KUN VENÄJÄ ROMAHTI – muistelmateos vuosista 1886 – 1919

Tatjana Metternich, Muistojen maa - venäläisen ylimysperheen vaiheita 1886-1919, suomentanut Mikko Peltola. Otava, 1988.

Alkuteos (ilmestynyt 1980): Verschwundenes Russland. Die Memoiren der Fürstin Lydia Wassiltschikow 1886 - 1919.

Johdannoksi

Jokin aika sitten tutkiskelin kirjaston elämäkertahyllykköä ja silmiini osui Tatjana Metternichin kirja Muistojen maa. Se kertoo venäläisen aatelisnaisen elämästä vuoteen 1919 asti, jolloin hän perheineen emigroitui Krimin kautta länteen. Kirja on osoittautunut varsin kiinnostavaksi tarinaksi ja yllättäväksikin näkökulmaksi tuohon Venäjälle kohtalokkaaseen aikakauteen.

Kirjan tekijä Tatjana Metternich (1915 – 2006) on pikkutyttönä ollut tuossa kokemuksessa mukana. Hän on teoksen varsinaisen päähenkilön tytär. Hänen äitinsä on Lidia Vasiltšikova (1886 - 1948), tyttönimeltään Vjazemskaja.

Teos on muistelmateos, mutta tekijä kutsuu sitä myös elämäkertaromaaniksi. Teos päättyy pakoon bolševistisesta Neuvosto-Venäjästä ja päähenkilön elämä jatkuu uusine haasteineen. Elämäkertateokseksi se on siis vajaa. Alempana käyn läpi hieman myös hänen myöhempää elämäänsä.

Itselleni se luo vertailukohtia eräisiin muihin minulle läheisiin elämäntarinoihin, mm. Boris Pasternakin, Leo Tolstoin, Vladimir Majakovskin ja Mihail Bulgakovin. Heidän elämänsä kautta tuo sama aikakausi on myös itselleni avautunut omalla tavallaan. Vjazemskin aatelisuvun kautta näkökulma on aivan toinen.  Majakovskin kaltainen runoilija oli täynnä itseään ja innostuneena uuden ajan tuomasta vapaudesta vähät välitti vanhasta perinnöstä. Vjazemskin ruhtinassuvun kasvatti kantoi sisässään suvun monivuosisataisen sivistyksen perintöä, mistä käsin huomiota tai ainakaan ymmärrystä ei herunut uuden ajan kulttuuriliikehdinnälle. Mielenkiintoa teokseen lisää se, että siinä liikutaan monilla eri yhteiskunnan alueilla.

Lidia ei ole mikä tahansa hienohelma vaikka kamarineito saattaakin kulkea hänen seuranaan. Hän on hyvän koulutuksen ja kasvatuksen saanut aktiivinen nainen, joka ei jää kodin nurkkaan ompelupiiriin vaan paitsi että huolehtii lopulta isoksi muodostuneesta perheestään, ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan ja hyväntekeväisyyteen. Jo lapsuudesta hän saa eväitä selviämiskamppailulleen, sillä nelilapsisen perheen ainoana tyttönä hän oppii veljesten kanssa nahistellessaan pitämään puoliaan. Hänen neuvokkuuttaan ja kylmäpäisyyttään kyllä tarvitaan varsinkin siinä vaiheessa, kun kaaoksen keskellä bolševikit nousevat valtaan ja perhe yrittää selviytyä ehjin nahoin ja suojella edes jossain määrin omaisuuttaan.

Teoksessa liikutaan eri puolilla silloista Venäjää: Pietarissa, Moskovassa, Kaukasuksella, Krimillä ja myös Liettuassa, jonne Lidia muuttaa tuoreen aviosiippansa kanssa. Siellä hänen kotinsa oli myös emigroitumisen jälkeen aina vuoteen 1940 eli Neuvostoliiton miehitykseen asti.  Myös Ukraina tulee teoksen loppupuolella tutuksi. Kiovasta minulla muistuu mieleen Mihail Bulgakovin romaani Valkokaarti, josta olen joskus blogissani kirjoittanut. Vuoden 1919 kaaosta Krimillä käsitellään myös Bulgakovin teoksiin pohjautuvassa elokuvassa Beg (”The Flight”) vuodelta 1970.

Lidia-rouva elää täysillä, uusissa paikoissa ja tilanteissa hän on tarkka havainnoitsija. Kirjasta jäi esimerkkinä mieleeni hänen havaintonsa latvialaisista. Hän toteaa, että Neuvosto-Venäjällä tšekan ja salaisen poliisin palveluksessa toimi erityisen paljon juuri latvialaisia. (Itse asiassa olen joskus tehnyt samankaltaisen havainnon.) Lidialla esittää tuohon kehitykseen oman perustelunsa. Hän Latviassa liikkuessaan pani merkille, että paikalliset tilanomistajat käyttäytyivät alaisiaan kohtaan hyvin ylimielisesti, mikä luonnollisesti lisäsi kansan vihaa ja vastakkainasettelua. Lidian omassa suvussa toimittiin aivan toisin.

Teoksen henkilögalleria on laaja ja jo sinällään lukemaan houkutteleva. Niistä täytyy nyt tyytyä käsittelemään vain osaa. Ensiksi on mainittava monet tsaarin lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Uudistusmielinen, pääministeriksi noussut ja vuonna 1911 salamurhaajan uhriksi joutunut Pjotr Stolypin on suvulle läheinen henkilö ja saa paljon myönteistä huomiota. Monissa kohdin pohditaan väliaikaisen hallituksen pääministerin Aleksandr Kerenskin toimintaa ja persoonaa. On myös julma tšekan kuulustelija Moisei Uritski. Kulttuurin alalta on mainittava venäläinen oopperan ikoni Fjodor Shaljapin, hänen lisäkseen vastaan tulee myös muita tuntemattomampia laulajia ja näyttelijöitä. On kuuluja valkoisia sotilashenkilöitä, minulle kuitenkin tuntemattomampia. Ja palataan teoksessa välillä myös historiassa taaksepäin. Lidian suvussa on ollut runoilija Aleksandr Puškinin ystävä, saksalaisen runoilijan Johann Wolfgang von Goethen oppilas ja erään tarinan kautta kerrotaan, miten Saksan rautakansleri Otto von Bismarck oppi kantapään kautta tuntemaan venäläisen luonteenlaadun. Kirjan kautta kuva monista nimekkäistä henkilöistä monipuolistuu.

…

Lidia kuului Vjasemskin sukuun. Se oli merkittävä, perinteikäs aatelissuku. Sen juurten kerrotaan ulottuvan 800-luvulla eläneeseen viikinkiruhtinas Rurikiin, lähinnä mytologiseen Novgorodin perustajaan, joka yhdisti alueen heimoja. Se lienee myytti, mutta niin Metternich kertoo teoksen Prologissa. Yhtä kaikki, suvussa on pitkän historian aikana ollut arvostettua väkeä.

Lidian isä, ruhtinas Leonid Vjazemski (1848 -  1909) oli 1877-78 käydyn Venäjän – Turkin sodan sankareita. Hän kuului uudistushenkiseen sukupolveen. Suvun perinteet toivat jälkeläisille sivistyksen vaatimuksen. Valtiollisella tasolla palveltiin hallitsijaa vallitsevan käytännön mukaisesti parhain päin. Valtion viran kunniallista hoitoa pidettiin velvollisuutena, vastapalveluksena niistä etuoikeuksista, joita suvulle oli valtakunnassa myönnetty. Leimallista suvulle oli, että siinä hyväntekeväisyystoiminta oli sydämen asia.

Ruhtinas Vjazemski oli sivistynyt mies, joka piti lastensa kouluttamista hyvin tärkeänä asiana. Tilanomistajana hän oli eteenpäin pyrkivä. Hänen johdollaan tilukset kehittyivät maan maatalouden ja teollisuuden kehityksen tärkeiksi esikuviksi. Hänen poikansa Boris jatkoi sukutilalla isänsä viitoittamaa esimerkillistä työtä.

Lidia – lempinimeltään Dilka - sai kasvaa rakkauden ympäröimänä, mutta myös suvun perinteistä nousevat velvollisuudet toivat jäntevyyttä elämään. Lapsia ohjattiin tiukkaan itsekuriin, mutta siinä näytti lukemani perusteella olevan vapaa henki. Lidiaa ohjaamassa oli englantilainen lastenhoitaja ja useita kotiopettajia. Hän suoritti normaalin koulunsa erinomaisin arvosanoin. Sen ohella hän sai sivistystä kotiopettajiltaan.

Ennen kuin menen tarkemmin teokseen, niin käyn lävitse ruhtinatar Lidia Vasiltšikovan elämän vaiheita. Mukaan liitän myös vuodet emigroitumisen jälkeen. Siltä osin tiedot perustuvat lähinnä venäjänkieliseen Wikipedian artikkeliin.

Todetaan, että olen päätynyt käyttämään kertojasta hänen pelkkää etunimeään. Jos tekstiyhteys vaatii, lisään sukunimen.

Elämäkerta

Lidia Vjazemskaja syntyi vuonna 1886 Keski-Venäjällä Lotarevossa, joka sijaitsee nykyisellä Lipetskin alueella. Ääntämisasua mukaillen paikka pitäisi kai kirjoittaa suomeksi muotoon Lotarjovo, käytän kuitenkin muistelmakirjaa mukaillen e-kirjainta.  Kyseessä oli sukukartano ja siellä perhe vietti aikaansa yleensä kesäisin.

Yhdessä kolmen veljensä kanssa hän Lidia elää onnellisen lapsuuden englantilaisen lastenhoitajan huolehtiessa lapsista. Hän suoritti koulunsa erinomaisin arvosanoin, mistä saa kiittää kotiopettajia. Tyttö oli vilkas ja luonteeltaan poikamaisen villi. Oli paljon erilaisia retkiä ja matkoja, laaja sukulaispiiri loi tyttöön turvallisen kasvuyhteisön. Neitokaiseksi vartuttuaan mukaan tulivat myös tanssiaiset.

Merkittävä kokemus nuorelle naiselle oli vuonna 1906 toteutunut matka Englantiin. Hän meni sinne kotiopettajattarensa kanssa, jatkoi Lontoosta suoreen Oxfordiin ja vietti siellä opiskellen koko talven. Englantilainen elämänmuoto ja kouluperinne tuli tutuksi, toki eväitä hän oli siihen jo saanut lastenhoitajalta. Matkasta oli apua myös myöhemmin maastapaon jälkeen, sillä hän pysähtyi mennessään Pariisiin, unelmiensa kaupunkiin, jossa hän myöhempinä vuosina sai oleilla ja nähdä edessään tuttuja paikkoja. Lidia kertoo nauttineensa Oxfordissa joka hetkestä. Hän ihastui kaikkeen näkemäänsä ja imi itseensä monenlaisia vaikutteita, yhtenä sellaisena oli ankara kuri, mutta sääntöjen rikkomisesta tuli lähes huvi. Myös Shakespeare tuli tutuksi.

Vuonna 1909 hän avioitui Liettuan aatelismarsalkan ruhtinas Illarion Vasiltšikovin kanssa ja muutti asumaan Kaunasiin, tai oikeastaan Jurburgin pikkukaupunkiin, hänen miehensä maatilalle. Aviomiehen suvun juuret ovat myös kaukana Venäjän historiassa, erään artikkelin mukaan ne palautuvat Iivana Julmaan.

Ruhtinas Vasiltšikov perheen esikoisen Irinan kanssa

Lidiasta tuli ruhtinatar Vasiltšikova. Maatila sijaitsi Memelin (myöh. Klaipedan) alueella lähellä silloin Saksaan kuuluvan Itä-Preussin rajaa, itse asiassa tila sijaitsi aivan maiden rajalla. Nuoripari sai Jurbugissa innostuneen ja perinteitä huokuvan tulojuhlan. Lidia jopa vaivautui, kun pienet lapset kulkivat nuorenparin edellä sirotellen kukkia heidän eteensä.

Liettuasta Lidialle jäi paljon vaikuttavia muistoja ja kokemuksia. Toki surukin oli läsnä, sillä myöhemmin samana vuonna hänen isänsä kuoli ollessaan Lausannessa hoidossa ja muutama muutamakin rakas läheinen menehtyi. Pian häitten jälkeen Lidian aviomies nimitettiin Kaunasin provinssihallituksen aatelismarsalkaksi, jonka tehtäviin kuului erinäiset hallintotehtävät. Näin nuoripari joutui asumaan suuren osan vuodesta myös Kaunasissa. Tämä oli ensi kerta, kun Lidia asui provinssikaupungissa. Paikallisten seurapiirien tapojen ja toimien seuraaminen oli hänelle huvittava kokemus: ”Pikkuseikoilla kuten esimerkiksi arvojärjestyksellä ja pukeutumisella tuntui olevan tärkeä merkitys, myös kiinnostus naapurin asioihin oli suuri”(s.137). Mieleen nousi Nikolai Gogolin teosten satiirinen maailma.

Lidialta on mielenkiintoisia havaintoja tuon ajan Liettuasta ja siellä asuvista eri kansallisuuksista. Minulle itselleni Liettua ja sen historia ovat tuttuja, mutta välillä kommentit yllättävät. Seuraavat lainaukset kertovat Lidian kyvystä tehdä ympäristöstään tarkkoja havaintoja:

”Mieheni onnistui luomaan erinomaiset suhteet puolalaisiin ja järkeviin venäläisiin. Täällä oli kuitenkin suvaitsematon venäläisvähemmistö, joka suurenteli tahallaan asioita ja kuvitteli puolalaisten aina juonittelevan.” (s. 132)

”On pakkoihailla ja kunnioittaa puolalaisten vaikeissa tilanteissa osoittamaa rohkeutta, tahdonvoimaa ja yhteishenkeä, mutta kärsimättömyys on aina pilannut nämä erinomaiset ominaisuudet.” (s. 134)

Liettuan aika merkitsi Lidialle myös työtä. Kaunasissa toimi monta hyväntekeväisyysjärjestöä. Hyväntekeväisyystoiminta oli tullut suvun kautta jo lapsuudesta lähtien tutuksi. Lidia valitsi nyt aluksi vankilatoimikunnan ja toiminta kohdistui mm. naisvankien lapsille perustettuun kouluun. Vankilassa kasvaneiden lasten näkeminen kosketti. Hän toimi parin vuoden ajan myös poikien ammattikoulun tarkastajana. Senkin työn hän otti hyvin vakavasti ja sai aikaan uudistuksia, vaikka koulun johtaja toimi lähinnä omaan pussiin.

Punainen Risti oli Lidialle tullut tutuksi jo Japanin sodan ajoilta (1904 - 1905), jolloin hän työskenteli Pietarissa järjestön varastoissa. Kaunasissa hän meni myös aktiivisesti mukaan paikallisen Punaisen Ristin toimintaan. Hän valvoi sen toimintaa, johti sairaalaa ja sen hoitajien yhdistystä ja itse asiassa oli myös Punaisen Ristin johtajan sijaisena. Siinä työssä hän toimi vallankumoukseen asti.

Todetaan kuitenkin, että työn ohessa tuli myös perheen lisäystä.  Lidian ensimmäinen lapsi, tytär Irina syntyi elokuussa vuonna 1910. Synnytys oli vaikea ja lapsi oli vaarassa menehtyä. Maaliskuussa 1912 syntyi poika Aleksander. Myöhemmin lapsia syntyi vielä kolme. Tytär Tatjana – elämäkertateoksen kirjoittaja – syntyi heistä ensimmäisenä vuonna 1915. Sitten syntyivät Maria ja Georgi kahden vuoden välein.

 

Lidian vanhimmat lapset, keskellä muistelmateoksen kirjoittaja Tatjana

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Lidia loi liikkuvan sairaalan ja toimi rintaman tuntumassa toimien itse hoitajana. Hänen toimiensa kannustamana Punainen Risti loi hyvin organisoidun kenttäsairaalaverkoston.

Vuonna 1917 Lidiaa perhe ja suku koki rajuja menetyksiä. Lidian kaksi veljeä saivat väkivaltaisesti surmansa. Dmitri kuoli helmikuussa harhaluotiin Petrogradissa tapahtuneen kapinaliikehdinnän aikaan. Vanhin veli Boris murhattiin hyvin raa’alla tavalla sukukartanon lähettyvillä Lotarevossa ja pian sen jälkeen koki myös oma sukutila totaalisen tuhon. Siitä kerron lisää alempana.

Lokakuun vallankumouksen sytyttyä Lidian perhe matkusti Krimille turvaan, mutta itse Lidia joutui välillä hoitelemaan asioita sekä Moskovassa että Pietarissa (eli silloisessa Petrogradissa). 

Vuonna 1918 Petrogradissa ollessaan hänet pidätettiin, hän joutui tšekan kuulusteluihin ja sen jälkeen hänet vietiin vankiselliin. Kuulustelijana oli pahamaineinen Moisei Uritski. Hänet kuitenkin vapautettiin vankisellistä jo seuraavana päivänä Tanskan suurlähettilään vetoomuksen ja myös muiden yhteyden ottojen jälkeen ja hän pääsi palaamaan Krimille. Hän pääsi matkustamaan Moskovan ja Kiovan välin ukrainalaisen  ministerin seurassa, joka oli pidätyksestä raivoissaan. Kiova oli vielä tuolloin rauhallinen paikka. Hieman myöhemmin sielläkin syntyi kaaos ja erinäisten vaiheitten jälkeen kaupunki jäi bolševikkien haltuun.

Lidia yritti parhaansa mukaan hoitaa perheensä asioita miehensä tukena, mutta suuri osa rahoista ja arvoesineistä jäi pankkitileille muihin turvallisiksi luultuihin paikkoihin eikä niitä saatu takaisin. Perhe pääsi kuitenkin maaliskuussa 1919 onnistuneesti emigroitumaan englantilaisella laivalla (”Princess Ena”). Perhe kotiutui aluksi Pariisiin. Siellä syntyi marraskuussa 1919 perheen viides lapsi Georgi.  Pariisissa hän alkoi toimia hyväntekeväisyyden parissa. Hän keräsi rahaa venäläisille sotainvalideille ja eri emigranttijärjestöille. Vuonna 1934 perhe muutti Liettuaan perhetilalle, tosin erään toisen tiedon mukaan se olisi tapahtunut jo 20-luvulla.

Heinäkuussa ennen neuvostojoukkojen miehittämistä hän muutti Italiaan ja sieltä sitten Saksaan. Sodan aikaan hän järjesti humanitääristä apua neuvostoliittolaisille keskitysleireihin viedyille sotavangeille. Hän toimi tolstoilaisen rahaston nimissä kääntyen USA:n ortodoksisten kirkkojen puoleen pyytäen niiltä avustuksia. Tämänkaltainen toiminta herätti kuitenkin Adolf Hitlerissä tyytymättömyyttä. Sen vuoksi Lidia Vasiltšikova otti yhteyttä marsalkka Mannerheimiin (!) pyytäen tätä myötävaikuttamaan asiassa.  He tunsivat toisensa jo Pietarin ajoilta aivan vuosisadan alusta. Siinä vaiheessa ruhtinattaren henki alkoi jo olla uhattuna ja hänen täytyi paeta Berliinistä tyttärensä Tatjanan luo, joka oli mennyt naimisiin itävaltalaisen aristokraatin P. Metternichin kanssa ja asui Böömissä.

Syksyllä 1948 Lidia Vasiltšikova muutti Pariisiin, jossa hän sai samana vuonna traagisesti auto-onnettomuudessa surmansa. Hän jäi 1. marraskuuta auton yliajamaksi ollen tuolloin 62 vuoden iässä. Hänet on haudattu Pariisiin.  Toiseksi vanhin lapsi Aleksandr oli kuollut jo vuonna 1939 tuberkuloosiin. Aviomies kuoli vasta vuonna 1969.

….

Siirryn käsittelemään itse muistelmateoksesta esiin nousevia asioita. Olen jakanut asiat teemoihin.

Lidian luonteesta

Prologissa Metternich käsittelee hieman venäläistä luonnetta. Hänen mukaansa se on täynnä vastakohtia: ”venäläinen häilyy usein määrätietoisuuden ja apatian, sydämellisyyden ja salakavaluuden, viisauden ja lapsellisen epäjohdonmukaisuuden välillä”. Lidian luonteesta muotoutuu kyllä aivan toisenlainen kuva. Metternich toteaa äidistään, että tämä piti jalat aina tiukasti maassa. Hän kuvaa Lidiaa väsymättömän tarmokkaaksi. Minulle tuon teoksen perusteella avautuu kuva moninaisesti asioihin perehtyvästä naisesta, jonka kiinnostuksen kohteet olivat laajat politiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioista teatteriin ja oopperaan. Tuota yhteiskunnallista kiinnostusta syvensi varmasti avioituminen Illarion Vasiltšikovin kanssa, joka oli duuman jäsen ja uudistusmielisen ministerin Pjotr Stolypinin vakaa kannattaja. Stolypinista tuli kumouksellisten maalitaulu eikä salamurhaa lopulta kyetty varotoimista huolimatta estämään. Miehensä rinnalla Lidia aivan kuin olisi saanut uutta voimaa ja tarmoa. Hän ei pelännyt uusia haasteita. Lapsia syntyi yksi toisensa perään, mutta se ei sitonut häntä kotipiiriin vaan toiminta yhteiskunnan asioissa ja hyväntekeväisyyden piirissä tuntui vain syvenevän. Vuoden 1905 levottomuudet ja onneton Venäjän ja Japanin välinen sota pitivät nuoren naisen jalat maassa. Hän ymmärsi maansa ongelmat. Tytär Tatjana kuitenkin lisää, että hänen sukupolvensa aliarvioi uudistuksia vaativien voimien paineen. Se uskoi, että kaikesta huolimatta vallankumous oli vältettävissä. Virta tuntui vievän väärään suuntaan, mutta pahimman vaihtoehdon ei kuitenkaan uskottu toteutuvan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä veneen suuntaa oli enää mahdoton kääntää.

Lidian tarmo näyttää teoksen perusteella olevan kaiken kattavaa. Kaikenlainen laiskuus, itsekkyys, kateus ja pikkumaisuus tuntuvat Lidian maailmassa olevan poissa. Hän vaikutti olevan henkisesti hyvin valmis kohtaamaan kaikki aikansa kauheudet ja mullistukset. Sitä ei edes pelko perheen pienten lasten tulevaisuudesta lamaannuttanut. Elämässä oli mentävä eteenpäin. Kasvava perhekään ei ollut esteenä.  Sinisilmäisyyttä oli ehkä vain se, että hän uskoi rahojen olevan pankissa turvassa. Kun alkoi tuntua, että niitä ei sieltä saadakaan, hän hyväksyi tosiasian eikä jäänyt asiaa suremaan. Lidian neuvokkuus auttoi perhettä selviytymään.

Dilka eli Lidia pikkuisena. Isän piirros tyttärestään.

Lapsuusvuosia

Teos alkaa Lidian oman suvun tarinalla. Luulen, että tuollainen sukutausta on antanut hänelle voimaa elämän polulla. Hänen isänsä oli Astrahanin maakunnan kenraalikuvernööri ja kasakoiden komentaja. Siellä Kaukasuksen kupeessa, Volgan suistossa hän vietti varhaista lapsuuttaan ja muisti vielä aikuisenakin joitakin yksityiskohtia sieltä.

Perhe vaihtoi asuinpaikkaa vuodenajan mukana. Suvun maatila oli Keski-Venäjällä Lotarevossa. Siellä oltiin kesät, syksyllä mentiin Krimille ja talvet asuttiin Pietarissa. Vuonna 1891 Lotarevossa puhjenneen nälänhädän ja koleraepidemian vuoksi perheen pienimmät muuttivat asumaan isoäidin maatilalle Levašovoon Suomen rajan tuntumaan noin 15 kilometrin päähän Pietarista. Paikalla on myös suomenkielinen nimi: Levassova.

Luonteenomainen piirre Lidian lapsuudessa ja myös aikuisiässä on suvun merkitys. Se oli aina elämässä läsnä. Se loi yhteyden tuntoa, antoi turvan ja kivijalan, jonka pohjalle elämän saattoi turvallisesti rakentaa.   

Oikeastaan tuo yllä mainittu nälänhätä ja koleraepidemia oli ensimmäinen tapahtuma, jolloin myös pikku-Lidia sai tuntumaa hyväntekeväisyystoimintaan. Hallitus käynnisti avustusohjelman, johon myös Lidian vanhemmat osallistuivat. Lahjoituksia tuli eri puolilta. Lidia kertoo saaneensa kirjeen englantilaistytöltä, jossa oli rahaa. Sillä rahalla Lidian piti ostaa lehmä jollekin sopivaksi katsomalleen köyhälle perheelle. Pienelle kuusivuotiaalle tytölle oli suuri asia, kun hän saattoi kirjoittaa vastauskirjeen Englantiin ja kertoa, että lehmä oli hankittu ja perhe oli tyytyväinen.

Lapsuuden muistoissa suuren osan vie myös perheen lastenhoitaja, englantilainen Baba. Hän oli uutterasti mukana kasvatuksessa ja ilmi selvästi hänen merkityksensä Lidialla oli valtava. Hän oli hoitanut jo Lidian äitiä ja näin ollen hän vakiintuneen tavan mukaan työskenteli samassa perheessä kahden sukupolven ajan. Lidian mukaan hän muistutti kuningatar Viktoriaa. Vaikka Baba oli asunut Venäjällä monta vuotta, hän puhui hyvin vähän venäjää. Lasten kanssa hän käytti englantia, mikä tietysti oli näiden kielitaidolle mannaa.  Lidia muistaa Baban antaumuksellisuuden. Lasten sairastaessa tämä huolehti heistä siihen malliin, että lapsista sairastaminen oli jopa hauskaa. Baba oli jopa kutsunut sisarentyttärensä Annie Calen Venäjälle auttamaan. Tämä toimi kotiopettajattarena. Tämä oppi kahdessa vuodessa hyvin venäjää.

 

Kotiopettajatar Miss Annie Cale Lidian kanssa.

Baban kautta lapset omaksuivat monia englantilaisia tapoja ja makutottumuksia. Lidia ja hänen veljensä kävivät toisaalta venäläisiä kouluja. Heillä oli kuitenkin ulkomaalaiset lastenhoitajat ja kotiopettajat. Silti Lidia kokee, että hänen vanhemmillaan oli harvinaisen paljon aikaa lapsilleen. Englantilaista Babaa Lida ylistää joka tapauksessa eniten. Hän jätti lapsiin lähtemättömän jäljen. Tämänlainen turva loi pohjan Lidian myöhemmälle toiminnalle ja elämänfilosofialle.

Lapsuutensa Pietarista Lidia muistaa kuuluisan italialaisen näyttelijättären Eleonora Dusen, mikä osaltaan korostaa Venäjällä tuohon aikaan vallinnutta eurooppalaista ilmapiiriä. Ensi kerran hän vieraili 90-luvun alussa, seuraavan kerran vuonna 1908, kun Lidia oli jo varttunut aikuiseksi naiseksi. Lidiallekin jälleennäkemisen riemu oli valtava, sillä hänestä oli kasvanut intoutunut teatterin ystävä. Dusen taituruutta arvostettiin valtavasti.

Yhdeksänvuotiaana (vuonna 1995) Lidia pääsi nuorimman veljensä kanssa ensimmäisen kerran teatteriin.  Sitä ennen he olivat käyneet vain sirkuksessa. Se oli ikimuistoinen kokemus ”Intomme oli rajaton”, hän toteaa. Kyseessä oli baletti nimeltä Siniparta. Hän pääsi istumaan ns. intendentin aitioon, joka sijaitsi aivan näyttämön kupeessa. Lidia kertoo olleensa keisarillisessa teatterissa, mutta niitä oli Pietarissa useita. Jos se oli Pietarin Mariinsky-teatteri, niin tiedän kyllä paikan. Minun ollessani siellä siinä istui erityisvieraita ja sisäänkäynti aitioon kävi toisaalta, niin kuin Lidia toteaa.

Väliajalla heidän luokseen tuli teatterin johtaja Ivan Vsevolodski, joka oli hyvin merkittävä hahmo venäläisen teatterin hallinnossa. Tämä vei väliajalla lapset näyttämölle tutustumaan paikkoihin. Se oli Lidia-tytölle ”kuin unissakävelyä”. Tuolloin hän kadehti näyttelijöitä, jotka saivat viettää koko elämänsä sen kauneuden keskellä.

Innostuksesta kertoo sekin, että samana iltana kotona teatteriesityksen jälkeen lapset  ja mukana olleet ystävät esittivät näytelmän vielä kerran. Siitä tuli eräänlainen tapa, myös muiden teatterikäyntien jälkeen tehtiin samaa. Lapset käyttivät rekvisiittana omia lelujaan.

Oli viikkoja, jolloin keisarillisessa teatterissa pidettiin koululaisnäytäntöjä. Lapsilla oli yllään koulunsa univormu, mikä oli viehättävä näky. 

Moskovassa tapahtuneet tsaari Nikolai II:n kruunajaiset oli samoihin aikoihin tapahtunut suurnäytös, jonne lapset eivät kuitenkaan päässeet mutta jotka kuitenkin käytiin läpi kotona mielikuvituksen voimalla. Lidia kertoo tapauksen, kun hän oli ennen kruunajaisia toipumassa sairaudestaan. Keisarin hallitusta johtava isän ystävä oli päivällisvierailulla ja toi talon väelle näytille kultaseppä Fabergén valmistaman nuoren tsaarittaren kruunun ja rintakorut, jotka oli tarkoitus jakaa kruunajaisissa lahjoina vieraille ja hovinaisille. Vieraat kävivät huoneessaan sairastavan Lidian vuoteen äärellä ja levittivät jalokivet hänen peitolleen. Lidia sai kokeilla kruunua ja pian hän oli kaulasta vyötäisille kimaltelevien jalokivien peitossa. Pian kaikki kerättiin talteen ja ne vietiin Moskovan kruunajaisjuhlaan. Lidialle se oli fantastinen elämys. Tuo tapaus kertoo osaltaan Vjazemskin perheen ja suvun asemasta. Kyllä he olivat erityisasemassa, kun tuon kaltaisia koruja käytiin perheessä näyttämässä. Valitettavasti Lidian isä sairastui eikä hän päässyt mukaan kruunajaisiin.

Lidia vietti jo pienestä lapsesta asti hyvin paljon aikaansa maalla, eri puolilla Venäjää: Keski-Venäjällä Lotarevossa, Moskovan lähellä, Kaukasuksella, Kirimillä ja Pietarin lähistöllä sekä myöhemmin avioitumisen jälkeen myös Liettuassa. Näin myös eri alueiden ihmiset tulivat tutuksi. Myös lapsilla oli sukutiloillaan työvelvollisuuksia, joiden kautta perehdyttiin maatöihin.  Oli lähisuvussa myös ravitalli, joka muutti myöhemmin Moskovan lähistölle. Näin ollen myös hevoset tulivat perheelle hyvin tutuiksi.   Sitä hoiti myöhemmin Lidian nuorin veli Adiška (Vladimir).

 

Lidia kolmen veljensä kanssa

Muita sukulaisia

1)      Isomummo

Erityismaininnan teoksen henkilögalleriassa ansaitsee vuonna 1810 syntynyt Lidian isoäidin äiti, joka kuoli vuonna 1899 Lidian ollessa 13-vuotias ja säilytti kuolemaansa asti henkisen vireytensä. Hän sai elää viiden eri tsaarin aikakaudella. Hän oli tuntenut hyvin jopa tsaari Aleksanteri I:n ja oli teoksen mukaan runoilija Aleksandr Puškinin ystävä. Hän muisti vielä päivän, jolloin Napoleonin kerrottiin kuolleen. Hänen isoisänsä puolestaan liittyy erääseen traagiseen, historian kulkuun vaikuttaneeseen tapahtumaan 1700-luvun lopulla. Isoisä oli kreivi Pahlen, tsaari Paavali I:n murhaan johtaneen salaliiton johtaja.

Isoäidin äidin yhteys Aleksandr Puškiniin kiinnostaa minua erityisesti. Isoäiti kertoi Lidialle, että Puškin tunnustettiin jo elinaikanaan neroksi, mutta kuka tahansa saattoi joutua hänen terävän kynänsä ja ”ilkeän kielensä” kohteeksi.

Isomummo kertoo viimeisestä Puškiniin liittyvästä muistikuvasta. Se tapahtui tanssiaisissa vähän ennen sitä, kun Puškin haastoi Danthés de Heckereen kaksintaisteluun, joka koitui runoilijan kuolemaksi.

”Isoäidin äiti törmäsi portaissa Puškinin kuvankauniiseen vaimoon. Runoilija seurasi häntä ja kun he pysähtyivät vaihtaman muutaman sanan, isoäitini huomasi Puškinin olevan jostain syystä hyvin kiihtynyt.”

Isomummon aviomies Viktor Panin oli kuollut jo 70-luvulla. Hän oli opiskellut Saksassa eri yliopistoissa ja oli ollut itsensä runoilija Goethen oppilaana. Hän oli kuitenkin ollut lakimies ja toiminut Aleksanteri II:n hallituksen oikeusministerinä. Hänet kuvattiin vanhoilliseksi valtiomieheksi, mutta hän oli hyvin sivistynyt mies, vannoutunut kirjojen ystävä, jolla loppuvuosina näön heikentyessä oli useita lukijoita.

Yhden kiinnostavan seikan Lidia vielä isomummostaan kertoo. Omien muistojensa ohessa hän oli yhtä paljon kiinnostunut nykyhetkestä, lastenlastensa lasten koulusta ja koulukavereista. Tämä vastavuoroisuus eri sukupolvien välillä oli olennaista. Nähtiin tärkeäksi, että niin vanhempi kuin myös nuorempi sukupolvi tunsivat hyvin toisensa. Iso mummo totesi kerran Lidia-tytölle, että tämän elämä tulee olemaan mielenkiintoisempaa kuin hänen, sillä Lidia pääsee kosketuksiin hyvin erilaisten ihmisten kanssa.  Lidia itse pohdiskelee, onkohan kuitenkaan niin. Isomummo sai elää turvattua elämää, saattoi olla ylpeä menneisyydestään ja suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteen. Hänen itsensä elämä on kuitenkin ollut ennalta-arvaamatonta, tuoden jatkuvasti mukanaan erilaisia järkyttäviä mullistuksia.

Isomummolla oli Moskovan lähettyvillä kesäpaikka Marfino. Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi eli NKVD otti sen myöhemmin haltuunsa ja paikasta tuli erikoisvankila, jossa Stalinin puhdistusten aikaan monet tiedemiehet työskentelivät. Se tulee vastaan Mavrinon nimisenä Aleksandr Solženitsynin romaanissa Ensimmäinen piiri. Sen päärakennus oli rakennettu uusgoottilaiseen tyyliin. Lidian lapsuudesta Marfinoon liittyy ihania muistoja. Siellä tavallaan heitettiin hyvästejä koulukirjoille ja siirryttiin Lotarevoon viettämään lomaa. Vanhempana Lidia kuitenkin toteaa paikassa vallinneen alakuloisen tunnelman.

Lidia kävi normaalia koulua. Kuva Pietarin kymnaasista, Lidia edessä oikealla.

2)      Sofia Panina

Esikuvia Lidia-tytöllä riitti. Yksi heistä oli Sofia-täti eli kreivitär Sofia Panina (1871-1956), lapseton, hyvin varakas ja muista riippumaton nainen. Hän omisti koko elämänsä hyväntekeväisyydelle ja yhteiskunnallisille asioille. Venäjällä hänen kaltaisensa itsenäinen emansipoitunut nainen oli poikkeus mutta esikuvia riitti Euroopassa. Historiaan hän on saanut nimensä mm. siitä, että häntä pidetään Venäjän ensimmäisenä feministinä.

Sofia kiinnitti huomiota työväestön hyvinvointiin. Jo kauan ennen bolševikkien valtaan nousua kreivitär Sofia perusti Pietariin Kansantalon, jossa oli oppiverstaita pojille, lukusaleja, kirjasto, luonnonhistoriallinen museo, ravintola ja jopa teatteri. Siellä esiintyi joka viikko harrastelijanäyttelijöitä, joista moni nousi myöhemmin kuuluisuuteen.

Tämä kansantalo oli lajissaan aivan uutta. Se oli ensimmäinen Venäjällä ja herätti viranomaisissa tiettyjä epäluuloja.

Mielestäni Sofia Paninan luoma Kansantalo oli todella hieno idea. Sivistystä annettiin työläisten lapsille, perusperiaatteena oli sivistys.  Lapsia kasvatettiin paitsi työntekoon myös itsenäiseen ajatteluun. Toiminnassa ei ollut samankaltaisia aatteellisia ja propagandistisia tavoitteita kuin oli bolševikeilla ja sosialisteilla. Silti virkavalta suhtautui Sofian toimintaan epäluuloisesti.

Hänellä oli alkuvaiheessa lainopillisena neuvonantajanaan mies nimeltä Aleksandr Kerenski. Ehtona työsuhteelle oli, ettei tämä julistaisi mitään kumouksellista oppiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan ja sai työstään potkut.

Metternichin kirjasta ei käy kuitenkaan ilmi, että Sofia Panina oli ainakin myöhemmin aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa. Hän oli mm. perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen jäsen ja myöhemmin vuonna 1917 kohosi sen johtohenkilöiksi. Ennen vuotta 1917 hän kuitenkin oli selkeästi keisarin vallan puolustaja ja muutti kantaansa vasta väliaikaisen hallituksen aikana vuonna 1917, kun tsaarin vallan palauttaminen tuntui mahdottomalta.

Vuonna 1917 täti pidätettiin koska tämä oli toiminut varaministerinä väliaikaisessa hallituksessa. Lidian mukaan hänet vapautettiin työläisten vaatimuksesta.

Talonpojat, maaorjuus

Yllä jo on luonnehdittu venäläistä luonnetta. Jatkan nyt samaa aihetta. Laitan alkuun suoran lainauksen, joka on aivan kirjan lopussa ja kuvaa sitä, kuinka välinpitämättömästi venäläiset kykenivät suhtautumaan ympärillä tapahtuviin mullistuksiin ja sen mukaisesti myös sopeutumaan yllättäviin muutoksiin. Välinpitämättömyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa, joihin Lidian muistelmissa paljolti viitataan. Nuo kielteiset seikat meillä varmaan ensinnä nousevat mieleen. Otto von Bismarck työskenteli Venäjällä 1859-1962 eikä viihtynyt. Pietarissa on erään rakennuksen seinällä hänen asumisestaan kyltti.

Bismarck oli kerran Preussin lähetystöneuvoksena ollessaan metsästämässä isoisäni metsissä Levassovassa. Hänen rattaansa narisivat epäilyttävästi. Bismarck osasi auttavasti venäjää ja kysyikin kuskilta, oliko rattaissa jotain vikaa. Kuski vastasi aina: ”Nitševo!” (”Ei se mitään”). Mutta sitten kuului äkkiä rysäys ja molemmat rattailla istuneet miehet suistuivat ojaan. Bismarckilta katkesi rytäkässä käsi. Rattaiden akseli oli katkennut. Bismarck teetätti myöhemmin akselin kappaleesta sormuksen ja kaiverrutti siihen sanan Nitševo. Se oli hänelle venäläisen luonteen symboli, joka luonnehti hänen mielestään Venäjän kansan sekä huonoja että parhaita puolia. Nitševo-asenteen vuoksi Venäjää ei voi valloittaa eikä alistaa; se auttoi kansaa toipumaan nopeasti mistä tahansa kohtaloniskusta. (s. 286)

…

Hyvän koulutuksen saanut sivistynyt tyttö joutui joskus ihmettelemään talonpoikien käytöstä. He tuntuivat olevan eri maailmasta. Heiltä näytti  puuttuvan sukurakkaus. Hän kirjoittaa, että perhesuhteissa ”vuorottelivat täysi tunteettomuus ja inhimillinen lämpö”.  Vanhenemisen myötä ihmisestä tuli taakka. Tämänkaltaisen tarinan hän oli kuullut:

Muuan talonpoika oli jäänyt tasoristeyksessä rattaineen junan alle. Mies meni yhtiön konttoriin pyytämään korvausta, koska rattaiden lisäksi hän oli menettänyt mm. hevosen, sian ja erinäisiä tarvikkeita. Asiasta sovittiin ja mies oli jo poistumassa, kunnes hän hoksasi kysyä, maksavatko he ukosta mitään. Selvisi, että ukko oli miehen isä, joka oli istunut rattailla ja kuollut. Mies sai korvauksen myös isästään ja oli hämmästynyt ja mielissään, koska ukosta maksettiin enemmän kuin muista tavaroista yhteensä. (s. 76)

Teoksessa on toinenkin juttu (s. 76-77), joka tapahtui perheen sukutilalla Lotarevossa. Eräs jo 50 vuotta täyttänyt ajuri sai kutsun naapurikylässä asuvalta isältään: ”Tule tänne, että voin antaa sinulle kunnon selkäsaunan.” Mies näytti kutsun Lidian isälle ja pyysi kahden päivän lomaa, minkä hän tietysti sai. Hän lähti ja palasi hyväntuulisena takaisin. Vähän myöhemmin hän tunsi kai olonsa yksinäiseksi ja kirjoitti isälleen: ”Tule tänne meille asumaan, isäseni, jotta voimme haudata sinut.”  Isä ei ollut kuoleman kielissä, mies vain ilmaisi niin halunsa huolehtia isästään. Vanhus saapui poikansa luokse, eli vielä monta vuotta, kunnes kuoli ja hänet haudattiin Lotarevoon. Ukko toimi kuolemaansa saakka portinvartijana.

Lidia ei kirjoita perinteisestä venäläisestä talonpojasta mitenkään mairittelevasti. He tuntuivat olevan välinpitämättömiä omasta lähiympäristöstään, suhtautuivat huonosti kotieläimiin, välillä niitä jopa rääkäten, olivat menettäneet otteensa ja tuntumansa omaan työhönsä ja maahansa, olivat tahdottomia. Heitä ei tuntunut kiinnostavan omien elinolojen kohentaminen eikä edes näkemänsä hyvät esimerkit tuoneet kannustusta eteenpäin.

Seuraava kuvaus liittyy suvun ravitallin ja hevossiittolan toimintaan. Tilalla oli palkittuja työhevosia, joita monet sukupolvet olivat vaivaa nähden jalostaneet.

”Isäni ja setäni yrittivät turhaan saada talonpojat parantamaan hevoskantaansa tarjoamalla omia hevosiaan siitokseen. Talonpojat esittivät verukkeeksi yleensä sen, että laiha kaakki tuli halvemmaksi, koska se ei tarvinnut niin paljon rehua. Pääsyy oli tietysti jo puheenparreksi muuttunut laiskuus, joka esti heitä parantamasta peltoja ja viljelymenetelmiä, vaikka he varmasti näkivät, että meidän peltomme tuottivat paljon paremman sadon.”

Lidia tuo kuitenkin asiaan myös toisen puolen. Tuo vahingollinen asenne näkyi vain niin kauan kuin he asuivat vanhassa kyläyhteisössään, joka myös pani heidät ajattelemaan kuin kollektiivi. Heti kuin joku irtautui siitä, hän pystyi muuttumaan. Nykyajan sanoin innovaatioita syntyi ja hänestä saattoi tulla uranuurtaja alallaan, kunhan vain ympäristö loi siihen edellytykset.

Tuon tähän väliin myös omaa pohdintaani. Olen seurannut venäläisten elämää 70-luvulta lähtien ja kuullut monenmoisia ristiriitaisia kuvauksia venäläisistä. Suomalaiset yleensä takertuivat negatiivisiin luonnehdintoihin. Hyvääkin on olemassa mutta venäläiseen luonteeseen liittyvä ristiriitaisuus on ollut pitkään pinnalla. Venäläisten kerrotaan olevan tahdottomia laumasieluja. Maaseudulla he saattoivat asua rappeutuneissa kylissä ja tyytyivät eloonsa. Toisaalta kun perehtyy vähän tarkemmin, venäläisistä kylistä löytää todellisia paikallisia keksijäneroja, joiden neuvokkuus ja ahkeruus on ollut kadehdittavaa. Tilasin 80-luvulla kotiini venäläisen tiedelehden, jossa sai lukea vaikka millaisista ihmeellisyyksistä. Samaan aikaan Suomessa kailotettiin yleistä mielipidettä venäläisten tyhmyydestä ja patalaiskuudesta.

Lidia kertoo, kuinka tärkeänä hänen vanhempansa pitivät kylän lasten kouluttamista taloon työntekijöiksi. Hänellä on hyviä esimerkkejä. Eräs Ivan oli lähtöisin aivan tavallisesta köyhästä talonpoikaisperheestä mutta aloitti tilalla puusepän oppilaana ja hänestä kehittyi monitaitoinen ja etevä mies. Hän kehittyi huikeasti. Lidian isä otti hänet mukaansa ulkomaille ja tämä omaksui jopa sen maan kieltä, jossa kulloinkin oli. Hän nousi myöhemmin koko tilan hovimestariksi. Surullista tässä tarinassa oli se, että mies alkoi suhtautua hyvin halveksivasti omiin entisiin ystäviinsä. Ja myös nämä suhtautuivat häneen torjuen. Lidian mielestä se johtui luultavasti kateudesta. Mies oli saanut Lidian vanhemmilta pienen palstan, jonka ympärille hän istuttu puita tuulen suojaksi. Hän teki paljon työtä kohentaakseen palstaansa, mutta kyläläiset alkoivat tehdä pelkkää pahantahtoisuuttaan tihutöitä kaataen puita. Ivania suututti lähinnä se, että he halusivat vain tehdä kiusaa. Olisivat edes varastaneet ja istuttaneet puut omiin paikkoihinsa.

Tuosta tarinasta nousee mieleeni venäläisen proosan hahmoja. Suoralta kädeltä voisin mainita kirjailijat Nikolai Leskov, Anton Tšehov ja Leo Tolstoi, miksei myös maaorjien kuvaaja Ivan Turgenev.

Laajemmin katsoen kateudesta lähtenyt kiusanteko oli hyvin yleistä ja johti aika ajoin myös ylilyönteihin. Tällaisia olivat tuhopoltot. Se oli Lidialle ahdistavaa katsottavaa: ””Naiset valittivat, lapset kirkuivat, karja mylvi ja liekit etenivät ahnaasti olkikatolta toiselle.”

Tulipalojen sammutus oli vaikea toteuttaa ja kyläläiset itse suhtautuivat välinpitämättömästi asiaan. Koska kylän talot olivat lähekkäin, paloi monta mökkiä poroksi. Vahinkoa tuli siis myös monelle muulle kuin sille varsinaiselle kiusanteon kohteelle. Ja välinpitämättömyys näkyi siinä, että paikalla oli enemmän katselijoita kuin sammutukseen osallistujia.

En voi olla toteamatta, että nykypäivään verrattaessa tuohan tuntuu kovin tutulta.

Lidia kertoo, että hänen isänsä osallistui kerran erään palaneen kylän jälleenrakentamiseen. Se osoitti häneltä kyllä jaloa kärsivällisyyttä ja malttavaista mielen tyyneyttä. Kylä nousi tuhkasta entistä ehompana, kuin Fenix-lintu. Kärsivällisyyteen sisältyy sivistyksen siemen. Kiihkoilematta ryhdytään työhön, uhrataan omaa aikaa ja luodaan siten muille esimerkkiä. Lidian veli Boris toimi näin, kun vallankumouksen lähetessä tuhoamisvimma kasvoi.

Kielteisyys ja hävitysvimma kohdistui omaisuuden lisäksi myös eläimiin. Omalle tilalle tuodut hyväluontoiset eläimet saattoivat muuttua venäläisten käsittelyssä vihaisiksi ja yhteistyökyvyttömiksi.

 …

Maaorjuus on historiallinen rasite, joka ansaitsee myös käsittelyn. Lidian muistelmissa siihen uhrataan melko runsaasti huomiota.

”Maaorja ja hänen perheensä oli sidottu maahan, jota he olivat sukupolvesta toiseen viljelleet. Maanomistaja suojeli heitä vastineeksi ja palveli valtiota. Näin herran ja maaorjan välille syntyi sopimus.”

Tässä lepäsi maaorjuuden idea, joka toi mukanaan paljon epäkohtia. Lidian mukaan herran kannatti huolehtia maaorjiensa terveydestä ja pitää heidät hyvällä mielellä. Maaorjan kannatti puolestaan olla mieliksi herralleen.

Lidia kertoo isänsä syntyneen kolmetoista vuotta ennen maaorjuuden lakkauttamista. Hän tunsi monta tilanomistajaa, joilla oli ollut maaorjia, ja myös monta entistä maaorjaa. Esimerkiksi myös maaorjuuden aikaan elänyt Leo Tolstoi on kuvannut tilanomistajan ja maaorjan välistä myönteistä suhdetta. Kirjailijat, jotka ovat syntyneet maaorjuuden poistamisen jälkeen, ovat taas kuvanneet sydäntä riipaisevasti maaorjuuden aikaisia julmuuksia. Tolstoi väittää, ettei niitä tuomittavuudesta huolimatta voi suinkaan pitää tyypillisinä ilmiöinä.

Tolstoin kantoja mukaillen ja oman isänsä kokemuksia myötäillen Lidia toteaa, että maaorjuuden aikaiset julmuudet olivat poikkeustapauksia. Lidia ei halua puolustaa maaorjuutta, vaan olla pelkästään rehellinen. Paljon enemmän on olemassa esimerkkejä molemminpuolisesta kiintymyksestä isännän ja maaorjan välillä. Tuo negatiivisten piirteiden korostaminen piti siis sisällään ideologista painolastia.

Lidia haluaa tuoda lukijoiden eteen sen todellisuuden, jossa Venäjän maaseutu talonpoikien vapautuksen jälkeen eli. Maaorjuuden myönteisimpänä puolena oli ollut talonpoikien ja maanomistajien välille kehkeytynyt läheinen ja kiinteä, molemminpuolista vastuuntuntoa korostava suhde.  Nyt se hävisi kokonaan. Lidian elinaikana siitä ei enää ollut merkkejä. Sen sijaan maaorjuuden kielteisin puoli syveni entisestään. Se oli luokkien välinen psykologinen kuilu, joka tuli ennen pitkää mahdottomaksi ylittää.

Nähdäkseni tuosta kehittynyt viha loi poliittiselle vasemmistolle ne katkeruuden palkeet, joista ammennettiin vallankumoukselle voimaa.

Maaorja oli jättäytynyt herransa aloitekyvyn varaan eikä tuntenut olevansa vastuussa viljelemästään maasta. Hän ajautui välinpitämättömäksi eikä välttämättä piitannut edes omasta hyvinvoinnistaan.

Maaorjuuden loputtua ja talonpoikien vapauduttua maaorjuudesta he eivät silti tunteneet omistavansa omaa maapalstaansa. Se oli nimittäin vuoden 1907 uudistukseen asti omistuksesta vastasi talonpoikaisyhteisö mir.  Tuohon ratkaisuun päädyttiin käytännön syistä, koska maanjako olisi aiheuttanut ongelmia, ei ollut tarpeeksi agronomeja eikä maanmittareita, jotta ne olisi kyetty ratkomaan. Näin ollen talonpojat eivät oppineet tuntemaan omaa vastuutaan. Tämä voi selittää laiskuuden ja välinpitämättömyyden, sekä myös vandalismin nousun. Lidian edustama kansanosa yritti tehdä parhaansa sivistämistyössään, mutta talonpojat eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää rikkaiden maanomistajien hyvää tarkoitusta. He arvostelivat heitä aikaisempien kokemustensa perusteella.

Lidian mukaan hänen eläessään oltiin taitekohdassa. Vanha käytäntö oli jo päättynyt eivätkä uudet periaatteet olleet vielä kehittyneet.

Lidia toteaa, että talonpoikien ajatuksen juoksua ja mentaliteettia oli toisinaan vaikea ymmärtää. Lidian isä ja veli Boris kyllä pystyivät aavistamaan reaktiot, mutta ajattelun logiikka jäi usein hämäräksi. Lidia kertoo, että sivistyneistön tiedot talonpojista perustuivat Ivan Turgenevin idyllisiin tarinoihin tai toisaalta radikaalien narodnikkien luomiin mielikuviin. Noilla narodnikeilla oli kansaan aika heikot suhteet, vaikka pyrkivätkin heitä valistamaan (tätä asiaa sivuan Juri Trifonovin romaania ja Aleksanteri II:n salamurhaa käsittelevässä kirjoituksessani). Kuilu talonpoikien ja älymystön välillä oli valtava. Kuilu ei kuitenkaan Lidian mukaan johtunut koulutustasosta. Lidia kertoo, että melkein kaikki maalaisnaiset osasivat lukea ja kirjoittaa. Esimerkiksi Lidian vanhemmat rakennuttivat kouluja, hankkivat niihin opettajat ja niissä järjestettiin opetusta. Myös kirjastoja perustetiin. Pelkkä lukutaito ei kuitenkaan riittänyt. Tarvittiin pitkäjänteistä, monen sukupolven yli menevää työtä. Sivistystyö tuntui etenevän hitaasti ja siihen syynä Lidian mukaan oli ollut maaorjuus, joka oli kyllä muodollisesti loppunut, mutta henkisesti siitä ei ollut päästy eroon.

Vuosi 1917: Helmikuun vallankumous,  perheen suru

Helmikuussa 1917 kansa nousi kapinaan. Tsaari syöstiin vallasta ja väliaikainen hallitus alkoi päättää maan asioista. Lidia toimi vielä Punaisen Ristin tehtävissä Latvian rintamalla. Hän sai kokea karvaana, kuinka vanhan vallan upseeristo menetti kaiken arvovaltansa, armeijan toimintakyky rappeutui. Kerenski saa suurimmat moitteet. Hän käytännössä ampui omaa armeijaa selustasta käsin. Rintamakarkuruudesta tuli lähes hyve. Myös vankiloista pääsivät rikolliset vapauteen. He joko karkasivat tai heidät vapautettiin. Liikehdintä alkoi Siperiassa.

Omassa perhepiirissä saadaan kokea muutos traagisimmin. Ensin Dmitri-veli haavoittuu Petrogradin asemalla harhaluodista ja menehtyy hieman myöhemmin. Myöhemmin syksyllä vanhin veli Boris kokee kohtalonsa vielä raaemmin.

Vallankumous tapahtui maaliskuun 8. päivänä. Sitä kutsutaan helmikuun vallankumoukseksi, koska vanhan kalenterin mukaan oli helmikuun 23. päivä.

Vuoden 1917 tapahtuminen myötä elämästä tuli jännitysnäytelmää.  Nikolai II oli aiemmin luopunut kruunusta suuriruhtinas Mihailin hyväksi. Lidia kertoo Moskovassa pidetystä tilaisuudesta, jossa suuriruhtinas Mihail luopui kruunusta. Hän oli nähtävästi siellä läsnä.  Perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov yritti vedota, että hän jatkaisi hallitsijana, koska pelkäsi valtakunnan hajoamista.

Lidia itse kannatti tässä kohdin Miljukovia, vaikka muuten vastustikin tämän puoluetta. Tässä hän asetti isänmaan edun vasemmistolaisuutensa edelle, toteaa Lidia teoksessa. Miljukovia ei kuitenkaan tuettu. Puheenvuoron piti myös Aleksandr Kerenski, jota tässä yhteydessä Lidia kutsuu ”Venäjän vuoden 1917 kohtalonenkeliksi”.  Hänen mukaansa puheessa oli ”hysteerinen sävy”. Kerenski piti välttämättömänä, että suuriruhtinas luopuu kruunusta katsoen, että tämän valtaannousu aiheuttaisi verenvuodatusta. Kerenskin tavoitteena oli monarkian kaataminen ja sen mukaisesti hän määrätietoisesti toimi. Tämän jälkeen suuriruhtinas teki lopullisen ratkaisun luopumisesta.

Tässä yhteydessä Lidia toteaa, että on mahdotonta arvioida, mitä olisi tapahtunut, jos suuriruhtinas olisi menetellyt toisin. Teoksessa kerrotaan käyneen ilmi, että asiassa on välitetty väärää informaatiota kapinasta ja sen luomasta uhasta. Mahdollista on, että se on ollut tahallista harhaanjohtamista.

Dmitri oli vastikään ammuttu ja Boris tuli vaimonsa kanssa Pietariin ja Levašovoon ns. ennakkohautajaisiin. Hän siis asui sukukartanossaan ja tieto tsaarin erosta ja kapinasta oli kyllä mennyt perille. Talonpoikia hänen mukaansa kiinnosti kuitenkin vain se, jatkuuko sota vai solmitaanko rauha. Politiikka ei tuntunut kiinnostavan lainkaan.

Dmitri-veljen hautajaispäivän iltana Levašovoon tuli eräs merkittävä vieras, joka esitti Lidian äidille (kartanon varsinaiselle haltijalle) mielenkiintoisen pyynnön, jonka arveltiin olevan lähtöisin Kerenskiltä. Virallinen lähettävä oli väliaikainen hallitus, joka pyysi äitiä luovuttamaan kartanon tsaarin ja hänen perheensä turvapaikaksi. Tuolloin tsaari perheineen oli kotiarestissa Tsarskoje selossa toisella puolen Pietaria. Äiti torjui ehdotuksen, sillä hän ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä. Vuoden kuluttua hän katui päätöstään katkerana. Levašovon kartano oli aivan Suomen rajan lähettyvillä. Mikäli heidät olisi tuotu sinne turvaan, olisi ehkä vältytty kolkolta kohtalolta ja ainakin lapset olisi saatu rajan yli Suomen puolelle turvaan.

Tuolloin tsaarin perhe oli täysin eristyksissä, vain erinäisiä huhuja oli liikkeellä. Tuolloin vielä uskottiin, että tsaarin perhe matkustaisi Englantiin. Se ei ollut vielä tuolloin mahdollista, sillä lapset olivat sairaina.

…

Lidia palasi talvella tsaarin eron jälkeen takaisin Latvian rintamalle. Hän liikkui sisäkkönsä (eli kamarineitonsa) Elisan kanssa. Elettiin sydäntalvea ja toiminta rintamalla oli pysähdyksissä.

Dimitri-veljen arkku oli tarkoitus siirtää Lotarevoon sukutilalle. Nyt sitä säilytettiin Aleksandr Nevskin luostarissa.

Boris-veljeltä Lotarevosta tuli kuitenkin viesti, että pieniä lapsia ei pitäisi ottaa mukaan, sillä tilanne oli uhkaava. Tieto yllätti, sillä vähän aikaisemmin Boriksen kertoman mukaan talonpoikia ei vallankumous kiinnostanut.

Lotarevossa Boris kertoi, että seudulle oli tullut vieraita henkilöitä, jotka yllyttivät talonpoikia kapinaan. He kehottivat valtaamaan tilanomistajien maat ja ”likvidoimaan” kaikki, jotka heitä vastustavat. Tilanne oli vielä rauhallinen, mutta selvää hermostuneisuutta oli ilmassa. Se näkyi hyvin selvästi kirkossa, jossa yleensä niin rauhalliset talonpojat eivät pysyneet jumalanpalveluksen aikana paikoillaan.

Kun vanha äiti saatiin nukkumaan, Boris oli kutsunut Lidian keskustelemaan. Hänen luonaan oli kuitenkin kyläläisiä, joiden kanssa kiisteltiin Dimitri-veljen hautapaikasta. Se oli tarkoitus haudata kirkon alle perhehautaan. Sitä ei kuitenkaan sallittu vaan vaadittiin, että hänet haudataan  kylän hautausmaalle. Boris kuitenkin piti päänsä. Tällä kertaa kyläläiset saatiin taipumaan.  Talonpojat olivat hautajaisissa perheen tukena. Kiista oli kuitenkin järkyttänyt perhettä perin pohjin. Yhtä kaikki Boris oli taitava puhuja ja sai aina kiistakysymyksissä talonpojat puolelleen.

Kyläläiset kyllä tukivat Borista, mutta varsinainen vallankumouspropaganda tuli seudun ulkopuolelta.  Ulkopuoliset alkoivat saada kiihotuksellaan kansaa mukaan aatteilleen. Boris nähtiin kuitenkin esteeksi, joka oli raivattava pois. Teoksessa todetaan, että sen suku tajusi liian myöhään. Vallankumouksen kaikki taustatekijät eivät vielä olleet selvillä. Paikalliset kapinan oireet nähtiin vain paikallisiksi ilmiöiksi eli – niin kuin nykyisin sanottaisiin – yksittäistapauksiksi.

Vielä ennen lähtöä Boris pohti Lidian kanssa tilanteen kehitystä. Boris kehotti Lidiaa lähettämään lapsensa ulkomaille kouluun. ”Mädännäisyys ulottuu jo niin syvälle, että sen poiskitkeminen kestää vuosikausia”, olivat Boriksen sanat. Lidian mukaan Boris käsitti jo tuolloin tilanteen vakavuuden, mutta toisaalta tämä itse ei kyennyt myöhemmin syksyllä pakenemaan uhkaansa, minkä hän sai maksaa hengellään.

Kesällä Lidia matkusti taas Riikaan. Rintamalla toiminta oli lamassa. Lidian vastuulla oli kaksi sotasairaalaa ja kenttäsairaala Riian rintamalla.  Uusi hallitus oli lisännyt byrokratiaa, mikä vain huononsi tilannetta. Upseerit olivat menettäneet arvovaltansa, heidän vastustamisestaan tuli sotilaille hyve. Työmoraalista ei voinut puhua. Sodankäynti tuntui olevan kurjaa näytelmää. Sotilaskarkureiden määrä kasvoi koko ajan.

Lidia arvostelee Kerenskin toimia ja käytöstä useissa eri tilanteissa. Elokuussa oli Moskovassa neuvonpito. Siitä tilaisuudesta Lidia toteaa, että hänen käytöksensä oli ”täysin häikäilemätöntä ja kovin hermostunutta”.  Taas toisessa tilanteessa hän seurusteli erään Siperian karkotuksesta palanneen vallankumouksellisen rouvan kanssa, jolloin ”hänen kasvoillaan oli ylimielinen näyttelijän ilme”. Lidian mielestä hänen puheensa olivat tyhjää täynnä. Ja lopussakin Kerenski osasi Lidian mukaan hoitaa asiansa niin, että pääsi vaivatta pakenemaan maasta länteen.

Keväällä Dimitri-veljen hautajaisten aikoihin oli maaseudulla jo merkkejä tilanteen muuttumisesta huonompaan suuntaan. Näin tapahtui. Rintamalta tuli paljon karkureita. Lisäksi kyliin alkoi tulla lisää vallankumousta julistavia agitoijia.  Tilanteen kärjistyessä heitä alettiin kuunnella tarkemmin. Lisäksi kaikkialla liikkui erilaisia hämärämiehiä, joihin kuuluivat myös vankilasta vapautetut vangit. Tilanne sukukartanossa johti lopulta raakaan väkivallantekoon. 

…

Boris oli ollut sisaruksista lahjakkain. Hän oli noussut merkittävään asemaan ja oli omilla varoillaan tehnyt paljon todella merkittävää hyväntekeväisyystyötä: rakentanut voimalaitoksen, sillan, korjannut kyläläisten asuintalot, järjestänyt opetusta. Kun hänet vangittiin, eivät monet miehelle kiitollisuudenvelassa olleet ihmiset uskaltaneet nousta häntä puolustamaan.

Häntä oli varoiteltu. Oli paljon kapinaliikehdintää ja suoranaista kiihotusta väkivaltaan. Boris oli tunnettu neuvottelijan taidoistaan. Hän yleensä selvisi kaikista konflikteista puhumalla ja luotti itseensä sataprosenttisesti.

Lidian mukaan maaseudulla oli suhteellisen rauhallista, mutta vallankumoukselliset tarvitsivat epäjärjestystä. Siihen tarvittiin murhia. Lidian mukaan ”siihen kelpasi Lotarevon kaltaisen mallitilan hävittäminen”.  Hänen mukaansa kyse oli siis tietoisesti epäjärjestystä luodusta toiminnasta. Lopputuloksena oli Lotarevon tilaa ylläpitävän Boris-veljen raaka murha ja koko maatilan totaalinen tuhoaminen. Se tapahtui elokuun lopussa 1917. Tunnuslauseena oli ”Maata, rauhaa ja vapautta!” Samaan hengenvetoon julistettiin sotaa palatseille. Se herätti talonpojissa vastakaikua.

Kansanjoukot nousivat nimenomaan Borista vastaan, koska hänellä oli paljon vaikutusvaltaa. Tilanne oli uhkaava ja häntä oli kehotettu poistumaan seudulta. Hän kuitenkin jäi. Tuon kiihotuksen temmellyksessä Boriksen hyvät työt unohtuivat. Myös hänelle kiitolliset henkilöt vaikenivat eikä hän saanut talonpoikien joukosta itselleen puolustajia.

Kerran Lotarevon portille kokoontui kiihtynyt väkijoukko. Tilanne näytti niin uhkaavalta, että Boriksen vaimo kehotti miestä pakenemaan. Mies luotti edelleen itseensä ja  uskoi voivansa rauhoittaa joukon puhumalla. Boris ja tämän vaimo pidätettiin ja vietiin kylän kouluun, jossa Boris joutui tiukkaan kuulusteluun, saman ikonin alla, jonka kiitolliset talonpojat olivat hänelle lahjoittaneet. Tutut talonpojat ja tilan oma väki pelkäsivät, he eivät tohtineet antaa hänelle edes tupakkaa. Boris vietiin lähimmälle asemalle. Eräät olivat aikeissa vapauttaa hänet, mutta asemalle sattui tulemaan joukko kapinoivia sotilaita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa ”repien” hänet kappaleeksi. Yhtenä yllyttäjänä oli eräs aiemmin tuomittu väärän rahan tekijä, jolla oli jäänyt henkilökohtaista kaunaa Borista kohtaan.

Tuo oli ensimmäisiä merkittäviä maaseudulla tapahtuneita murhia. Sen vaikutus oli suuri. Talonpojat odottivat tekijöiden vangitsemista ja oikeuden käyntiä. He olivat kyllä olleet mukana kapinassa mutta olivat kannattaneet pelkästään Boriksen karkottamista. Murha sai heidät järkyttymään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Talonpojat tajusivat, että kaikki alkoi olla sallittua. Ryöstöt ja murhat alkoivat olla osana normaalia elämää. Turvattomuus kasvoi. Neljä kuukautta myöhemmin Lotarevossa koettiin huipentuma, joka johti tilan tuhoamiseen. Myöhemmin Krimillä hovimestari kertoi, että kyseessä oli täystuho. Jopa arvokkaat hollantilaiset kaakeliuunit rikottiin hakuilla. Hävitysvimmalla haluttiin estää Vjazemskin sukua tulemasta sinne takaisin. Talosta ei ollut ehditty hakea mitään turvaan. Kuolema oli järkyttänyt siinä määrin, että perheen äiti ei halunnut sinne mennä. Äidin elämältä murtui tuon tapauksen mukana pohja pois.

Lidia kahden vanhimman lapsensa kera suruasussa veljensä kuoleman jälkeen

Isä Illarion kahden lapsensa kanssa

Aleksandr Solženitsyn on kirjoittanut ruhtinas Boris Vjazemskista ja tämän ylläpitämästä Lotarevon kartanosta romaanisarjassaan Punainen pyörä, Kolmas solmu (Maaliskuu 17, Kirja neljä). Hän ylistää tilaa sekä Boriksen ja hänen sukulaistensa upeaa työtä. Kirjassa kuvataan tilanne, kun Boris saa tiedon veljensä Dmitrin haavoittumisesta ja menehtymisestä. Boriksen kipeä suhde Kerenskin politiikkaan mainitaan. Nykypäivän kielenkäytöllä ilmaistuna Kerenski oli jonkinlainen hyväuskoinen hölmö.

Pako Krimille, bolševikkien valtaan nousu

Lidian perheen elämä jatkui myös Boriksen kuoleman jälkeen. Lidia kertoi, että kiinnostus politiikkaan sammui kokonaan. Lidia itse kuitenkin toteaa tuosta ajasta, että vain harvoja todella huolestutti yhä voimistuva bolševismin uhka. Uskottiin sinisilmäisesti, että kapinointi vain pakottaisi hallituksen ryhdistäytymään ja kukistamaan lopullisesti bolševismin.

Tilanne oli sekava. Epävarmoina ihmiset pakenivat kuka minnekin, lähinnä Kaukasukselle ja Krimille. Krimille matkusti myös Lidia lapsineen. Sitä ennen he veivät arvokkaat matot ja taulut Pietarin museoihin ja tallettivat hopeat ja arvoesineet Moskovan pankkiholveihin.  He siis luottivat museoiden ja pankkiholvien koskemattomuuteen enemmän kuin, että olisivat siirtäneet ne ulkomaille. Taustalla oli isänmaallisuuden tunne. Ulkomaille viemistä pidettiin epäisänmaallisena tekona. Lidian nuorimman veljen vaimo siirsi rahansa ja arvoesineensä ulkomailla. Sitä Lidia piti naurettavana ajatuksena. Uskottiin siis viattomina, että tilanne palautuu ennalleen.

Krimin matka pelasti lopulta Lidian perheen hengen. Enemmistö Krimille paenneista selvisi, Kaukasukselle paenneista perheen tuttavista useat saivat surmansa. Mies oli vähän ennen kieltäytynyt työtehtävästä Turkmenistaniin epävakauden vuoksi. Hän ehdotti pakoa Kaukasukselle, jossa ei tulisi pulaa elintarvikkeista, Krim oli hänen mielestään umpikuja. Perheessä epäiltiin, mutta lopulta Krim osoittautui hyvin viisaaksi ratkaisuksi.

Perhe matkusti Krimille syyskuussa 1917, kuusi viikkoa ennen ”bolševikkien vallankaappausta”. Lidia ei siis käytä sanaa ”vallankumous”. Matka sujui nyt runsaiden pysähdysten vuoksi neljä vuorokautta, tavanomaisen puolentoista sijasta. Samassa junassa matkusti väliaikaisen hallituksen komissaari Veršinin. Hän oli menossa Krimille antaakseen hallitukselle raportin siellä asuvista tsaarin sukulaisista. Lidian aviomiehen ja Veršinin keskusteluista ilmeni, että tilanne on lopulta epävakaampi kuin oli kuviteltu.

Lidia otti Krimin vastaan erityisen tunteikkaasti ja sensitiivisesti.

”Ihastelin välkkyvää merta, maalauksellisia tataarikyliä ja houkuttelevia herkullisia hedelmiä rantakaupunkien torien myyntikojuissa. Tunsin ilmassa tuoksuja , jotka aina yhdistän Krimiin. Ne syntyivät puksipuista, kielipuista ja hevosen kavioiden alla kirskuvista kosteista katukivistä – kaikkien ikävien kokemusten jälkeen tämä todella huumasi mielen.”

Bolševikit kaappasivat vallan lokakuun lopulla (eli nykykalenterin mukaan marraskuun alussa) Pietarissa. ”Väliaikainen hallitus alistui Talvipalatsissa vangiksi kuin lammaslauma” Näin  Lidia kuvaa tilannetta muistelmissaan. Moskovassa käytiin tiukempaa kamppailua. Lidian mies oli tuolloin paraikaa valitsemassa kirkolle patriarkkaa ja sai seurata kaikkea läheltä.

Saksalaiset hyökkäsivät maaliskuussa 1918 Riian rintamalla edeten niin lähelle Pietaria, että bolševikkivallan kukistuminen oli hyvin lähellä. Se kuitenkin tyrehtyi, kun Saksan ulkoministeri alkoi neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa rauhasta Brest-Litovskissa. Tätä sopimusta eivät Lidian kaltaiset venäläiset isänmaalliset voineet hyväksyä. Saksassa mielipiteet kävivät ristiin. Lidian mukaan bolševikkeja tukeva kanta, koska ajateltiin, ettei heikentynyt Venäjä voisi koskaan uhata Saksaa.

Krim

Palaan lopuksi vielä laajemmin Krimin maailmaan. Pikkutyttönä ollessaan Krimin niemimaa oli Lidialle  muistorikas paikka, jonne mentiin aina syksyisin. Krimin Gasprassa sijaitsi Lidian isoäidin maatila. Hän sai siellä tutustua Krimin tataarien elämäntapaan ja kokea muslimikulttuurin erikoisuudet. Vuonna 1917 sinne palattuaan, hän sai todeta, että kaikki oli säilynyt entisellään.

Lidia kertoo Gaspran luonnosta, parvekkeelta avautuvista ihanista näkymistä Ai-Petri-vuorille, merelle ja tasangolle.  Talon toisen puolen ikkunoista näkyi maalauksellinen tataarikylä minareetteineen, josta mullah kutsui auringon laskiessa uskovat rukoukseen. Nämä levittivät pienet mattonsa talojensa katoille ja rukoilivat Mekkaan päin kääntyneinä.

Lidia näki Krimin tataarien kylän olennaisena osana alueen maisemaa. Elämä tuntui soljuvan sulassa yhteisymmärryksessä ja keskinäisessä harmoniassa.

”Tiettyinä aikoina päivässä miltei katkeamattomana jonona vettä hakemaan tulevat tataarinaiset olivat messinkiruukkuineen viehättävä näky. Tataarilaiset kulkukauppiaat kiersivät talosta toiseen kaupittelemassa mattoja, kiiltäviä huiveja, turkoosikoruja ja vöitä, joissa oli hopeoitu emalisolki ja pienoistikari.”

”Me nuoremmat lapset olimme hyvät ystävät Gaspran mullahin kanssa ja vierailimme usein hänen luonaan. Huone jossa istuimme, oli moitteettoman siisti, savilattia oli viileä ja valkeiksi kalkittujen seinien viereen oli pinottu mattoja ja pieluksia. Mullahilla oli tapana istua seurassamme räätälinasennossa, jota veljeni ja minä yritimme turhaan jäljitellä. Talon naiset, myös mullahin vanha äiti, eivät istuneet seuraamme, vaan jäivät seinän viereen seisomaan. Meille tarjottiin lautaselliset pähkinöitä ja turkkilaista hunajaa sekä väkevää, mustaa turkkilaista kahvia. Eräänä päivänä minä kieltäydyin kahvista. Vanha noita-akannäköinen äiti moitti minua tataarin kielellä, kunnes mullah puuttui asiaan, palautti äitinsä järjestykseen, taputti minua päälaelle ja selitti, että minä olin vain lapsi.”

Idyllin rinnalla Lidia pani merkille naisten alistetun aseman. Se ihmetytti tyttöä, joka oli kasvanut eurooppalaiseen tasa-arvoon.

Kuvaus tataarien häistä taisi Lidiaa hieman järkyttää. Lidia ihmetteli ja tunsi jopa sääliä 14-vuotiaan morsiamen kohtaloa ja asemaa. Miehillä oli vapauksia, tyttö joutui istumaan tuntikausia hunnutettuna tukahduttavan kuuman huoneen lattialla keskellä naisten piiriä. Samaan aikaan miehet pitivät hauskaa pihalla.

Lidian tataarikuvaukset saa minut järkyttymään, kun liitän sen myöhempään kontekstiin - Stalinin aikaan, jolloin Krimin tataarit pakkosiirrettiin Siperiaan.

 

Keisariperhe Krimillä. Oikealla tsaari Aleksanteri III, vasemmalla tuleva tsaari Nikolai II.

Lidia kertoo Krimin linnoista ja maatiloista. Sen kuninkaallisista asukkaista. Ja varsin kauheana on jäänyt mieliin tsaari Aleksanteri III:n kuolema vuonna 1994.  Se toi Krimille yleisen surun. Tsaari oli sairastunut ja makasi sairaana Livadiassa. Hän oli jo ennen Lidian syntymää loukannut munuaisensa häntä vastaan tehdyssä attentaatissa. Se aiheutti vuosia myöhemmin kuoleman.  Tuolloin oltiin myös kruununperillisen suhteen epävarmoin mielin. Nikolai II:n nousua tsaariksi pelättiin, koska hän tuntui vielä olevan keskenkasvuinen nuorukainen.

Lidia muistoissa Nikolaista on eräs Krimiin sijoittuva hetki, kun hän sai seurata erään jaltalaisen talon parvekkeelta tulevan tsaari Nikolai II:n morsiamen prinsessa Alix von Hessenin saapumista.  Se oli tytölle ihastuttava näky.

…

Lidian aviomies Illarion Vasiltšikov ja hetmanni Skoropadski

Vuonna 1918 Krimin niemimaa oli oudossa asemassa. Saksalaiset miehittivät Krimin keväällä 1918. Se toi myös Lidian perheelle aivan erikoisen vapauden ilmapiirin, kun punaisesta mielivallasta ja omankädenoikeudesta päästiin eroon. Myös Ukraina oli saksalaisten miehittämä. Valta oli siirtynyt heidän tukemanaan hetmanni Skoropadskille. Myös valkoisen armeijan joukkoja toimi Krimillä.

Sitten vuoden 1919 alussa tuli kiire. Bolševikkien rintama lähestyi. Se valloitti ensin Ukrainan ja sitten Krimin niemimaan. Lidian perhe pääsi englantilaislaivalla viime hetkellä karkuun suurta punaisten aloittamaa terroria.