioida, mitä olisi tapahtunut, jos suuriruhtinas olisi menetellyt toisin. Teoksessa kerrotaan käyneen ilmi, että asiassa on välitetty väärää informaatiota kapinasta ja sen luomasta uhasta. Mahdollista on, että se on ollut tahallista harhaanjohtamista.

Dmitri oli vastikään ammuttu ja Boris tuli vaimonsa kanssa Pietariin ja Levašovoon ns. ennakkohautajaisiin. Hän siis asui sukukartanossaan ja tieto tsaarin erosta ja kapinasta oli kyllä mennyt perille. Talonpoikia hänen mukaansa kiinnosti kuitenkin vain se, jatkuuko sota vai solmitaanko rauha. Politiikka ei tuntunut kiinnostavan lainkaan.

Dmitri-veljen hautajaispäivän iltana Levašovoon tuli eräs merkittävä vieras, joka esitti Lidian äidille (kartanon varsinaiselle haltijalle) mielenkiintoisen pyynnön, jonka arveltiin olevan lähtöisin Kerenskiltä. Virallinen lähettävä oli väliaikainen hallitus, joka pyysi äitiä luovuttamaan kartanon tsaarin ja hänen perheensä turvapaikaksi. Tuolloin tsaari perheineen oli kotiarestissa Tsarskoje selossa toisella puolen Pietaria. Äiti torjui ehdotuksen, sillä hän ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä. Vuoden kuluttua hän katui päätöstään katkerana. Levašovon kartano oli aivan Suomen rajan lähettyvillä. Mikäli heidät olisi tuotu sinne turvaan, olisi ehkä vältytty kolkolta kohtalolta ja ainakin lapset olisi saatu rajan yli Suomen puolelle turvaan.

Tuolloin tsaarin perhe oli täysin eristyksissä, vain erinäisiä huhuja oli liikkeellä. Tuolloin vielä uskottiin, että tsaarin perhe matkustaisi Englantiin. Se ei ollut vielä tuolloin mahdollista, sillä lapset olivat sairaina.

…

Lidia palasi talvella tsaarin eron jälkeen takaisin Latvian rintamalle. Hän liikkui sisäkkönsä (eli kamarineitonsa) Elisan kanssa. Elettiin sydäntalvea ja toiminta rintamalla oli pysähdyksissä.

Dimitri-veljen arkku oli tarkoitus siirtää Lotarevoon sukutilalle. Nyt sitä säilytettiin Aleksandr Nevskin luostarissa.

Boris-veljeltä Lotarevosta tuli kuitenkin viesti, että pieniä lapsia ei pitäisi ottaa mukaan, sillä tilanne oli uhkaava. Tieto yllätti, sillä vähän aikaisemmin Boriksen kertoman mukaan talonpoikia ei vallankumous kiinnostanut.

Lotarevossa Boris kertoi, että seudulle oli tullut vieraita henkilöitä, jotka yllyttivät talonpoikia kapinaan. He kehottivat valtaamaan tilanomistajien maat ja ”likvidoimaan” kaikki, jotka heitä vastustavat. Tilanne oli vielä rauhallinen, mutta selvää hermostuneisuutta oli ilmassa. Se näkyi hyvin selvästi kirkossa, jossa yleensä niin rauhalliset talonpojat eivät pysyneet jumalanpalveluksen aikana paikoillaan.

Kun vanha äiti saatiin nukkumaan, Boris oli kutsunut Lidian keskustelemaan. Hänen luonaan oli kuitenkin kyläläisiä, joiden kanssa kiisteltiin Dimitri-veljen hautapaikasta. Se oli tarkoitus haudata kirkon alle perhehautaan. Sitä ei kuitenkaan sallittu vaan vaadittiin, että hänet haudataan  kylän hautausmaalle. Boris kuitenkin piti päänsä. Tällä kertaa kyläläiset saatiin taipumaan.  Talonpojat olivat hautajaisissa perheen tukena. Kiista oli kuitenkin järkyttänyt perhettä perin pohjin. Yhtä kaikki Boris oli taitava puhuja ja sai aina kiistakysymyksissä talonpojat puolelleen.

Kyläläiset kyllä tukivat Borista, mutta varsinainen vallankumouspropaganda tuli seudun ulkopuolelta.  Ulkopuoliset alkoivat saada kiihotuksellaan kansaa mukaan aatteilleen. Boris nähtiin kuitenkin esteeksi, joka oli raivattava pois. Teoksessa todetaan, että sen suku tajusi liian myöhään. Vallankumouksen kaikki taustatekijät eivät vielä olleet selvillä. Paikalliset kapinan oireet nähtiin vain paikallisiksi ilmiöiksi eli – niin kuin nykyisin sanottaisiin – yksittäistapauksiksi.

Vielä ennen lähtöä Boris pohti Lidian kanssa tilanteen kehitystä. Boris kehotti Lidiaa lähettämään lapsensa ulkomaille kouluun. ”Mädännäisyys ulottuu jo niin syvälle, että sen poiskitkeminen kestää vuosikausia”, olivat Boriksen sanat. Lidian mukaan Boris käsitti jo tuolloin tilanteen vakavuuden, mutta toisaalta tämä itse ei kyennyt myöhemmin syksyllä pakenemaan uhkaansa, minkä hän sai maksaa hengellään.

Kesällä Lidia matkusti taas Riikaan. Rintamalla toiminta oli lamassa. Lidian vastuulla oli kaksi sotasairaalaa ja kenttäsairaala Riian rintamalla.  Uusi hallitus oli lisännyt byrokratiaa, mikä vain huononsi tilannetta. Upseerit olivat menettäneet arvovaltansa, heidän vastustamisestaan tuli sotilaille hyve. Työmoraalista ei voinut puhua. Sodankäynti tuntui olevan kurjaa näytelmää. Sotilaskarkureiden määrä kasvoi koko ajan.

Lidia arvostelee Kerenskin toimia ja käytöstä useissa eri tilanteissa. Elokuussa oli Moskovassa neuvonpito. Siitä tilaisuudesta Lidia toteaa, että hänen käytöksensä oli ”täysin häikäilemätöntä ja kovin hermostunutta”.  Taas toisessa tilanteessa hän seurusteli erään Siperian karkotuksesta palanneen vallankumouksellisen rouvan kanssa, jolloin ”hänen kasvoillaan oli ylimielinen näyttelijän ilme”. Lidian mielestä hänen puheensa olivat tyhjää täynnä. Ja lopussakin Kerenski osasi Lidian mukaan hoitaa asiansa niin, että pääsi vaivatta pakenemaan maasta länteen.

Keväällä Dimitri-veljen hautajaisten aikoihin oli maaseudulla jo merkkejä tilanteen muuttumisesta huonompaan suuntaan. Näin tapahtui. Rintamalta tuli paljon karkureita. Lisäksi kyliin alkoi tulla lisää vallankumousta julistavia agitoijia.  Tilanteen kärjistyessä heitä alettiin kuunnella tarkemmin. Lisäksi kaikkialla liikkui erilaisia hämärämiehiä, joihin kuuluivat myös vankilasta vapautetut vangit. Tilanne sukukartanossa johti lopulta raakaan väkivallantekoon. 

…

Boris oli ollut sisaruksista lahjakkain. Hän oli noussut merkittävään asemaan ja oli omilla varoillaan tehnyt paljon todella merkittävää hyväntekeväisyystyötä: rakentanut voimalaitoksen, sillan, korjannut kyläläisten asuintalot, järjestänyt opetusta. Kun hänet vangittiin, eivät monet miehelle kiitollisuudenvelassa olleet ihmiset uskaltaneet nousta häntä puolustamaan.

Häntä oli varoiteltu. Oli paljon kapinaliikehdintää ja suoranaista kiihotusta väkivaltaan. Boris oli tunnettu neuvottelijan taidoistaan. Hän yleensä selvisi kaikista konflikteista puhumalla ja luotti itseensä sataprosenttisesti.

Lidian mukaan maaseudulla oli suhteellisen rauhallista, mutta vallankumoukselliset tarvitsivat epäjärjestystä. Siihen tarvittiin murhia. Lidian mukaan ”siihen kelpasi Lotarevon kaltaisen mallitilan hävittäminen”.  Hänen mukaansa kyse oli siis tietoisesti epäjärjestystä luodusta toiminnasta. Lopputuloksena oli Lotarevon tilaa ylläpitävän Boris-veljen raaka murha ja koko maatilan totaalinen tuhoaminen. Se tapahtui elokuun lopussa 1917. Tunnuslauseena oli ”Maata, rauhaa ja vapautta!” Samaan hengenvetoon julistettiin sotaa palatseille. Se herätti talonpojissa vastakaikua.

Kansanjoukot nousivat nimenomaan Borista vastaan, koska hänellä oli paljon vaikutusvaltaa. Tilanne oli uhkaava ja häntä oli kehotettu poistumaan seudulta. Hän kuitenkin jäi. Tuon kiihotuksen temmellyksessä Boriksen hyvät työt unohtuivat. Myös hänelle kiitolliset henkilöt vaikenivat eikä hän saanut talonpoikien joukosta itselleen puolustajia.

Kerran Lotarevon portille kokoontui kiihtynyt väkijoukko. Tilanne näytti niin uhkaavalta, että Boriksen vaimo kehotti miestä pakenemaan. Mies luotti edelleen itseensä ja  uskoi voivansa rauhoittaa joukon puhumalla. Boris ja tämän vaimo pidätettiin ja vietiin kylän kouluun, jossa Boris joutui tiukkaan kuulusteluun, saman ikonin alla, jonka kiitolliset talonpojat olivat hänelle lahjoittaneet. Tutut talonpojat ja tilan oma väki pelkäsivät, he eivät tohtineet antaa hänelle edes tupakkaa. Boris vietiin lähimmälle asemalle. Eräät olivat aikeissa vapauttaa hänet, mutta asemalle sattui tulemaan joukko kapinoivia sotilaita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa ”repien” hänet kappaleeksi. Yhtenä yllyttäjänä oli eräs aiemmin tuomittu väärän rahan tekijä, jolla oli jäänyt henkilökohtaista kaunaa Borista kohtaan.

Tuo oli ensimmäisiä merkittäviä maaseudulla tapahtuneita murhia. Sen vaikutus oli suuri. Talonpojat odottivat tekijöiden vangitsemista ja oikeuden käyntiä. He olivat kyllä olleet mukana kapinassa mutta olivat kannattaneet pelkästään Boriksen karkottamista. Murha sai heidät järkyttymään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Talonpojat tajusivat, että kaikki alkoi olla sallittua. Ryöstöt ja murhat alkoivat olla osana normaalia elämää. Turvattomuus kasvoi. Neljä kuukautta myöhemmin Lotarevossa koettiin huipentuma, joka johti tilan tuhoamiseen. Myöhemmin Krimillä hovimestari kertoi, että kyseessä oli täystuho. Jopa arvokkaat hollantilaiset kaakeliuunit rikottiin hakuilla. Hävitysvimmalla haluttiin estää Vjazemskin sukua tulemasta sinne takaisin. Talosta ei ollut ehditty hakea mitään turvaan. Kuolema oli järkyttänyt siinä määrin, että perheen äiti ei halunnut sinne mennä. Äidin elämältä murtui tuon tapauksen mukana pohja pois.

Lidia kahden vanhimman lapsensa kera suruasussa veljensä kuoleman jälkeen

Isä Illarion kahden lapsensa kanssa

Aleksandr Solženitsyn on kirjoittanut ruhtinas Boris Vjazemskista ja tämän ylläpitämästä Lotarevon kartanosta romaanisarjassaan Punainen pyörä, Kolmas solmu (Maaliskuu 17, Kirja neljä). Hän ylistää tilaa sekä Boriksen ja hänen sukulaistensa upeaa työtä. Kirjassa kuvataan tilanne, kun Boris saa tiedon veljensä Dmitrin haavoittumisesta ja menehtymisestä. Boriksen kipeä suhde Kerenskin politiikkaan mainitaan. Nykypäivän kielenkäytöllä ilmaistuna Kerenski oli jonkinlainen hyväuskoinen hölmö.

Pako Krimille, bolševikkien valtaan nousu

Lidian perheen elämä jatkui myös Boriksen kuoleman jälkeen. Lidia kertoi, että kiinnostus politiikkaan sammui kokonaan. Lidia itse kuitenkin toteaa tuosta ajasta, että vain harvoja todella huolestutti yhä voimistuva bolševismin uhka. Uskottiin sinisilmäisesti, että kapinointi vain pakottaisi hallituksen ryhdistäytymään ja kukistamaan lopullisesti bolševismin.

Tilanne oli sekava. Epävarmoina ihmiset pakenivat kuka minnekin, lähinnä Kaukasukselle ja Krimille. Krimille matkusti myös Lidia lapsineen. Sitä ennen he veivät arvokkaat matot ja taulut Pietarin museoihin ja tallettivat hopeat ja arvoesineet Moskovan pankkiholveihin.  He siis luottivat museoiden ja pankkiholvien koskemattomuuteen enemmän kuin, että olisivat siirtäneet ne ulkomaille. Taustalla oli isänmaallisuuden tunne. Ulkomaille viemistä pidettiin epäisänmaallisena tekona. Lidian nuorimman veljen vaimo siirsi rahansa ja arvoesineensä ulkomailla. Sitä Lidia piti naurettavana ajatuksena. Uskottiin siis viattomina, että tilanne palautuu ennalleen.

Krimin matka pelasti lopulta Lidian perheen hengen. Enemmistö Krimille paenneista selvisi, Kaukasukselle paenneista perheen tuttavista useat saivat surmansa. Mies oli vähän ennen kieltäytynyt työtehtävästä Turkmenistaniin epävakauden vuoksi. Hän ehdotti pakoa Kaukasukselle, jossa ei tulisi pulaa elintarvikkeista, Krim oli hänen mielestään umpikuja. Perheessä epäiltiin, mutta lopulta Krim osoittautui hyvin viisaaksi ratkaisuksi.

Perhe matkusti Krimille syyskuussa 1917, kuusi viikkoa ennen ”bolševikkien vallankaappausta”. Lidia ei siis käytä sanaa ”vallankumous”. Matka sujui nyt runsaiden pysähdysten vuoksi neljä vuorokautta, tavanomaisen puolentoista sijasta. Samassa junassa matkusti väliaikaisen hallituksen komissaari Veršinin. Hän oli menossa Krimille antaakseen hallitukselle raportin siellä asuvista tsaarin sukulaisista. Lidian aviomiehen ja Veršinin keskusteluista ilmeni, että tilanne on lopulta epävakaampi kuin oli kuviteltu.

Lidia otti Krimin vastaan erityisen tunteikkaasti ja sensitiivisesti.

”Ihastelin välkkyvää merta, maalauksellisia tataarikyliä ja houkuttelevia herkullisia hedelmiä rantakaupunkien torien myyntikojuissa. Tunsin ilmassa tuoksuja , jotka aina yhdistän Krimiin. Ne syntyivät puksipuista, kielipuista ja hevosen kavioiden alla kirskuvista kosteista katukivistä – kaikkien ikävien kokemusten jälkeen tämä todella huumasi mielen.”

Bolševikit kaappasivat vallan lokakuun lopulla (eli nykykalenterin mukaan marraskuun alussa) Pietarissa. ”Väliaikainen hallitus alistui Talvipalatsissa vangiksi kuin lammaslauma” Näin  Lidia kuvaa tilannetta muistelmissaan. Moskovassa käytiin tiukempaa kamppailua. Lidian mies oli tuolloin paraikaa valitsemassa kirkolle patriarkkaa ja sai seurata kaikkea läheltä.

Saksalaiset hyökkäsivät maaliskuussa 1918 Riian rintamalla edeten niin lähelle Pietaria, että bolševikkivallan kukistuminen oli hyvin lähellä. Se kuitenkin tyrehtyi, kun Saksan ulkoministeri alkoi neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa rauhasta Brest-Litovskissa. Tätä sopimusta eivät Lidian kaltaiset venäläiset isänmaalliset voineet hyväksyä. Saksassa mielipiteet kävivät ristiin. Lidian mukaan bolševikkeja tukeva kanta, koska ajateltiin, ettei heikentynyt Venäjä voisi koskaan uhata Saksaa.

Krim

Palaan lopuksi vielä laajemmin Krimin maailmaan. Pikkutyttönä ollessaan Krimin niemimaa oli Lidialle  muistorikas paikka, jonne mentiin aina syksyisin. Krimin Gasprassa sijaitsi Lidian isoäidin maatila. Hän sai siellä tutustua Krimin tataarien elämäntapaan ja kokea muslimikulttuurin erikoisuudet. Vuonna 1917 sinne palattuaan, hän sai todeta, että kaikki oli säilynyt entisellään.

Lidia kertoo Gaspran luonnosta, parvekkeelta avautuvista ihanista näkymistä Ai-Petri-vuorille, merelle ja tasangolle.  Talon toisen puolen ikkunoista näkyi maalauksellinen tataarikylä minareetteineen, josta mullah kutsui auringon laskiessa uskovat rukoukseen. Nämä levittivät pienet mattonsa talojensa katoille ja rukoilivat Mekkaan päin kääntyneinä.

Lidia näki Krimin tataarien kylän olennaisena osana alueen maisemaa. Elämä tuntui soljuvan sulassa yhteisymmärryksessä ja keskinäisessä harmoniassa.

”Tiettyinä aikoina päivässä miltei katkeamattomana jonona vettä hakemaan tulevat tataarinaiset olivat messinkiruukkuineen viehättävä näky. Tataarilaiset kulkukauppiaat kiersivät talosta toiseen kaupittelemassa mattoja, kiiltäviä huiveja, turkoosikoruja ja vöitä, joissa oli hopeoitu emalisolki ja pienoistikari.”

”Me nuoremmat lapset olimme hyvät ystävät Gaspran mullahin kanssa ja vierailimme usein hänen luonaan. Huone jossa istuimme, oli moitteettoman siisti, savilattia oli viileä ja valkeiksi kalkittujen seinien viereen oli pinottu mattoja ja pieluksia. Mullahilla oli tapana istua seurassamme räätälinasennossa, jota veljeni ja minä yritimme turhaan jäljitellä. Talon naiset, myös mullahin vanha äiti, eivät istuneet seuraamme, vaan jäivät seinän viereen seisomaan. Meille tarjottiin lautaselliset pähkinöitä ja turkkilaista hunajaa sekä väkevää, mustaa turkkilaista kahvia. Eräänä päivänä minä kieltäydyin kahvista. Vanha noita-akannäköinen äiti moitti minua tataarin kielellä, kunnes mullah puuttui asiaan, palautti äitinsä järjestykseen, taputti minua päälaelle ja selitti, että minä olin vain lapsi.”

Idyllin rinnalla Lidia pani merkille naisten alistetun aseman. Se ihmetytti tyttöä, joka oli kasvanut eurooppalaiseen tasa-arvoon.

Kuvaus tataarien häistä taisi Lidiaa hieman järkyttää. Lidia ihmetteli ja tunsi jopa sääliä 14-vuotiaan morsiamen kohtaloa ja asemaa. Miehillä oli vapauksia, tyttö joutui istumaan tuntikausia hunnutettuna tukahduttavan kuuman huoneen lattialla keskellä naisten piiriä. Samaan aikaan miehet pitivät hauskaa pihalla.

Lidian tataarikuvaukset saa minut järkyttymään, kun liitän sen myöhempään kontekstiin - Stalinin aikaan, jolloin Krimin tataarit pakkosiirrettiin Siperiaan.

 

Keisariperhe Krimillä. Oikealla tsaari Aleksanteri III, vasemmalla tuleva tsaari Nikolai II.

Lidia kertoo Krimin linnoista ja maatiloista. Sen kuninkaallisista asukkaista. Ja varsin kauheana on jäänyt mieliin tsaari Aleksanteri III:n kuolema vuonna 1994.  Se toi Krimille yleisen surun. Tsaari oli sairastunut ja makasi sairaana Livadiassa. Hän oli jo ennen Lidian syntymää loukannut munuaisensa häntä vastaan tehdyssä attentaatissa. Se aiheutti vuosia myöhemmin kuoleman.  Tuolloin oltiin myös kruununperillisen suhteen epävarmoin mielin. Nikolai II:n nousua tsaariksi pelättiin, koska hän tuntui vielä olevan keskenkasvuinen nuorukainen.

Lidia muistoissa Nikolaista on eräs Krimiin sijoittuva hetki, kun hän sai seurata erään jaltalaisen talon parvekkeelta tulevan tsaari Nikolai II:n morsiamen prinsessa Alix von Hessenin saapumista.  Se oli tytölle ihastuttava näky.

…

Lidian aviomies Illarion Vasiltšikov ja hetmanni Skoropadski

Vuonna 1918 Krimin niemimaa oli oudossa asemassa. Saksalaiset miehittivät Krimin keväällä 1918. Se toi myös Lidian perheelle aivan erikoisen vapauden ilmapiirin, kun punaisesta mielivallasta ja omankädenoikeudesta päästiin eroon. Myös Ukraina oli saksalaisten miehittämä. Valta oli siirtynyt heidän tukemanaan hetmanni Skoropadskille. Myös valkoisen armeijan joukkoja toimi Krimillä.

Sitten vuoden 1919 alussa tuli kiire. Bolševikkien rintama lähestyi. Se valloitti ensin Ukrainan ja sitten Krimin niemimaan. Lidian perhe pääsi englantilaislaivalla viime hetkellä karkuun suurta punaisten aloittamaa terroria.