Ensimmäinen: BORIS PASTERNAK (osa II): Shakespearen lumoa, terrorin tuhoa, sotaa…

Alkusanoja

Tässä on kyseessä toinen osa Boris Pasternak-sarjastani, jonka alkuosa valmistui elokuussa. Tässä päähuomion saa 30-luku sekä runoilijan Shakespeare-innostus. Asia menee jonkin verran limittäin ensimmäisen osan kanssa, mutta tässä mennään syvemmälle ja jatketaan ajassa eteenpäin. Monta olennaista seikkaa jää pakostakin Pasternakin elämästä käsittelemättä ja toisaalta joitakin sivuseikkoja tulee korostetuksi liikaa. Ja tulkinnastahan on lopulta kyse. Ensiosassa käsittelin mm. Pasternakin ja Majakovskin suhdetta. Sen jälkeen olen tutustunut Anna Sergejeva-Kljatisin näkemyksiin, joka on hieman toinen kuin se, mihin minä tietoni olen perustanut. Sen lisäksi myös Majakovskin ja Shakespearen kesken on löydetty analogioita. En näihin kysymyksiin kuitenkaan ainakaan toistaiseksi palaa.

"Eripuraiset" kaverukset Pasternak ja Majakovski toukokuussa 1924

Käsittelen ensin Shakespearea runoilijan nuoruuden töissään. Sen jälkeen siirryn 30-lukuun, suuren terrorin vuosiin ja Pasternakin Hamlet-käännökseen. Alkuosassa pääpainon saa lyriikka. 30-luvulla yhteiskunnan kirous alkaa enemmän painaa päälle ja sen myrkyttävässä voimassa kirjallisuuskin saa omia painotuksia. Shakespearen ja Hamletin jälkeen pyrin vastaamaan, kysymykseen, miksi Boris Pasternakia ei koskaan vangittu. Miten hän ylipäänsä selvisi vainoista aikana, jolloin monet häntä lahjakkaammat ja poliittista eliittiä kohtaan uskollisemmat pääsivät hengestään? Sen voisi kai selittää pelkällä sattumalla ja olla samalla oikeassa. Jonkinlaisena mysteerinä tässä sitä kuitenkin myös käsittelen. Pasternakin Stalin-suhde oli erikoinen ja erityinen verrattaessa esimerkiksi Nikita Hruštšoviin. Se syvälliseen puimiseen en tässä osassa vielä pääse.

Lopussa hyppään oikeastaan sotavuosien ylitse ja avaan 40-luvun loppupuolta. Siinä näkökulma muodostuu hieman laajemmaksi, koska olen tutkiskellut sodanjälkeisiä vuosia jo jonkin aikaa muiden henkilöiden toiminnan ja muiden kirjailijoiden tuotannon kautta. Tuo aika on kovin monitahoinen, yhtäältä sekava ja kaoottinen, toisaalta täynnä toivon kipinää ja uudisrakennusta. Kirjoitukseni noista kiinnostavista vuosista on jäänyt vielä kesken mutta tässä yhteydessä se siellä taustalla kummittelee, vaikka viimeisen tiivistykseni jälkeen paljon jäikin pois. Lopussa en pysy ihan vuosikymmenen rajoissa, jotain räiskyy myös seuraavalta vuosikymmeneltä. 1950-luku on Boris Pasternakin elämässä ja tuotannossa kuitenkin niin rikasta ja traagista aikaa, että se vaatii myöhemmin oman kirjoituksensa.

Lähteistä tärkeimpänä on edelleen Dmitri Bykovin Pasternak-kirja, josta olen maininnut ensimmäisessä osassa. Sen lisäksi olen lukenut paljon verkosta löytyviä venäjänkielisiä artikkeleita, joiden osoitteita on kirjoituksen lomassa ja tekstin lopussa. Olen kirjoittanut tätä pätkissä, siksi en ole pystynyt välttämään asioiden toistelua.

Kirjailija, tutkija ja kriitikko Dmitri Bykovin Pasternak-kirjan kansi

Dmitri Bykov

I. Shakespeare

Pasternakin kiinnostus Shakespearea kohtaan syveni viimeistään Marburgissa ja innoittajana oli sama nuori nainen Ida Vysotskaja, joka antoi nuorelle Borikselle rukkaset. Rukkasista huolimatta kirjallinen kiinnostus ei siitä laantunut. Vuonna 1916 Uralilla asuessaan Pasternak harrasti Shakespearea ja syvensi myös englannin kielen opintojaan. Pasternak oli innostunut Charles Swinburnen lyriikasta ja venäjänsikin tuolloin hänen tuotantoaan. Sen lisäksi hän oli hankkinut tämän kirjoittaman historiateoksen Shakespearen eläessä vallassa olleen kuningatar Elisabethin ajasta, mikä on osoituksena kasvavasta kiinnostuksesta aiheeseen. Noina aikoina tiedetään myös syntyneen pari Shakespearea käsittelevää lehtikirjoitusta, mutta ne ovat kadonneet. Vuonna 1917 Pasternak kirjoitti runokokoelman Sisareni elämä, joka julkaistiin yhteiskunnallisen tilanteen rauhoituttua vuonna 1922. Kokoelmassa on mukana erinomaisen vaikuttava runo Englannintunteja (Уроки английского), joka sisältyy Marja-Leena Mikkolan kokoamaan ja suomentamaan Pasternakin runojen kokoelmaan (Sisareni, elämä, 2003). Siinä saa erityisen huomion herkästi kuvattu Ofelian hahmo. Ofeliahan on Hamletin keskeinen naishahmo. Hamletilla puolestaan on erityinen osa Pasternakin tuotannossa. Sen käännös syntyi 30-luvun lopussa ja siitä on tullut hänen tunnetuin Shakespeare-venäjännöksensä. Hamlet kiinnosti Pasternakia jo nuorempana. Tiedetään hänen ryhtyneen sen kääntämiseen jo vuonna 1924, mutta tuolloin pysähtyi alkusivuihin.

Vuodelta 1919 on lisäksi peräisin runo ”Shakespeare” (Шекспир), joka sisältyy vuonna 1923 julkaistuun kokoelmaan ”Teemat ja variaatiot” (Темы и вариации). Samassa kokoelmassa on myös runo nimeltä ”Kesäyön uni”, joka ainakin otsikkonsa puolesta viittaa Shakespeareen.

Käännöksiä Pasternakin kerrotaan tehneen jatkuvasti. Siihen oli ihan käytännön syitä – toimeentulo (mm. vaikeina vuosina 1918-1919). Niistä maksettiin kuitenkin suhteellisen hyvin.

…

Käsittelen hieman runoa Englannintunteja jo senkin vuoksi, koska runoilija menee siinä Hamlet-näytelmän maailmaan. Lisäksi se on minullekin ollut herkkä lukukokemus. Pasternak on kuvannut lapsuuttaan kertoen olleensa pienenä kiinnostunut erilaisista mystisistä kokemuksista ja niihin viittaavasta. Tässäkin runossa on siitä jälkiä. Nuori runoilija nostaa Desdemonan ja Ofelian hahmot suuriin maailmankaikkeudellisiin sfääreihin. Runo osoittaa, että Pasternak oli perehtynyt aiheeseen ja myöhemmin hän on Hamletia käsitellessään kyennyt menemään syvälle näytelmän eri kerroksiin.

Konstantin Makovskin maalaus Ophelia vuodelta 1884

Panen nyt Desdemonan syrjään ja keskityn nimenomaan Ofelian hahmoon. Siitä ja Hamletista ylipäänsä olen kirjoittanut itse aiemminkin noin vuosi sitten (jutun otsikkona on Ofelia laulaa) ja jo tuolloin mainitsin tämän runon. Niin läheinen se minulle aikoinaan oli, että olen luonut siitä jopa oman suomennosversioni tietämättä tuolloin, että Marja-Leena Mikkola oli sen jo suomentanut. Tässä on alkuperäisen runon loppuosa (kolme säkeistöä; kokonaisena se löytyy Mikkolan suomentamasta Pasternak-kokoelmasta sivulta 70), kunkin säkeistön alla on Mikkolan suomennos:

(3)Когда случилось петь Офелии, -/А жить так мало оставалось, -/Всю сушь души взмело и свеяло,/Как в бурю стебли с сеновала.

(3)Kun Ofelian oli tullut aika laulaa/ - elämää oli enää jäljellä niukalti - /hänen kuiva sielunsa nousi kuin korsi/ja tuulen kourissa ilmaan lennähti.

(4)Когда случилось петь Офелии, -/А горечь слез осточертела, -/С какими канула трофеями?/С охапкой верб и чистотела.

(4)Kun Ofelian oli tullut aika laulaa /-kyyneleet maistuivat jo karvailta -/ mitä hän vei saaliiksi kadotessaan?/ Kimpun keltamoita ja pajunoksia.

(5)Дав страсти с плеч отлечь, как рубищу,/Входили с сердца замираньем/В бассейн вселенной, стан свой любящий/Обдать и оглушить мирами.

(5)Intohimot he riisuivat yltään kuin ryysyt/ ja ääneti laskeutuivat, sydän kurkussa, /avaruuksien altaaseen, ja ruumiinsa rakastavat/huuhtoivat kuuroiksi sfäärien kasteessa.

Käytän tukenani S.P. Tolkatšovia, joka on artikkelissaan kiinnittänyt huomionsa tässä esille nostamiini kohtiin ja seikkoihin.

Säkeistössä (3) Ofelian hahmo tulee läheiseksi. Alkuperäisessä on ilmaus ”kuin myrskyssä korret heinäladosta” (стебли с сеновала), siinä välitetään kuva ”kuivuneesta sielusta”, joka ”kohosi ilmaan”. Mikkolan versiosta puuttuu sana heinälato. Ja puuttuu se omastakin kyhäelmästäni, en saanut sitä sopimaan rytmiini. Vertailun vuoksi laitan versioni tähän:

(3)Kun tuli Ofelian aika laulaa,/ -oli jäljellä eloa kovin vähän, -/ ja koko sielun autiomaa hulmahti lentoon/ kuin myrskyn kourissa niitynkorret.

Säkeistössä (4) ruumis - tuon sielun ”murhaaja” - tarvitsi ”kimpun keltamoita ja pajunoksia”, jotta se ei olisi pelkästään ”hukkunut”, vaan - kuten Mikkolan suomennoksessa – se ”katosi veteen” (ehkä on mahdollista myös ”lipui”).

Oma versioni:

(4)Kun Ofelian aika laulaa tuli/jo unelmain katkeruus tympi/mitä hän vei mukanaan?/pajunoksia ja keltamokimpun.

Tuo alkuperäisen runon ’katoamista’ tarkoittava verbi кануть (’upota’) jää käännöksissä hieman pimentoon.

Loppusäkeistö (5) nostaakin sekä Desdemonan että Ofelian ihmissielun laajoihin sfääreihin, mystisiksikin niitä voi kutsua. Runoilija käyttää metaforaa ”maailmankaikkeuden allas”, johon Ofelia ja Desdemona upposivat (tai lipuivat). Artikkelin kirjoittajalle Tolkatšoville se on ”hyperavaruuden syvyyksiin” haihtuva ”ikuisesti muuttuva ihmissielun olotila”. Hänen tulkintansa mukaan kylmäkiskoinen ja etäinen prinssi ei voinut ymmärtää ”kuivaa sielua”, ”heinänkorsia” eikä ”pajunoksia” kuolevan shakespearelaisen sankarittaren olemuksessa. Tolkatšov kiteyttää, että intohimot tulevat Pasternakilla ulkoisiksi, esineellistyvät koristeiksi, ne ovat salaisia kulkuteitä todellisen ihmissielun pohjattomiin syvyyksiin.

Omassa versiossani olen sanan ”intohimo” (страсть)tulkinnut lemmeksi ja rakkaudeksi:

Ryysyinä he riisuivat lempensä kiihkon/astuivat sydämin vaimenevin/kaikkeuden vesiin, ruumiinsa rakastavain/maailmain virroissa kuurona olla.

Tämä runo on esimakua tulevasta kiinnostuksesta Shakespeareen. Myöhemmin Pasternak on osoittanut syvän perehtyneisyytensä Shakespearen henkilöön, hänen aikaansa, teoksien taustoihin ja kielen syvämerkityksiin. Hän käyttää Hamletissaan runomuotoa, ja on pyrkinyt sen rajoissa mahdollisuuksiensa mukaan myös käännöksessä tarkkuuteen.

…

Tutkija E. Pasternak (runoilijan poika) on perehtynyt Boris Pasternakin Shakespeare-innostuksen taustoihin. Hän viittaa artikkelissaan tämän laajoihin taustatietoihin Shakespearen ajasta ja näytelmiin liittyvistä kysymyksistä. Ne käyvät ilmi vuonna 1942 Boris Pasternakin artikkelissa ”Huomioita Shakespearesta”, jossa on runsaasti lainauksia eri lähdeteoksista. Sen pohjalta vakuuttuu Pasternakin historiatuntemuksesta.

Esimerkiksi Boris Pasternak ihmettelee, miten ihmeessä Shakespeare on voinut tuntea niin hyvin kasvit, eläimet ja eri vuorokauden hetket ja pystynyt nimenomaan käyttämään niitä kuvatessaan aitoja kansankielestä peräisin olevaa sanastoa ja sananparsia. Shakespearen kielelliset valinnat osoittavat hänen syvällisen kansanperinteen tuntemuksen. Samanaikaisesti hän osoittaa syvällisen historian, oikeusjärjestelmän ja diplomatian tuntemuksensa. Eikä siinä vielä kaikki: hän tunsi myös kuninkaan hovin ja sen tavat niin hyvin, että se ei ole mahdollista ilman, että hän on päässyt tarkkailemaan hovin elämää sisältäpäin.

Boris Pasternak kävi keskustelua mm. kirjallisuuskriitikko ja -tutkija Anatoli Tarasenkovin kanssa (josta kerron enemmän edempänä). Tämä on välittänyt Pasternakin toteamuksia Shakespearesta ja Hamletista. Pasternak kiinnittää huomiota juuri Shakespearen kahteen puoleen. Toisaalta kansanperinne ja kansanelämän tuntemus tuntuu olevan hänelle omaa aluetta, toisaalta yläluokan elämän kuvaus on edellyttänyt läheistä suhdetta sinnepäin. Hän tunsi aristokratian elämän kuin omansa. Rozengrantz ja Gildenstern olivat tanskalaisia opiskelijoita, jotka opiskelivat Shakespearen aikoihin eräässä italialaisessa yliopistossa. Mistä tällainen tuntemus on saatu, mikäli Shakespeare olisi ollut kansan parissa elänyt henkilö?

Pasternak oli tietoinen kiistasta Shakespearen teosten aitoudesta (https://en.wikipedia.org/wiki/Shakespeare_authorship_question ). Sen mukaanhan Shakespearen nimen takana olisi kaksi eri henkilöä. Tätä on kyllä Venäjälläkin käsitelty runsaasti, mm. tutkija Maria Litvinova on julkaissut asiasta laajan teoksen, jota hän kertoo laatineensa 20 vuotta. Sekin kertoo osaltaan Venäjän laajasta Shakespeare-tutkimuksen perinteestä.

Tässä on vielä linkki kirjoittamaani juttuun Ofeliasta: Ofelia laulaa.

Perhekuva vuodelta 1927 ensimmäisestä avioliitosta

Perhekuva toisesta avioliitosta

II. 30-luvulla kohti Hamletia

Seuraavaksi loikkaan vuoteen 1930. Tuolloin Romain Rolland kehotti kirjeessään Pasternakia paneutumaan Shakespeareen, kun tämä oli valitellut ilmapiirin kiristymistä. ”Siitä kylvystä lähdet uudistuneena”, Rolland oli todennut. Ajatus saattoi jäädä runoilijan päähän kypsymään. Todellinen innostus heräsi vasta saman vuosikymmenen lopulla hänen ryhdyttyään kääntämään Hamletia. Siitä – kuin myös muista näytelmäkäännöksistä - tuli Pasternakille pakotie, joka auttoi selviytymään omasta henkilökohtaisesta kriisistä. Luovuuden portit avautuivat ja veivät seuraavaan huipentumaan - vuoden 1945 loppuun, jolloin Pasternakille syntyi idea Tohtori Zhivagosta. Näin voi hieman linjaa suoristaen yksinkertaistaa Pasternakin uraa. Ja siitä eteenpäin uudistuminen jatkuu vastoinkäymisistä huolimatta elämän loppuun saakka. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle.

Kokoan tähän vielä 30-luvun tapahtumia, jotka mainitsin jo ensimmäisessä kirjoituksessani. Vuonna 1934 keväällä vangittiin runoilija Osip Mandeštam. Pasternak vetosi hänen puolestaan Nikolai Buharinille, kuolemantuomion sijaan päädyttiin vain karkotukseen. Samoihin aikoihin Pasternakin ja Iosif Stalinin kesken oli puhelinkeskustelu, jossa Pasternak ilmaisi halunsa keskustella maan johtajan kanssa elämän ja kuoleman kysymyksistä. Stalin vastasi pyyntöön sulkemalla luurin. Elokuussa pidetyssä uuden kirjailijaliiton kokouksessa Buharin nosti Pasternakin neuvostorunoilijoiden eturintamaan, tai ehkä suoranaiseksi kärkinimeksi. Vaikka huomionosoitukset hänellekin olivat sinällään myönteisiä, ei hän kuitenkaan lie sellaista asemaa toivonut. Tuokin tapaus ajoi muiden ohessa Pasternakia masennukseen, joka seuraavana vuona syveni. Tilannetta helpotti seuraavana vuonna Iosif Stalinin puhe, jossa tämä nosti Vladimir Majakovskin suurimmaksi neuvostorunoilijaksi. Vuonna 1935 hänet velvoitettiin osallistumaan Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Pasternak liikkui kuin varjojen mailla. Tuon matkan aikana hänellä olisi ollut mahdollista käydä tapaamassa vanhempiaan, mutta siihen hänellä ei ollut voimia.

Seuraavana vuonna tammikuun ensimmäisenä päivänä (1936) Izvestija-lehti julkaisi Pasternakin Stalinille omistetun runon. Minulle tuo runo ei avautunut, mutta varmaankin oman symbolistisen merkityksensä valtakoneisto siinä näki, kun kerran julkaisi sen niin arvovaltaisessa julkaisussa. Runossa oli kohtia jotka poikkesivat jo vakiintuneesta luonnehdinnasta Stalinin suhteen (puhuttiin ”Kremlin erakosta”). Myöhemmin julkaistuissa versioissa ne kohdat oli jätetty pois. Sitten jatkuivat taas pidätykset (mm. Boris Pilnjak ja gruusialainen runoilija T.Tabidze). Pasternakia yritettiin laittaa puun ja kuoren väliin mm. liittämällä hänen nimensä ilman lupaa kolmen suuren kenraalin kuolemantuomiota vaativaan julkilausumaan. Uudenvuodenyönä 1938 syntyi Pasternakin perheeseen poika. Se syntyi vuoden 38 puolella, mutta syntymävuodeksi laitettiin kuitenkin 1937. Tammikuun 10. päivänä Pasternak meni kylään Meyerholdin kotiin. Tunnelmat eivät olleet kaksiset, koska hänen oma teatterinsa oli juuri suljettu ja Pravdassa kirjoitettiin miehestä halveksivaan sävyyn. Meyerhold kuitenkin ensi alkuun onnitteli Pasternakia perheenlisäyksen johdosta, yritti ylipäänsä vitsailla ja leikitteli perheessä olevan papukaijan kanssa. Tuon vierailun aikana sovittiin Hamletin kääntämisestä. Tosin Meyerhold ei ollut tilaustyön rahoituksesta kovin varma, hän valitteli rahapulaa ja pohdiskeli, josko auto pitäisi sen vuoksi myydä.

Tuon tapahtuman jälkeen Pasternakille tapahtui vielä henkilökohtaisesti ikäviä tapahtumia. Hänen Berliinissä asuvat vanhempansa kokivat natsivallan voittokulun vuoksi henkensä maassa uhatuksi ja harkitsivat jopa paluumuuttoa Moskovaan. Sergejeva-Kljatis on kirjoittanut siitä, kun Pasternak yritti vastauskirjeessään kaikin keinoin kiertoteitä käyttäen yrittää välittää vanhemmilleen, ettei kannata palata. Vanhemmat muuttivatkin Lontooseen. Seuraavana vuonna tuli Lontoosta suru-uutinen: Pasternakin äiti oli kuollut. Se osaltaan vaikutti mielentilaan, mutta tuolloin Pasternak oli täysin Hamletin pauloissa. Noinakin aikoina tärkeänä kirjeenvaihtokumppanina Pasternakille oli Leningradissa asunut serkku, kielitieteilijä Olga Freidenberg.

…

Ennen kuin menen tarkemmin asioiden kulkuun, niin vilkaistaan tässä yhteydessä hieman tuon ajan Hamlet-venäjännöksiä. Kun Boris Pasternakin käännös ilmestyi, oli olemassa kaksi muuta tuoretta käännöstä. Kummankin takana oli kokenut kirjallisuuden kääntäjä – Mihail Lozinski ja Anna Radlova. Miksi ylipäänsä Pasternak ryhtyi venäjäntämään Hamletia, johtui teatteriohjaaja Meyerholdin tarpeista. Hän ei ollut vallitseviin käännöksiin tyytyväinen ja hän luotti pitkäaikaiseen ystäväänsä, että tämä pystyy luomaan parhaan mahdollisen version.

Pasternakin käännöstä on luonnehdittu impressionistiseksi. Hän on käyttänyt nousevaa runomittaa, ns. jambia. Sen luominen on käynyt häneltä luontevasti. Mihail Lozinskin Hamlet-versiota on pidetty romantisoivana, mitä taas Pasternak inhosi ja pyrki siten välttämään. Lozinski pyrki jäljittämään venäläistä runokieltä. Tähän verrattuna Pasternak loi näytelmän oman runokielensä pohjalta ja antoi mm. Hamletin hahmolle aivan oman ”äänensä”. Anna Radlovan käännöstä voi kuvata Pasternakin versiosta poiketen ekspressiiviseksi. Käsittääkseni se on lähinnä proosamuotoinen. Sananvalinnoissa on pyritty tuoreuteen ja ajankohtaisuuteen. Vanhentunutta puhetapaa vältettiin, toisin kuin edellisissä. Se oli siis eräänlainen nykykielinen versio.

,,,

Yllä kuvasin nuoren Pasternakin tuntemuksia Shakespearesta. 30-luvulla Shakespearen romanttisen traaginen maailma saa jo aivan uusia sävyjä. Pasternakin Hamlet-hahmo saa käännöksessä ”oman äänensä”. Hänet on kuvattu voimakkaaksi ja määrätietoiseksi persoonaksi, millä on omat aikaansa sidotut yhteiskunnalliset allegoriansa ja merkityksensä. Kääntäminen oli Pasternakille pakotie pakkovallasta ja terrorista.

Tyylistä voi todeta en verran, että Pasternakin käyttämän nousevan jambisen mitan käyttö onnistui häneltä luontevasti. Aikaa kuitenkin meni runsaasti, koska oli myös ulkoisia paineita päästä tarkkuuteen. Saatuaan ensimmäisen versionsa valmiiksi hän löysi siitä liikaa samankaltaisuuksia Lozinskin käännöksen kanssa (tosiasiassa niitä oli hyvin vähän). Hän hylkäsi tuon version ja teki uuden.

Kielellisten valintojen taustalla (kaikessa tuon ajan tuotannossa) oli kaikessa läsnä myös sensuurin pelko. Tolkatšovin artikkelia mukaillen se oli ”taistelua, jossa hengissä selviytyminen oli saavutus ja valehtelun torjumisesta tuli itsessään urotyö”. Oli mietittävä erityisen tarkkaan vertauksia, piilomerkityksiä ja allegorioita, oli oltava taito pehmentää tarvittaessa kuvausta sosiaalisissa kysymyksissä. Näiden keinojen käytössä Pasternak oli Tolkatšovin mielestä virtuoosi. Hän kykeni välttämään pahimman karikon: hän ei muuttunut valtaapitävien marionetiksi, ei taipunut pelon ja kyräilyn ahdistavassa ja salailevassa ilmapiirissä.

Tämä sama perinne pystyi vähitellen murtamaan vielä Stalinin kuolemankin jälkeen elämään jääneen sosialistisen realismin kaventavan näkökulman. Näytelmän loppuun voitiin liittää uusiin näkökulmiin avaavia tunteita. Esimerkkinä Tolkatšovilla on 50-luvulta peräisin oleva Kozintsevin näyttämöllinen toteutus Hamletista, jossa ohjaaja halusi liittää loppuun Shakespearen sonettien tunnelmia. Tällöin arvoon nostetaan inhimillisten pyrkimysten jalous (eikä jämähdetä pilkkaamaan kuninkaan valtaa). Pasternakilla ei ollut mitään tuota ratkaisua kohtaan. Hänestä se tuntui luontevalta. Sama ohjaaja loi 60-luvulla maineikkaan Hamlet-filmatisoinnin (ks. Loppuluku).

Tässä yhteydessä minusta tuntuu siltä, että Pasternakin käännöstä saatettiin kuitenkin tarkastella tiukemman seulan läpi kuin muiden, koska häntä osattiin varoa ja tiedettiin ketä varten hän alun perin oli käännöksen tehnyt.

…

Kirjallisuuskriitikko Anatoli Tarasenkovin teksteistä on välittynyt Boris Pasternakin näkemyksiä 30- ja 40-luvulla. Parista lähteestä löydän häneen viitteitä, toinen niistä on Bykovin kirja, jossa on tosin vain lyhyt viittaus. Tarasenkovista voisi kertoa enemmänkin, mutta tässä yhteydessä tyydyn lyhyeen mainintaan. Hän oli elinaikanaan hyvin ristiriitainen hahmo, joka suorastaan jumaloi Pasternakin lyriikkaa mutta jota Pasternak itse ei sietänyt. Mies koki elämässään kovia joutuen mm. läpikäymään Leningradissa piirityksen vuodet. Hän oli kaiken lisäksi merkittävä bibliofiili. Kritiikeissään hän sai joskus mielistelijän leima, mikä ei kuitenkaan anna hänestä koko kuvaa.

Tarasenkovin mukaan Pasternak oli jo vuodesta 1936 lähtien todennut, että ”me elämme shakespearelaisia aikoja”. Tuolloin hän ei Tarasenkovia mukaillen kuitenkaan tarkoittanut samaa, mitä esimerkiksi teatterimies Vsevolod Meyerhold tarkoitti suuren terrorin aikaan vuonna 1937 kehottaessaan lukemaan Macbethia. Tuossa näytelmässähän riehuu kauhea väkivalta ja terrori, yhteys vallitsevaan yhteiskuntaan oli ilmeinen.

Tarasenkovin luonnehdinnan mukaan Pasternakin katse oli suunnattu Eurooppaan ja siellä nousevan fasisminvastaisen toiminnan kasvuun. Kyse oli yleiseurooppalaisesta liikehdinnästä fasismia vastaan. Pasternak puhui siitä, että Neuvostoliitosta tuon kehityksen mukana tulee historian objektista historian subjekti. Bykov hieman ilkikurisesti (tyylinsä mukaisesti) tulkitsee tätä niin, että Pasternakin oma kotimaa ei ollut historian subjektina kollektivisoinnin aikana, ei kirjailijakokouksen aikana (tarkoittaa vuoden 1934 kokousta, jolloin Neuvostoliiton kirjailijaliitto perustettiin) eikä edes ”vallankumouksellisen viisivuotiskauden” aikana – toisin sanoen ei luonut historiaansa itse. Tuo Pasternakin välittämä perusajatus on ”profeetallinen”( Bykovin käyttämä sana!), sillä vallankumous ja kaikki, mitä siitä seurasi, ei ollut varsinaisesti kansan tahdon ilmentymää. Se oli ”kohtalon eli fatumin” (fatum= kohtalo, ennuste; vrt. fataalinen) vaikutusta, historiallisesti ennalta määrättyä eli predestinaatiota. Selvennän, että tässä maailmaa tarkkailee runoilija, ei mikään reaalipoliitikko.

Draaman historiaa tarkasteltaessa tuo predestinaatio - kohtalon ennalta määräämä kollisio eli ristiriita- tai kiistatilanne - on pikemminkin antiikkinen kuin shakespearelainen. Antiikin draamassa pääosa on kohtalolla, kun taas Shakespearella etusijalle nousee ihminen. Tässä oli Pasternakin pointti. Sitä hän halusi korostaa puhuessaan Shakespearesta ja sen ihmiskeskeisyydestä. Tuon Shakespearen draamoihin liittyvän näkökulmansa Pasternak tuo usein esille, sekä omissa kirjoituksissaan että keskusteluissa. Bykovin mukaan katsoessaan traagisuutta Shakespearen näytelmissä Pasternak näkee jokaisen keskeisen henkilöhahmon taustalla hänen oman vapaan tahtonsa. Kyseessä on siis ”eksistentiaalisen vastuun motiivi”, joka perustuu kristinuskoon ja ilmenee selvimmin Hamletissa.

Kun Pasternak liittää puheet ”shakespearelaisista ajoista” 30-luvun historian kulkuun, samassa kontekstissa on myös Neuvostoliitto ja siellä vallitseva terrori ja henkinen ilmapiiri. Sidos löytyy siis myös yllä mainittuun Meyerholdin lausumaan. Bykovin mielestä Pasternak aavisti, että venäläisen itsetajunnan herääminen liittyy suureen sotaan. Ajatus suuresta sodasta oli jo tuolloin ilmassa. Pasternakia se ei pelottanut. Ei hän sitä nyt aivan toivonut, mutta näki sen kuitenkin käänteenä.

Tämä pohdinta on esitetty Bykovin kirjassa. Laitoin sen tähän ensiksikin koska se kertoo jotain olennaista Shakespearen ja nimenomaan Hamletin merkityksestä Pasternakille. Lisäksi tuo rajanveto, jossa kansa on milloin subjektina, milloin objektina, on mielenkiintoinen. Minulle tulee mieleen talvisodan merkitys meidän omassa historiassamme. Siinä oli kansa yhtenä rintamana mukana, kun taas jatkosodassa tuli jo säröjä, kun oltiin muiden vietävinä. Pasternakista puheen ollen hänkin - kuin niin kovin monet muut terroria vastustaneet - osallistui sotaan, tosin omalla tavallaan, mutta sydän oli mukana. Sodan päättyminen antoi toivon paremmasta, mikä näkyi voiton päivän riemuna. Toivo kuitenkin alkoi hyvin pian mureta, kun valtapolitiikassa palattiin entiseen. Kansaan se oli kuitenkin jättänyt kipinän, mikä lopulta alkoi murentaa luonnotonta pakkovaltaa. Näin rohkenen väittää.

A.Laktionovin maalaus "Stalinin puhe 7. marraskuuta 1941 (1942)

….

Tässä kohdassa kommentoin taas eri käännösversioita ja Pasternakin käännösprosessia. Tuolloin 30-luvun lopulla oli valinnanvaraa, kun oli olemassa nuo Lozinskin ja Radlovan tuoreet käännökset. Tuossa ehkä hieman hullunkurisessa tilanteessa Pasternak ryhtyi tekemään vielä kolmatta versiota. Jo tuo tilanne pakotti hänet omaan strategiaansa. Sen piti poiketa noista kahdesta muusta.

Tunnettu teatterimies Nemirovitš-Dantšenko oli jo valinnut Radlovan käännöksen omaa Hamlet-versiotaan varten. Kuitenkin tutustuttuaan Pasternakin tuoreeseen versioon, hän valitsikin sen ilmaisten sitten takkinsa käännöstä diplomaattisesti Radlovalle, että tämän versio on hyvä mutta Pasternakin erinomainen.

Radlova noudatti ekspressionistista perinnettä, se oli siis aikaansa sopivaa modernia kieltä, joka oli väliin hyvinkin suorasukainen. Tyyliltään sitä on moitittu värittömäksi. ”Radlova ei ujostellut sananvalinnoissa, ja vaikka hän voitti kielellisen ilmaisun emotionaalisuudessa – ennen muuta negatiivisissa emootioissa, niin poeettisuudessa hän epäilemättä hävisi.” Näin kirjoittaa Poplavski. Nemirovitš-Dantšenkon sanotaan todenneen, että hän ei tiennytkään, kuinka raakaa Shakespearen kieli voi olla. Tällöin hän käsittääkseni oli lukenut Radlovan version.

Lozinskin käännös on näistä ymmärtääkseni ”kestänyt” pisimpään, mutta sen voima on tullut esiin vasta myöhemmin. Poplavskin artikkelin mukaan Meyerholdin ja Nemirovitš-Dantšenkon muistissa on ollut eräs teatteriversio vuodelta 1935, jossa käytettiin Lozinskin versiota ja jonka kieli tuntui ajoittain Shakespearen parodialta. Siksi he kumpikin olivat jyrkästi torjuneet tuon version. Toisaalta 50-luvulta samaa sävyä ei kielessä enää näkynyt. Ja kun olen lukenut nykyarvioita, niin mielipide-eroista huolimatta tuntuu, että Lozinskin käännöstä arvostettaisiin nykyisin eniten.

Nämä käännöskielen ongelmat ovat monimuotoisia kysymyksiä. Impressionistinen Pasternak meni henkilöhahmojen taakse ja pani heidät puhumaan Pasternakin omalla runokielellä. Hän vältti epäaitouden ja puisevuuden karikot, mutta aina pystytty pitämään tarkkuudesta kiinni. Radlova pyrki tarkkuuteen, mutta samalla hänen versiotaan moitittiin värittömäksi, vaikka toisaalta siinä oli pyritty käyttämään oman aikansa kieltä ja kai luotettiin sen ilmaisuvoimaan.

Poplovski on kuvannut Meyerholdin suhdetta Hamletiin ja hänen arvioitaan käännöksistä. Hamletin ohjaus oli Meyerholdin elinikäinen haave, mutta joka kerta jokin esti sen toteutuksen. Pasternakille Hamlet merkitsi myös paljon, mistä Meyerhold oli luonnollisesti tietoinen, koska heidän kesken oli jo vuosien takaa läheiset suhteet. Ainakin 20-luvun lopussa Pasternak oli ystävistään kertoessaan maininnut erikseen ”Meyerholdit”. Sitten tuona mackbethlaiseksi” kutsumanaan kauheana aikana ohjaaja päätti turvautua ystäväänsä. Näin Pasternakillekin avautui mahdollisuus.

Anna Radlovan ja Mihail Lozinskin käännöksiin Meyerhold ei luonnollisestikaan ollut tyytyväinen. Hänen mielestään toinen oli kuivahko ja siipipuoli (”siivettömän tarkka”), toinen oli mauton. Hän toivoi, että Pasternak pystyy tekemään hänen tarvitsemansa käännöksen.

Pasternak sen sijaan antaa oman käännöksensä esipuheessa molemmille kilpakumppaneilleen tunnustusta. Hän kehuu Radlovan elävää puhekieltä, joka kaikuu hänen mielestään ihanteellisesti näyttämöllä. Hän arvostaa Lozinskin käännöksessä mm. sen tarkkuutta. Se sopisi muita käännöksiä täydellisemmin kieltä taitamattomalle englannin kielen opiskeluun. Tämäkin on kerrottu Poplavskin artikkelissa, joka löytyy täältä. Siinä esitetyissä vuosiluvuissa on epätarkkuuksia.

…

P.Williams: Vsevolod Meyerholdin muotokuva 1925

Teen vielä yhteenvetoa asioiden kulusta.

Teatteriohjaaja Vsevolod Meyerhold tilasi Pasternakilta Hamlet-käännöksen tammikuussa 1938, samoihin aikoihin kun viranomaiset sulkivat hänen oman teatterinsa. Hamlet oli hänen monivuotinen haaveensa ja hän lie ajatellut sitä eräänlaiseksi kruunuksi uralleen. Meyerholdin vaimo oli näyttelijä Zinaida Reich (https://en.wikipedia.org/wiki/Zinaida_Reich ), entinen runoilija Sergei Jeseninin elämänkumppani. Pasternakin ja heidän kesken oli muotoutunut pitkäaikainen ystävyys.

Tammikuun 8. päivä 1938 Meyerholdin oma teatteri suljettiin ja Pravdassa julkaistiin häntä arvosteleva artikkeli. Pasternak vieraili 10. tammikuuta Meyerholdin luona, kolme päivää teatterin sulkemisen jälkeen. Tämä tuntui silminnähden hermostuneelta, vaikka yrittikin laskea leikkiä.

Pasternak ryhtyi heti työhön. Työhön meni aikaa kauemmin kuin yleensä. Hän hylkäsi kaiken lisäksi ensimmäisen version, ja syyksi Bykov ilmoittaa sen, että hän löysi siitä liian paljon vastaavuuksia Lozinskin käännöksen kanssa. Lopulta käännöksestä tuli Bykovin mukaan poeettisesti moitteeton, ja hyvin energinen.

Keväällä 1939 käännös oli valmis. Elämässä oli siihen mennessä ehtinyt tapahtua paljon, Bykovin sanoin niitä tapahtumia voi kutsua ”shakespearelaisiksi”. Ja tapahtumien vauhti vain kiihtyi.

Keväällä 1938 Meyerhold tiivisti jo vuonna 1936 alkanutta yhteistyötään vanhan ”kilpakumppaninsa” Konstantin Stanislavskin kanssa. Alkoi yhteinen Rigoletto-projekti. Elokuussa Stanislavski kuitenkin kuoli, mutta sen vielä Meyerhold saattoi viedä päätökseen.

Tuon jälkeen Meyerhold siirtyi Leningradiin. Hän ohjasi Puškinin draamateatterissa Mihail Lermontovin Naamiaiset (Маскарад). Teatterin alkuperäinen ja myös nykyinen nimi on Aleksandrinski-teatteri. Ja tuossa samassa teatterissa Meyerhold ohjasi vuonna 1917 tuon saman näytelmän. Nyt oli siis kyseessä uusintaversio. Se sai valtavan suosion, ja myös Pasternak halusi käydä sen katsomassa, mitä ei kuitenkaan lopulta ehtinyt. Meyerholdilla oli paljon uusia ideoita, joita oli määrä alkaa toteuttaa samassa teatterissa. Toisin kuitenkin kävi. Leningradin yössä kesäkuun 2. päivänä 1939 musta auto nouti hänet. Hänet pidätettiin ja samaan aikaan hänen Moskovan asunnossaan tehtiin kotietsintä. Zinaida Reich teki kotietsinnän yhteydessä virallisen valituksen, jossa hän arvosteli hyvin suorasukaisesti viranomaisten toimia. Sitä eivät viranomaiset sietäneet. Reich murhattiin verisesti kotonaan 15. heinäkuuta.

Meyerhold joutui raa’asti kidutettavaksi, 65-vuotias mies hakattiin kumipampulla henkihieveriin ja pakotettiin juomaan virtsaa, ei annettu nukkua. Kuulusteluissa häneltä vaadittiin tunnustusta. Sen hän teki, mutta kieltäytyi siitä myöhemmin ilmoittaen allekirjoittaneensa paperin jatkuvien kidutusten pakottamana. Meyerhold esiintyi näkyvästi virallista tahoa eli kiduttajiaan vastaan, niin kuin vaimokin.

Vsevolod Meyerhold, taustakuvassa hänen vaimonsa Zinaida Reich

Meyerhold pidätettynä

Pasternakin keväällä valmistunut Hamletin käännös näytti jäävän tyhjän päälle. Tilaaja Meyerhold oli vangittuna ja vaimokin murhattiin. Pasternak yritti paeta sekavaa tilannetta maaseudulle Peredelkinoon huvilan rauhaan keskittyen siellä töihinsä. Hamletin suhteen valoa alkoi näkyä jo saman vuoden marraskuussa, kun ohjaaja Vladimir Nemirovitš-Dantšenko alkoi siitä kiinnostua. Hän oli itse ryhtynyt harjoittamaan Hamletia Anna Radlovan käännöksen pohjalta mutta tutustuttuaan Pasternakin käännökseen päätyikin siihen. Sittemmin senkin esityksen suhteen tapahtui paljon. Sitä ei koskaan esitetty. Stalininkin kanssa käytiin välillä keskusteluja. Vuonna 1943 Nemirovitš-Dantšenko kuoli ja toinen ohjaaja yritti saattaa työn päätökseen siinä onnistumatta.

Ja helmikuussa 1940 Meyerhold tuomittiin kuoleman, rangaistus pantiin toimeen seuraavana päivänä. Tuomion taustalla oli sama rikoslain 58. artikla, johon aina näissä tapauksissa vedottiin.

Samana vuonna 1940 Pasternakin Hamlet-käännös julkaistiin Molodaja gvardija –lehdessä.

III. MIKSI PASTERNAKIA EI VANGITTU?

Miten oli mahdollista, että Pasternak selvisi suuren terrorin vuosista? Tästä on Dmitri Bykov kertonut kantansa omalla lentävällä tyylillään, sekä kirjassaan että radio Svobodan keskustelussa. Hänellä on siihen vastaus, jota hän kutsuu”epäselvyyden strategiaksi” (стратегия невнятности ), tai ehkä parempi käännös olisi ”käsittämättömyyden strategia”. Samaan yhteyteen Bykov liittää myös Anna Ahmatovan ja Mihail Bulgakovin (nähdäkseni siihen voisi kai liittää muilta taiteen aloilta myös Dmitri Shostakovitšin, Sergei Prokofjevin, Sergei Eisensteinin ja varsinkin pianisti Maria Judinan).

Lisään tähän Bykovin keskustelussa esittämän toteamuksen. Hän ei kiellä sitä, että ehkä selviäminen on ollut puhdasta sattumaa eikä mitään syytä olekaan. Hän kuitenkin esittää oman näkemyksensä, jota hän pitää yhtenä mahdollisena vastaukena. Omasta mielestäni siinä on ideaa. Sen sijaan Pasternakin serkun, leningradilaisen tutkijan Olga Freidenbergin näkemys, jonka mukaan Pasternakin pelasti hänen isänsä hyvät suhteet bolševikkeihin ja puolueen nimihenkilöihin, ei tunnu luontevalta selitykseltä. Kyllä historiasta näkyy, ettei menneisyydellä ollut näissä asioissa mitään painoa.

Stalin ilmiselvästi varoi Pasternakin ja Ahmatovan kaltaisia ihmistyyppejä. Heissä oli jotain shamanistista, sakraalia. Pasternakista huokui runoilijan persoona, hänen tuotantonsa oli vaikeaselkoista, hän piti korostetusti esillä tuota salaperäisyyden verhoaan. Stalin itse oli valtakoneiston ytimessä mutta hänellä oli taustalla pappisseminaarin koulutus. Sieltä hänellä oli jäänyt alitajuntaan tunto ja ennakkoluulo, että Pasternakin kaltaisiin ihmisiin oli vaarallista kajota. Shamaanit oli jätettävä rauhaan, he olivat toisesta ulottuvuudesta. Mielestäni tätä tukee sekin seikka, että Stalin oli kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta, toisin kuin esimerkiksi Nikita Hruštšev.

Bykov tuo esille myös toisenlaisen näkökulman. Hän katsoo, että Pasternak - jos ei tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti - loi itselleen tällaista imagoa. Kun vuonna 1934 häntä oltiin nostamassa neuvostorunoilijoiden kärkeen, oli taustalla myös Pasternakin omaa pyrkimystä, ei se ainakaan ollut pelkkä valtakoneiston juoni. Siinä vaiheessa Pasternak tosin alkoi tajuta, että ollaan liian pitkällä, urakehitys oli menossa vikasuuntaan. Runoilijan sisimmässä toimi alitajuinen puolustusmekanismi. Runoilijan psyyke reagoi ja Pasternak vajosi masennukseen.

Bykovin mielestä Pasternak halusi kai hieman samastua kansallisrunoilija Aleksandr Puškiniin, joka tietyssä vaiheessa elämäänsä sai erityisaseman tsaari Nikolai I:n suhteen. Siinäkin suhde alkoi kehittyä huonoon suuntaan. Keisarista tuli Puškinin henkilökohtainen sensori, hän flirttaili tämän vaimoa. Ja ehkä vuodelta 1832 peräisin oleva runo ”Venäjän panettelijoille” (Клеветникам России) oli jo yritys mielistellä keisarin hallintoa. Mutta tämä on jo toinen asia, mutta jotain analogiaa siinä saattaa olla.

Osip Mandelstam

Bykov toteaa kirjassaan, että pidätetyiksi joutuneilta runoilijoilta Nikolai Zabolotskilta ja Osip Mandelštamilta puuttui täysin tuo Pasternakin ja Ahmatovan olemuksessa ilmennyt runoilijan habitus. Bykov vahventaa vaikutelmaa huumorilla höystäen: ”Zabolotski näytti enemmän kirjanpitäjältä kuin runoilijalta ja Mandelštamin muistutti lähinnä juutalaista räätäliä”. Pasternakista ja Ahmatovasta huokui runoilijan imago. Tietysti heitäkin kiusattiin ja vainottiin. Ahmatova menetti kaksi miestään ja poika istui vankilassa useita vuosia ja useita kertoja. Ja Pasternak sai kokea kovia 40-luvun lopulla. Julkaisukanavat sulkeutuivat ja eräät hänelle läheiset ihmiset joutuivat vaikeuksiin. Hänen rakastettunsa Olga Ivinskaja joutui vuonna 1949 kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen. Kuulusteluihin joutui myös Pasternakin ystävä ja hänen lyriikan ihailijoihin kuulunut Olga ”Ljusja” Popova, Niissä häntä yritettiin syyttää Englannin agentiksi. Syytös oli tietysti naurettava. Sen sijaan kyllä Pasternakin elämään ja tuotantoon englantilainen runous ja tietysti Shakespeare olennaisesti kuului.

Myös Olga Ivinskaja käsittelee asiaa omissa muistelmissaan. Hänenkin mukaan Pasternakin vangitsemista oli pidetty varmana. Mitään varmaa illuusiota ei selviämisestä voinut olla. Hän todellakin istui ja odotti huvilassaan Peredelkinossa portin kolahdusta ja Ježovin tai Berijan agenttien vierailua. Varmasti tiedetään vain se, että vuonna 1955 eräs pidätysasioista tietoinen syyttäjäviraston korkea viranomainen käsitellessään Meyerholdin rehabilitointia ihmetteli, kun Pasternak oli vapaana. Hän oli ollut aikoinaan samalla listalla kuin pidätetyt Vsevolod Meyerhold ja Isaak Babel. Ilja Ehrenburg kirjoittaa muistelmissaan:

”Kun ajattelen ystävieni ja tuttavieni kohtaloa, en näe mitään logiikkaa. Miksi Stalin ei kajonnut Pasternakiin, joka toimi riippumattomasti, mutta tuhosi Koltsovin, joka uskollisesti täytti kaikki hänelle annetut tehtävät.” (Ihmisiä, vuosia, elämää)

Bykov totea, että Pasternakin nimi oli liitetty ns. trotskilaiseen keskukseen. 20-lukua käsitellessäni totesin Pasternakin keskustelleen Trotskin kanssa ennen lähtöään Saksan matkalle. Sillä ei nyt kuitenkaan ollut painoa vaan sillä, että Meyerholdin kotoa löydettiin valokuva, jossa Meyerhold, Pasternak ja ranskalainen kirjailija André Malraux olivat yhdessä. Samaan asiaan liittyen pidätettiin Meyerhold ja myös mm. sellaiset henkilöt kuin Nikolai Zabolotski, Mihail Koltsov ja I. Babel. Jos tuon asian käsittely olisi viety loppuun saakka, Pasternak olisi pidätetty syksyllä 1939, samoin myös Aleksei Tolstoi, Nikolai Tihonov ja Ilja Ehrenburg. Jostain syystä käsittely keskeytettiin.

…

Hamletin jälkeen sotavuosina Pasternak venäjänsi Romeon ja Julian ja jatkoi sen jälkeen muiden käännösten parissa. Muista Shakespearen näytelmistä Pasternak venäjänsi ainakin seuraavat: Henrik IV (I ja II osa), Macbeth, Kuningas Lear, Othello sekä Antonius ja Kleopatra. Käännösvuosista minulla ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkiksi Macbethista on pelkästään mainittu, että Pasternak käänsi sen 30-luvulla, mitään tarkennusta ei kuitenkaan ole. Marja-Leena Mikkola kertoo kirjassaan sen käännetyn 1950-luvun alussa. Ja totta kai myös Shakespearen sonetit olivat hänelle rakkaita käännöstöitä.

40-luvun lopun yksi suurtyö on ollut Goethen Faust. Myös Schillerin Maria Stuart on mukana hänen kääntämiensä teosten listassa. Sen sijaan Swinburnen Mary Stuart –näytelmää ei ole, vaikka eräässä artikkelissa hänen kerrotaan sen kääntäneen.

IV. 40-lukua

Olen yllä kertonut teatteriohjaaja Vsevolod Meyerholdin ja hänen vaimonsa kauheasta lopusta suuren terrorin aikaan 30-luvun lopulla. Meyerhold halusi tehdä Boris Pasternakin kanssa yhteistyötä voidakseen saada elämänsä huipennuksen joskus näyttämölle. Pasternak teki osansa, venäjänsi Hamletin, mutta Meyerhold uhrattiin sadistisessa näytössarjassa hieman mahtipontisemman teatterin alttarille.

Pasternakin käännökseen tarttui toinen moskovalainen teatteri, mutta aika – eli huhujen mukaan Stalin – oli Hamletia ja kai Shakespeareakin vastaan. Jarruja lyötiin sen verran tiiviisti, ettei se ohjaus toteutunut. Onneksi käännös saatiin julkaistua. Bykovin mukaan teatteriversiokin toteutettiin Novosibirskissa. Kaukana Moskovasta oltiin mutta teatteri oli Moskovan teattereiden tasoa.

Sodan vuosina Pasternak teki uskollisesti työtään, käänsi ja kirjoitti. Runoihin tuli erityisen lämmin henki. Hän julkaisi kaksi kokoelmaa, vuosina 1943 ja 1945. Perheessä käytiin taistelua, kun vaimo Zinaidan poika oli vakavasti sairastunut. Hän kuoli vuonna 1945, pari kuukautta ennen sodan päättymisen kunniaksi juhlittua Voiton päivää. Vaimolle se oli kova isku ja jätti jälkensä myös puolisoiden suhteeseen. Liitto kuitenkin kesti, kunnes kuolema heidät erotti, vaikka rajoilla välillä oltiin. Boris tarvitsi muusansa, muttei tullut toimeen ilman Zinaida-vaimoa. Pitkämielisyyttä tarvittiin.

A. Laktionov "Kirje rintamalta" 1947

Kun vuonna 1945 sota päättyi, nousi koko neuvostokansa kaduille riemuitsemaan voittoa. Odotettiin, että koetuille painajaisille ja menneen vuosikymmenen terrorille saadaan loppu. Ei se niin mennyt. Maailmalla levisi kylmän sodan virus. Vaikka jälleenrakentamisen optimismia koettiinkin, sen rinnalla kansa sai kokea parjauskampanjoita, ilmiantoja, pidätyksiä ja tiukkaa sensuuria. Pelko valtasi mielet.

40-luvun lopulla Stalin-kultti sai lähes hulluuteen nousevat mitat. Dmitri Bykov kirjoittaa:

”40-luvun toinen puolisko on neuvostoajan synkin. Nimenomaan sen jälkeen suojasää oli välttämätön – hallinto nousi huippuunsa, turposi ja ylikuumeni, lakkasi tuntemasta rajojaan ja lähes vei maan ja maailman katastrofiin, johon verrattuna jopa Kolmas valtakunta ja Toinen maailmansota olisivat näyttäneen kalpealta. Yksinkertaisinta on seurata tuota dynamiikkaa aikansa lehdistä: suunnilleen heinäkuun loppuun asti sanoma- ja aikakauslehdissä on vielä eläviä runoja ja kertomuksia, ilman mahtailevaa uhoa. Mutta jo syksyllä 45 kaikki aletaan panna Stalinin tiliin, tavallinen sotilas katoaa sivuilta, ja sen paikan ottaa huraa-patrioottinen vahakopio, joka ajattelee vain sitä, kuinka voisi mahdollisimman nopeasti uhrata henkensä Isänmaan ja rakkaan johtajan puolesta.

30-luvulla Stalin vielä vertasi itseään Leniniin, 40-luvulla jo Iivana Julmaan, mutta 50-luvulla hänen edessään siintää vähintäänkin Timur Lenk (https://fi.wikipedia.org/wiki/Timur_Lenk) (ja Stalinin palkintoja aletaan jakaa Kultaisen ordan historiallisesta ajasta, koulukirjastojen hitiksi tulee V. Janin [noihin aikoihin sijoittuva seikkailuromaani] Batyj). Vuonna 1947 maan valtaa todellakin kansallinen depressio – ja noihin aikoihin Pasternak, jolla vuosikymmenen seitsemäs vuosi on aina merkinnyt luovaa nousua, kokee lähes euforisen tilan.”

A. Laktionov "Muutto uuteen asuntoon" 1952

30-luvun lopulla Pasternak oli vielä jollain lailla alistunut väkivaltakoneiston puristuksiin. Mutta Bykov toteaa, että nyt kymmenen vuotta myöhemmin Pasternak koki todellisen luovan vapautumisen. Pasternakin käyttää ilmausta ”kauhean vapaa” ja Bykovin mukaan tuo sana kauhea ”ei merkitse korkeimman asteen vapautta, vaan innoituksen vilunvärinää, linnunratoihin nousevaa kauhua todellisen ikuisuuden kasvojen edessä – runoilijan ja hänen tuntemustensa väliin ei jäänyt välikäsiä. Valtio oli menettänyt lopullisesti moraalisen oikeutensa.” (Dmitri Bykov: Boris Pasternak Moskva 2010, s. 655-656.) Tuon vapautumisen taustalla oli kaksi asiaa: Tohtori Zhivago ja Olga Ivinskaja.

Hän oli löytänyt ”tohtori Elämän” eli idean omaan elämäänsä pohjautuvasta romaanista Tohtori Zhivago. Lisäksi hän oli rakastunut itseään 22 vuotta nuorempaan Olga Ivinskajaan.

Anna Ahmatova ja Boris Pasternak

Kylmän sodan puhkeaminen toi vihan niin kansojen välille kuin neuvostovaltion sisälle. Kulttuurielämässä se merkitsi ns. ždanovilaisuuden nousua (https://en.wikipedia.org/wiki/Zhdanov_Doctrine ). Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov aloitti puhdasoppisuuskampanjansa hyökkäämällä runoilija Anna Ahmatovaa ja satiirikko Mihail Zoštšenkoa vastaan. Molemmat erotettiin kirjailijaliitosta ja heidän tuotantoaan lakattiin julkaisemasta. Se olisi merkinnyt molemmille nälkäkuolemaa ilman ystävien apua. Myös Pasternak oli Ahmatovan tukena.

Maassa alettiin taistelu kosmopolitismia vastaan. Kaikki yhteydet läntiseen maailmaan oli tuomittavaa. Ei voinut pitää yhteyksiä ulkomaalaisiin, pitää hallussaan vääränlaista kirjaa, tai myös ”huonot sukujuuret” saattoivat johtaa ilmiantoon, pidätykseen ja tuomioon. Nämä kosmopolitismisyytökset kohdistuivat hyvin herkästi juuri taiteilijoihin ja tutkijoihin.

Pasternakilla oli juutalaiset sukujuuret, joten voisi päätellä hänen olleen syytösten suhteen tulilinjalla. Nimenomaan juutalaisväestö oli yleisimmin tuon kampanjan uhrina. Mutta siinä yhteydessä Pasternakin pidättäminen olisi ollut liian keinotekoista. Hän nimenomaan vastusti diasporaa. Hänen mielestään juutalaisten olisi pitänyt sulautua valtaväestöön. Se oli kaikkea muuta kuin kosmopolitismia. Sen sijaan puhdasoppisuuskampanjasta Pasternak kärsi. Häntä lakattiin julkaisemasta. Vuonna 1948 jo valmiiksi painettu valittujen runojen kokoelman painos (määrä muistaakseni 25 000) kokonaisuudessaan tuhottiin. Lehdet suhtautuivat häneen torjuvasti, julkaiseminen vaikeutui. Mutta ei Pasternak siitä lamaantunut. Hän jatkoi työntekoa. Zhivago oli päässyt hyvään vauhtiin, ja mm. Faustin I osa valmistui vuonna 1949.

Kulttuurielämän toimet eivät kohdistuneet vain kirjallisuuteen. Maailmankuulut säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Molemmat sattuivat olemaan läntisen maailman suursuosikkeja. Edvard Radzinski kirjoittaa Stalin-teoksessaan Prokofjevista, että tämä kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa. Lisäksi Radzinskin mukaan Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, jossa hän poltti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat.

Molemmille säveltäjille kävi kuin Pasternakille. Heihin ei koskettu. Sen sijaan Sergei Prokofjev ja Pasternak saivat kyllä kokea neuvostopolitiikan tuhovaikutuksen. Kumpaakin säikäytettiin hyvin raa’alla tavalla. Prokofjevin vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. Pasternakin tuore naisystävä joutui vuonna 1949 samanlaisen ratkaisun kohteeksi.

Pasternak oli tutustunut Olga Ivinskajaan Novyj mir –lehden toimituksessa vuonna 1946 ja rakastui ensi silmäyksellä. Hän näki Olgassa oman tulevan romaaninsa tärkeimmän naishahmon – Laran. Ivinskajasta tuli Pasternakin muusa.

Ivinskaja pidätettiin vuonna 1949, häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta. Pidätettäessä Ivinskaja oli viimeisillään raskaana. Siitä huolimatta hän joutui kidutettavaksi. Hänet kuljetettiin ruumishuoneelle, kylmään ja kosteaan paikkaan, jossa ruumiit lemusivat ja olo kävi sietämättömäksi. Siellä hän sai keskenmenon ja parin yhteinen lapsi menetettiin. Heti tuon jälkeen kuulusteluun kutsuttiin vanha tuttu (hänen lastensa englannin opettaja), joka ikään kuin myönsi kuulleensa, kun Ivinskaja oli Pasternakin kanssa keskustellut neuvostovastaista agitaatiota ja propagandaa. Kyseessä oli tietysti valheellinen ilmianto, mies teki sen pelastaakseen oman perheensä, mikä oli täysin tavanomaista käytöstä. Myöhemmin, kun vankeustuomio oli jo takana, Ivinskaja ja Pasternak tapasivat tuon miehen mutta he eivät kantaneet tälle kaunaa, itse asiassa tarjosivat tälle jopa apuaan. He ymmärsivät tuon ajan kirouksen.

Pasternak kutsuttiin vankilaan vielä kuulustelujen aikana. Hän luuli menevänsä noutamaan vastasyntynyttä lastaan mutta saikin mukaansa pelkkiä papereita, hänen itsensä lähettämät kirjeet. Kiusa se on pienikin kiusa.

Ivinskaja tuomittiin lopulta artiklan 58 ja sen kohdan 10 perusteella. Syytökset olivat seuraavia:

- oli kuunnellut Amerikan ääni -radiolähetystä ja kertonut sen sisällön tutuille;

- oli kertonut, että kirjailijoiden elämä on Neuvostoliitossa vaikeaa;

- tunsi vakoilusta epäiltyjä henkilöitä (tosin noiden henkilöiden nimiä ei mainittu).

Ivinskaja sai viiden vuoden tuomion. Hänet lopulta vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1953.

40-luvulla Stalin-kultti sai lähes hulluuteen nousevat mitat. Ihmisissä oli havaittavissa kaksinaismoraalista asennoitumista. Esimerkiksi kirjailijaliiton puheenjohtaja Aleksandr Fadejev osallistui kyllä äänekkäästi puolueen esiin nostamiin vihakampanjoihin mm. Anna Ahmatovaa ja Mihail Zoštšhenkoa vastaan. Toisaalta yksityisesti Fadejev auttoi Ahmatovaa erinäisissä käytännön asioissa, mm. asunnon hankkimisessa. Ja tuo kaksinaismoralismi näkyi myös toisensuuntaisesti. Pasternak järkyttyi, kun hänen hyvä ystävänsä 20-luvun vuosilta lähtien kirjailija Konstantin Fedin tulikin hänen luokseen aivan toisena persoonana - kirjailijaliiton hallituksen jäsenenä, tarkoituksena puhutella Pasternakia. Kyseessä oli 50-luvun loppu ja asia koski Tohtori Zhivagoa. Samana päivänä sattui olemaan vaimon syntymäpäivä. Onnitteluja ei herunut. Kuvitelkaa tilannetta, jossa kaikki henkilökohtainen on pantu virallisen olemuksen taakse piiloon.

V. Lopuksi vielä sanasia Hamletista

Boris Pasternakin käännös on jäänyt elämään. Vuonna 1964 valmistuneessa Grigori Kozintsevin elokuvassa Hamlet on käytetty hänen käännöstään (https://en.wikipedia.org/wiki/Hamlet_(1964_film)). Hamletin roolissa on se kaikkein tunnetuin Hamlet – Innokenti Smoktunovski. Tässä hän esittää Hamletin monologin Pasternakin käännöksen mukaisesti.

Innokenti Smoktunovski ja Anastasija Vertinskaja (Hamlet ja Ofelia) neuvostopostimerkissä vuodelta 1966

Tai ehkä vielä tunnetumpi on Vladimir Vysotski, joka on pääosassa vuonna 1971 ensi-iltansa saaneessa Taganka-teatterin kulttimaineen saaneessa Hamlet-versiossa , jonka on ohjannut Juri Ljubimov. Siinä sanotaan käytetyn Pasternakin käännöstä – ja ehkä osittain onkin. Hamletin hahmossa näkynee Pasternakin vaikutusta, mutta minun näkemässäni Hamlet-monologissa seurataan Pasternakin käännöstä vain osittain. Saattaa se kyllä ollakin Pasternakin versio. Hän nimittäin teki vielä 50-luvulla käännökseensä muutoksia enkä ole niistä tietoinen. Ja ollakseni rehellinen, niin myös tuossa yllä linkittämässäni Smoktunovskin esittämässä monologissa poiketaan välillä minun edessäni olevasta Pasternak- versiosta, tosin vain vähän.

Tagankan versio alkaa Vladimir Vysotskin lausumalla Boris Pasternakin runolla Hamlet. Se on vuodelta 1946 ja kuuluu osana Tohtori Zhivagon runoihin. Runosta on ainakin kolme suomennosta. Tohtori Zhivago –romaanin yhteydestä löytyy Arvo Turtiaisen suomennos. Marja-Leena Mikkola on tehnyt tuoreemman version omaan Pasternak-kokoelmaansa. Kolmas versio löytyy Neuvostolyriikkaa-kirjasarjasta (Anna-Maija Raittilan suomennos raakakäännöksen pohjalta). Niistä pidän Turtiaisen luomusta parhaana.

Vysotski itse on Pasternakin innoittamana luonut oman runon ”Minun Hamletini” (Мой Гамлет), jonka voi nähdä varsin koskettavana esityksenä mm. youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=1QHredQM7mA ). Näin Pasternak on lähtenyt elämään uudessa olomuodossaan.