Percy Bysshe Shelley (1792-1822): runoja ja elämää

 

Shelleyn runoja. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.

Maurois, Andre: Ariel eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.

 

Aluksi

Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa vuotta sitten.

Laulu oli nimeltään Good Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen ”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin pioneerilevytyksiin.  Se oli aikoinaan sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa, ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.

Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie, joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen, jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja samalla seurata kuvakavalkadia. 

Levyä Muistini aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns. ”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty alkuaan venäjänkieliseen runoon.

Good Night-kappale on kuunneltavissa täällä. Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton Johnin kappaleeseen Saturday Night's Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.

Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut. Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa enemmän avaavat teokset.

 

Good-Night

Good-night? ah! no; the hour is ill

Which severs those it should unite;

Let us remain together still,

Then it will be good night.

 

How can I call the lone night good,

Though thy sweet wishes wing its flight?

Be it not said, thought, understood --

Then it will be -- good night.

 

To hearts which near each other move

From evening close to morning light,

The night is good; because, my love,

They never say good-night.

…

Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää. Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä. Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat tuolloin toiset.

Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel, ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D. Appleton and Company).

Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on vapauttavaa.

Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme. Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.

Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski (1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä. Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000. Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin, syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi tuberkuloosiin. (Todettakoon lisäksi miehiä yhdistävänä seikkana, että kun Shelleyn ruumis nostettiin merestä, taskusta kaivettiin avonainen Keatsin runojen nidos.)

Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä. Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.

Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista irtautunut nuori idealisti.  Hänen elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.

Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut pelkästään positiivisessa mielessä.  Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan tavanneet.

Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin, jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli – uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.

Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu heidän suhteensa valoisa puoli.

…

Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma. Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä. Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.

Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.

 

”Maailman äiti, äärettömän alku,

puhalla henkes lauluun, jonka luon!

Sua vain on rakkauteni seurannut,

sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes

ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas

mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”

[…]

”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan

sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat

jo unet, joita sanoiksi en saa,

hämärän näyt ja päiväin arvoitukset

mua seuranneet.

”[…] suuri äiti – suo

mun olla tulkki tuulen huminan

ja metsien ja meren rytmin, soida

elävän luonnon äänet, hymnit yön

ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”

 

Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:

”Syksyllä 1815 kirjoitettu ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta. Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”

Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.

….

Intialaisessa serenadissa (The Indian Serenade) vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.

 Sinusta ma unta näin –

uni silmistä jo karkaa.

tuolla tähdet loistavat,

tuulen hengitys on arkaa.

Sinusta ma unta näin –

joku askeleeni ajaa

kuin taian tenhoomat

kohti kaivattua majaa.

 

Yötuuli raukee jo

ja tumma on virta tuo,

joka yrttein tuoksuja

kuin unelmia juo,

satakielen soittelo

sen sammuu rantoihin, -

näin sua janoten,

oi armain, ma kuolisin!

 

Mä janoon akkunaas,

ma sammun, raukenen!

Anna lempesi, oi suo

suudelmies satehen

vuotaa huulilleni taas!

Sydäntän’ ahdistaa,

se laske sydämesi luo,

jossa särkyä se saa.

 

Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn runotuotannosta. Intialainen serenadi on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn kuolemaa.

Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen laulusta.

”Shelley katseli kuun lempeässä kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus, rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää; olet niin kaunis!” (s. 247)

Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.

Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös täällä.

Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa. Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.

…

Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen Shelleyn:

 

Ojan partaalla istui mies vihassaan,

                             ja vanha luuttu, jo halki-lauta,

siin’ yhtyi lauluun raatelevaan

                             naisesta, joka oli nauta.

 

Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut nimen Merenrannalla. Runoa pidetään yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.

Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme” on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi säkeistöä:

 

Vaan toivoa ma löydä en,

en mielen rauhaa, rattoa,

en tyytymystä viisasten,

jok’ antaa hengen kirkkaana

maan varjoist’ ylös kohota.

On onnen aika, lemmen kevät,

on voiman päivät toisilla

jotk’ elävät ja hymyilevät, -

mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

 

Mut tääll’ on epätoivokin

kuin suvituuli leppeä.

Nyt lapsen lailla tahtoisin

täss’ itkeneenä levätä

ja tuta, kuinka elämä

ja murheet hiipis hiljaa pois

ja kuolon käsi viileenä

mua hyväilis, ja meri sois –

se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

 

Alkuperäinen on luettavissa täällä.

Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.

 

Vapaus

Tulivuoret vastaavat toisillensa

ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,

meri heittää merelle myrskysoittimensa,

ja talven jäinen valtikka vavahtaa

taifunin kohinaa.

 

Yksinäinen pilvi iskee tulta,

sadat saaret laajalta valkenee,

maan järistessä hautaa multa

kylät allensa, kaupungit kaatuilee,

manan portit vapisee.

 

Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa

ja askeles maan yli voittamaton,

meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,

tulivuorten lieska ja auringon

sun valossas virvaa on.

 

Kuin kiito tuhannen auringonsäteen

läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,

niin kansasta kansaan ja kädestä käteen

ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,

ja orjat ja tyrannit hiipivät pois

saatosta aamunkois.

 

Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.

A Dirge

Rough wind, that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!

Surulaulu

Tuuli, sa tuskan voihkija

   laulajatta jääneen,

sade, jok’ yhtä vuolaana

   yön kaiken itket ääneen,

 

myrsky kyynelin murheisin,

puu paljas oksin alastomin,

suon silmä, meri vaahtopää –

maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)

Runon rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa, mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.

Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin. Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen. Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan sanaton. On hiljenemisen hetki.

…

Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.

Shelleyn vapaan rakkauden idea tuo kuitenkin mukanaan kärsimystä. Shelley keräsi ympärilleen naisia. Mary-vaimo oli itsekin hyvin vapaamielinen mutta rajansa kaikella. Hän pyrki piilottamaan todelliset tunteensa, yritti lähinnä peittää oman mustasukkaisuutensa, mutta tuli vaihe, jolloin itsellisyytensä ja voimakkaan tahtonsa ansiosta kykeni saamaan mieheensäkin ryhtiä.

Lainaan Shelleyn ja hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä hengissä.

”Tyytymättöminä, kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)

Tuo kuvaus Italian matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin. Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa. Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.

Maryn sisarpuolen Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena. Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.

Monet yksittäiset tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha. Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman muunkin englantilaisen runoilijan koti.

Asia ei alun perin liity Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi -  otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman myötäjäisiä.

Luostari oli viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi entisestään.

Älykkäillä tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä

Maurois laittaa tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä, pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.

Shelley kertoi myös Marylle tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.

Shelley oli alkanut luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis Emiliassa.   Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei saattanut sitä julkaisukuntoon.

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Rakkauden voima – Owen Matthews kertoo sukunsa elämäntarinaa

Owen Matthews

Stalinin lapset- Sodan ja rakkauden arvet.

Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Otava 2009

Nyt käsittelemäni kirjan alkuperäisversio ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, suomennos seuraavana vuonna. Hienoa, että se suomennettiin. Kyseessä on varsin koskettava tarina, muistamisen arvoinen.

Kirjan otsikko ei minua miellytä. Ei siinä mitään Stalinin lapsia ole, neuvostolapsia kyllä. Stalin on kaukana kirjan henkilöistä. Ei neuvostosysteemi mikään yhden henkilön luomus ollut, vaikka Stalinin kuva olikin henkilökulttinsa vuoksi kaikkien sydämessä.

Alkuperäinen nimi on Stalin's Children: Three Generations of Love and War, suomeksi ”Stalinin lapset: sodan ja rakkauden kolme sukupolvea. Staliniin viittaaminen on myyntikikka. Kiinnostus saadaan heräämään. Suomennoksessa tuodaan lisää tunnevoimaista melodraamaa viittaamalla arpiin. Venäjällä kirja ilmestyi vuonna 2010. Siellä ei Staliniin viittaamalla kysyntää kohoteta. Se on saanut uuden otsikon: Антисоветский роман – ”Neuvostovastainen rakkaustarina”. Siinä on mielestäni ideaa.

Itse pohdiskelin pitkää oman kirjoitukseni otsikkoa. Aluksi halusin kirjoittaa lyhyen version ja keskittyä tuon monella eri vuosikymmenellä ja kolmessa sukupolvessa liikkuvan teoksen minua eniten koskettaneeseen seikkaan – Matthewsin vanhempien Mervynin ja Ljudmilan rakkaustarinaan, joka on mielestäni vakuuttava osoitus syvästä kaiken voittavasta rakkaudesta. Otsikkoni muotoutui jo siinä vaiheessa. Päätin laajentaa käsittelyäni mutta punnittuani eri vaihtoehtoja palasin alkuperäiseen. 

Venäjännöksen otsikkoversiota mukaileva ”neuvostovastainen rakkaus” kiehtoi minua kovasti. En halunnut kuitenkaan jämähtää yhteen aikakauteen. Kahden ihmisen rakkaudesta tässä on kyse, aidoimmillaan. ”Rakkaus on pitkämielinen, … kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii”, todetaan Uudessa testamentissa. Mielessäni soi kohtaus Andrei Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov, jossa elokuvan nimihenkilö leikkii pienen lapsen kanssa iloiten ja nauraen ja toistaa tuota rakkauden ensimmäisistä korinttolaiskirjeistä löytyvää vahvaa julistusta. Elokuva valmistui samoihin aikoihin, kuin Matthewsin vanhemmat tapasivat. Jonkin kohtalonyhteyden siinä näen, vaikka nyt toimittiinkin raa’assa maallisessa todellisuudessa. Katkelma on nähtävissä täällä.

Vuonna 1971 Lontoossa syntynyt Owen Matthews on toimittaja ja kirjailija. Owen Matthews työskenteli kirjaa valmistellessaan Moskovassa Newsweekin toimituksen esimiehenä.  Kirjassa hän käy lävitse äitinsä vanhempien taustoja ja kohtaloa sekä seuraa tarkasti äidin elämänvaiheita Neuvostoliitossa.

Tässä on venäläistä kuvausta Matthewsin kirjasta:

Se on koskettava kertomus rakkaudesta, puoleensavetävä tutkielma ja todellinen ”vakoilutarina”. Kolmeen venäläiseen sukupolveen kuuluvia ihmisiä nousee unohduksen varjosta. kolme sukupolvea, joiden elämässä ruumiillistuu vuosisadan historia.  Matthews kirjoittaa poikkeuksellisen elävästi, ei journalistin vaan romaanikirjailijan tekniikalla.

Kirjassa liikutaan eri aikakausissa, vuosikymmenestä toiseen hypätään sujuvasti. Se on siis varsin monitasoinen teos, joka vie välillä täysin mukanaan. Owen Matthews kuvaa 1990-luvun Venäjän murrosta, kun hän samanaikaisesti yrittää selvittää arkistoista vanhempiensa ja isovanhempiensa taustoja. Näin ollen kirjassa seurataan myös isovanhempien elämää 20- ja 30-lukujen Neuvostoliitossa. Matthews on kyennyt käsittelemään noita vuosia hyvin todentuntuisesti. Tarina oman äidin varhaislapsuuden vaiheista tuntuu aidolta, kuin olisi katsonut elokuvaa.

Pääosan vie kuitenkin Owenin isän Mervynin vuodet 50-luvun lopun ja 60-luvun Neuvostoliitossa. Mervyn  meni Moskovaan ensin diplomaatin statuksella. Hänet valittiin Britannian suurlähetystöön töihin ja totta kai hän oli vielä nuori mies ja arvohierarkiassa vähäisin. Hän joutui heti muiden diplomaattien lailla KGB:n valvontaan. Hyväuskoisena hölmönä hän meni helposti salaisen poliisin lankaan. Hänelle oli käydä huonosti, mutta onneksi hän viime hetkellä tajusi tilanteen kehityksen.

Kirjassa kuvataan tilanteita, jossa yhtäkkiä yllättävissä paikoissa – jopa lomamatkalla toisella puolella Venäjää -  sattuu kohdalle ”sattumalta” samassa paikassa lomaileva ”ystävä”, joka sitten järjestää Mervynille erilaisia elämyksiä. Minä koin Neuvostoliiton paljon myöhemmin kuin Mervyn mutta kovin tutuilta nuo yllättävät tapaamiset vaikuttavat.

Tulee vaihe, jolloin Mervynin on sanottava jyrkkä ei yhteistyölle. Siinä vaiheessa hän on saanut jo kohdalleen uhkauksia. Peli oli kääntymässä röyhkeämpään suuntaan.

Tuota ennen Mervyn oli kuitenkin jo jättänyt suurlähetystön ja siirtynyt Moskovan valtionyliopiston jatko-opinto-ohjelmaan. Eron taustalla oli tapaus, kun hän oli auttanut erästä Boris Pasternakin runojen ihailijaa lähettämällä tälle diplomaattipostin kautta Leninin kirjastossa kuvaamiaan Pasternakin nuoruuden ajan julkisuudelta kiellettyjä runoja. Mervyn sai toki vain ankarat nuhteet mutta kun sitten avautui mahdollista siirtyä vaihto-ohjelman kautta yliopistoon, hän ei aikaillut. Myöhemmin hän tutustui Ljudmilaan ja siitä alkoi kamppailu rakastetun saamiseksi länteen. Siihen tarinaan palaan edempänä.

Owen Matthewsin äiti Ljudmila on omaa sukua Bibikova. Käytän hänestä vastedes lyhennettyä kutsumanimeä Mila. Hän on siis venäläinen, vaikka ehkä pitäisi puhua osin ukrainalaisista juurista, sillä isoäiti Marta on lähtöisin pienestä kylästä Keski-Ukrainasta Pultavan kaupungin läheltä. Isoisä Boris Bibikov (1903-1937) on kotoisin Krimiltä. 

Isoisä Boris Bibikov oli aikansa kommunistijohtajia, jonka kohtalo 30-luvun loppupuolen tapahtumissa on kovin tuttu tarina. Vielä vuonna 20-luvun puolivälissä hän oli aatteeltaan luja ja elämäntavoiltaan tiukka työväen aatteen mies, joka antoi tyttärelleenkin nimen Vladimir Leninin nimen mukaan. Myöhemmin neuvostoyhteiskunnan kehityksen myötä moraali alkoi löystyä eikä Stalinin nimi enää kelvannut seuraavalle lapselle.  Bibikov teloitettiin 30-luvun suurissa puhdistuksissa.  Isoäiti Marta joutui miehensä vangitsemisen jälkeen vankileirille ja perheen lapset Lenina (s. 1925) ja Ljudmila (s. 1934) lastenkotiin. Sisarukset saivat kuitenkin olla alkuvaiheessa yhdessä eivätkä he menettäneet yhteyttään. Myös yhteys äitiin toimi kirjeitse. Isosisko Lenina pääsi turvaan setänsä luokse. Sodan jälkeen vuonna 1948 hän sai kirjeen Kazakstanista äidiltään. Tämä kertoi synnyttäneensä poikalapsen ja pääsevänsä pian vapauteen. Äiti saapui mutta ilman poikaansa.

Yllä kirjoitin rakkauden voimasta, niin tuo voima näkyy myös vuosina isän vangitsemisen jälkeen. Mila joutui isonsiskonsa kanssa kolme vuotiaana eroon vanhemmistaan eikä hänellä jäänyt isästään juurikaan muistikuvia.  Sisarukset selvisivät kuin ihmeen kaupalla turvallisesti sodan yli. Neuvostojärjestelmää uskollisesti palvellut setäkin otti Leninan huomaansa tietäen sen olevan riski, koska kyseessä oli ”kansanvihollisen” lapsi. Mila-sisko sai myöhemmin mahdollisuuden kouluttautua, mikä ei ollut lastenkodin kasvatille ja ”kansanvihollisen lapselle itsestäänselvyys.

 Kerron vielä pienen yksityiskohdan Boris Bibikovin sukujuurista. Boriksen juuret juontuvat keisari Katariina Suuren kenraaliin, Aleksandr Bibikoviin, joka sai kunniaa osallistumalla  vuonna 1773 historiasta tunnetun Pugatšovin kapinan raakaan tukahduttamiseen.

Ennen kuin menen lähemmin yksityiskohtiin, arvioin vielä hieman kirjaa. Yllä olevista kehuista käy jo ilmi oma positiivinen asenteeni. En sitä kuitenkaan halua pelkästään ylistää. Siinä mennään välillä melodramaattiseen suuntaan, missä sinänsä ei ole mitään pahaa. Siirapista ollaan kuitenkin kaukana. 90-lukua kuvatessaan Matthewsin muistelot ovat vähintäänkin sävyttynyttä. Ei se toki vääristelyä ole. Monet kirjaa arvioineet venäläiset ovat myös kokeneet 90-luvun aivan toisin kuin Matthews. Itseäni jäi kalvamaan eräs kohtaus aivan Moskovan keskustassa, kun hänen kimppuunsa hyökätään ja hänet yritetään ryöstää.  Hyökkäys tuntuu pahasti päälle liimatulta. Kaiken lisäksi se on kömpelösti kuvattu. Jää vaikutelma, että tekijä on vain halunnut sen myötä käsitellä tuon ajan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Samalla tuodessaan lukijoiden ulottuville kuvauksen oikeusjutusta tekijä yrittää tuoda kokonaisuuteen sopivaa kontrastia. Epäilykseni heräsi jo siinä vaiheessa, kun hyökkääjiä oli alun alkuun kolme, mutta lopulta pidätettyjä vain kaksi. Yksi tuntui yhtäkkiä unohtuneen. Saattaa myös olla, että yllättävän tapauksen tehtävä oli luoda lukijalle jännitystä ja viitata salaisen poliisin toimintaan. Siitä ei ollut kuitenkaan kyse, mutta jokin hauras sidos hänen isänsä ja isoisänsä kohtaloihin saatiin luotua.

Asuin itse 90-luvulla ajoittain Venäjällä. Jotain kosketuskohtaa siis minullakin on. Pahimpia murrosaikoja en siellä kuitenkaan ollut.

Juhana Lepoluoto on kirjoittanut kirjasta arvion Keskisuomalainen-lehteen. Se on luettavissa täällä. Se on hyvin myönteinen, mutta puutun nyt kritiikkiin. Milan isä oli keskeinen hahmo, kun Harkovan kaupunkiin rakennettiin 30-luvun vaihteessa suurta traktoritehdasta amerikkalaisten avustuksella.  Matthews sortuu välillä verrattain kaunistelevaan kuvaukseen ja Lepoluoto on siihen takertunut. Lisäksi muurarin ammatista kokemusta omannut journalisti kiusaantui hänelle tutusta aiheesta. Ei se kai niin yksinkertaista ollut. Tässä pari lainausta Lepoluodon tekstistä:

”Vallankumousromantiikka puree vieläkin, ainakin jollakin tasolla. Tosin kuvaus siitä, miten päättäväinen puoluemies Boris Bibikov rakennuttaa kokonaisen traktoritehtaan savesta pelkällä tahtonsa voimalla, vetää huulet tietäväiseen hymyyn.”

”Sotareportterina mainio nuori Matthews kertoo kuin 1930-luvun propagandalehtiä toistaen, miten pelkkiä tupien uuneja rustanneet musikat alkoivat muurata hallien seiniä ja pelkkiä hirsimökkejä veistäneet maalaiset oppivat pystyttämään parakkeja.”

Matthews tuo loistavasti esille sen yhteiskunnallisen kontrastin, joka Harkovan traktoritehdashankkeen oheen liittyy. Palosieluinen Bibikov näki kyllä kaiken karuuden mutta hän oli omistautunut omaan tehtäväänsä ja usko oli vahva. Häntä ei voi syyttää, vaikka hän näki ja koki kaiken. Hän teki kaikkensa ja uskoi hyvään. Bernard Shaw’ta voisi syyttää, kun ei ollut mitään näkevinään.  Hän oli kuitenkin maailmanluokan kirjailija ja älykkö.

..............................

Boris Bibikov ja Harkovan traktoritehtaan rakennusprojekti

Matthewsin perusteellinen kertomus Harkovan traktoritehtaan suureellisesta rakennusprojektista, sen innostuneesta ilmapiiristä, samaan aikaan toteutetusta kollektivoinnista, niittokoneen lailla talonpoikia Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä kaatavasta nälänhädästä sekä tuota kaikkea vääristävästä virallisesta tiedotuspolitiikasta on kirjan yksi vahvimmista tiivistetyistä tietopaketeista. Se avaa karun todellisuuden ja vie lukijan ruohonjuuritasolle kokemaan tilanteen epätoivoisuuden. Samalla kuin nälkiintyneitä kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin sulloutuneita talonpoikia kaatui kuin heinää, rakennettiin maaseudun pelastajaksi kuviteltua traktoritehdasta, tuhlattiin valtion varoja, jotka oli saatu myymällä ulkomaille viljaa. Ja tuo vilja oli tietysti pois nälkää näkeviltä talonpojilta.

Pakkokollektivointi ajoi valtion sotaan mutta siinä sodassa toinen osapuoli oli aseistamaton. Matthews lainaa Solženitsynia, jonka mukaan kyseessä oli toinen sisällissota. Siinä Venäjän selkäranka murtui. Stalin itse ei kieltänyt väkivaltaa ja kaaosta mutta kommentoi sitä kaunistellen kirjoittaen, että paikalliset kaaderit olivat ”päästään pyörällä menestyksestä”.

Boris Bibikov oli työmaalla mukana yhtenä johtavana puoluevirkailijana, jonka tehtävänä oli toimia tässä epätoivoiselta vaikuttavassa rakennusprojektissa innoittajana ja kannustajana, jotta olisi pysytty liian tiukaksi määrätyssä aikataulussa. Noilta ajoilta säilynyt yhteiskuva kertoo, että kyseessä oli päättäväisen näköinen mies, jonka silmistä paljastui määrätietoisuutta ja aatteen paloa.  Hän teki työtään itseään säästämättä - Matthewsin mukaan jopa fanaattisesti - aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Perhe asui tuolloin vielä ahtaasti. Martan kiusaksi he joutuivat jakamaan asunnon lapsettoman juutalaispariskunnan kanssa. Alkuvaiheessa Bibikov rämpi savikentällä, Marta pesi hänen savisia vaatteitaan keittäen niitä emalikattilassa kaasuliedellä. Tytär Lenina muisti äidin valitelleen täistä.

Bibikov katosi usein tehtaaseen päiväkausiksi, iltaisin hän opiskeli saksan kieltä. Marta epäili mustasukkaisena, että hänellä oli suhde opettajattareen. Kaiken ohessa Bibikov oli myös seuraihminen, joka kutsui välillä vieraita kotiinsa. Hän ei kuitenkaan itse juonut eikä polttanut, mikä vain korostaa hänen aatteellisuuttaan,

Bibikov oli innoittaja, joka yritti kannustaa työläisiä yhä parempiin saavutuksiin.  Hän kirjoitti iskulauseita jopa vessan seiniin. Hänen tehtävänään oli myös rekrytoida lisää työvoimaa. Hän piti puheita tehdasta ylistäen. Oheismateriaalina hänellä oli värikkäitä kuvia, joiden avulla hän pyrki suuntaamaan sanomansa lukutaidottomalle yleisölle. mahdollisimman tehokkaasti perille.

Bibikov oli tehtaan lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti siihen säännöllisesti. Muutama kirjoitus pääsi jopa valtakunnalliseen Izvestija-lehteen. Tuolloin jutut julkaistiin ilman kirjoittajan nimeä. Eräiden aikalaisten muisteluiden mukaan Bibikovia arvostettiin ja ihailtiin tuolloin laajalti.

Aikataulussa pysymisessä oli tuolloin ongelmia. Sen vuoksi rakennusprojektissa otettiin käyttöön sosialistisen kilpailun järjestelmä. Matthews kirjoittaa, että sen otti Bibikov käyttöön, mikä vaikuttaa hieman liioittelulta. Siinä työläiset kilpailivat keskenään ja nopeimmin tehtävästään suorittaneista tuli sankareita. Eräs esimerkiksi kokosi amerikkalaisen kaivinkoneen kuudessa päivässä, kun valmistajan ohjekirjassa suositus oli kaksi viikkoa. Kilpailuun kuului myös ilmiantojärjestelmä, jossa työtoverit paljastivat laiskottelijat. Työtavoitteista oltiin kuitenkin jäljessä. Niinpä järjestettiin iltoja, jolloin torvisoittokunnat olivat innoittamassa keskenään kilpailevia työryhmiä. Tästä tuli lopulta jopa pakkomielle, ennätyksiä ja suoranaisia ihmetekoja tehtiin. Joskus torvisoittokunta soitti läpi yön. Muuraustulokset olivat huikeita, mutta – kuten Lepoluotokin ihmettelee – tuloksen laadusta ei kerrota mitään.

Tämän kaiken ohessa Bibikov teki aloitteen iltakoulun aloittamisesta. Vielä vuosi aikaisemmin nälkäisinä talonpoikina savea kaivaneet miehet, saattoivat iltaopintojen kautta pätevöityä koneenkäyttäjiksi ja teknikoiksi. Vauhti oli rajua. Työvuorojen päätyttyä työläiset ryntäsivät opintojen pariin. Marta odotti joskus pitkämielisenä miestään kotiin.  Syyksi hän kertoi, että hän oli vetämässä marxismi-leninismin iltakurssia työläisille. Matthewsin mukaan kyseessä oli tekosyy.

Elokuussa 1931 valmistuivat tehtaalta traktorien ensimmäiset koekappaleet, 15 kuukautta ensimmäisestä lapionpistosta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä oli tehtaan viralliset juhlavat avajaiset. Traktorit valmistuivat kuitenkin liian myöhään, jotta niistä olisi ollut apua nälänhädän ja kollektivoinnin tuhoamalle sadolle.

Kuvaavaa on, että vuoden 1937 oikeudenkäynnissä Bibikovia syytettiin traktoritehtaan töiden laiminlyönneistä. Vakavin syyte koski Amerikasta kalliilla hinnalla hankitun höyryvasaran sabotointia. Näin palkittiin antaumuksella rakennusprojektiin omistautunutta kommunistia. Traktoritehdasprojektissa ei säästetty varoja. Pelkästään tuon yhden höyryvasaran hinta vastasi lähes tuhatta vehnätonnia, jolla olisi ollut nälänhädässä suuri apu.

.............................. 

Tutustuin Harkovan traktoritehtaan nykyiseen tilanteeseen. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä. Panin merkille, että sillä on nykyisessä Ukrainassa yhä tärkeämpi merkitys. Sen toiminta on nyt saatu monen hyvin heikon vuoden jälkeen voittoisaksi. Kun tutustuin tehtaan omien verkkosivujen kautta sen historiaan, siellä vaietaan noista perustamisaikojen ongelmista täysin.  On luotu vain loistokasta tarinaa amerikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa rakennetusta laitoksesta. Tähän narratiiviin Owen Matthewsin kirja tuo oivasti  säröä.

Harkovan traktoritehtaan ensimmäiselle traktorille omistettu muistomerkki

Harkovan traktoritehtaan uusin tuote

…

Perhe asui Harkovan tehdasprojektin päätyttyä Tšernigovin kaupungissa Pohjois-Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Isästä oli tullut alueen poliittinen johtaja. Mila sai kasvaa varhaislapsuutensa suhteellisesti ottaen yltäkylläisyydessä. Perhe sai etuoikeutettuna nauttia herkuista, joista tavallinen kansa jäi paitsi. Isän vangitsemisen jälkeen elämä muuttui totaalisesti. Rahantulo loppui. Kirjassa kerrotaan, että onneksi läheiset auttoivat. Eli kansanvihollisen leimasta huolimatta  ymmärtäjiä löytyi. 

Milan äiti Marta oli  köyhän suurperheen lapsi, joka oli joutunut lähtemään siskonsa kanssa Krimille töitä etsimään. Siellä sisko sairastui kesken junamatkan lavantautiin. Väkijoukko juoksi kaoottisena tyttöä pakoon, Marta mukana. Lavantauti levitti noihin aikoihin laajalti tuhoa ja heitä hoitavatkin altistuivat herkästi tuohon tappavaan tautiin. Marta hylkäsi siskonsa jättäen tämän kuolemaan. Pian tämän jälkeen hän tapasi Boris Bibikovin ja sen myötä sisko unohtui. Marta kuitenkin kantoi Owen Matthewsin mukaan sisimmässään syyllisyyttä. Vankileirillä hän synnytti oman kertomuksensa mukaan pojan, jonka isä oli leirillä ollut pappi. Tytär Lenina yritti selvittää pojan kohtaloa, mutta selvyyttä ei tullut. Vankileirivuosien jälkeen Martan mielenterveys järkkyi. Hän ei enää ollut entisensä.  Hän saattoi saada hysteerisiä kohtauksia. Hän kuitenkin pääsi käymään myös Englannissa ja saattoi nähdä siellä lapsenlapsensa. Owen itse sai kokea isoäitinsä äkkipikaisen luonteen.

Mila sairastui pienenä tuberkuloosiin ja sen myötä hänen luustonsa vaurioitui, mistä johtuen hän käveli koko loppuelämänsä ontuen. Hän joutui raskaisiin leikkauksiin ja hoitoihin, koska hänen toinen jalkansa oli lyhyempi. Hän sai pysyvän lonkkavian. Mila kuitenkin oli koulussa ja opinnoissaan erinomaisesti menestyvä tyttö. Hän sai opiskella ja hänestä kehittyi taitava monipuoliesti kielitaitoinen asiantuntija.  Hän onnistui saamaan työpaikan Moskovasta. Tosin se ei ollut hänen toivepaikkansa, mutta sijainti oli tärkeintä. Hän työskenteli Marxismi-leninismin instituutissa. Se on pieni yllätys ottaen huomioon tytön menneisyyden. Mila sai kuitenkin viihtyisän työyhteisön. Myöhemmin työpaikka vaihtui, mutta onneksi työilmapiiri vain parani.
...

Kerroin jo, että Mervyn oli alun alkuaan mennyt töihin Britannian Moskovan suurlähetystöön. Sieltä hän kuitenkin siirtyi vuonna 1958 Moskovan valtionyliopiston vaihto-opiskelijaksi. Vuonna 1960 hän joutui kuitenkin tilanteeseen, jossa hän katsoi paremmaksi siirtyä takaisin Englantiin. Tähän poistumiseen liittyy tarina Boris Pasternakista ja hänen rakastetustaan Olga Ivinskajasta. Minun kannalta on tietysti mielenkiintoista, että Pasternakin kohtalo saa kirjassa niin näkyvän sijan. Hänen elämänsä on lempiaiheitani ja olen siitä kirjoittanut jo muutaman blogitekstin. 

Mervynin opiskelijatoverina yliopistossa on ranskalainen Georges Nivat, venäläisen kirjallisuuden palavasieluinen ihailija. Liikkuessaan kirjallisissa piireissä hän tutustuu Ivinskajan tyttäreen Irinaan (Irina Jemeljanova) ja  siitä seuraa mikäs muu kuin romanssi.  Häätkin odottavat. Mervyn sai seurata tilannetta läheltä ja hänellä olisi kerran mahdollista tavata myös itse Boris Pasternak. Hän ei kuitenkaan jostain syystä halua tavata Pasternakia. mitä Owen Matthews ihmettelee. Ehkä siinä oli jotain alitajuista varovaisuutta, kun kaiken lisäksi Mervyn oli syrjään vetäytyvä persoonallisuus.  Pasternak kuolee vuonna 1960. Sen myötä Olga Ivinskaja vangitaan. Sitä ennen kuitenkin odotettiin Georgesin ja Irina-tyttären häitä. Opiskelijoiden isorokkorokotusten myötä Georges kuitenkin ”yllättäen” sairastuu vakavaan ihottumaan. Viisumin päättymisen myötä hän joutuu palaamaan kotimaahansa eikä häistä tule mitään. Irina sairastuu samaan ihottumaan. Hänetkin vangitaan. Heitä molempia syytettiin valuuttarikoksista, koska he hoitivat Pasternakin Tohtori Živago -romaanin tekijänoikeustuloja sikäläisittäin melko lailla laittomin keinoin.

Kun Irina Jemeljanova vangittiin, niin myös Mervynin tilanne kiristyy. Se näkyy KGB:n yhteyshenkilön asenteessa, kun hän Mervynia tavatessaan kertoo Irinan vangitsemisesta. Noiden tapahtumien jälkeen Mervyn katsoo paremmaksi poistua maasta Oxfordiin, sillä tapaamisessa ”KGB-kaverin” kanssa oli ollut uhkaavia sävyjä. Sovittelevista elkeistä huolimatta, hän ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hän pelkäsi tekaistuja syytteitä.

Kuitenkin jokin kumma energia veti nuorta miestä takaisin Moskovaan. Vuonna 1963 hänet valittiin toiseen vaihto-ohjelmaan ja hän palasi Moskovan yliopistoon opintojen pariin. Saman vuoden syksyllä hän sitten kohtasi ensi kerran tulevan vaimonsa. Siitä käynnistyi uusi vaihe elämässä. Kirjassa seurataan parin tutustumista ja suhteen kehittymistä aina vihkimiseen asti ja hieman myös sen jälkeen. Tosin kesäksi 1964 suunnitellut häät siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Pari vihittiin avioliittoon vasta lokakuussa 1969. Siihen mennessä oli kuitenkin tapahtunut uskomattomia asioita. Meryl joutui karkotetuksi ja hän kävi yli viiden vuoden taistelun päästäkseen jälleen yhteen rakastettunsa kanssa.  Se aika osoittaa todellisten rakkauden voiman. Samalla Matthews tulee kuvanneeksi oivan ajankuvan Neuvostoliiton eräästä vaiheesta.

Kesällä 1963 Moskovaan palatessaan Mervyn oli 31-vuotias. Hän oli vuonna 1958 tutustunut Maailman nuorisofestivaaleilla erääseen Valeriin, josta oli kehkeytynyt tuttavuus. Mervyn halusi pitää kiinni vanhoista ystävyyssuhteista. Nyt Valeri oli löytänyt Mervynille mielestään sopivan tyttöystävän. Kyseessä oli hänen sisarensa tyttöystävä. Milalle Valeri oli läheinen ihminen, koska molemmat harrastivat balettia. Tapaaminen tapahtui Valerin kotona järjestetyillä kutsuilla, joissa Mervyn esiintyi kaiken varalta virolaisena.  Se oli ihastusta ensi silmäyksellä, rakastuminen sai tietysti vielä jonkin aikaa odotuttaa.

”Syksyllä 1963 näin sinut ensimmäisen kerran, Mila kirjoitti vuotta myöhemmin. ”Tunsin jonkinlaisen sisäisen sykäyksen, jonkinlaisen hetkellisen, kirpaisevan varmuuden, että sinä olit juuri se ihminen, johon lopulta aidosti rakastuisin. Oli kuin pieni pala sydäntäni olisi irtautunut ja alkanut elää itsenäisesti sinussa. Minä en erehtynyt…”

Tuo katkelma kertoo jotakin Milan sielunelämästä. Siinä oli jotain kovasti venäläistä varmuutta, kohtalon uskoa. Ihmisellä oli sisäinen ääni, joka antoi varmuuden tunteista ja antoi rohkeutta omaan käytökseen ja toimintaan. Tunnen itse venäläisiä naisia, jotka toimivat sellaisen tunteen ohjauksessa.

Se kertoo myös Milan luonteesta ja älystä. Hän oli toki tunnevoimaisuudessaan tyypillinen venäläinen. Lisäksi hän oli kulttuuri-ihminen, joka osasi kirjoittaa ja kertoa kirjoittamalla sisimmistä tunnoistaan. Hän oli kirjallisesti lahjakas.

Tästä tuli lopulta se kivijalka, perusta, johon suhde rakentui ja se kesti ja pelkästään vahvistui vuosien eron ajan. Ero todellakin kesti viiden vuoden ajan. Tällä pohjalla rakkaus kesti, vaikkei toista ollut näköpiirissä. Ajatuksissa ja kirjeitse läsnäolo oli jokapäiväistä.

Alkoi tutustuminen, yhteiset kävelyt ja seurustelu. Suhde tiivistyi kerta kerran jälkeen. Sinä aikana jopa Milan isosisko Lenina kutsui Mervynin ja Milan kotiinsa. Se oli rohkea teko, sillä aviomiehen hyvä virka joutui samalla uhan alle. Valvovia silmiä oli kaikkialla. Ero tuli seuraavana kesänä, kun Mervyn sai persona non grata -statuksen ja hän joutui jättämään Neuvostoliiton. Siihen päivään oli ensi tutustumisesta noin yhdeksän kuukautta aikaa.

Maaliskuussa 1964 Mervyn kosi Milaa. Mila vastasi myönteisesti pienen harkinnan jälkeen. Sovittiin vihkimispäivästä. Yllättäen aika löytyi vasta kolmen kuukauden kuluttua. Haave raukesi, kun Mervyn hairahtui KGB:n rakentamaan ansaan ja sai karkotuksen.

Seuraava kerran pari vieraili avioliittopalatsissa 30. lokakuuta vuonna 1969. Tällä kertaa vihkiminen toteutui. Sitkeän taistelun ja periksi antamattomien ponnistelujen jälkeen jo hieman vanhentuneet nuoret pääsivät menemään avioliittopalatsiin ja solmimaan ikuisen liittonsa. Pari sai toisensa ja Mila pääsi muuttamaan miehensä kotimaahan.

Mitä sitten tuon reilun viiden vuoden aikana tapahtui? Olennaista oli jatkuva yhteydenpito, kirjeitse ja myös puhelimitse. Kyllä he pääsivät tapaamaankin jopa kolme kertaa, vaikka Mervyn ei voinut saada Neuvostoliiton viisumia. Kyllä rakkauden voimalla keinot keksitään.

Suhteesta kehittyi virtuaalinen etäsuhde, vaikkei mitään internettiä ollut.  Tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että varsinainen havaittava kokemus jäi toissijaiseksi. Kirjeeseen kirjoitetut kokemukset tulivat todellisemmaksi kuin varsinainen elämä. Milan elämään tuli rituaaleja. Lähtiessään johonkin hän suuteli Mervynin valokuvaa. Työstä kotiin palatessaan hän osti Mervynille äänilevyjä. Hän kävi lääkärillä kysymässä neuvoa Mervynin vaivoihin ja lähetti sitten neuvoja kirjeitse. ”Sinä olet herkkä pohjoisen kukka, sinun on syötävä varovasti”, hän totesi. Mervyn puolestaan osti Milalle vaatteita ja  lähetti niitä Lontoosta Moskovaan.

Milalla rakkaussuhde kehittyi pakkomielteeksi. Hän alkoi elää mielikuvitusmaailmaa virtuaalisen miehensä kanssa. Mervyn tai ehkä hänen kaipuunsa oli seurana kävelyretkillä.

Ystävät ja sisar olivat jo hänestä huolissaan.   Myös kuukautiset alkoivat olla myöhässä, mutta lääkäri rauhoitti, ettei se ole vakavaa. Hän määräsi ”magneettiterapiakuurin”. Nuo lääkemääräykset kuulostavat kovin tutulta omilta Neuvostoliiton ajoiltani. Sitten tuli myös mustasukkaisuuskohtauksia. Milasta tuntui, ettei hän ehkä ole Mervynille tarpeeksi kaunis.

Töissä Mila näytti Mervyniltä saamiaan kirjeitä. Sen kautta hän halusi näyttää työkavereilleen, että hänellä oli mies, mikä teki hänestä täysipainoisen naisen. Hän pelkäsi muiden pitävän häntä vajavaisena.

Oli vaihe, jolloin Mila vaipui masennukseen. Siinä vaiheessa lohdutus löytyi tunnetusta Konstantin Simonovin runosta ”Odota niin palajan” ( Жди меня и я вернусь ). Runon syntyhistoria liittyy sota-aikaan, mutta se on alkanut myöhemmin elää ihmisten sydämissä toivon merkkinä. Suomessa se tunnetaan lähinnä lauluna:

Odota, niin palajan

Odota, se tee

Odota, kun tunnelman syksy turmelee

Odota, jos talvisää taikka kesä lie

Mielestä kun toiset jää,

unho heidät vie

Odota, kun saavu ei kirjeen lohdutus

Odota, kun muilta vei toiveet odotus

Odota, niin palajan

Torju ystävät,

jotka unohtamahan minut pyytävät

Suomennos on poimittu Agit prop -yhtyeen lauluversiosta.

Mila kuvattuna työhuoneessaan

Oma lukunsa oli työpaikalle järjestetty ns. ojennuskokous, jossa Milaa nöyryytettiin perusteellisesti. Sen myötä Milalle olisi saattanut käydä huonosti. Tämäntapaisista kokouksista olen kirjoittanut aiemmin. Ne ovat perua Stalinin ajoilta. Mm. 40-luvulla yliopistoissa järjestettiin sellaisia tilaisuuksia kosmopolitismista syytettyjä tutkijoita vastaan. Nyt Mila sai kyllä osakseen lopulta ymmärrystä enemmän kuin tuolloin monet arvostetut professorit. 

Työpaikalla järjestettiin kokous sen jälkeen, kun Milan ja Mervynin suhde oli siellä tullut tietoon. Se ei tapahtunut ihan heti ja sen vuoksi Milaa moitittiin siitä, miksi hän ei ollut heti kertonut suhteestaan työyhteisölle. Tämä on tuttua neuvostoaikaista totalitarismia, jossa yksityisestä oli tullut yleistä. Yksityisyyden raja kulki tuon käsityksen mukaan siinä, että kun kyse oli puolueen virallisen linjan vastaisesta toiminnasta, asiasta oli kerrottava. Toisaalta Milaa uskallettiin myös avoimesti puolustaa ja korostettiin hänen oikeuttaan pitää rakkausasiansa omana tietonaan. Siinä mielessä ei enää eletty Stalinin ajassa.

Kirjan mukaan joukossa oli ”kiihkoilijoita”, jotka ”janosivat verta”. He olivat instituutin johtavia puolueen jäseniä. He vaativat rangaistusta, koska henkilökohtainen etu on pantu yhteiskunnan edun edelle. Mila oli mukamas joutunut neuvostovastaisen propagandan uhriksi. Owen Matthews kirjoittaa (s. 236):

”Tämä tekopyhien tuomioistuin oli pahimman lajin painostusta, täydellinen ase neuvostoyhteiskunnalle, jolle yhdenmukainen käyttäytyminen oli pakkomielle. Eikä pelkästään neuvostoyhteiskunnalle: auktoriteettien uhmaaminen on erikseen, mutta harvat ihmiset pystyvät pitämään puoliaan tuntemiensa ja luottamiensa ihmisten kuorossa esittämää paheksuntaa vastaan.”

Milalle kokous oli häpeärangaistus. Hän ei kuitenkaan halunnut suoda vastustajilleen sitä voittoa, että hän olisi puhjennut kyyneliin. Lähinnä hän oli kohtelustaan syvästi järkyttynyt, sillä hän oli itse kommunistin tytär ja valtion kasvattama lapsi. Hän ei osannut kuvitella, että häntä olisi pidetty minään toisinajattelijana. Hän oli umpikujassa. Näin hän kirjoitti itse tuosta tilanteesta: ”Luulen, että vaikka lähtisinkin täältä, he soittavat heti uuteen työpaikkaani tai joku ilmiantaa minut vanhanaikaisella tavalla ja sitten minut irtisanotaan taas.”

Mila ajatteli, että kuitenkin hänen on lähdettävä työpaikasta. Ilmapiiri oli kehno ja juoruja kiersi ympärillä runsaasti. Hän pelkäsi terveytensä puolesta.  Ihme kuitenkin tapahtui. Instituutin johtaja suhtautui Milaan myötämielisesti. Hän järjesti tälle työpaikan Tiedeakatemian kirjastosta, entisellä palkalla ja vanhoilla työehdoilla. Tehtävänä oli kääntää tieteellisiä artikkeleita ranskasta venäjäksi. Uusi työpaikka osoittautui hyvin vapaamieliseksi ja Mila tunsi olonsa siellä kotoisaksi. Joskus työkaverit intoutuivat hänen kanssaan jopa hulluttelemaan perinteisillä neuvostoklišeillä. Siitä on mukaelma Matthewsin kirjan venäjänkielisen laitoksen kannessa. Siitä syntyy aivan eri mielikuvia kuin suomenkielisen version "Stalinin lapsissa".

Mila ja Mervyn kirjan venäläisen laitoksen kannessa.

 Hänelle kävi hyvin, mikä osoittaa, että inhimillinen empatia läheisten työtovereiden sydämissä pystyi kuitenkin perimään voiton tunteettoman puoluekoneiston edessä.  Työyhteisö auttoi lopulta Milaa kestämään. Luulisin itse, että Milan edes jotenkin tuntevat tunsivat häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Hän oli lapsuudessaan kovia kokenut ja hän oli sitkeästi opiskellut vieraita kieliä, hänestä oli kehittynyt loistava alansa asiantuntija. Kaiken lisäksi hän oli lapsuuden tuberkuloosin seurauksena jäänyt rammaksi, mistä tuli ylimääräisiä sympatiaa. Nainen oli jo kolmikymppinen ja kollegat tunsivat sisimmässään syvää iloa siitä, että kaikkien pitämä työtoveri oli löytänyt elämänsä rakkauden. Venäläinen sielukkuus kantoi tiukan byrokratian yli.

…

Mervyn pani itsensä täysin likoon. Hän teki kaikkensa avioliittonsa eteen. Oma tieteellinen urakin oli vaakalaudalla. Ensimmäinen tutkimus oli valmistumassa. Se käsitteli neuvostonuorisoa. Tutkimuksen myötä oli avautumassa tieteellinen uraputki, turvattu työpaikka.  Mervyn kuitenkin mietiskeli, että rajan takana se saatetaan tulkita vihamieliseksi eikä hän onnistu sen vuoksi saamaan Milaa maasta. Niinpä hän viime hetkellä otti kirjan painosta. Hän siis uhrasi oman työpaikkansa tulevan vaimonsa tähden. Siitä eteenpäin hän joutui tyytymään toisen luokan hommiin. 

Myös Suomi tuli kuvaan mukaan. Oikeastaan voimme suomalaisina olla ylpeät Neuvostoliiton suhteistamme.  Suomesta järjestettiin nimittäin viisumittomia laivamatkoja Tallinnaan ja laivaristeilyjä Leningradiin. Mervyl sai niistä vihiä ja tapaamiset onnistuivat, vaikka pari joutui olemaan tarkkana. KGB:n valvovat silmät seurasivat kaikkialta. Passin tarkastus molemmilla matkoilla oli hyvin jännittävä tilanne. Matkat oli tarkoitettu suomalaisilla ja yhtäkkiä edessä olikin brittipassi. Se kuitenkin hyväksyttiin. Mila rajan toisella puolella oli valmistautunut siihen, että mahdollisesti oma kulta ei ilmestykään paikalle. 

Kolmas tapaaminen tapahtui Moskovassa. Se on kaikkein uskomattomin tapaus. Mervyn tilasi matkan Belgiasta ja hankki viisumin sieltä käsin. Hän teki muutoksia sukunimensä venäjänkieliseen translitterointiasuun.  Siinä hän onnistui. Virhe huomattiin kuitenkin Moskovassa ja hän joutui heti poistumaan maasta. Tapaaminen jäi hyvin lyhytaikaiseksi.

Suomi tulee kirjassa vastaan vielä yhdessä kohdin. Vuonna 1966 eräs Valeri Kirsanov niminen henkilö käveli suon poikki Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan ylitse ja pääsi sitä kautta Saksaan asumaan. Mervyn ajatteli Milalle samaa, mutta joutui luopumaan ajatuksesta, sillä Mila oli lapsuuden tuberkuloosin jäljiltä lonkkavikainen, kävely ei vaikeassa maastossa olisi onnistunut. 

Mervyn yritti käyttää erinäisten konsulttien apua, mutta niiden kautta ei syntynyt mitään. Hän muuttui vuosien myötä röyhkeäksi, otti yhteyttä valtionjohtoon ja diplomaatteihin. Hän pyrki häikäilemättömästi Neuvostoliiton pääministerin Kosyginin puheille. Kerran hän matkusti sen vuoksi jopa Ruotsiin. Lisäksi Mervyn suunnitteli myös mahdollisuutta, että Mila olisi tullut länteen solmimalla lumeavioliiton  jonkun afrikkalaisen opiskelijan kanssa.

Mervyn kirjoitti myös entisille ”vakoojaystävilleen” sovinnollisin elein.  Sitä varten hän joutui matkustamaan Tšekkoslovakiaan saadakseen paremmin varmistettua kirjeen perillemenon. Hän ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa saanut mitään vastausta. Sekään ei miestä lannistanut.

Mervynin terveys alkoi jo rakoilla. Eräässä vaiheessa hän sai epileptisen kohtauksen.

Mervyn alkoi tehdä yhteistyötä erään kohtalotoverinsa kanssa. Sen kautta he alkoivat valmistella mahdollisuutta saada vaimoilleen maastapoistumislupa osana erästä vankien vaihtoa idän ja lännen välillä. Tuo vaihtosopimus lopulta toteutui. Ihme tapahtui ja kärsivällisyys palkittiin. Ilman yhteistyötä kohtalotoverin kanssa asia ei luultavasti olisi edennyt. 

Jo epätoivon partaalla olleet Mila ja Mervyn pääsivät lopulta kohtaamaan toisensa ihan todellisessa elämässä. Mervyn matkusti Moskovaan Milaansa noutamaan. Kuten yllä jo mainitsin, pari vihittiin samassa avioliittopalatsissa, jossa vihkiminen oli alun alkuaan suunniteltu pidettävän.  Kohua välttäen he palasivat kotiin Wienin kautta. Näin he saattoivat aloittaa yhteisen elämän Englannissa.

Alkuun elämä tietysti toi omat ongelmansa mutta Mila oli sitkeä nainen. Mervyn oli itse eristäytyvä eikä erityisen seurallinen henkilö. Hänestä ei siis ollut erityisen paljon apua sosiaalisia suhteita luotaessa. Muutaman kerran piti itkeskellä uuden kotimaan asukkaiden tylyyttä ja luonteen kylmyyttä, mutta sitkeänä naisena hän sai töitä ja vuonna 1971 syntyi ensimmäinen lapsi, tämän kirjan kirjoittaja. Siitä yhteiselo tiivistyi.  Myös Milan äiti ja muut sukulaiset pääsivät vierailemaan uudessa kodissa.

LOPUKSI

Loppupohdinnoissani löydän Mervynin sitkeyteen yhden kannusteen. Yllä olen kertonut ranskalaisesta opiskelijatoverista ja ystävästä Georges Nivat’sta, jonka häät Irina Ivinskajan tyttären kanssa kariutuivat, kun viranomaiset aiheuttivat myrkytyksellään hänelle vakavan ihottuman. Viisumia ei jatkettu ja suhde kariutui.  Mervynille on täytynyt jäädä tuo tapaus syvälle takaraivoon. Hän halusi tehdä kaikkensa oman suhteensa eteen.

Menen aikaan Englannissa. Ihmettelen, miten suhde pysyi koossa kaiken tuon jälkeen. Ehkä se lähensi mutta ehkä kaiken jälkeen pettymykset saattoivat tuntua raskailta. Tuskin mitään ruusutarhaa elämältä odotettiin, mutta rankka ja karu todellisuus iski vastaan.

Luulen että Mervynin luonne pelasti paljon. Mies oli syrjään vetäytyvä. Hän työskenteli paljon omissa oloissaan. Mila kaipasi puolestaan venäläisenä ympärilleen paljon seuraa, sydämellistä lähipiiriä. Sitä ei kuitenkaan ollut tarjolla. Englantilainen lähipiiri torjui uuden naapurinsa.  Nainen sai kuitenkin Mervynin rinnalla paljon tilaa. Hänestä tuli kodin hengetär. Hän loi perheelle kodin. Mies ei hänen toimiinsa siinä puuttunut.    Nainen ei jäänyt miehensä kylkeen suremaan kaipuun tuskassaan. Hän lähti määrätietoisesti elämässä eteenpäin. Hän etsi töitä ja löysikin. Hänellä oli uudelle yhteiskunnalle ja myös yhteisölle jotain annettavaa. Eikä hän hylännyt sukuaan.  Hänen äitinsäkin pääsi vielä vierailemaan Englannissa. Owen kertoo niistä väliin jopa järkyttävistä vaikutelmista, mitä tuon katkeroituneen vanhuksen purkaukset aiheuttivat. Martalle matka oli elämän joutsenlaulu. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen ja viimeinen lentomatka. Se oli jäähyväismatka tyttärensä luo. Sen osoitti myös Martan syvä itku jäähyväisiä jättäessään.

Kirja on kirjoitettu Owen Matthewsin sydänverellä. Se siitä huokuu ja sen hän myös lopussa ilmaisee. Siksi se on muistelma ja sukutarinoiden joukossa parasta mahdollista luettavaa.

Viittasin jo yllä Juhana Lepoluodon arvioon kirjan ilmestymisen jälkeen. Hän toteaa että ”Matthewsin sukuteoksen tapaisilla kertomuksilla näyttää olevan anglosaksisilla ja miksei suomalaisillakin markkinoilla jonkinlaista sosiaalista tilausta”. Kyllä varmasti on. Mutta enemmänkin kannustaisin ihmisiä kirjoittamaan muistelmiaan eikä mitenkään ruusuisten lasien lävitse vaan luomalla faktapohjaista tarinaa siitä todellisuudesta, jossa omat lähisukulaiset ovat joutuneet kamppailemaan ja henkensä uhallakin ovat selviytyneet tai sortuneet. Syvällä tunteella on edeltävä mutta tosiasioihin pohjautuen ja välillä kylmänkin viileästi hyväksyen kaikki raadollisetkin seikat. Tämä on kyllä samalla kehotus myös itselleni. Kovasti haluisin löytää voimia omien juurieni ja elämäntapahtumieni selvittelemiseen. Sen verran ihmeellisiä asioita sieltä paljastuu, että se voisi kannattaa.