BORIS PASTERNAK (osa II): Shakespearen lumoa, terrorin tuhoa, sotaa…

Alkusanoja

Tässä on kyseessä toinen osa Boris Pasternak-sarjastani, jonka alkuosa valmistui elokuussa. Tässä päähuomion saa 30-luku sekä runoilijan Shakespeare-innostus. Asia menee jonkin verran limittäin ensimmäisen osan kanssa, mutta tässä mennään syvemmälle ja jatketaan ajassa eteenpäin.  Monta olennaista seikkaa jää pakostakin Pasternakin elämästä käsittelemättä ja toisaalta joitakin sivuseikkoja tulee korostetuksi liikaa. Ja tulkinnastahan on lopulta kyse. Ensiosassa käsittelin mm. Pasternakin ja Majakovskin suhdetta. Sen jälkeen olen tutustunut Anna Sergejeva-Kljatisin näkemyksiin, joka on hieman toinen kuin se, mihin minä tietoni olen perustanut.  Sen lisäksi myös Majakovskin ja Shakespearen kesken on löydetty analogioita. En näihin kysymyksiin kuitenkaan ainakaan toistaiseksi palaa. 

"Eripuraiset" kaverukset Pasternak ja Majakovski toukokuussa 1924

Käsittelen ensin Shakespearea runoilijan nuoruuden töissään. Sen jälkeen siirryn 30-lukuun, suuren terrorin vuosiin ja Pasternakin Hamlet-käännökseen. Alkuosassa pääpainon saa lyriikka. 30-luvulla yhteiskunnan kirous alkaa enemmän painaa päälle ja sen myrkyttävässä voimassa kirjallisuuskin saa omia painotuksia. Shakespearen ja Hamletin jälkeen pyrin vastaamaan, kysymykseen, miksi Boris Pasternakia ei koskaan vangittu. Miten hän ylipäänsä selvisi vainoista aikana, jolloin monet häntä lahjakkaammat ja poliittista eliittiä kohtaan uskollisemmat pääsivät hengestään? Sen voisi kai selittää pelkällä sattumalla ja olla samalla oikeassa. Jonkinlaisena mysteerinä tässä sitä kuitenkin myös käsittelen. Pasternakin Stalin-suhde oli erikoinen ja erityinen verrattaessa esimerkiksi Nikita Hruštšoviin. Se syvälliseen puimiseen en tässä osassa vielä pääse.

Lopussa hyppään oikeastaan sotavuosien ylitse ja avaan 40-luvun loppupuolta. Siinä näkökulma muodostuu hieman laajemmaksi, koska olen tutkiskellut sodanjälkeisiä vuosia jo jonkin aikaa muiden henkilöiden toiminnan ja muiden kirjailijoiden tuotannon kautta. Tuo aika on kovin monitahoinen, yhtäältä sekava ja kaoottinen, toisaalta täynnä toivon kipinää ja uudisrakennusta. Kirjoitukseni noista kiinnostavista vuosista on jäänyt vielä kesken mutta tässä yhteydessä se siellä taustalla kummittelee, vaikka viimeisen tiivistykseni jälkeen paljon jäikin pois. Lopussa en pysy ihan vuosikymmenen rajoissa, jotain räiskyy myös seuraavalta vuosikymmeneltä. 1950-luku on Boris Pasternakin elämässä ja tuotannossa kuitenkin niin rikasta ja traagista aikaa, että se vaatii myöhemmin oman kirjoituksensa. 

Lähteistä tärkeimpänä on edelleen Dmitri Bykovin Pasternak-kirja, josta olen maininnut ensimmäisessä osassa. Sen lisäksi olen lukenut paljon verkosta löytyviä venäjänkielisiä artikkeleita, joiden osoitteita on kirjoituksen lomassa ja tekstin lopussa.   Olen kirjoittanut tätä pätkissä, siksi en ole pystynyt välttämään asioiden toistelua.

Kirjailija, tutkija ja kriitikko Dmitri Bykovin Pasternak-kirjan kansi

Dmitri Bykov

I.                    Shakespeare

Pasternakin kiinnostus Shakespearea kohtaan syveni viimeistään Marburgissa ja innoittajana oli sama nuori nainen Ida Vysotskaja, joka antoi nuorelle Borikselle rukkaset. Rukkasista huolimatta kirjallinen kiinnostus ei siitä laantunut. Vuonna 1916 Uralilla asuessaan Pasternak harrasti Shakespearea ja syvensi myös englannin kielen opintojaan. Pasternak oli innostunut Charles Swinburnen lyriikasta ja venäjänsikin tuolloin hänen tuotantoaan. Sen lisäksi hän oli hankkinut tämän kirjoittaman historiateoksen Shakespearen eläessä vallassa olleen kuningatar Elisabethin ajasta, mikä on osoituksena kasvavasta kiinnostuksesta aiheeseen. Noina aikoina tiedetään myös syntyneen pari  Shakespearea käsittelevää lehtikirjoitusta, mutta ne ovat kadonneet. Vuonna 1917 Pasternak kirjoitti runokokoelman Sisareni elämä, joka julkaistiin yhteiskunnallisen tilanteen rauhoituttua vuonna 1922. Kokoelmassa on mukana erinomaisen vaikuttava runo Englannintunteja (Уроки английского), joka sisältyy Marja-Leena Mikkolan kokoamaan ja suomentamaan Pasternakin runojen kokoelmaan (Sisareni, elämä, 2003). Siinä saa erityisen huomion herkästi kuvattu Ofelian hahmo. Ofeliahan on Hamletin keskeinen naishahmo. Hamletilla puolestaan on erityinen osa Pasternakin tuotannossa.  Sen käännös syntyi 30-luvun lopussa ja siitä on tullut hänen tunnetuin Shakespeare-venäjännöksensä. Hamlet kiinnosti Pasternakia jo nuorempana. Tiedetään hänen ryhtyneen sen kääntämiseen jo vuonna 1924, mutta tuolloin pysähtyi alkusivuihin.

Vuodelta 1919 on lisäksi peräisin runo ”Shakespeare” (Шекспир), joka sisältyy vuonna 1923 julkaistuun kokoelmaan ”Teemat ja variaatiot” (Темы и вариации). Samassa kokoelmassa on myös runo nimeltä ”Kesäyön uni”, joka ainakin otsikkonsa puolesta viittaa Shakespeareen.

Käännöksiä Pasternakin kerrotaan tehneen jatkuvasti. Siihen oli ihan käytännön syitä – toimeentulo (mm. vaikeina vuosina 1918-1919). Niistä maksettiin kuitenkin suhteellisen hyvin.

…

Käsittelen hieman runoa Englannintunteja jo senkin vuoksi, koska runoilija menee siinä Hamlet-näytelmän maailmaan. Lisäksi se on minullekin ollut herkkä lukukokemus. Pasternak on kuvannut lapsuuttaan kertoen olleensa pienenä kiinnostunut erilaisista mystisistä kokemuksista ja niihin viittaavasta.  Tässäkin runossa on siitä jälkiä. Nuori runoilija nostaa Desdemonan ja Ofelian hahmot suuriin maailmankaikkeudellisiin sfääreihin. Runo osoittaa, että Pasternak oli perehtynyt aiheeseen ja myöhemmin hän on Hamletia käsitellessään kyennyt menemään syvälle näytelmän eri kerroksiin.

Konstantin Makovskin maalaus Ophelia vuodelta 1884

Panen nyt Desdemonan syrjään ja keskityn nimenomaan Ofelian hahmoon. Siitä ja Hamletista ylipäänsä olen kirjoittanut itse aiemminkin noin vuosi sitten (jutun otsikkona on Ofelia laulaa) ja jo tuolloin mainitsin tämän runon. Niin läheinen se minulle aikoinaan oli, että olen luonut siitä jopa oman suomennosversioni tietämättä tuolloin, että Marja-Leena Mikkola oli sen jo suomentanut. Tässä on alkuperäisen runon loppuosa (kolme säkeistöä; kokonaisena se löytyy Mikkolan suomentamasta Pasternak-kokoelmasta sivulta 70), kunkin säkeistön alla on Mikkolan suomennos:

(3)Когда случилось петь Офелии, -/А жить так мало оставалось, -/Всю сушь души взмело и свеяло,/Как в бурю стебли с сеновала.

(3)Kun Ofelian oli tullut aika laulaa/ - elämää oli enää jäljellä niukalti - /hänen kuiva sielunsa nousi kuin korsi/ja tuulen kourissa ilmaan lennähti.

(4)Когда случилось петь Офелии, -/А горечь слез осточертела, -/С какими канула трофеями?/С охапкой верб и чистотела.

(4)Kun Ofelian oli tullut aika laulaa /-kyyneleet maistuivat jo karvailta -/ mitä hän vei saaliiksi kadotessaan?/  Kimpun keltamoita ja pajunoksia.

(5)Дав страсти с плеч отлечь, как рубищу,/Входили с сердца замираньем/В бассейн вселенной, стан свой любящий/Обдать и оглушить мирами.

(5)Intohimot he riisuivat yltään kuin ryysyt/ ja ääneti laskeutuivat, sydän kurkussa, /avaruuksien altaaseen, ja ruumiinsa rakastavat/huuhtoivat kuuroiksi sfäärien kasteessa.

Käytän tukenani S.P. Tolkatšovia, joka on artikkelissaan kiinnittänyt huomionsa tässä esille nostamiini kohtiin ja seikkoihin.  

Säkeistössä (3) Ofelian hahmo tulee läheiseksi. Alkuperäisessä on ilmaus ”kuin myrskyssä korret heinäladosta” (стебли с сеновала), siinä välitetään kuva ”kuivuneesta sielusta”, joka ”kohosi ilmaan”. Mikkolan versiosta puuttuu sana heinälato. Ja puuttuu se omastakin kyhäelmästäni, en saanut sitä sopimaan rytmiini. Vertailun vuoksi laitan versioni tähän:

(3)Kun tuli Ofelian aika laulaa,/ -oli jäljellä eloa kovin vähän, -/ ja koko sielun autiomaa hulmahti lentoon/ kuin myrskyn kourissa niitynkorret.

Säkeistössä (4) ruumis - tuon sielun ”murhaaja” - tarvitsi ”kimpun keltamoita ja pajunoksia”, jotta se ei olisi pelkästään ”hukkunut”, vaan - kuten Mikkolan suomennoksessa – se ”katosi veteen” (ehkä on mahdollista myös ”lipui”). 

Oma versioni:

(4)Kun Ofelian aika laulaa tuli/jo unelmain katkeruus tympi/mitä hän vei mukanaan?/pajunoksia ja keltamokimpun.

Tuo alkuperäisen runon ’katoamista’ tarkoittava verbi кануть (’upota’) jää käännöksissä hieman pimentoon.

Loppusäkeistö (5) nostaakin sekä Desdemonan että Ofelian ihmissielun laajoihin sfääreihin, mystisiksikin niitä voi kutsua. Runoilija käyttää metaforaa ”maailmankaikkeuden allas”, johon Ofelia ja Desdemona upposivat (tai lipuivat). Artikkelin kirjoittajalle Tolkatšoville se on ”hyperavaruuden syvyyksiin” haihtuva ”ikuisesti muuttuva ihmissielun olotila”. Hänen tulkintansa mukaan kylmäkiskoinen ja etäinen prinssi ei voinut ymmärtää ”kuivaa sielua”, ”heinänkorsia” eikä ”pajunoksia” kuolevan shakespearelaisen sankarittaren olemuksessa. Tolkatšov kiteyttää, että intohimot tulevat Pasternakilla ulkoisiksi, esineellistyvät koristeiksi, ne ovat salaisia kulkuteitä todellisen ihmissielun pohjattomiin syvyyksiin.

Omassa versiossani olen sanan ”intohimo” (страсть)tulkinnut lemmeksi ja rakkaudeksi:

Ryysyinä he riisuivat lempensä kiihkon/astuivat sydämin vaimenevin/kaikkeuden vesiin, ruumiinsa rakastavain/maailmain virroissa kuurona olla.

Tämä runo on esimakua tulevasta kiinnostuksesta Shakespeareen.  Myöhemmin Pasternak on osoittanut syvän perehtyneisyytensä Shakespearen henkilöön, hänen aikaansa, teoksien taustoihin ja kielen syvämerkityksiin. Hän käyttää Hamletissaan runomuotoa, ja on pyrkinyt sen rajoissa mahdollisuuksiensa mukaan myös käännöksessä tarkkuuteen.

…

Tutkija E. Pasternak (runoilijan poika) on perehtynyt Boris Pasternakin Shakespeare-innostuksen taustoihin. Hän viittaa artikkelissaan tämän laajoihin taustatietoihin Shakespearen ajasta ja näytelmiin liittyvistä kysymyksistä. Ne käyvät ilmi vuonna 1942 Boris Pasternakin artikkelissa ”Huomioita Shakespearesta”, jossa on runsaasti lainauksia eri lähdeteoksista. Sen pohjalta vakuuttuu Pasternakin historiatuntemuksesta.

Esimerkiksi Boris Pasternak ihmettelee, miten ihmeessä Shakespeare on voinut tuntea niin hyvin kasvit, eläimet ja eri vuorokauden hetket ja pystynyt nimenomaan käyttämään niitä kuvatessaan aitoja kansankielestä peräisin olevaa sanastoa ja sananparsia. Shakespearen kielelliset valinnat osoittavat hänen syvällisen kansanperinteen tuntemuksen.  Samanaikaisesti hän osoittaa syvällisen historian, oikeusjärjestelmän ja diplomatian tuntemuksensa. Eikä siinä vielä kaikki: hän tunsi myös kuninkaan hovin ja sen tavat niin hyvin, että se ei ole mahdollista ilman, että hän on päässyt tarkkailemaan hovin elämää sisältäpäin.

Boris Pasternak kävi keskustelua mm. kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Anatoli Tarasenkovin kanssa (josta kerron enemmän edempänä).  Tämä on välittänyt Pasternakin toteamuksia Shakespearesta ja Hamletista. Pasternak kiinnittää huomiota juuri Shakespearen kahteen puoleen. Toisaalta kansanperinne ja kansanelämän tuntemus tuntuu olevan hänelle omaa aluetta, toisaalta yläluokan elämän kuvaus on edellyttänyt läheistä suhdetta sinnepäin. Hän tunsi aristokratian elämän kuin omansa. Rozengrantz ja Gildenstern olivat tanskalaisia opiskelijoita, jotka opiskelivat Shakespearen aikoihin eräässä italialaisessa yliopistossa. Mistä tällainen tuntemus on saatu, mikäli Shakespeare olisi ollut kansan parissa elänyt henkilö?

Pasternak oli tietoinen kiistasta Shakespearen teosten aitoudesta (https://en.wikipedia.org/wiki/Shakespeare_authorship_question ).  Sen mukaanhan Shakespearen nimen takana olisi kaksi eri henkilöä.  Tätä on kyllä Venäjälläkin käsitelty runsaasti, mm. tutkija Maria Litvinova on julkaissut asiasta laajan teoksen, jota hän kertoo laatineensa 20 vuotta. Sekin kertoo osaltaan Venäjän laajasta Shakespeare-tutkimuksen perinteestä.

Tässä on vielä linkki kirjoittamaani juttuun Ofeliasta: Ofelia laulaa. 

 

Perhekuva vuodelta 1927 ensimmäisestä avioliitosta

 

Perhekuva toisesta avioliitosta

II.                  30-luvulla kohti Hamletia

Seuraavaksi loikkaan vuoteen 1930. Tuolloin Romain Rolland kehotti kirjeessään Pasternakia paneutumaan Shakespeareen, kun tämä oli valitellut ilmapiirin kiristymistä. ”Siitä kylvystä lähdet uudistuneena”, Rolland oli todennut. Ajatus saattoi jäädä runoilijan päähän kypsymään. Todellinen innostus heräsi vasta saman vuosikymmenen lopulla hänen ryhdyttyään kääntämään Hamletia. Siitä – kuin myös muista näytelmäkäännöksistä - tuli Pasternakille pakotie, joka auttoi selviytymään omasta henkilökohtaisesta kriisistä. Luovuuden portit avautuivat ja veivät seuraavaan huipentumaan -  vuoden 1945 loppuun, jolloin Pasternakille syntyi idea Tohtori Zhivagosta. Näin voi hieman linjaa suoristaen yksinkertaistaa Pasternakin uraa. Ja siitä eteenpäin uudistuminen jatkuu vastoinkäymisistä huolimatta elämän loppuun saakka. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle.

Kokoan tähän vielä 30-luvun tapahtumia, jotka mainitsin jo ensimmäisessä kirjoituksessani. Vuonna 1934 keväällä vangittiin runoilija Osip Mandeštam. Pasternak vetosi hänen puolestaan Nikolai Buharinille, kuolemantuomion sijaan päädyttiin vain karkotukseen. Samoihin aikoihin Pasternakin ja Iosif Stalinin kesken oli puhelinkeskustelu, jossa Pasternak ilmaisi halunsa keskustella maan johtajan kanssa elämän ja kuoleman kysymyksistä. Stalin vastasi pyyntöön sulkemalla luurin. Elokuussa pidetyssä uuden kirjailijaliiton kokouksessa Buharin nosti Pasternakin neuvostorunoilijoiden eturintamaan, tai ehkä suoranaiseksi kärkinimeksi. Vaikka huomionosoitukset hänellekin olivat sinällään myönteisiä, ei hän kuitenkaan lie sellaista asemaa toivonut. Tuokin tapaus ajoi muiden ohessa Pasternakia masennukseen, joka seuraavana vuona syveni. Tilannetta helpotti seuraavana vuonna Iosif Stalinin puhe, jossa tämä nosti Vladimir Majakovskin suurimmaksi neuvostorunoilijaksi. Vuonna 1935 hänet velvoitettiin osallistumaan Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Pasternak liikkui kuin varjojen mailla. Tuon matkan aikana hänellä olisi ollut mahdollista käydä tapaamassa vanhempiaan, mutta siihen hänellä ei ollut voimia.  

Seuraavana vuonna tammikuun ensimmäisenä päivänä (1936) Izvestija-lehti julkaisi Pasternakin Stalinille omistetun runon. Minulle tuo runo ei avautunut, mutta varmaankin oman symbolistisen merkityksensä valtakoneisto siinä näki, kun kerran julkaisi sen niin arvovaltaisessa julkaisussa. Runossa oli kohtia jotka poikkesivat jo vakiintuneesta luonnehdinnasta Stalinin suhteen (puhuttiin ”Kremlin erakosta”). Myöhemmin julkaistuissa versioissa ne kohdat oli jätetty pois. Sitten jatkuivat taas pidätykset (mm. Boris Pilnjak ja gruusialainen runoilija T.Tabidze). Pasternakia yritettiin laittaa puun ja kuoren väliin mm. liittämällä hänen nimensä ilman lupaa kolmen suuren kenraalin kuolemantuomiota vaativaan julkilausumaan. Uudenvuodenyönä 1938 syntyi Pasternakin perheeseen poika. Se syntyi vuoden 38 puolella, mutta syntymävuodeksi laitettiin kuitenkin 1937. Tammikuun 10. päivänä Pasternak meni kylään Meyerholdin kotiin. Tunnelmat eivät olleet kaksiset, koska hänen oma teatterinsa oli juuri suljettu ja Pravdassa kirjoitettiin miehestä halveksivaan sävyyn. Meyerhold kuitenkin ensi alkuun onnitteli Pasternakia perheenlisäyksen johdosta, yritti ylipäänsä vitsailla ja leikitteli perheessä olevan papukaijan kanssa. Tuon vierailun aikana sovittiin Hamletin kääntämisestä.  Tosin Meyerhold ei ollut tilaustyön rahoituksesta kovin varma, hän valitteli rahapulaa ja pohdiskeli, josko auto pitäisi sen vuoksi myydä.

Tuon tapahtuman jälkeen Pasternakille tapahtui vielä henkilökohtaisesti ikäviä tapahtumia. Hänen Berliinissä asuvat vanhempansa kokivat natsivallan voittokulun vuoksi henkensä maassa uhatuksi ja harkitsivat jopa paluumuuttoa Moskovaan. Sergejeva-Kljatis on kirjoittanut siitä, kun Pasternak yritti vastauskirjeessään kaikin keinoin kiertoteitä käyttäen yrittää välittää vanhemmilleen, ettei kannata palata. Vanhemmat muuttivatkin Lontooseen. Seuraavana vuonna tuli Lontoosta suru-uutinen: Pasternakin äiti oli kuollut. Se osaltaan vaikutti mielentilaan, mutta tuolloin Pasternak oli täysin Hamletin pauloissa. Noinakin aikoina tärkeänä kirjeenvaihtokumppanina Pasternakille oli Leningradissa asunut serkku, kielitieteilijä Olga Freidenberg. 

…

Ennen kuin menen tarkemmin asioiden kulkuun, niin vilkaistaan tässä yhteydessä hieman tuon ajan Hamlet-venäjännöksiä. Kun Boris Pasternakin käännös ilmestyi, oli olemassa kaksi muuta tuoretta käännöstä. Kummankin takana oli kokenut kirjallisuuden kääntäjä – Mihail Lozinski ja Anna Radlova. Miksi ylipäänsä Pasternak ryhtyi venäjäntämään Hamletia, johtui teatteriohjaaja Meyerholdin tarpeista. Hän ei ollut vallitseviin käännöksiin tyytyväinen ja hän luotti pitkäaikaiseen ystäväänsä, että tämä pystyy luomaan parhaan mahdollisen version.

Pasternakin käännöstä on luonnehdittu impressionistiseksi. Hän on käyttänyt nousevaa runomittaa, ns. jambia. Sen luominen on käynyt häneltä luontevasti. Mihail Lozinskin Hamlet-versiota on pidetty romantisoivana, mitä taas Pasternak inhosi ja pyrki siten välttämään. Lozinski pyrki jäljittämään venäläistä runokieltä. Tähän verrattuna Pasternak loi näytelmän oman runokielensä pohjalta ja antoi mm. Hamletin hahmolle aivan oman ”äänensä”. Anna Radlovan käännöstä voi kuvata Pasternakin versiosta poiketen ekspressiiviseksi.  Käsittääkseni se on lähinnä proosamuotoinen. Sananvalinnoissa on pyritty tuoreuteen ja ajankohtaisuuteen. Vanhentunutta puhetapaa vältettiin, toisin kuin edellisissä. Se oli siis eräänlainen nykykielinen versio.

 ,,,

Yllä kuvasin nuoren Pasternakin tuntemuksia Shakespearesta. 30-luvulla Shakespearen romanttisen traaginen maailma saa jo aivan uusia sävyjä. Pasternakin Hamlet-hahmo saa käännöksessä ”oman äänensä”. Hänet on kuvattu voimakkaaksi ja määrätietoiseksi persoonaksi, millä on omat aikaansa sidotut yhteiskunnalliset allegoriansa ja merkityksensä. Kääntäminen oli Pasternakille pakotie pakkovallasta ja terrorista.

Tyylistä voi todeta en verran, että Pasternakin käyttämän nousevan jambisen mitan käyttö onnistui häneltä luontevasti. Aikaa kuitenkin meni runsaasti, koska oli myös ulkoisia paineita päästä tarkkuuteen. Saatuaan ensimmäisen versionsa valmiiksi hän löysi siitä liikaa samankaltaisuuksia Lozinskin käännöksen kanssa (tosiasiassa niitä oli hyvin vähän). Hän hylkäsi tuon version ja teki uuden.

Kielellisten valintojen taustalla (kaikessa tuon ajan tuotannossa) oli kaikessa läsnä myös sensuurin pelko.  Tolkatšovin artikkelia mukaillen se oli ”taistelua, jossa hengissä selviytyminen oli saavutus ja valehtelun torjumisesta tuli itsessään urotyö”.  Oli mietittävä erityisen tarkkaan vertauksia, piilomerkityksiä ja allegorioita, oli oltava taito pehmentää tarvittaessa kuvausta sosiaalisissa kysymyksissä. Näiden keinojen käytössä Pasternak oli Tolkatšovin mielestä virtuoosi. Hän kykeni välttämään pahimman karikon: hän ei muuttunut valtaapitävien marionetiksi, ei taipunut pelon ja kyräilyn ahdistavassa ja salailevassa ilmapiirissä.

Tämä sama perinne pystyi vähitellen murtamaan vielä Stalinin kuolemankin jälkeen elämään jääneen sosialistisen realismin kaventavan näkökulman. Näytelmän loppuun voitiin liittää uusiin näkökulmiin avaavia tunteita. Esimerkkinä Tolkatšovilla on 50-luvulta peräisin oleva Kozintsevin näyttämöllinen toteutus Hamletista, jossa ohjaaja halusi liittää loppuun Shakespearen sonettien tunnelmia. Tällöin arvoon nostetaan inhimillisten pyrkimysten jalous (eikä jämähdetä pilkkaamaan kuninkaan valtaa).  Pasternakilla ei ollut mitään tuota ratkaisua kohtaan. Hänestä se tuntui luontevalta. Sama ohjaaja loi 60-luvulla maineikkaan Hamlet-filmatisoinnin (ks. Loppuluku).

Tässä yhteydessä minusta tuntuu siltä, että Pasternakin käännöstä saatettiin kuitenkin tarkastella tiukemman seulan läpi kuin muiden, koska häntä osattiin varoa ja tiedettiin ketä varten hän alun perin oli käännöksen tehnyt. 

…

Kirjallisuuskriitikko Anatoli Tarasenkovin teksteistä on välittynyt Boris Pasternakin näkemyksiä 30- ja 40-luvulla. Parista lähteestä löydän häneen viitteitä, toinen niistä on Bykovin kirja, jossa on tosin vain lyhyt viittaus. Tarasenkovista voisi kertoa enemmänkin, mutta tässä yhteydessä tyydyn lyhyeen mainintaan. Hän oli elinaikanaan hyvin ristiriitainen hahmo, joka suorastaan jumaloi Pasternakin lyriikkaa mutta jota Pasternak itse ei sietänyt. Mies koki elämässään kovia joutuen mm. läpikäymään Leningradissa piirityksen vuodet. Hän oli kaiken lisäksi merkittävä bibliofiili. Kritiikeissään hän sai joskus mielistelijän leima, mikä ei kuitenkaan anna hänestä koko kuvaa. 

Tarasenkovin mukaan Pasternak oli jo vuodesta 1936 lähtien todennut, että ”me elämme shakespearelaisia aikoja”. Tuolloin hän ei Tarasenkovia mukaillen kuitenkaan tarkoittanut samaa, mitä esimerkiksi teatterimies Vsevolod Meyerhold tarkoitti suuren terrorin aikaan vuonna 1937 kehottaessaan lukemaan Macbethia.  Tuossa näytelmässähän riehuu kauhea väkivalta ja terrori, yhteys vallitsevaan yhteiskuntaan oli ilmeinen.

Tarasenkovin luonnehdinnan mukaan Pasternakin katse oli suunnattu Eurooppaan ja siellä nousevan fasisminvastaisen toiminnan kasvuun. Kyse oli yleiseurooppalaisesta liikehdinnästä fasismia vastaan. Pasternak puhui siitä, että Neuvostoliitosta tuon kehityksen mukana tulee historian objektista historian subjekti. Bykov hieman ilkikurisesti (tyylinsä mukaisesti) tulkitsee tätä niin, että Pasternakin oma kotimaa ei ollut historian subjektina kollektivisoinnin aikana, ei kirjailijakokouksen aikana (tarkoittaa vuoden 1934 kokousta, jolloin Neuvostoliiton kirjailijaliitto perustettiin) eikä edes ”vallankumouksellisen viisivuotiskauden” aikana – toisin sanoen ei luonut historiaansa itse. Tuo Pasternakin välittämä perusajatus on ”profeetallinen”( Bykovin käyttämä sana!), sillä vallankumous ja kaikki, mitä siitä seurasi, ei ollut varsinaisesti kansan tahdon ilmentymää.  Se oli ”kohtalon eli fatumin” (fatum= kohtalo, ennuste; vrt. fataalinen) vaikutusta, historiallisesti ennalta määrättyä eli predestinaatiota.  Selvennän, että tässä maailmaa tarkkailee runoilija, ei mikään reaalipoliitikko.

Draaman historiaa tarkasteltaessa tuo predestinaatio - kohtalon ennalta määräämä kollisio eli ristiriita- tai kiistatilanne - on pikemminkin antiikkinen kuin shakespearelainen. Antiikin draamassa pääosa on kohtalolla, kun taas Shakespearella etusijalle nousee ihminen. Tässä oli Pasternakin pointti. Sitä hän halusi korostaa puhuessaan Shakespearesta ja sen ihmiskeskeisyydestä. Tuon Shakespearen draamoihin liittyvän näkökulmansa Pasternak tuo usein esille, sekä omissa kirjoituksissaan että keskusteluissa. Bykovin mukaan katsoessaan traagisuutta Shakespearen näytelmissä Pasternak näkee jokaisen keskeisen henkilöhahmon taustalla hänen oman vapaan tahtonsa. Kyseessä on siis ”eksistentiaalisen vastuun motiivi”, joka perustuu kristinuskoon ja ilmenee selvimmin Hamletissa.

Kun Pasternak liittää puheet ”shakespearelaisista ajoista” 30-luvun historian kulkuun, samassa kontekstissa on myös Neuvostoliitto ja siellä vallitseva terrori ja henkinen ilmapiiri. Sidos löytyy siis myös yllä mainittuun Meyerholdin lausumaan. Bykovin mielestä Pasternak aavisti, että venäläisen itsetajunnan herääminen liittyy suureen sotaan. Ajatus suuresta sodasta oli jo tuolloin ilmassa. Pasternakia se ei pelottanut. Ei hän sitä nyt aivan toivonut, mutta näki sen kuitenkin käänteenä.

Tämä pohdinta on esitetty Bykovin kirjassa. Laitoin sen tähän ensiksikin koska se kertoo jotain olennaista Shakespearen ja nimenomaan Hamletin merkityksestä Pasternakille. Lisäksi tuo rajanveto, jossa kansa on milloin subjektina, milloin objektina, on mielenkiintoinen. Minulle tulee mieleen talvisodan merkitys meidän omassa historiassamme. Siinä oli kansa yhtenä rintamana mukana, kun taas jatkosodassa tuli jo säröjä, kun oltiin muiden vietävinä. Pasternakista puheen ollen hänkin - kuin niin kovin monet muut terroria vastustaneet - osallistui sotaan, tosin omalla tavallaan, mutta sydän oli mukana.  Sodan päättyminen antoi toivon paremmasta, mikä näkyi voiton päivän riemuna. Toivo kuitenkin alkoi hyvin pian mureta, kun valtapolitiikassa palattiin entiseen. Kansaan se oli kuitenkin jättänyt kipinän, mikä lopulta alkoi murentaa luonnotonta pakkovaltaa. Näin rohkenen väittää.

A.Laktionovin maalaus "Stalinin puhe 7. marraskuuta 1941 (1942)

….

Tässä kohdassa kommentoin taas eri käännösversioita ja Pasternakin käännösprosessia. Tuolloin 30-luvun lopulla oli valinnanvaraa, kun oli olemassa nuo Lozinskin ja Radlovan tuoreet käännökset. Tuossa ehkä hieman hullunkurisessa tilanteessa Pasternak ryhtyi tekemään vielä kolmatta versiota. Jo tuo tilanne pakotti hänet omaan strategiaansa. Sen piti poiketa noista kahdesta muusta.

Tunnettu teatterimies Nemirovitš-Dantšenko oli jo valinnut Radlovan käännöksen omaa Hamlet-versiotaan varten. Kuitenkin tutustuttuaan Pasternakin tuoreeseen versioon, hän valitsikin sen ilmaisten sitten takkinsa käännöstä diplomaattisesti Radlovalle, että tämän versio on hyvä mutta Pasternakin erinomainen.

Radlova noudatti ekspressionistista perinnettä, se oli siis aikaansa sopivaa modernia kieltä, joka oli väliin hyvinkin suorasukainen. Tyyliltään sitä on moitittu värittömäksi. ”Radlova ei ujostellut sananvalinnoissa, ja vaikka hän voitti kielellisen ilmaisun emotionaalisuudessa – ennen muuta negatiivisissa emootioissa, niin poeettisuudessa hän epäilemättä hävisi.”  Näin kirjoittaa Poplavski. Nemirovitš-Dantšenkon sanotaan todenneen, että hän ei tiennytkään, kuinka raakaa Shakespearen kieli voi olla. Tällöin hän käsittääkseni oli lukenut Radlovan version.

Lozinskin käännös on näistä ymmärtääkseni ”kestänyt” pisimpään, mutta sen voima on tullut esiin vasta myöhemmin. Poplavskin artikkelin mukaan Meyerholdin ja Nemirovitš-Dantšenkon muistissa on ollut eräs teatteriversio vuodelta 1935, jossa käytettiin Lozinskin versiota ja jonka kieli tuntui ajoittain Shakespearen parodialta. Siksi he kumpikin olivat jyrkästi torjuneet tuon version. Toisaalta 50-luvulta samaa sävyä ei kielessä enää näkynyt. Ja kun olen lukenut nykyarvioita, niin mielipide-eroista huolimatta tuntuu, että Lozinskin käännöstä arvostettaisiin nykyisin eniten.  

Nämä käännöskielen ongelmat ovat monimuotoisia kysymyksiä. Impressionistinen Pasternak meni henkilöhahmojen taakse ja pani heidät puhumaan Pasternakin omalla runokielellä. Hän vältti epäaitouden ja puisevuuden karikot, mutta aina pystytty pitämään tarkkuudesta kiinni. Radlova pyrki tarkkuuteen, mutta samalla hänen versiotaan moitittiin värittömäksi, vaikka toisaalta siinä oli pyritty käyttämään oman aikansa kieltä ja kai luotettiin sen ilmaisuvoimaan.

Poplovski  on kuvannut Meyerholdin suhdetta Hamletiin ja hänen arvioitaan käännöksistä.  Hamletin ohjaus oli Meyerholdin elinikäinen haave, mutta joka kerta jokin esti sen toteutuksen. Pasternakille Hamlet merkitsi myös paljon, mistä Meyerhold oli luonnollisesti tietoinen, koska heidän kesken oli jo vuosien takaa läheiset suhteet.  Ainakin 20-luvun lopussa Pasternak oli ystävistään kertoessaan maininnut erikseen ”Meyerholdit”. Sitten tuona mackbethlaiseksi” kutsumanaan kauheana aikana ohjaaja päätti turvautua ystäväänsä. Näin Pasternakillekin avautui mahdollisuus. 

Anna Radlovan ja Mihail Lozinskin käännöksiin Meyerhold ei luonnollisestikaan ollut tyytyväinen. Hänen mielestään toinen oli kuivahko ja siipipuoli (”siivettömän tarkka”), toinen oli mauton. Hän toivoi, että Pasternak pystyy tekemään hänen tarvitsemansa käännöksen.

Pasternak sen sijaan antaa oman käännöksensä esipuheessa molemmille kilpakumppaneilleen tunnustusta. Hän kehuu Radlovan elävää puhekieltä, joka kaikuu hänen mielestään ihanteellisesti näyttämöllä. Hän arvostaa Lozinskin käännöksessä mm. sen tarkkuutta. Se sopisi muita käännöksiä täydellisemmin kieltä taitamattomalle englannin kielen opiskeluun. Tämäkin on kerrottu Poplavskin artikkelissa, joka löytyy täältä. Siinä esitetyissä vuosiluvuissa on epätarkkuuksia.

…

P.Williams: Vsevolod Meyerholdin muotokuva 1925

Teen vielä yhteenvetoa asioiden kulusta.

Teatteriohjaaja Vsevolod Meyerhold tilasi Pasternakilta Hamlet-käännöksen tammikuussa 1938, samoihin aikoihin kun viranomaiset sulkivat hänen oman teatterinsa. Hamlet oli hänen monivuotinen haaveensa ja hän lie ajatellut sitä eräänlaiseksi kruunuksi uralleen. Meyerholdin vaimo oli näyttelijä Zinaida Reich (https://en.wikipedia.org/wiki/Zinaida_Reich ), entinen runoilija Sergei Jeseninin elämänkumppani. Pasternakin ja heidän kesken oli muotoutunut pitkäaikainen ystävyys.

Tammikuun 8. päivä 1938 Meyerholdin oma teatteri suljettiin ja Pravdassa julkaistiin häntä arvosteleva artikkeli. Pasternak vieraili 10. tammikuuta Meyerholdin luona, kolme päivää teatterin sulkemisen jälkeen. Tämä tuntui silminnähden hermostuneelta, vaikka yrittikin laskea leikkiä.

Pasternak ryhtyi heti työhön. Työhön meni aikaa kauemmin kuin yleensä. Hän hylkäsi kaiken lisäksi ensimmäisen version, ja syyksi Bykov ilmoittaa sen, että hän löysi siitä liian paljon vastaavuuksia Lozinskin käännöksen kanssa. Lopulta käännöksestä tuli Bykovin mukaan poeettisesti moitteeton, ja hyvin energinen.

Keväällä 1939 käännös oli valmis. Elämässä oli siihen mennessä ehtinyt tapahtua paljon, Bykovin sanoin niitä tapahtumia voi kutsua ”shakespearelaisiksi”. Ja tapahtumien vauhti vain kiihtyi.

Keväällä 1938 Meyerhold tiivisti jo vuonna 1936 alkanutta yhteistyötään vanhan ”kilpakumppaninsa” Konstantin Stanislavskin kanssa.  Alkoi yhteinen Rigoletto-projekti. Elokuussa Stanislavski kuitenkin kuoli, mutta sen vielä Meyerhold saattoi viedä päätökseen.

Tuon jälkeen Meyerhold siirtyi Leningradiin. Hän ohjasi Puškinin draamateatterissa Mihail Lermontovin Naamiaiset (Маскарад). Teatterin alkuperäinen ja myös nykyinen nimi on Aleksandrinski-teatteri. Ja tuossa samassa teatterissa Meyerhold ohjasi vuonna 1917 tuon saman näytelmän.  Nyt oli siis kyseessä uusintaversio. Se sai valtavan suosion, ja myös Pasternak halusi käydä sen katsomassa, mitä ei kuitenkaan lopulta ehtinyt. Meyerholdilla oli paljon uusia ideoita, joita oli määrä alkaa toteuttaa samassa teatterissa. Toisin kuitenkin kävi. Leningradin yössä kesäkuun 2. päivänä 1939 musta auto nouti hänet. Hänet pidätettiin ja samaan aikaan hänen Moskovan asunnossaan tehtiin kotietsintä.  Zinaida Reich teki kotietsinnän yhteydessä virallisen valituksen, jossa hän arvosteli hyvin suorasukaisesti viranomaisten toimia.  Sitä eivät viranomaiset sietäneet. Reich murhattiin verisesti kotonaan 15. heinäkuuta.

 Meyerhold joutui raa’asti kidutettavaksi, 65-vuotias mies hakattiin kumipampulla henkihieveriin ja pakotettiin juomaan virtsaa, ei annettu nukkua.  Kuulusteluissa häneltä vaadittiin tunnustusta. Sen hän teki, mutta kieltäytyi siitä myöhemmin ilmoittaen allekirjoittaneensa paperin jatkuvien kidutusten pakottamana. Meyerhold esiintyi näkyvästi virallista tahoa eli kiduttajiaan vastaan, niin kuin vaimokin.

Vsevolod Meyerhold, taustakuvassa hänen vaimonsa Zinaida Reich

Meyerhold pidätettynä

Pasternakin keväällä valmistunut Hamletin käännös näytti jäävän tyhjän päälle. Tilaaja Meyerhold oli vangittuna ja vaimokin murhattiin.  Pasternak yritti paeta sekavaa tilannetta maaseudulle Peredelkinoon huvilan rauhaan keskittyen siellä töihinsä. Hamletin suhteen valoa alkoi näkyä jo saman vuoden marraskuussa, kun ohjaaja Vladimir Nemirovitš-Dantšenko alkoi siitä kiinnostua. Hän oli itse ryhtynyt harjoittamaan Hamletia Anna Radlovan käännöksen pohjalta mutta tutustuttuaan Pasternakin käännökseen päätyikin siihen. Sittemmin senkin esityksen suhteen tapahtui paljon. Sitä ei koskaan esitetty. Stalininkin kanssa käytiin välillä keskusteluja. Vuonna 1943 Nemirovitš-Dantšenko kuoli ja toinen ohjaaja yritti saattaa työn päätökseen siinä onnistumatta.

Ja helmikuussa 1940 Meyerhold tuomittiin kuoleman, rangaistus pantiin toimeen seuraavana päivänä.  Tuomion taustalla oli sama rikoslain 58. artikla, johon aina näissä tapauksissa vedottiin.

Samana vuonna 1940 Pasternakin Hamlet-käännös julkaistiin Molodaja gvardija –lehdessä.

III.                MIKSI PASTERNAKIA EI VANGITTU?

Miten oli mahdollista, että Pasternak selvisi suuren terrorin vuosista? Tästä on Dmitri Bykov kertonut kantansa omalla lentävällä tyylillään, sekä kirjassaan että radio Svobodan keskustelussa. Hänellä on siihen vastaus, jota hän kutsuu”epäselvyyden strategiaksi” (стратегия невнятности ), tai ehkä parempi käännös olisi ”käsittämättömyyden strategia”. Samaan yhteyteen Bykov liittää myös Anna Ahmatovan ja Mihail Bulgakovin (nähdäkseni siihen voisi kai liittää muilta taiteen aloilta myös Dmitri Shostakovitšin, Sergei Prokofjevin, Sergei Eisensteinin ja varsinkin pianisti Maria Judinan).

Lisään tähän Bykovin keskustelussa esittämän toteamuksen.  Hän ei kiellä sitä, että ehkä selviäminen on ollut puhdasta sattumaa eikä mitään syytä olekaan. Hän kuitenkin esittää oman näkemyksensä, jota hän pitää yhtenä mahdollisena vastaukena. Omasta mielestäni siinä on ideaa. Sen sijaan Pasternakin serkun, leningradilaisen tutkijan Olga Freidenbergin näkemys, jonka mukaan Pasternakin pelasti hänen isänsä hyvät suhteet bolševikkeihin ja puolueen nimihenkilöihin, ei tunnu luontevalta selitykseltä. Kyllä historiasta näkyy, ettei menneisyydellä ollut näissä asioissa mitään painoa.  

Stalin ilmiselvästi varoi Pasternakin ja Ahmatovan kaltaisia ihmistyyppejä. Heissä oli jotain shamanistista, sakraalia. Pasternakista huokui runoilijan persoona, hänen tuotantonsa oli vaikeaselkoista, hän piti korostetusti esillä tuota salaperäisyyden verhoaan. Stalin itse oli valtakoneiston ytimessä mutta hänellä oli taustalla pappisseminaarin koulutus. Sieltä hänellä oli jäänyt alitajuntaan tunto ja ennakkoluulo, että Pasternakin kaltaisiin ihmisiin oli vaarallista kajota. Shamaanit oli jätettävä rauhaan, he olivat toisesta ulottuvuudesta. Mielestäni tätä tukee sekin seikka, että Stalin oli kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, toisin kuin esimerkiksi Nikita Hruštšev.

Bykov tuo esille myös toisenlaisen näkökulman. Hän katsoo, että Pasternak - jos ei tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti - loi itselleen tällaista imagoa. Kun vuonna 1934 häntä oltiin nostamassa neuvostorunoilijoiden kärkeen, oli taustalla myös Pasternakin omaa pyrkimystä, ei se ainakaan ollut pelkkä valtakoneiston juoni. Siinä vaiheessa Pasternak tosin alkoi tajuta, että ollaan liian pitkällä, urakehitys oli menossa vikasuuntaan. Runoilijan sisimmässä toimi alitajuinen puolustusmekanismi.  Runoilijan psyyke reagoi ja Pasternak vajosi masennukseen.

Bykovin mielestä Pasternak halusi kai hieman samastua kansallisrunoilija Aleksandr Puškiniin, joka tietyssä vaiheessa elämäänsä sai erityisaseman tsaari Nikolai I:n suhteen. Siinäkin suhde alkoi kehittyä huonoon suuntaan. Keisarista tuli Puškinin henkilökohtainen sensori, hän flirttaili tämän vaimoa. Ja ehkä vuodelta 1832 peräisin oleva runo ”Venäjän panettelijoille” (Клеветникам России) oli jo yritys mielistellä keisarin hallintoa. Mutta tämä on jo toinen asia, mutta jotain analogiaa siinä saattaa olla.

Osip Mandelstam

Bykov toteaa kirjassaan, että pidätetyiksi joutuneilta runoilijoilta Nikolai Zabolotskilta ja Osip Mandelštamilta puuttui täysin tuo Pasternakin ja Ahmatovan olemuksessa ilmennyt runoilijan habitus. Bykov vahventaa vaikutelmaa huumorilla höystäen: ”Zabolotski näytti enemmän kirjanpitäjältä kuin runoilijalta ja Mandelštamin muistutti lähinnä juutalaista räätäliä”. Pasternakista ja Ahmatovasta huokui runoilijan imago. Tietysti heitäkin kiusattiin ja vainottiin. Ahmatova menetti kaksi miestään ja poika istui vankilassa useita vuosia ja useita kertoja. Ja Pasternak sai kokea kovia 40-luvun lopulla. Julkaisukanavat sulkeutuivat ja eräät hänelle läheiset ihmiset joutuivat vaikeuksiin. Hänen rakastettunsa Olga Ivinskaja joutui vuonna 1949 kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen.  Kuulusteluihin joutui myös Pasternakin ystävä ja hänen lyriikan ihailijoihin kuulunut Olga ”Ljusja” Popova, Niissä häntä yritettiin syyttää Englannin agentiksi. Syytös oli tietysti naurettava. Sen sijaan kyllä Pasternakin elämään ja tuotantoon englantilainen runous ja tietysti Shakespeare olennaisesti kuului.

Myös Olga Ivinskaja käsittelee asiaa omissa muistelmissaan. Hänenkin mukaan Pasternakin vangitsemista oli pidetty varmana. Mitään varmaa illuusiota ei selviämisestä voinut olla. Hän todellakin istui ja odotti huvilassaan Peredelkinossa portin kolahdusta ja Ježovin tai Berijan agenttien vierailua. Varmasti tiedetään vain se, että vuonna 1955 eräs pidätysasioista tietoinen syyttäjäviraston korkea viranomainen käsitellessään Meyerholdin rehabilitointia ihmetteli, kun Pasternak oli vapaana. Hän oli ollut aikoinaan samalla listalla kuin pidätetyt Vsevolod Meyerhold ja Isaak Babel. Ilja Ehrenburg kirjoittaa muistelmissaan:

”Kun ajattelen ystävieni  ja tuttavieni kohtaloa, en näe mitään logiikkaa. Miksi Stalin ei kajonnut Pasternakiin, joka toimi riippumattomasti, mutta tuhosi Koltsovin, joka uskollisesti täytti kaikki hänelle annetut tehtävät.” (Ihmisiä, vuosia, elämää)

Bykov totea, että Pasternakin nimi oli liitetty ns. trotskilaiseen keskukseen.  20-lukua käsitellessäni totesin Pasternakin keskustelleen Trotskin kanssa ennen lähtöään Saksan matkalle.  Sillä ei nyt kuitenkaan ollut painoa vaan sillä, että Meyerholdin kotoa löydettiin valokuva, jossa Meyerhold, Pasternak ja ranskalainen kirjailija André Malraux olivat yhdessä. Samaan asiaan liittyen pidätettiin Meyerhold ja myös mm. sellaiset henkilöt kuin Nikolai Zabolotski, Mihail Koltsov ja I. Babel. Jos tuon asian käsittely olisi viety loppuun saakka, Pasternak olisi pidätetty syksyllä 1939, samoin myös Aleksei Tolstoi, Nikolai Tihonov ja Ilja Ehrenburg.  Jostain syystä käsittely keskeytettiin.

 …

Hamletin jälkeen sotavuosina Pasternak venäjänsi Romeon ja Julian ja jatkoi sen jälkeen muiden käännösten parissa. Muista Shakespearen näytelmistä Pasternak venäjänsi ainakin seuraavat: Henrik IV (I ja II osa), Macbeth, Kuningas Lear, Othello sekä Antonius ja Kleopatra. Käännösvuosista minulla ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkiksi Macbethista  on pelkästään mainittu, että Pasternak käänsi sen 30-luvulla, mitään tarkennusta ei kuitenkaan ole. Marja-Leena Mikkola kertoo kirjassaan sen käännetyn 1950-luvun alussa. Ja totta kai myös Shakespearen sonetit olivat hänelle rakkaita käännöstöitä.

40-luvun lopun yksi suurtyö on ollut Goethen Faust. Myös Schillerin Maria Stuart on mukana hänen kääntämiensä teosten listassa. Sen sijaan Swinburnen Mary Stuart –näytelmää ei ole, vaikka eräässä artikkelissa hänen kerrotaan sen  kääntäneen.

IV.                40-lukua

Olen yllä kertonut teatteriohjaaja Vsevolod Meyerholdin ja hänen vaimonsa kauheasta lopusta suuren terrorin aikaan 30-luvun lopulla. Meyerhold halusi tehdä Boris Pasternakin kanssa yhteistyötä voidakseen saada elämänsä huipennuksen joskus näyttämölle. Pasternak teki osansa, venäjänsi Hamletin, mutta Meyerhold uhrattiin sadistisessa näytössarjassa hieman mahtipontisemman teatterin alttarille.

Pasternakin käännökseen tarttui toinen moskovalainen teatteri, mutta aika – eli huhujen mukaan Stalin – oli Hamletia ja kai Shakespeareakin vastaan. Jarruja lyötiin sen verran tiiviisti, ettei se ohjaus toteutunut. Onneksi käännös saatiin julkaistua. Bykovin mukaan teatteriversiokin toteutettiin Novosibirskissa. Kaukana Moskovasta oltiin mutta teatteri oli Moskovan teattereiden tasoa.  

Sodan vuosina Pasternak teki uskollisesti työtään, käänsi ja kirjoitti. Runoihin tuli erityisen lämmin henki. Hän julkaisi kaksi kokoelmaa, vuosina 1943 ja 1945. Perheessä käytiin taistelua, kun vaimo Zinaidan poika oli vakavasti sairastunut.  Hän kuoli vuonna 1945, pari kuukautta ennen sodan päättymisen kunniaksi juhlittua Voiton päivää. Vaimolle se oli kova isku ja jätti jälkensä myös puolisoiden suhteeseen.  Liitto kuitenkin kesti, kunnes kuolema heidät erotti, vaikka rajoilla välillä oltiin. Boris tarvitsi muusansa, muttei tullut toimeen ilman Zinaida-vaimoa.  Pitkämielisyyttä tarvittiin. 

A. Laktionov "Kirje rintamalta" 1947

Kun vuonna 1945 sota päättyi, nousi koko neuvostokansa kaduille riemuitsemaan voittoa. Odotettiin, että koetuille painajaisille ja menneen vuosikymmenen terrorille saadaan loppu. Ei se niin mennyt. Maailmalla levisi kylmän sodan virus. Vaikka jälleenrakentamisen optimismia koettiinkin, sen rinnalla kansa sai kokea parjauskampanjoita, ilmiantoja, pidätyksiä ja tiukkaa sensuuria.  Pelko valtasi mielet.

40-luvun lopulla Stalin-kultti sai lähes hulluuteen nousevat mitat.  Dmitri Bykov kirjoittaa:

”40-luvun toinen puolisko on neuvostoajan synkin. Nimenomaan sen jälkeen suojasää oli välttämätön – hallinto nousi huippuunsa, turposi ja ylikuumeni, lakkasi tuntemasta rajojaan ja lähes vei maan ja maailman katastrofiin, johon verrattuna jopa Kolmas valtakunta ja Toinen maailmansota olisivat näyttäneen kalpealta. Yksinkertaisinta on seurata tuota dynamiikkaa aikansa lehdistä: suunnilleen heinäkuun loppuun asti sanoma- ja aikakauslehdissä on vielä eläviä runoja ja kertomuksia, ilman mahtailevaa uhoa. Mutta jo syksyllä 45 kaikki aletaan panna Stalinin tiliin, tavallinen sotilas katoaa sivuilta, ja sen paikan ottaa huraa-patrioottinen vahakopio, joka ajattelee vain sitä, kuinka voisi mahdollisimman nopeasti uhrata henkensä Isänmaan ja rakkaan johtajan puolesta.

30-luvulla Stalin vielä vertasi itseään Leniniin, 40-luvulla jo Iivana Julmaan, mutta 50-luvulla hänen edessään siintää vähintäänkin Timur Lenk (https://fi.wikipedia.org/wiki/Timur_Lenk) (ja Stalinin palkintoja aletaan jakaa Kultaisen ordan historiallisesta ajasta, koulukirjastojen hitiksi tulee V. Janin [noihin aikoihin sijoittuva seikkailuromaani] Batyj). Vuonna 1947 maan valtaa todellakin kansallinen depressio – ja noihin aikoihin Pasternak, jolla vuosikymmenen seitsemäs vuosi on aina merkinnyt luovaa nousua, kokee lähes euforisen tilan.”

A. Laktionov "Muutto uuteen asuntoon" 1952

30-luvun lopulla Pasternak oli vielä jollain lailla alistunut väkivaltakoneiston puristuksiin. Mutta Bykov toteaa, että nyt kymmenen vuotta myöhemmin Pasternak koki todellisen luovan vapautumisen. Pasternakin käyttää ilmausta ”kauhean vapaa” ja Bykovin mukaan tuo sana kauhea ”ei merkitse korkeimman asteen vapautta, vaan innoituksen vilunvärinää, linnunratoihin nousevaa kauhua todellisen ikuisuuden kasvojen edessä – runoilijan ja hänen tuntemustensa väliin ei jäänyt välikäsiä. Valtio oli menettänyt lopullisesti moraalisen oikeutensa.” (Dmitri Bykov: Boris Pasternak Moskva 2010, s. 655-656.) Tuon vapautumisen taustalla oli kaksi asiaa: Tohtori Zhivago ja Olga Ivinskaja.

Hän oli löytänyt ”tohtori Elämän” eli idean omaan elämäänsä pohjautuvasta romaanista Tohtori Zhivago. Lisäksi hän oli rakastunut itseään 22 vuotta nuorempaan Olga Ivinskajaan.

Anna Ahmatova ja Boris Pasternak

Kylmän sodan puhkeaminen toi vihan niin kansojen välille kuin neuvostovaltion sisälle. Kulttuurielämässä se merkitsi ns. ždanovilaisuuden nousua (https://en.wikipedia.org/wiki/Zhdanov_Doctrine ). Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov aloitti puhdasoppisuuskampanjansa hyökkäämällä runoilija Anna Ahmatovaa ja satiirikko Mihail Zoštšenkoa vastaan. Molemmat erotettiin kirjailijaliitosta ja heidän tuotantoaan lakattiin julkaisemasta. Se olisi merkinnyt molemmille nälkäkuolemaa ilman ystävien apua. Myös Pasternak oli Ahmatovan tukena.

 Maassa alettiin taistelu kosmopolitismia vastaan. Kaikki yhteydet läntiseen maailmaan oli tuomittavaa.  Ei voinut pitää yhteyksiä ulkomaalaisiin, pitää hallussaan vääränlaista kirjaa, tai myös ”huonot sukujuuret” saattoivat johtaa ilmiantoon, pidätykseen ja tuomioon. Nämä kosmopolitismisyytökset kohdistuivat hyvin herkästi juuri taiteilijoihin ja tutkijoihin.

Pasternakilla oli juutalaiset sukujuuret, joten voisi päätellä hänen olleen syytösten suhteen tulilinjalla. Nimenomaan juutalaisväestö oli yleisimmin tuon kampanjan uhrina. Mutta siinä yhteydessä Pasternakin pidättäminen olisi ollut liian keinotekoista. Hän nimenomaan vastusti diasporaa. Hänen mielestään juutalaisten olisi pitänyt sulautua valtaväestöön. Se oli kaikkea muuta kuin kosmopolitismia. Sen sijaan puhdasoppisuuskampanjasta Pasternak kärsi. Häntä lakattiin julkaisemasta. Vuonna 1948 jo valmiiksi painettu valittujen runojen kokoelman painos (määrä muistaakseni 25 000) kokonaisuudessaan tuhottiin. Lehdet suhtautuivat häneen torjuvasti, julkaiseminen vaikeutui. Mutta ei Pasternak siitä lamaantunut. Hän jatkoi työntekoa. Zhivago oli päässyt hyvään vauhtiin, ja mm. Faustin I osa valmistui vuonna 1949.

Kulttuurielämän toimet eivät kohdistuneet vain kirjallisuuteen. Maailmankuulut säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš  joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Molemmat sattuivat olemaan läntisen maailman suursuosikkeja. Edvard Radzinski kirjoittaa Stalin-teoksessaan Prokofjevista, että tämä kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Lisäksi Radzinskin mukaan Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, jossa hän poltti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat.

Molemmille säveltäjille kävi kuin Pasternakille. Heihin ei koskettu. Sen sijaan Sergei Prokofjev ja Pasternak saivat kyllä kokea neuvostopolitiikan tuhovaikutuksen. Kumpaakin säikäytettiin hyvin raa’alla tavalla. Prokofjevin vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. Pasternakin tuore naisystävä joutui vuonna 1949 samanlaisen ratkaisun kohteeksi.

Pasternak oli tutustunut Olga Ivinskajaan Novyj mir –lehden toimituksessa vuonna 1946 ja rakastui ensi silmäyksellä.  Hän näki Olgassa oman tulevan romaaninsa tärkeimmän naishahmon – Laran. Ivinskajasta tuli Pasternakin muusa.

Ivinskaja pidätettiin vuonna 1949, häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta. Pidätettäessä Ivinskaja oli viimeisillään raskaana.  Siitä huolimatta hän joutui kidutettavaksi. Hänet kuljetettiin ruumishuoneelle, kylmään ja kosteaan paikkaan, jossa ruumiit lemusivat ja olo kävi sietämättömäksi. Siellä hän sai keskenmenon ja parin yhteinen lapsi menetettiin. Heti tuon jälkeen kuulusteluun kutsuttiin vanha tuttu (hänen lastensa englannin opettaja), joka ikään kuin myönsi kuulleensa, kun Ivinskaja oli Pasternakin kanssa keskustellut neuvostovastaista agitaatiota ja propagandaa.  Kyseessä oli tietysti valheellinen ilmianto, mies teki sen pelastaakseen oman perheensä, mikä oli täysin tavanomaista käytöstä. Myöhemmin, kun vankeustuomio oli jo takana, Ivinskaja ja Pasternak tapasivat tuon miehen mutta he eivät kantaneet tälle kaunaa, itse asiassa tarjosivat tälle jopa apuaan. He ymmärsivät tuon ajan kirouksen.

Pasternak kutsuttiin vankilaan vielä kuulustelujen aikana. Hän luuli menevänsä noutamaan vastasyntynyttä lastaan mutta saikin mukaansa pelkkiä papereita, hänen itsensä lähettämät kirjeet. Kiusa se on pienikin kiusa.

Ivinskaja tuomittiin lopulta artiklan 58 ja sen kohdan 10 perusteella. Syytökset olivat seuraavia:

- oli kuunnellut Amerikan ääni -radiolähetystä ja kertonut sen sisällön tutuille;

- oli kertonut, että kirjailijoiden elämä on Neuvostoliitossa vaikeaa;

- tunsi vakoilusta epäiltyjä henkilöitä (tosin noiden henkilöiden nimiä ei mainittu).

Ivinskaja sai viiden vuoden tuomion. Hänet lopulta vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1953.

40-luvulla Stalin-kultti sai lähes hulluuteen nousevat mitat. Ihmisissä oli havaittavissa kaksinaismoraalista asennoitumista. Esimerkiksi kirjailijaliiton puheenjohtaja Aleksandr Fadejev osallistui kyllä äänekkäästi puolueen esiin nostamiin vihakampanjoihin mm. Anna Ahmatovaa ja Mihail Zoštšhenkoa vastaan. Toisaalta yksityisesti Fadejev auttoi Ahmatovaa erinäisissä käytännön asioissa, mm. asunnon hankkimisessa. Ja tuo kaksinaismoralismi näkyi myös toisensuuntaisesti. Pasternak järkyttyi, kun hänen hyvä ystävänsä 20-luvun vuosilta lähtien kirjailija Konstantin Fedin tulikin hänen luokseen aivan toisena persoonana - kirjailijaliiton hallituksen jäsenenä, tarkoituksena puhutella Pasternakia.  Kyseessä oli 50-luvun loppu ja asia koski Tohtori Zhivagoa. Samana päivänä sattui olemaan vaimon syntymäpäivä.  Onnitteluja ei herunut.  Kuvitelkaa tilannetta, jossa kaikki henkilökohtainen on pantu virallisen olemuksen taakse piiloon.

V.                  Lopuksi vielä sanasia Hamletista

Boris Pasternakin käännös on jäänyt elämään. Vuonna 1964 valmistuneessa  Grigori Kozintsevin elokuvassa Hamlet on käytetty hänen käännöstään (https://en.wikipedia.org/wiki/Hamlet_(1964_film)).  Hamletin roolissa on se kaikkein tunnetuin Hamlet – Innokenti Smoktunovski. Tässä hän esittää Hamletin monologin Pasternakin käännöksen mukaisesti.

Innokenti Smoktunovski ja Anastasija Vertinskaja (Hamlet ja Ofelia) neuvostopostimerkissä vuodelta 1966

Tai ehkä vielä tunnetumpi on Vladimir Vysotski, joka on pääosassa vuonna 1971 ensi-iltansa saaneessa Taganka-teatterin kulttimaineen saaneessa Hamlet-versiossa , jonka on ohjannut Juri Ljubimov. Siinä sanotaan käytetyn Pasternakin käännöstä – ja ehkä osittain onkin. Hamletin hahmossa näkynee Pasternakin vaikutusta, mutta minun näkemässäni Hamlet-monologissa seurataan Pasternakin käännöstä vain osittain.  Saattaa se kyllä ollakin Pasternakin versio. Hän nimittäin teki vielä 50-luvulla käännökseensä muutoksia enkä ole niistä tietoinen. Ja ollakseni rehellinen, niin myös tuossa yllä linkittämässäni Smoktunovskin esittämässä monologissa poiketaan välillä minun edessäni olevasta Pasternak- versiosta, tosin vain vähän.  

Tagankan versio alkaa Vladimir Vysotskin lausumalla Boris Pasternakin runolla Hamlet. Se on vuodelta 1946 ja kuuluu osana Tohtori Zhivagon runoihin. Runosta on ainakin kolme suomennosta. Tohtori Zhivago –romaanin yhteydestä löytyy Arvo Turtiaisen suomennos. Marja-Leena Mikkola on tehnyt tuoreemman version omaan Pasternak-kokoelmaansa. Kolmas versio löytyy Neuvostolyriikkaa-kirjasarjasta (Anna-Maija Raittilan suomennos raakakäännöksen pohjalta). Niistä pidän Turtiaisen luomusta parhaana.

Vysotski itse on Pasternakin innoittamana luonut oman runon ”Minun Hamletini” (Мой Гамлет), jonka voi nähdä varsin koskettavana esityksenä mm. youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=1QHredQM7mA ). Näin Pasternak on lähtenyt elämään uudessa olomuodossaan.  

Vladimir Vysotski Hamletin roolissa Taganka-teatterissa

Jatkoa seuraa: 50-luku, romaani Tohtori Zhivago, Nobel-palkinto, kuolema ja sen jälkeiset tapahtumat.

LÄHTEET

Быков, Дмитрий                       Борис Пастернак. Молодая гвардия, Москва 2011.

Сергеева-Клятис, Анна         Пастернак в жизни. АСТ Москва, 2015.

Pasternak, Boris                         Sisareni, elämä. Runoja. Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi, Helsinki 2003.

Pasternak, Boris                         Viimeinen kesä. Novelleja ja omaelämäkerrallista. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Tammi, Helsinki 1959.

Radzinski Edvard                        Stalin, suom. Kari Klemelä, WSOY, 1996.

ARTIKKELEITA:

http://www.w-shakespeare.ru/library/shekspirovskie-chteniya-2004-23.html

-          E. Pasternak

http://www.w-shakespeare.ru/library/shekspirovskie-chteniya-2004-22.html

-          E. Pasternak

http://rus-shake.ru/criticism/Poplavskiy/Hamlet/

-          Vitali Poplavski

http://lib.guru.ua/SHAKESPEARE/shks_hamlet12.txt

-          Vitali Poplavski

http://world-shake.ru/ru/Encyclopaedia/3831.html

-          S.P.Tolkatšov

http://www.sakharov-center.ru/asfcd/auth/?t=book&num=1070

-          Olga Ivinskajan muistelmat

HAASTATTELUJA, KESKUSTELUJA, LUENTOJA:

https://www.youtube.com/watch?v=UTIB69PV2NY

-          Dmitri Bykov radio Svobodan ohjelmassa

https://www.youtube.com/watch?v=SerOt17cjZ0

-          Anna Sergejeva-Kljatis

https://www.youtube.com/watch?v=jSlUCPl8Vpk

-          Igor Volginin keskusteluohjelma Boris Pasternakin lyriikasta, mukana D.Bykov.

https://www.youtube.com/watch?v=fFIL6AwK9xo

-          Aleksandr Arhangelskin luento Boris Pasternakin lyriikasta

https://www.youtube.com/watch?v=mG0BFKP76rQ

-          ”Enemmän kuin rakkaus”, Olga Ivinskaja ja Boris Pasternak.

…

Odessan lähistölläkin on mellakoitu

Jännitteitä eri etnisten ryhmien välillä on kaikkialla. Ukrainassa Odessan lähistöllä kantaväestö on noussut romaneja vastaan kylässä tapahtuneen raa’an murhan johdosta.  Tämän uutisen olen kirjoittanut lenta.ru –sivustolla vastaan tulleen uutisen pohjalta (https://lenta.ru/news/2016/08/28/besporjadki/ ):

Yhdeksänvuotiaan tytön murha Loštšinovkan kylässä Odessan hallintoalueella on aiheuttanut mellakoita. Paikalliset asukkaat ovat tuhonneet mustalaisten asuntoja. Näin kirjoittaa sunnuntaina 28 elokuuta Odessan kaupungin verkkosivut.

Joukkoliikehdintään on osallistunut yli 300 henkeä. Paikallisten viranomaisten ja poliisin puututtua tilanteeseen mellakointi saatiin loppumaan.

Tilanne jatkuu jännittyneenä. Sunnuntaina on pitänyt olla kyläkokous, minkä jälkeen väkivaltaisuuksien pelätään jatkuvan.

Yhdeksänvuotiaan lapsen ruumis löydettiin perjantaina hylätystä talosta kylän laitamilta. Poliisi sai etsintään koulutetun koiran avulla nopeasti kiinni murhasta epäillyn, joksi osoittautui 20-vuotias kylän romaanivähemmistöön kuuluva asukas.  Tutkintaviranomaiset eivät sulje pois mahdollisuutta, että lapsi on raiskattu, mutta viime kädessä sen selvittää oikeuslääketieteellinen tutkimus.

Kyläläisten vihan herätti se, että murhasta epäilty kuuluu romaanivähemmistöön. Paikallisten asukkaiden mukaan romanit ja ovat asukkaiden mukaan tehneet ryöstöjä ja varkauksia, levittäneet huumeita, harjoittaneet väkivaltaa muita kyläläisiä kohtaan ja herättäneet pelkoa. Viranomaiset eivät ole reagoineet valituksiin, minkä vuoksi ihmiset ovat päättäneet oma-aloitteisesti karkottaa romanit kylästä.

Eri tietolähteiden mukaan muutaman tunnin aikana on tuhottu noin 6-7 taloa, joissa on asunut noin 12 romaniperhettä. Itse romanit ehtivät nopeasti poistua asunnoistaan ennen raivostuneiden kyläläisten saapumista.

Mellakoitsijat ovat rikkoneet ikkunoita, tuhonneet omaisuutta, huonekaluja ja aitoja. Muutamia taloja on yritetty polttaa.

…

Lisää samasta tapahtumasta löytyy täältä:

https://bessarabiainform.com/2016/08/izmailskij-r-n-iz-za-ubijstva-rebenka-v-loshhinovke-mestnye-zhiteli-krushili-tsyganskie-doma/

http://bessarabiainform.com/2016/08/zverskoe-ubijstvo-v-izmailskom-r-ne-v-loshhinovke-zarezali-9-letnyuyu-devochku/

Videokuvaakin on nähtävissä:

https://www.youtube.com/watch?v=9dvogyH4_Xk

https://www.youtube.com/watch?v=4-cX6mvcdfk .

Itse olen tämänkin uutisen johdosta sanaton.

BORIS PASTERNAK (osa I)

 

Boris Pasternak. Runoilijan isän Leonid Pasternakin maalaus vuodelta 1910.

I.                    JOHDANTO

Aluksi on vastattava kysymykseen, miksi kirjoitan nyt Boris Pasternakista. Onhan kyse runoilijasta ja kirjailijasta, joka ei tunnu mitenkään ajankohtaiselta. Vuonna 1957 ilmestyi hänen romaaninsa Tohtori Zhivago. Tuolloin hän sai kotimaassaan Neuvostoliitossa isänmaan petturin maineen, kun rohkeni julkaista eräänlaiseksi kirjallisen tuotantonsa kruunuksi katsomansa romaanin ulkomailla. Ja jylinä yltyi seuraavana vuonna vaahtopäiseksi vihahuudoksi, kun Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon, ei pelkästään tuosta romaanista mutta se ei lieventänyt raivoa. Kirjailijaliiton massakokous tuomitsi yhtäkkiä maan runouden elävän legendan ja lippulaivan, arvostetut kulttuurihahmot joutuivat jonkinlaisen joukkopsykoosin valtaan ja ilkeämielisiä sanamuotoja käyttäen olivat valmiit karkottamaan Boris Pasternakin kotimaastaan. Erinäiset työläiskollektiivit tuomitsivat Pasternakin teoksen, vaikkei heillä ollut mitään mahdollisuutta tutustua sen sisältöön. Lynkkausmielialaa luotiin koko laajassa neuvostovaltiossa. 70-luvun alussa Aleksandr Solženitsyn lähti eikä jäänyt sitä suremaan. Pasternakille maasta karkotus olisi merkinnyt yhtä kuin kuolema. Tästä syystä hän lopulta taipui kirjoittamaan maan johtajalle Nikita Hruštševille kirjeen, jossa hän kieltäytyi palkinnosta ja pyysi saada jäädä kotimaahansa, jolle hän uskoi itsellään olevan vielä paljon annettavaa.  Sen verran rankan pauhinan tuo myrsky mieheen jätti, että syöpä vei pian miehen mukanaan. Hän alkoi huhtikuun alussa 1960 valitella outoja kipujaan. Lääkärit yrittivät niitä vähätellä, mutta Pasternak itse tajusi, mistä oli kyse. Toukokuun lopussa hän nukkui pois.

Omalta kohdaltani tässä on syitä, miksi Pasternak minua niin kovasti kiinnostaa.

(1)    Boris Pasternakin lyriikkaan olen yrittänyt perehtyä jo opiskeluvuosista eli 70- ja 80-lukujen taitteesta lähtien. Se on osoittanut vaikeatajuiseksi. Jokin salaperäisyys on sanojen takaa niitä verhonnut. Eivätkä runot ole loppusoinnusta ja sisäisestä rytmistään huolimatta minusta soineetkaan samalla tapaa kuin monen hänen aikalaisensa tuotanto tai sata vuotta vanhempien Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin säkeet. Puolitiehen en ole kiinnostustani kuitenkaan jättänyt ja runojen luoja on alkanut yhä enemmän vetää puoleensa.

(2)    Boris Pasternakin lapsuus ja hänen elinympäristönsä tulivat minulle vastaan jokin aika sitten tutustuessani säveltäjä Aleksandr Skrjabinin elämään. Hänen ja Pasternakien kesähuvilat olivat nimittäin vierekkäin ja perheiden suhteet läheiset. Vuonna 1990 syntynyt Boris Pasternak kasvoi älymystöperheessä. Isä Leonid oli merkittävä taidemaalari ja äiti (Roza Kauffmann) pianisti. Boris sai kasvaa virikkeiden keskellä. Perheessä vieraili tunnettuja taidemaalareita ja muita kulttuuripersoonia. Jo pienestä pitäen Boris-poika sai kuunnella älyllisesti haastavia keskusteluja. Vuonna 1994 erääseen kotona järjestettyyn konserttiin osallistui itse Leo Tolstoi (eräässä lähteessä kerrotaan hänen olleen tyttäriensä kanssa mutta ehkä myös vaimo Sofia oli mukana, nimittäin Turvakirjan ensi sivulla Pasternak muistelee runoilija Rainer Maria Rilken vierailua Moskovassa vuonna 1900, ja samalla toteaa, että Tolstoin vaimo Sofia kävi usein Moskovassa konserteissa ja ”oli hiljattain käynyt” heillä). Skrjabiniin Boris tutustui vuonna 2003. Hän ihaili tätä yli kaiken, tai oikeastaan jumaloi. Hän kuunteli haltioituneena pihalle kaikuvia kolmannen sinfonian säveliä, joita säveltäjä pianollaan soitti. Boris itse suunnitteli vakavissaan säveltäjän ja pianistin uraa, johon myös Skrjabin häntä kannusti.

(3)    Kolmanneksi yllä mainitsemaani taustaa vasten on alkanut kiinnostaa Pasternakin suhde vallankumoukseen ja neuvostovaltaan. Kuinka syvästi hän oli sisäistänyt neuvostoyhteiskunnan ideologian? Hänhän päätti jäädä kotimaahansa, vaikka hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat vuonna 1921 maasta pois.

(4)    Tohtori Zhivagon synnyn taustat ovat kiinnostaneet ja halusin selvittää niitä itselleni. Niin ikään arvoitukseksi on jäänyt, miksi Pasternak päätyi hullunrohkeaan ratkaisuun julkaista teos ulkomailla.

(5)    Pietarissa liikkuessani eräässä kirjakaupassa käteeni osui Dmitri Bykovin lähes 900-sivuinen Boris Pasternakia käsittelevä elämäkertateos (Molodaja gvardija 2011). Se osoittautui hyvin kiinnostavaksi ja innosti minua tutustumaan Pasternakiin lähemmin ja etsimään vastauksia hänen elämänsä arvoituksiin.  Bykov on nyky-Venäjällä hyvin viriili kulttuurihahmo, monipuolinen kirjallisuusihminen. Hän on sanavalmis tutkija, runoilija, journalisti, tv-kasvo ja myös innostava pedagogi. Venäjää taitamatonkin pystyy sen aistimaan, kun tutustuu hänen esiintymisiinsä vaikkapa vain youtuben kautta. Laittakaa hakuun nimi Дмитрий Быков, niin aineistoa löytyy liutanaan. Minä kiinnostuin hänestä katsoessani, kun hän piti koululaisille oppituntia kirjailija Juri Trifonovista.

Tämän johdantoluvun päätteeksi annan myös hieman esimakua siitä, mitä uutta tämä perehtymiseni Pasternakiin minulle on antanut. Ensiksi täytyy todeta se, kuinka hän saattoi kiintyä naisiin. Pasternakin harrastajat tietävät hänen naissuhteistaan kaiken, alkaen nuoruuden kiihkosta Ida Vysotskajaa kohtaan. Ja naissuhteita hänellä riitti tästäkin eteenpäin. Ne kertovat intohimosta tai muuten vain henkisestä kiintymyksestä.  Ilman läheistä naissuhdetta ei runoja tuntunut syntyvän. Rakastuessaan Pasternak aivan kuin hullaantui. Kun intohimo sammui, uusi kohde tuli tilalle. Toinen puoli runoilijan naissuhteissa on puhtaat ystävyyssuhteet, joista voisi mainita runoilijat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova sekä muista henkilöistä salaperäinen ”Ljusja” (graafikko Olga Popova), joka oli kiintynyt Pasternakin runoihin, mitä kautta kehittyi läheinen ihmissuhde.  Hänestä tuli merkittävä turva, kun Pasternakin nuori rakastettu Olga Ivinskaja vuonna 1949 vangittiin. Myös gruusialaisen vuoden 1937 puhdistuksissa kuolleen runoilijan Titsian Tabidzen leski Nina Tabidze oli Pasternakin tukena tämän viimeisinä vuosina ja kuolemankin lähestyessä.

Boris Pasternak ja Olga Ivinskaja

Tuolla hullaantumisella ja itsensä alttiiksi laittamisella on myös toinen puolensa – masennuskaudet, joissa käytiin välillä hyvin syvällä. Ainakin kerran Pasternak yritti tosissaan itsemurhaa. Tuolloin hänet pelasti hänen naisystävänsä. Ja tämän lisäksi vähintään kerran hän suunnitteli päättävänsä päivänsä, mutta niihin en mene nyt sen syvemmälle. Masennuskausista Dmitri Bykov toteaa, että ne olivat hänen sisäsyntyinen puolustusmekanismi. Niiden avulla hän pystyi selviytymään, kun yhteiskunnassa tai ihmissuhteiden pyörteissä meno tuntui menevän liian hurjaksi.

Vielä mainitsen Pasternakin kirjalliset kokeilut. Niistä on paljolti vaiettu, mutta yhden keskeisen piirteen ne Pasternakista kertovat. Hän oli koko ikänsä valmis uusiin, alkuun hulluilta tuntuviin kokeiluihin. Hän ei jämähtänyt missään vaiheessa vanhaan. Vielä kuoleman koittaessa hän oli luomassa täysin absurdilta tuntuvaa näytelmää.

II.                  NUORUUSVUODET

Boris Pasternak syntyi vuonna 1890 Moskovassa. Isä oli impressionistinen taidemaalari ja professori Leonid Pasternak, äiti oli pianisti Rosa Kaufman, syntyisi Odessasta.  Boris oli perheen esikoinen. Hän sai vielä itselleen veljen ja kaksi sisarta.

Molemmilla vanhemmilla oli juutalainen tausta. Boris ei sitä kuitenkaan mitenkään tuonut esille. Päinvastoin, mm. Tohtori Zhivagon runoista tulee näkyvästi esille Kristus-symboliikka. Ja hänen kerrotaan todenneen, että juutalaiset voisivat sulautua muuhun väestöön.

Boris pääsi lukiosta erinomaisin arvosanoin vuonna 1908. Hän oli monilahjakkuus, joka päätti ensin seurata äitinsä jalanjälkiä. Hän oli hullaantunut musiikkiin. Vuonna 1903 hän oli aloittanut sävellysopinnot, mihin varsin suuri merkitys oli perhetuttu Aleksandr Skrjabinilla. Hän valmistautui koulun jälkeen konservatorion pääsykokeisiin, mutta vetäytyi lopulta suunnitelmistaan, kun huomasi, että häneltä puuttui absoluuttinen sävelkorva. Näin kerrotaan, mutta taustalla oli kuitenkin syvemmät pohdinnat. Hän totesi myöhemmin, että musiikki oli hänelle ”eräänlainen kultti” tarkoittaen kai, että hän oli siinä mukana lähinnä tunteen viemänä. Yhtä kaikki, tämä ratkaisu perusteluineen osoittaa, kuinka vakavasti Pasternak oman elämänuransa suunnitteluun suhtautui. Hän luopui mahdollisesta loistavasta säveltäjän ja muusikon urastaan, koska koki oman sisäisen kutsumuksensa olevan muualla.

Runous oli hänellä toki koko ajan lähellä sydäntä. Hän on kouluaikana innostunut mm. Rainer Maria Rilken runoudesta. Rilke tunsi hyvin Pasternakin lyriikkaa, sillä hän oli perhetuttuja.

Pasternak aloitti heti lukiosta päästyään opinnot Moskovan yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, josta hän siirtyi kuitenkin pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Sieltä hän valmistui vuonna 1913. Yliopistossa hän kiinnostui vakavissaan filosofiasta ja onnistui äitinsä keräämien varojen turvin lähtemään kesälukukaudeksi 1912 Marburgiin Saksaan opiskelemaan ja kuuntelemaan uuskantilaisen tutkimusalan johtohahmon Hermann Cohenin luentoja. 

Pasternak vietti Marburgissa kolme kuukautta ja menestyi opinnoissaan hienosti. Hänen kuuluisa opettajansa Hermann Cohen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hermann_Cohen) kehotti häntä jatkamaan Saksassa filosofian opintojaan. Niin olisi saattanut käydäkin, mutta onneton rakkaus muutti nuoren miehen suunnitelmat. Neidon nimi oli Ida Vysotskaja. Hän oli rikkaasta kauppiasperheestä ja saanut hyvän kasvatuksen vanhan ranskalaisen kotiopettajattaren hoivassa. Boris oli tutustunut ja ihastunut häneen jo viisi vuotta aiemmin. Nyt hän saapui Marburgiin tapaamaan sisarensa kanssa Moskovan tuttavaansa. Uudessa kiehtovassa ympäristössä Pasternak hullaantui kosimaan ystäväänsä, mistä seurasi rukkaset. Pettymys iski nuoreen mieheen myrskyn lailla. Se oli lopullinen lähtölaukaus runoilijan uralle. Hän kykeni purkautumaan tuskan tunteistaan runojen kautta. Tästä kokemuksesta syntyi runo Marburg, joka julkaistiin vuonna 1916 kokoelmassa ”Yli esteiden” (Поверх барьеров).

Marburgin kaupunki teki monella tapaa nuoreen Pasternakiin voimakkaan vaikutuksen: goottilainen ympäristö, urkumusiikki, luonto ja kaupungin vuosisatoja vanha historia. Mutta torjuttu rakkaus pakotti jättämään kaupungille jäähyväiset. Edes paneutuminen filosofien opintoihin  ja loistava opintomenestys ei laannuttanut sielua. Noista tunnoista voi lukea myös suomen kielellä Pasternakin Turvakirjassa (Охранная грамота), joka löytyy kertomuskokoelmasta Viimeinen kesä (Tammi, 1959). Elokuun alkupäivinä Pasternak huudahti kaupungille jäähyväisiksi: ”Hyvästi filosofia, hyvästi nuoruus, hyvästi Saksa!” Katkeruus jäi Marburgista päällimmäiseksi muistoksi. Hän poikkesi kyllä pari päivää nuoruutensa kaupungissa vuonna 1923 ollessaan Saksassa tapaamassa vanhempiaan. Kaupunki muistaa edelleen myöhemmin tunnetuksi tulleen vieraansa. Pasternakin asuintalon seinässä on muistokyltti, joka kertoo tämän asuneen siellä aikoinaan. Kylttiin on kirjoitettu ”Hyvästi filosofia!”

Marburgista hän teki matkan Italiaan (mm. Venetsiaan), joka on jättänyt syvät jälkensä Pasternakin runouteen, mm. myöhäiskauden runoihin, esimerkiksi tohtori Zhivagon runoihin. Venetsian tunnelmista ja tunnoista voi lukea mm. suomennetusta Turvakirjasta.

Boris Pasternak paneutui lyriikkaan toden teolla. Hän alkoi määrätietoisesti rakentaa omaa taiteellista näkemystään. Ensimmäiset runot julkaistiin vuonna 1913. Eräässä kirjallisuuskerhossa hän luennoi aiheesta ”Symbolismi ja kuolemattomuus”, jossa hän esitti nykytaiteen postsymbolistisen ohjelman. Vielä samana vuonna ilmestyi häneltä ensimmäinen runokirja ”Kaksonen pilvessä” (Близнец в тучах 1913), jossa liikutaan kosmologiassa ja astrologiassa. Se edusti uudenmuotoista symbolismia. Lähestymistapa sai positiivista palautetta mm. symbolisti V. Brjusovilta.

Seuraavana talvena Pasternak meni mukaan futuristiryhmään ja tutustui keväällä Vladimir Majakovskiin. Melko pian hän kuitenkin ajautui hänen periaatteistaan eroon. Tästä väännöstä syntyi kokoelma ”Yli esteiden”, jossa runoilija on torjunut Majakovskille ominaisen romanttisen maneerin mutta jossa on vielä näkyvissä futurismin leima. Suomeksikin tästä löytyy hyvä esimerkki Marja-Leena Mikkolan suomentamana (Ural  ensi kertaa kokoelmassa Boris Pasternak, Sisareni, elämä. Tammi 2003, s. 55). Tässä on siitä katkelma:

…Valo hipaisi vahingossa vuorenhuippuja

ja kaasi kumoon pronssimassoja,

kolisevia järkäleitä.

Juna puuskutti rinteessä. Sen kulkua väistellen

kaatuilivat siperiankuusten haamut…

…

Turvakirjassa (s. 222) Pasternak kertoo omaa kompleksisesta suhtautumistaan Majakovskiin. Vuonna 1916 Pasternak asui Uralilla Vsevolodo-Vilvassa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolodo-Vilva ) työskennellen kemiallisessa tehtaassa toimistotehtävissä. Hän palasi sieltä Moskovaan vuonna 1917 heti helmikuun vallankumouksen jälkeen.  Hän tapasi välittömästi Majakovskin. Majakovskin puhuttua futurismista Pasternak teki hieman ilkeän kommentin (lainaus Turvakirjasta s. 222: ”Miten ihanaa olisi, jos hän nyt antaisi tuon kaiken painua helvettiin suoraa päätä”). Se lie ollut varsinainen taiteellinen välirikko.

Tämän jälkeen Pasternak pystyi keskittymään oman runollisen ilmaisunsa kehittämiseen. Pasternak koki tarvetta irrottautua Majakovskin vaikutuspiiristä. Hän koki tukahtuvansa ja päätti lähteä omalle polulleen. Samalla hän alkoi tehdä välirikkoa myös muihin suuntauksiin. Hän vapautui ulkoisista vaikutteista ja alkoi löytää lyriikalleen oman äänensä.

Vuonna 1917 Pasternak loi ehkä hänen yhden pääteoksensa Sisareni elämä (Сестра моя жизнь). Runot kirjoitettiin pääosin vuonna 1917, kirjana kokoelma ilmestyi vuonna 1922. Runojen taustalla oli rakkaus Jelena Vinogradin kanssa.

Jelena Vinograd , myöhemmin Dorodnova

Liitän tähän hieman sanallista leikittelyä Pasternak merkitsee ”palsternakka”, Vinograd on puolestaan ”viinirypäle”. Boris Pasternakin ja Jelena Vinogradin rakkaussuhde tuntui sukunimien merkitysten puolesta sointuvan hyvin yhteen. Yhtä kaikki, suhde ei kestänyt kauan. Se lopahti lopulta siihen, että Vinograd meni vuonna 1918 naimisiin ja otti itselleen miehensä nimen Dorodnova.  Hänellä oli kuitenkin tärkeä muusan rooli Pasternakin yhden keskeisimmän runokokoelman syntyhistoriassa.

Anna Sergejeva-Kljatisin kirjassa on katkelma, jossa Jelena Dorodnova muistelee Pasternakia. Siinä on lainaus runosta nimeltään ”Taikauskosta”. Se kertoo rakastavaisten tapaamisesta. En kykene lyriikkaa kääntämään, mutta rohkenen kuitenkin runosta osan suomentaa raakakäännöksenä:

”Kädestä en päästänyt säppiä/ Sinä riuhtauduit irti/ Ja hiustöyhtö kosketti ihanaa otsatukkaa/ja huulet orvokkeja/Oi lellikkini/tälläkin kertaa asusi livertää kuin lumikello huhtikuulle: Hei!/On synti ajatella, et ole vestaaleja/ Astuit tuolin luo/kuin olisit hyllyltäni elämäni nostanut/puhdistaen sen samalla pölyistä.”

Tässä runoilijan muusa Jelena Vinograd  muistaa tilanteen ja muistelee tapausta näin:

Tuo ”sinä riuhtauduit irti” on liian voimakas ilmaus, silla B.L. [Boris Leonidovitš] ei kyennyt minkäänlaiseen väkivaltaan, ei hän olisi kyennyt edes halaamaan tyttöä, jos tämä ei olisi sitä halunnut. Minä vain sanoin hieman soimaten: Borja! – ja ovi avautui välittömästi. Tuo tilanne sattui keväällä 1917. (Анна Сергеева-Клятис, Пастернак в жизни. Москва 2015, s. 146.)

Todetaan vielä sekin, että myös Vsevolod-Vilvassa oleillessaan Pasternakilla oli tyttöystävä, jonka hahmosta on merkkejä kokoelmassa ”Yli esteiden”. Hän oli nimeltään Nadežda Sinjakova. Myöhemmin Ural näkyy muutamissa muissakin teoksissa. Sinne sijoittuvat 20-luvun lopussa julkaistu runoromaani ”Spektorski” (Спекторский), kertomus Ljuversin lapsuus (suomennettu kokoelmassa Viimeinen kesä) ja laaja kertomus nimeltä Povest’ (Повесть , nimi tarkoittaa ”pienoisromaania”), joka on suomennettu nimellä Viimeinen kesä ja löytyy samasta kokoelmasta. Tuo viimeksi mainittu tavallaan täydentää runoromaani ”Spektorskia”.

Ja lisätään vielä sekin, mistä Dmitri Bykov muistuttaa. Tohtori Zhivagossa Pasternak lähettää päähenkilönsä vuonna 1918 Uralille. Pasternak itse pysyy kyllä tuon ajan Moskovassa, muttei koe minkäänlaista vallankumousromantiikkaa.  Päinvastoin, Bykovin mukaan hän kärsi niin paljon välivallasta, että lähetti ”ihanteellisen sankarinsa” Uralille. Tuossa Bykovin kommentissa lienee ironiaa.

III.                PASTERNAKIN LYRIIKASTA

Uuden vuosisadan alku enteili muutosta ja murrosta. Sen varmasti Pasternak koki jo lapsena. Olihan hänen isänsäkin uuteen ilmaisuun pyrkivä taidemaalari ja innostava pedagogi.  Kodissaan vieraili tunnettuja taiteilijoita, minkä myötä väittelyt taiteesta ja sen kehityksestä tulivat pojalle tutuksi. Muutoksen tuulia Pasternak oli todistamassa myös seuratessaan kesällä naapurinsa Aleksandr Skrjabinin sävellystyötä ja kuunnellessaan hänen pohdintojaan säveltaiteen merkityksestä.

Kun vuoden 1905 tapahtumat vyöryivät, Pasternak oli vielä maailmankuvaansa hahmottava nuorukainen. Aikuistuttuaan se jätti jonkin jäljen hänen kehitykseen. Toisaalta tapahtumat vyöryivät nuoren maailmaansa hahmottavan miehen eteen aika äkkiä. Kuuluihan hänen perheensä kuitenkin keisarillisen Venäjän älymystöön. Dmitri Bykov on todennut, että ikänsä puolesta Pasternak oli kuin ”vasaran ja alasimen välissä”.  Vuoden 1905 tapahtumien aikaan hän ei ollut tarpeeksi kypsä pystyäkseen niitä punnitsemaan.  Ja 1917 tapahtumat vyöryivät sitten sellaisella voimalla, että tsaarin Venäjän älymystösuvun kasvatti jäi siinä ulkopuoliseksi. Yhtä kaikki, Pasternak – kuin monet muutkin nuoret taiteentekijät – kokivat uuden tilanteen mahdollisuutena.  Hänelle uusi aika merkitsi taiteen kentän vapautumista. Se tuntui riittävän. Hän keskittyi omaan uraansa.

Pasternak päätti pysyä Neuvostoliitossa. Siellä oli hänen lukijansa, mikä oli hänen elämänsä tärkein asia.

Aleksandr Arhangelski löytää Boris Pasternakin runoudesta kolme keskeistä periaatetta. Ensiksi (1) hänen runoilijaminänsä on tapahtumien todistajana ja sivustakatsojana, ei osallistujana. Toiseksi (2) runouden muotoa ja sisältöä kehittäessään hän suuntautuu kohti yksinkertaisempaa ilmaisua. Nuoruuden runot ovat monimuotoisempia ja loppukauden runot ovat pelkistettyjä. Silti – kuten Bykov toteaa - tuo pelkistyneisyys ei tarkoita, että runot olisivat mitenkään helppotajuisempia.

Kolmas (3) vaikuttava periaate on jatkuva uudistuminen. Hän ei sallinut itselleen paikalleen pysähtymistä. Oli etsittävä uutta ilmaisua, pyrittävä uudistumaan. Tämä johti hänen elämässään myös virheisiin, mutta hän ei pysähtynyt niihin, hän jatkoi kokeiluaan. Siitä on hyvänä esimerkkinä vielä elämänsä loppuvaiheessa aloitettu näytelmäprojekti (Спящая красавица ”Nukkuva kaunotar”).

Nämä kolme periaatetta ovat nähtävissä hänen elämänsä eri vaiheissa. Jo uranvalinta kertoo paljon. Hän valitsi ensin säveltäjän uran, hylkäsi sen ja aloitti filosofian opinnot. Sitä vaihetta ei kestänyt kauaa, hän kääntyi lyriikkaan ja meni siihen täysillä. Arhangelski hahmottaa, että hän ensin kuoli musiikille, sitten hän kuoli filosofialle, ja syntyi runoudelle. Hän pystyi hylkäämään vanhan. Kuitenkin hänen lyriikassaan soi musiikki ja myös maalauksellisuus on selkeästi näkyvissä.  Sivistystään hän ei hylännyt. Runous oli hänen alueensa, muulle hän ei tuhlannut energiaansa, mikä ei tietenkään sulkenut pois sitä, että hän istui joskus pianon ääressä.

Tämä liittyy myös rakkauteen. Hän hylkäsi vanhan rakkauden, johon hän ei löytänyt elinvoimaa, ja koki ylösnousun uudessa rakkaudessaan. Näin tapahtui mm. 30-luvun alussa, kun hän löysi uuden rakastetun, joka vielä sattui olemaan hänelle läheisen ihmisen vaimo.  Sitten vuonna 1946 hän tapasi sattumalta Novyj mir -aikakauslehden toimituksessa häntä paljon nuoremman Olga Ivinskajan, taas maailma järkkyi. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Luovuudelle oli löytynyt uusi pohja. Hän tunsi tavanneensa tulevan romaaninsa Tohtori Zhivagon keskeisen naishahmon Laran. 15 vuotta kestäneestä rakkaudesta oli polte sammunut. Vaimo ymmärsi miehensä tarpeet ja hyväksyi tämän uuden rakkauden.

Eihän toki Pasternak Neuvostoliitossa eläessään tyytynyt pelkkään myötäilijän rooliin. Hän otti asioihin kantaa, mutta taiteen ehdoilla. Barrikadeille hän ei noussut. Ja kun 30-luvulla häntä oltiin sinne nostamassa, hän onnistui perääntymään.  Aika hyvä esimerkki Pasternakin suhteesta vallankumoukseen on runo Itkevä puutarha (Плачущий сад), joka löytyy Marja-Leena Mikkolan suomentamana kokoelmasta Sisareni, elämä (2003). Runo on kirjoitettu vuonna 1917 ja on julkaistu vuonna 1922 (kokoelmassa ”Sisareni, elämä” Сестра моя жизнь). Suomennoksessa on kyetty välittämään runon tunnelma.   

Vertailukohdaksi voi ottaa Majakovskin, joka oli mukana luomassa vallankumousta, sytyttämässä. Hänen vallankumousromantiikastaan Pasternak pyrki irtautumaan.  Hän oli kadulla. Pasternak seurasi tapahtumia runoilijana pientareelta.

Kun sitten vuonna 1936 Pasternak sai käyttöönsä maaseudulta Peredelkinosta huvilan, hänen elämänsä muuttui. Tuo aivan konkreettinen muutto oli Arhangelskin mukaan samalla symbolinen siirtyminen keskuksesta syrjään, tarkkailijaksi.

Luonto oli hänelle keino irrottautua historiallisesta kehityksestä. Se oli voima, jonka avulla hän pystyi irrottautumaan sidonnaisuuksista. Peredelkinon maisemat saivat Pasternakin vaikuttumaan. Arhangelski toteaa, että ne ”avasivat runoilijalle tien ikuisuuteen”.

Luontorunoista oikein mallikas esimerkki on runo Männyt (Сосны, 1941). Siitäkin löytyy Marja-Leena Mikkolan suomennos. Mitä sitten tulee tuohon Arhangelskin mainitsemaan ”ikuisuuteen”, niin niihin voi tutustua Tohtori Zhivagon runoissa, joista on useita suomennoksia. Itse arvostan Helvi Juvosen ja Arvo Turtiaisen versioita, jotka löytyvät Juhani Konkan suomentaman Zhivago-romaanin yhteydestä. Erityisesti haluaisin nostaa esille runot Joulutähti ja Ihme, suomentajana Juvonen. Tuosta Joulutähti-runosta haluan kirjoittaa joskus vielä erikseen. Sitä pitää esimerkiksi Dmitri Bykov runoista parhaimpana, eikä hän rajoitu pelkästään Pasternakin tuotantoon. Myös pianisti Maria Judina ja runoilija Nikolai Zabolotski ovat sitä ylistäneet. Käännös ei valitettavasti pysty välittämään sen kaikkia nyansseja.

Viimeisimmässä runokokoelmassaan Nyt selkenee (Когда разгуляется) Pasternakin pelkistetty muoto tulee parhaiten esille. Marja-Leena Mikkola on suomentanut Sisareni, elämä –kokoelmaansa siitä yhdeksän runoa. Runot ovat syntyneet vuosina 1955 – 1959.

”Formalistinen” kielentutkija Roman Jakobson  on myös perehtynyt Pasternakin kieleen (hyperlinkistä löytyvä artikkeli on saksankielisestä kirjoituksesta tehty käännös). Jakobsonin mukaan Pasternak ei käytä metaforia, vaan metonymiaa. Tässä se tarkoittaa rinnastamista, ei samankaltaistamista, niin kuin metaforat. Tästä keskustelevat Boris Paramonov ja Ivan Tolstoi. He tuovat esille myös Jakobsonin esiin nostaman Pasternakille tyypillisen antropomorfismin, joka tarkoittaa luonnon, eläinten, elottomien kappaleiden inhimillistämistä. Tästä on olemassa runsaasti esimerkkejä.

Myös Dmitri Bykov viittaa Jakobsoniin. Majakovski käytti metaforia, Pasternak metonymiaa. Majakovski asettaa itsensä maailmaan vastaan tai ainakin ajattelee itsensä siitä erilliseksi – Pasternak vertaa rinnastamalla.

Tämän otsikon alla haluan tuoda vielä esille Dmitri Bykovin näkemyksen Pasternakin proosan ja lyriikan suhteesta.  20-luvun tuotannossaan Pasternak pyrki luomaan synteesiä runon ja proosan välille. Ja hänellä oli loistavia saavutuksia kuin myös kaameita epäonnistumisia. Tähän liittyen Pasternak on Andrei Belyin seuraaja (esim. romaani Peterburg).  Eikä turhaan Pasternak kutsu itseään Belyin oppilaaksi, hän on omissa kokeiluissaan ottanut oppia Belyiltä.

Bykovin mukaan myös Tohtori Zhivago on ”hämmästyttävän hieno runouden ja proosan synteesi”. Se on kuin proosamuotoinen runoelma. Runona sitä ei voinut kirjoittaa, mutta on hänellä niitäkin kokeiluja, joista Bykov mainitsee 20-luvun runoelman ”Luutnantti Schmidt”.

IV.                VALLANKUMOUKSEN JÄLKEEN (20-LUKU)

 

Sisareni elämä - vuonna 1922 julkaistu Boris Pasternakin runokokoelma

Vallankumous sujui Pasternakilla lähinnä kai rakkauden ja lemmenleikkien merkeissä. Tai ainakin hän tyytyi lähinnä vain seuraamaan tapahtumia syrjästä. Leonid ja Rosa Pasternakin perhe pelkäsi, että suurehko asunto lunastetaan bolševikkien haltuun. Siksi asuntoon hankittiin muitakin asukkaita.  Bykovin mukaan Boris Pasternakia kalvoi vallitseva väkivalta.

Vuosina 1917-1920 elettiin niukkoja aikoja. Toimeentulo oli vaikeaa. Pasternak yritti sitä ylläpitää satunnaisilla töillä, joita ei helpolla saanut. Neljä kuukautta hän oli rautatieläisten Gudok-lehdessä, joka ei kuitenkaan ollut sopiva julkaisu hänen lyriikalleen. Siellä on työskennellyt muitakin nimekkäitä kirjailijoita, mm. Mihail Bulgakov sai sieltä töitä myöhemmin muutettuaan Moskovaan. Paperin puutteen takia julkaisutoiminta oli jäissä. Pasternak kirjoitti toki lyriikkaa. Uusi kokoelma (”Sisareni elämä”) julkaistiin vuonna 1922, mutta ne runot oli kirjoitettu vuonna 1917. Seuraavassa kokoelmassa (”Teemoja ja muunnelmia”, 1923) on vuosina 18 ja 19 luotua tuotantoa, ainakin minulle vaikeatajuista, mikä kertoo myös siitä, että noina vuosina hän työskenteli paljon teoreettisten kysymysten parissa.

Yhtä kaikki runoilijat halusivat paperipulasta huolimatta itselleen foorumin. Moskovassa järjestettiin avoimia runotapahtumia, joissa halukkaat saattoivat esittää omaa tuotantoaan. Pasternakille tämä oli hankala ratkaisu. Hänen runonsa olivat sen verran vaikeaselkoisia, että ne vaativat pari lukukertaa, että olisivat lukijoille jotenkin avautuneet. Niitä ei ollut luotu estradeja varten. Hän oli kuitenkin vastenmielisyydestään huolimatta näissä tapahtumissa mukana. Hän toki halusi, että hänen lyriikkaansa kuunneltaisiin ja sitä ymmärrettäisiin, mutta hän halusi toisaalta pitää kiinni taiteellisista vaatimuksistaan.

 Pasternakin henkilökohtaisessa elämässä tapahtui 20-luvun alussa merkittäviä muutoksia. Hänen vanhempansa ja tyttäret muuttivat Venäjältä länteen. Varsinaisesti he lähtivät Berliiniin hoitoon mutta perhe päätti jäädä sille tielle. Boris oli vanhempiensa kanssa tiiviissä kirjeenvaihdossa. Kirjeenvaihto on tiivistä myös ulkomailla oleilevan runoilija Marina Tsvetajevan kanssa.

Vanhemmista mainittakoon, että he jäivät asumaan Berliiniin, mutta vuonna 1938 perhe katsoi parhaimmaksi muuttaa Lontooseen. Syy on tietysti natsien valtaan nousu.

Boris Pasternak joutui elämään hyvin niukanlaisesti. Toimeen tulon kanssa oli ongelmia. Kaiken lisäksi hän avioitui vuonna 1922 taidemaalari Evgenija Lurjen kanssa. Saman vuoden elokuussa Boris sai luvan matkustaa Berliiniin nuorikkonsa kanssa vanhempiaan tapaamaan. Tuolloin vielä ulkomaanmatkalle pääsi suhteellisen helposti.  Trotskin tiedetään kuitenkin keskustelleen Pasternakin kanssa matkan tarkoituksesta, joten mikään läpihuutojuttu se ei ollut.

Berliinissä julkaistiin tammikuussa runokokoelma ”Teemoja ja muunnelmia” (Темы и вариации), jossa nimensä mukaisesti Pasternak etsii muotoratkaisuja musiikista. Aviopari palasi kotimaahansa Venäjälle vasta vuoden 1923 maaliskuussa. Saman vuoden syksyllä perheeseen syntyi poika Jevgeni. Vaimo ei ollut kotiäitityyppiä, hän piti itseään taiteilijana ja siksi isä Boris joutui huolehtimaan paljon kotiaskareista ja lastenhoidosta. Kaiken tämän keskellä Boris teki myös paljon töitä valmistellen uutta tuotantoaan.

Vuonna 1923 ilmestyi runoelma ”Ylevä sairaus” (Высокая болезнь 1923, uusi versio 1928). Se oli alkusoittoa muutaman vuoden varsin tuotteliaalle kaudelle. Se on jambiseen mittaan luotu vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä runoelma. Filosofi Boris Paramonov  sivuaa sitä hieman keskustelussaan Ivan Tolstoin kanssa (http://www.svoboda.org/a/25100214.html). Liitän tähän joitakin Paramonovin ajatuksia.

”Runoelmassa Pasternak yrittää realistisesti kuvata kansalaissodan ajan elämää, syntyy absurdismia.” Paramonovin mielestä runoelma on tarkka jäljennös kansalaissodan ajan elämäntyylistä [byt], ja koska se on tarkka, se on realismia. ”Mutta ihminen sieltä puuttuu, on vain paleltuvien ja kuolevien asuntojen aaveita.” Tähän keskustelukumppani Tolstoi lisää, että kyllähän sinne intelligentti eli älymystön edustaja ilmestyy ja ”on täynnä jonkinlaista masokistista innostusta”. Pasternak siis luo ilmeisesti parodiaa ”intelligentistä”. Paramonov jatkaa: ”Mutta runoelman loppuun ilmestyy vielä eräs henkilö, eikä todellakaan kuka tahansa, vaan itse Lenin.”

”Hän oli kuin miekkailijan syöksy kärkkyen sanomansa perään takkiaan pörhistäen ja kenkien kärkiä venyttäen.” [katkelma runoelmasta]

Kuva Leninistä on Paramonovin mukaan rohkeasti liioiteltu, mutta yhtä kaikki positiivinen, voi sanoa, että kunnioittava.  ”Näillä säkeillä Pasternak hankki itselleen pitkäksi ajaksi immuniteetin poliittisista vainoista.”

V.                  ILMATIET

Vuonna 1924 ilmestyi Russki sovremennik  -aikakauslehdessä kertomus ”Ilmatiet” (Воздушные пути). Kyseessä on ekspressiivinen novelli (tai kuten Pasternak itse ilmaisee pienoisromaani) ja lajissaan hullunrohkea kokeilu.  Se onnistuttiin julkaisemaan, sillä vielä tuolloin ei ollut tiukkoja sensuurin vaatimia rajoituksia. Lehti oli siihen tarpeeksi vapaamielinen. Kuitenkin se joutui lopettamaan toimintansa saman vuoden lopulla. Pasternakin kannalta ikävintä oli se, että tarinaa lyhennettiin huomattavasti. Dmitri Bykovin mukaan se on piloille leikelty. Siinä oli alkuaan kolme osaa, mutta viimeinen osa poistettiin kokonaan, ja Bykovin kertoman perusteella sen myötä koko kertomuksen idea jää hämäräksi. Mm. lopusta jätettiin pois tiukkasanainen kuolemantuomiota arvosteleva monologi, jota Pasternak itse piti tarinassa keskeisenä.

Pääosassa eivät ole ihmiset vaan luonnonvoimat. Bykov luonnehtii juonirakennetta tyypilliseksi pasternakilaiseksi. Siinä on olemassa kaksi juonitasoa: sisäinen juoni ja ulkoinen juoni. Ulkoisessa juonessa kerrotaan mitä ihmiset tekevät. Sen voi tiivistää muutamaksi lauseeksi. Sisäisessä juonessa toimijana on luonto.

Kertomuksessa mylläävät luonnonvoimat. Ne ottavat vallan ja varsinainen ulkoinen juoni peittyy niiden alle. Tämä juoniselitys saattaa tuntua sekavalta. Sitä se onkin. Enkä valitettavasti onnistu sitä kovin selväksi saamaan.

Alussa eletään vuotta 1905. Tarinan keskiössä on perhe, johon kuuluu kuvankaunis nainen, mustapartainen mies, pikkupoika ja lastenhoitaja. Ukkospilven ahdistuksessa lastenhoitaja nukahtaa, poika joutuu mustalaisten käsiin ja katoaa sen sileän tien. Tämä tapahtuu tilanteessa, kun lapsenhoitaja on lapsen kanssa yksin kotona, vanhemmat ovat menneet satamaan vastaanottamaan laivastoupseeri Polivanovia. Sitten kun ukkosen jälkeen ilma selkenee, naapurit löytävät pojan. Sitten käy ilmi mm. se, että lapsen oikea isä on juuri tuo yllä mainittu laivastoupseeri. Perheriita ei tässä ole kuitenkaan ydinasia. Edempänä selviää, miksi laivastoupseeri nostetaan noin valokeilaan.

Tarinassa mennään hetkessä 15 vuotta eteenpäin, eletään vuotta 1920. Ollaan kansalaissodan pyörteissä. Samat henkilöt ovat tapahtumien keskiössä. Äiti on kuvernementin toimeenpanevan komitean toimistossa. Hän odottaa paikalle Polivanovia, josta on nyt tullut toimeenpanevan komitean jäsen. Poika on kasvanut aikuiseksi ja on pidätettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta.  Äiti vetoaa Polivanoviin, jotta poika vapautettaisiin eikä häntä teloitettaisi.  Tämä torjuu sellaisen mahdollisuuden. Kyse ei siis ole enää mustalaisten lapsenryöstöstä vaan ihan muusta - diktatuurista, tai kuten Bykov ilmaisee: ”rautapihdeistä”.

Juonirakenteen mukaisesti ulkoiset tapahtumat voidaan tiivistää muutamaan riviin (perhe, lastenhoitaja, laivastoupseeri Polivanov ja toimeenpaneva komitea). Kaikki muu, kuten luonnonilmiöt, ovat sisäistä, tarinan metafyysistä tasoa. Bykovin mukaan kyseessä on Pasternakin manifesti kohti uutta proosan kirjoitustapaa, kohti metafyysistä realismia. Samaan suuntaan mennään myöhemmin Tohtori Zhivagossa ja villissä näytelmäkokeilussa” Sokea kaunotar” (Слепая красавица).

Loogiselta kannalta ollaan kaukana realismista. Lasta ei suinkaan ryöstetty siksi, koska mustalaiset sattuivat kulkemaan ohi, vaan koska ukkonen oli puhkeamassa.   Lastenhoitaja ei nukahtanut, koska häntä laiskotti, vaan koska poeettisen hyperbolan tukahduttavassa kuumuudessa kaikki virtaa ja sulaa. Lasta ei löydetty, koska tietyt ihmiset sattuivat paikalle oikeaan aikaan vaan koska aamu alkoi sarastaa ja ilma selkeni. Novellin päähahmona on ukkonen ja muut luonnonilmiöt. Tällaista proosaa voi kutsua Bykovin mukaan symbolistiseksi.  Tapahtuvat etenevät kuin unessa.

Pojasta oli tullut kapinallinen ja sen myötä hän oli kadottanut siteensä menneeseen. Hän hukkui joukkoihin. Mustalaisten varastama poika pääsee takaisin kotiinsa, vallankumouksen lapsi hukkuu joukkojen mukana.  Unen logiikan mukaisesti luonnonvoimat ohjaavat ihmisiä. Kapinallisen pojan palauttamiseen luonto ei enää pysty.

Novellissa on mukana seikkoja, joita on vaikea suomeksi kertoa. Siinä käytetään ulkoisesti yhtä ja samaa sanaa, mutta toisessa sanapaino on kuitenkin eri kohdassa ja saa aivan eri merkityksen. Kyse on sanaleikistä, joka yllättää lukijan. Sana ”восхищенный”, joka voi merkitä sanapainon huomioon ottaen ”ihailtua” tai ”varastettua”. Tämä on Bykovin mukaan tyypillistä Pasternakin lyriikalle.

Lisäksi kertomuksen lopussa käytetään ilmaisua ”Roskat ovat laskeutuneet matoksi” ja ihmiset kulkevat tuon maton päällä. Se on kuvaava, aikaansa sopiva ilmaus.

Oma sijansa on myös kertomuksen otsikolla, sanalla ilmatiet. Ihmiset kävelevät matoksi muuttuneen roskakasan päällä ja yleensä niin runollinen taivas on muuttunut ilmateiksi, joissa ”kuin junat liitivät Karl Liebknechtin ja Vladimir Leninin suoralinjaiset ajatukset, rajoista välittämättä. Se oli kominternin taivas.”

Jätteet ja roskat ovat painautuneet maahan muodostaen maton, mutta ihmisten yllä liitävät ylpeinä kominternin ilmatiet. Maan päällä toimitaan hämärässä ja liassa, tylsistyneisyyden vallassa.

Kertomuksen tarina etenee kuin unessa.  Hypähdyksittäin ollaan uudenlaisessa ympäristössä.  Lopussa ollaan tippukiviluolassa, jossa tippukivistä virtaa vesi puroina, kivet alkavat tanssia ja virrata. Loppu jää arvoitukseksi. Poikaansa kaipaava äiti makaa kuin nukke pöydän ja tuolin välissä samassa sahanpurujen ja roskien mattokerroksessa.

Kertomus on mielestäni paljolti Pasternakin turhautunut purkaus. Se välittää lukijoille Pasternakin huolen vallankumouksen julmuudesta. Eikä ole ihme, että tuon jälkeen se unohdettiin. 30-luvulla sitä ei huolittu Pasternakin julkaisuihin ja se palautettiin ihmisten ilmoille vasta 80-luvulla. Tuolloin yhtenä myötävaikuttajana oli akateemikko Dmitri Lihatshov, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Tähän hänkin vielä ehti niin monen muun tehtävänsä ohessa.

VI.                20-LUVUN LOPPUVUODET

Pasternak loi 20-luvun lopulla vielä kaksi historiaan ja vallankumousteemaan liittyvää runoelmaa:  ”Luutnantti Schmidt” ( Лейтенант Шмидт) ja ”Vuosi 905” (Девятьсот пятый год). Ne julkaistiin vuonna 1928 yhtenä kirjana. Ne olivat ainakin taloudelliselta kannalta Pasternakille tärkeitä töitä. Mutta saivat ne myös kiitosta eri tahoilta.

Vuonna 1925 oli ilmestynyt runoromaani ”Spektorski” (Спекторский). Kyseessä oli hänen pitkään kypsyttelemänsä hanke ja haave. Sen kirjoittaminen oli pitkä projekti ja haave, jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut jo kolme vuotta aiemmin. Tuolloin vuonna 1925 valmistui ensimmäinen versio. Hän kuitenkin paranteli sitä vielä ja lopulliseen muotoonsa runoromaani valmistui vuonna 1929. Nähtävästi Pasternakilla oli tapana valmistella ja kypsytellä monia projekteja yhtäaikaisesti.

”Spektorskilla” katsotaan olevan tärkeä merkitys Pasternakin omalle kehitykselle runoilijana. Bykov on havainnut sen hänen myöhemmästä tuotannosta. Siitä välittyy samat vallankumouksen vuosien tunnot kuin Tohtori Zhivagosta.

Ylipäänsä 20-luvun lopulla Pasternak laittoi aikaisempaa tuotantoaan uuteen uskoon. Monissa hänen varhaiskauden runoihin on merkitty kaksi valmistusvuotta. Käsittääkseni asiantuntijat pitävät myöhempiä versioita parempina.( Ainakin yhden kerran vastaani on tullut ”virheellinen korjaus” Se tapahtui vuonna 1917, kun Majakovski kehui jotakin Pasternakin käyttämää ilmaisua, niin Pasternak jätti sen lopullisesta versiosta pois vain siitä syystä, koska Majakovski sitä kehui.)

Vuonna 1928 alkoi kirjoittaa Turvakirjaa (Охранная грамота).  Siinäkin hän siis kääntyy menneisyyteensä. Se julkaistiin lopulta kolmessa osassa vuosina 1929 ja 1931. Turvakirja on omaelämäkerta, eräänlainen tilitys nuoruuden vuosista. Pasternak oli vuonna 1929 jonkinlaisella rajalla. Hän halusi jättää vanhan ja löytää uuden suunnan. Kuoleehan tohtori Zhivagokin - hänen alter egonsa - tuona samana vuonna.

VII.              30-LUKU

Pasternak koki 20-luvun lopussa avioliittonsa vuoksi henkisen laman. Voimavaroja taiteen tekoon ei riittänyt. Pelastus löytyi uudesta rakkaudesta.

Vuonna 1929 Pasternak joutui varsin kivuliaaseen leikkaukseen. Jo usean vuoden ajan voimakas hammassärky oli vaivannut häntä. Tuolloin kipu äityi niin sietämättömäksi, että runoilija joutui otattamaan leuastaan röntgenkuvan. Hampaiden alta löytyi kysta, joka oli syövyttänyt suuren osan leukaluuta. Täytyi mennä leikkaukseen. Aluksi poistettiin seitsemän alahammasta, mukaan lukien etuhampaat, sitten alettiin poistaa kystaa.  Työ ei sujunut toivotulla tavalla. leikkaus venyi puolitoistatuntiseksi, ja kaiken lisäksi paikallispuudutus ei toiminut. Nukutukseen ei rohjettu ryhtyä, koska pelättiin kasvohermojen vaurioitumista. Aina kosketettaessa potilas huusi. Oven takana vaimo kuunteli kauhuissaan miehensä karjuntaa. Myöhemmin eräästä Pasternakin kirjeestä olemme voineet lukea, että hän vertasi tapahtunutta kidutukseen. Hän kuitenkin lisäsi, että tässä tapauksessa ”kiduttajina” olivat lääkärit, jotka yrittivät kaikin mahdollisin keinoin olla aiheuttamatta kipua”. Tämä kertoo ainakin siitä, että terrori ja kidutuskammiot olivat hänen ajatuksissaan.

Leikkauksesta toipuminen tapahtui kuitenkin nopeasti. Pari viikkoa piti olla puhumatta, kirjoittaminen toki jollain tavalla luonnistui. Noina aikoina hän venäjänsi Rainer Maria Rilken Requiemin (http://rilke.org.ua/verses/requiem_ru.html ).  Bykov toteaa tutulla tyylillään, että käynti kivuliaan leikkauksen aikana kuoleman rajamailla auttoi kääntäjää löytämään täsmälliset sanat keskusteluun tuonpuoleisen maailman kanssa.

Vaikka leikkauksen jälkeen Pasternakin luona kävi runsaasti vieraita, hän kertoo kirjeessään Marina Tsvetajevalle kokevansa kuitenkin syvää yksinäisyyttä. Hyvinä ystävinä hän mainitsee lähinnä Meyerholdit (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolod_Meyerhold ).

Vuonna 1930 tapahtui ikäviä asioita. Runoilija Vladimir Sillov ammuttiin ja hieman myöhemmin Vladimir Majakovski teki itsemurhan. Maailma tuntui kaatuvan päälle. Hän tunsi olevansa rajalla, vanha oli hylättävä. Turhauma vaivasi. Turvakirja oli kuin jäähyväiset itselle, hänen henkinen testamenttinsa ja puolustuspuheensa. Näin Vadim Bykov sen ainakin tulkitsee ja lisää vielä, ettei merkittävämpää manifestia 20-luvun kirjallisuuden idealismista ole kirjoitettu.

Kaiken tämän jälkeen Pasternakille ei löytynyt kiintopistettä jatkaa avioliittoa Jevgenija-vaimonsa kanssa. Kovin paljon on eri teksteissä pohdiskeltu, mikä avioliitossa meni pieleen. Jätän ne pohdinnat nyt kuitenkin käsittelemättä. Kovin eri lailla ovat sivulliset suhdetta luonnehtineet. Positiivisin kiteytys suhteesta on kai se, että ensimmäinen vaimo oli Borisille hyvä keskustelukumppani, ei siis paljoa enempää.

Vuonna 1929 hän tutustui pianisti Heinrich Neuhausiin ja hänen vaimoonsa Zinaidaan.  Seuraavana vuonna vaimon kanssa syntyi romanssi. Ennen siirtymistään yhteen Zinaidan kanssa Pasternak eli epämääräisessä tilassa. Zinaida oli alusta alkaen tosissaan. Jo vietettyään ensimmäisen yön Pasternakin kanssa hän kirjoitti miehelleen tunnustuksen todeten samalla, ettei voi enää elää tämän kanssa.  Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin suhde lopullisesti katkesi. Kyseessä oli jonkinlainen julkinen sensaatio, sillä Heinrich Neuhaus oli maineikas pianisti ja pianonsoiton pedagogi, aikansa julkkis. Epätoivoisessa tilanteessa Pasternak lähetti toukokuussa vuonna 1931 vaimonsa ja poikansa Berliiniin vanhempiensa luokse vannoen matkan jälkeen palaavansa perheen pariin.

Joulukuussa vaimo ja poika palasivat Berliinin matkaltaan, johon siis vierähti puoli vuotta. Mies ei täyttänyt lupaustaan, hän ei ollut vaimoaan vastassa. Tämän ensimmäinen havainto Moskovasta oli se, että Kristus Vapahtajan katedraali oli hävinnyt. Se oli räjäytetty ja samalla oli räjähdyksen voimasta perheen asunnon yksi ikkuna rikkoutunut. Aviorintamallakin tilanne oli täysin sekaisin.  Zinaidakin yritti palata miehensä luokse todeten tosin, että on lähinnä vain lastenhoitajana. Boris oli löytänyt väliaikaisen asunnon.  Tilanne oli hänelle epätoivoinen. Sekä Boris että Zinaida kokivat ulkoapäin erimuotoista painostusta. Myös pianisti Neuhausin elämä oli rikkoutunut ja avioriita haittasi hänen uraansa. 

Ja sitten 3. helmikuuta 1932 tapahtui Boris Pasternakin ainoa todellinen itsemurhayritys. Hän oli tullut Zinaidan luo, kun Neuhaus oli samanaikaisesti pitämässä konserttia. Hän huomasi apteekkihyllyllä jodipullon, jonka hän yhtäkkiä joi sisäänsä, kuin hetken mielijohteesta. Zinaida oli kuitenkin sota-aikana toiminut terveydenhoitajana ja huomattuaan jodin hajua, hän tajusi tilanteen vaarallisuuden. Hän toimi ripeästi, sai Pasternakin oksentamaan jodin sisuksista ulos eikä mitään pahempaa ehtinyt tapahtua.  Myrkky onnistuttiin oksennusrefleksin avulla saamaan sisuksista ulos. 

Boris jäi lepäämään Neuhausin asuntoon ja kun tämä tuli konsertistaan kotiin, mies ymmärsi, että ero on ainoa ratkaisu. Loppujen lopuksi se tehtiin sovussa eikä Pasternakin ja Neuhausin suhteet siitä katkenneet.  

Tuon myrkytystilan jälkeen kesti jonkin aikaa, ennen kuin Pasternakin voimat palasivat ja sen myötä myös henkinen tasapaino, joka olikin pahasti järkkynyt. Ja yhteinen asuntokin uudelle perheelle järjestyi.

Vuoden 1932 elokuussa ilmestyi Pasternakin kirja ”Toinen syntymä” (Второе  рождение). Siitä en pysty nyt kertomaan mitään, mutta joka tapauksessa kirjan julkaisu merkitsi Pasternakille irtautumista vanhasta, jonka suhteen hän olikin tehnyt mm. Turvakirjan kautta tilitystä. Tosin samoihin aikoihin yhteiskunnassa alkoivat taas uudet myllerrykset.  Ryhdyttiin tiukkoihin puhdistuksiin ja Saksassa nousi vuonna 1933 natsit valtaan, mikä toi oman huolensa, sillä Pasternakin vanhemmat asuivat yhä vielä Berliinissä.  Myös palaamista Neuvostoliittoon pohdittiin, mutta se ei tuntunut kuitenkaan turvalliselta ratkaisulta.

Siirryn vuoteen 1934. Huhtikuussa vangittiin Osip Mandelštam. Pasternak vetosi kirjeellä hänen puolestaan, minkä jälkeen kuolemantuomio muutettiin kolmen vuoden karkotukseksi.  Ja toukokuussa Pasternak piti kuuluisan puhelinkeskustelunsa Iosif Stalinin kanssa. Stalin kysyi Mandelštamista: ”Onko hän mestari?” Pasternak vastasi, ettei siitä ole kyse… Hän intti siis hieman vastaan. Puhelu päättyi lopulta siihen, että Stalin jätti puhelun kesken, mistä Pasternak koki syyllisyyttä. Mandelštam kuoli vankileirillä vuonna 1938, mikä vain lisäsi syyllisyyttä.

Neuvostoliitossa perustettiin uusi kirjailijaliitto, julistettiin sosialistinen realismi maan viralliseksi taiteen metodiksi. Nikolai Buharin piti siellä esitelmän runoudesta korostaen Pasternakin tärkeää merkitystä Neuvostoliiton runoudessa. Pasternak koki joutuneensa ikävään välikäteen. Seuraavana vuonna Stalin julisti Majakovskin Neuvostoliiton suurimmaksi runoilijaksi, huolimatta tämän virheistään. Pasternak koki nuo sanat itselleen helpotukseksi. Hän ei missään nimessä halunnut itselleen mitään virallista asemaa. 

Vuonna 1935 Pasternak joutui lähtemään Pariisiin fasisminvastaiseen kirjailijoiden rauhankonferenssiin osana Neuvostoliiton virallista valtuuskuntaa. Matka oli henkisesti hyvin vaikea, sillä hän eli syvässä depressiossa.  Tätä masennusta oli jatkunut jonkin aikaa. Se oli Bykovin mielestä alitajuinen puolustusmekanismi, jonka avulla hän pystyi pitämään itsensä edes jotenkin koossa, kun elämä alkoi mennä kaoottiseen suuntaan.

Pariisissa hänet otettiin vastaan yhtenä maailman suurimmista runoilijoista. Kotimaahan päästyään hän pääsi lepäämään ja palautui jonkinlaiseen kuntoon. Mutta pian sen jälkeen Anna Ahmatovan mies Nikolai Punin ja poika Lev Gumiljov vangittiin. Pasternak ja Ahmatova kirjoittivat Stalinille kirjeen, jonka jälkeen muutaman päivän kuluttua molemmat vapautettiin.  Aivan vuoden lopussa Pasternak lähetti Stalinille venäjäntämänsä kirjan gruusialaista lyriikkaa liittäen vielä oheen kiitoskirjeen.

Vuonna 1936 Pasternak osallistui julkiseen keskusteluun formalismista arvostellen puolivirallista kritiikkiä. Sergejeva-Kljatisin kirjasta pystyin tutustumaan eräisiin kommentteihin Pasternakin kritiikin johdosta. Monet merkittävät kulttuurihenkilöt tuntuivat olleen Pasternakin kannalla. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta valtapolitiikkaan. Tosin on todettava, että Pasternak oli tässä kyllä erikoisessa asemassa. Samana vuonna hän tapasi Neuvostoliittoon vierailulle tulleen Andre Gideen varottaen tätä ”Potjomkinin kulisseista” ja virallisesta valheesta.

Vuonna 1936 Pasternak sai myös käyttöönsä huvilan Peredelkinossa Moskovan lähistöllä (http://www.pasternakmuseum.ru/ ), mikä oli itse asiassa merkittävä virallinen huomionosoitus. Siellä hän asui kuolemaansa asti, paljon myös talvisin. Sinne hänet on myös haudattu. 50-luvulla Peredelkinosta tuli miltei ”pyhiinvaelluspaikka” . Mm. nuorille alkaville runoilijoille hän pystyi välittämään vuosisadan loistokkaan kirjallisen perinteen tuntoja ja muistoja, eikä vain pelkällä olemassaolollaan.

Tammikuussa 1937 Pasternak julkaisi kaksi Stalinia ylistävää runoa, toinen julkaistiin Izvestija-lehdessä ja toinen käsittääkseni Pravdassa. Tosin pian hän alkoi saada osakseen kritiikkiä. Häntä vaadittiin uudistumaan puolueen linjan mukaisesti.

Vuonna 1937 perheeseen syntyi poika Leonid. Samoihin aikoihin maassa oli alkanut suuri terrori, mikä aiheutti pelkoa myös Pasternakin perheessä. Pasternak kieltäytyi allekirjoittamasta julkilausumaa Mihail Tuhatševskin kuolemantuomion puolesta. Vaimo Zinaida rukoili miestään allekirjoittamaan, sillä hän ol viimeisillään raskaana ja pelkäsi tulevan lapsensa puolesta. Pasternak piti päänsä eikä lisännyt listaan nimeään mutta siitä huolimatta hän löysi nimensä lehdessä julkaistussa julkilausumassa..

Tämän jälkeen runoilija vaikeni joksikin aikaa, Pasternak ryhtyi kääntämään Shakespearen Hamletia. Siitä tuli erinomainen. Yleensä Pasternak käänsi nopeasti, runomuoto syntyi kuin itsestään. Tässä tapauksessa aikaa kului, sillä hän hylkäsi ensimmäisen version. Käännös julkaistiin vuonna 1941, mutta hän teki myöhemminkin siihen muutoksia.

Ylipäänsä käännöstyöt olivat Pasternakin omalle runoilijan uralle hyväksi. Bykovin mukaan niiden kautta hän kykeni selkeyttämään tyyliään.  Pasternakin käännöstoiminta oli hyvin laajaa. Hän on kääntänyt mm. gruusialaista lyriikkaa. Jostakin luin, että hän teki sen pakosta. Tosiasiassa hän oli siitä hyvin innostunut ja hänellä oli Gruusiaan läheiset siteet. Se näkyy jo vuonna 1917 luodussa kokoelman "Sisareni elämä" Lermontov-aiheissa. Pasternak venäjänsi useita Shakespearen näytelmiä ja yhtenä hänen käännöstuotantonsa helmenä on myös Goethen Faust. 

JATKOA SEURAA (II maailmansodan jälkeinen aika, Olga Ivinskaja tapaus, Tohtori Zhivago ym.)

…

LÄHTEITÄ

Быков, Дмитрий                       Борис Пастернак. Молодая гвардия, Москва 2011.

Сергеева-Клятис, Анна         Пастернак в жизни. АСТ Москва, 2015.

Pasternak, Boris                         Sisareni, elämä. Runoja. Valikoinut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi, Helsinki 2003.

Pasternak, Boris                         Viimeinen kesä. Novelleja ja omaelämäkerrallista. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Tammi, Helsinki 1959.

HAASTATTELUJA JA KESKUSTELUJA

https://www.youtube.com/watch?v=UTIB69PV2NY

-          Dmitri Bykov

https://www.youtube.com/watch?v=jSlUCPl8Vpk

-          keskustelua Pasternakin lyriikasta (Игра в бисер)

https://www.youtube.com/watch?v=fFIL6AwK9xo

-          Aleksandr Arhangelski

https://www.youtube.com/watch?v=v879Fr2wY5Q

https://www.youtube.com/watch?v=c3SOrgNsRbE

https://www.youtube.com/watch?v=pEQ0GRRCqZs

-          Olga Ivinskaja