Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla

 

Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

…

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

…

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.

Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.

Moskovan konservatorion edusta nykyisin.

 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.

Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.

Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”

Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin

 

Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.

Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.

Andrei - "stiljaga" 1952

…

Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”

Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle

Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa

Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.

Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

…

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.

Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.

                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015

                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)

POLIITTINEN HARJAAMINEN - vilkaisuja neuvostokulttuurin kylmään sotaan

I.                    Aluksi

Tuo otsikkoni sana saattaa kai olla hieman raflaava, mutta puhdistuksista on kyse ja kirjoitukseni esimerkit liittyvät Neuvostoliiton sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin uusi sota alkoi kalvaa jälleenrakennuksesta innoittuneen neuvostokansan arkea. Kuitenkin kun ottaa huomioon mitä Suomessa ja maan poliittisessa elämässä nyt tapahtuu, niin päädyin suomentamaan venäjänkielisen sanan otsikossa näkyvänä käännöksenä. Kirjoitan Neuvostoliitosta mutta samalla toivon, että teksti herättäisi pohtimaan myös meidän todellisuuttamme.   

Kyse on poliittisesta kokouksesta tai istunnosta, jota kutsutaan venäjäksi nimellä prorabotka (проработка). Sanan perusmerkitys on työskentely, perehtyminen, kehittäminen, esimerkiksi lihaskunnon kehittäminen. Tarkemmin katsoen rabota merkitsee ’työtä’ ja etuliite pro tuo siihen lisämerkityksen tiettyyn tulokseen johtava toiminta. Mutta kun on kyse noista kokouksista, niin sanakirjan vastineiksi tarjotaan ”läksytystä” ja ”löylytystä”. No, kyllähän läksytys on toimintaa, jonka tarkoitus on saada toisessa jokin lopputulos.

Näitä kokouksia pidettiin lähinnä 30-, 40- ja 50-luvulla työpaikoilla, oppilaitoksissa tai eri instituutioissa. Oli syytettyjä, joita painostettiin myöntämään virheensä ja luopumaan vääristä näkemyksistä. Vaikea niitä oli myöntää, kun usein oli epäselvää, mitä ne näkemykset olivat. Jos joku uskalsi puolustaa syytettyä, hänelle suotiin se mahdollisuus. Ja toki syytetylle itselleenkin annettiin jonkinlainen vastausmahdollisuus. Puolustajat olivat harvassa ja arvaatte varmaan miksi.

Perustelen vielä, miksi päädyin ”harjaamiseen”. En tykännyt ilmaisuista ”läksytyskokous” tai ”löylytys”, koska ne luovat huvittavia assosiaatioita. Huvittavaltahan se voi nyt tuntua ja toki nuo kokoukset olivat syytetyille aikamoisia löylytyksiä, mutta kuitenkin silloin oli kyse vakavista asioista -  käytännössä jopa  elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäinen valintani oli ojennuskokous, minkä perustelin itselleni sillä, että kokouksessa ojennetaan henkilöä mukaan valtavirtaan. Mutta sitten kävelylenkillä päähäni pälkähti sana harjaaminen, joka on nyttemmin ainakin meillä Suomessa levinnyt myös poliittiseen kontekstiin. Ja päätös oli tehty: olkoon harjaamiskokous, niin tuodaan samalla jännä uudissana myös historialliseen kontekstiin.

Päälähteenäni on akateemikko Dmitri Lihatšovin omaelämäkertateos, jossa kirjoittaja muistelee noita kokouksia työpaikallaan Puškin-talossa ja Leningradin yliopistossa. Tuo Puškin-talo on varsinaisesti Venäjän kirjallisuuden tutkimuslaitos, tuolloin se oli Neuvostoliiton tiedeakatemian alainen. Pääasiassa esimerkkini ovat siis Leningradista. Lisäksi käytän kirjailija Valeri Popovin Lihatšovista kirjoittamaa elämäkertaa. Ja mainitsen vielä kolmannenkin teoksen, joka on niin ikään Popovin kirjoittama. Se on kirja satiirikko Mihail Zoštšenkosta, jota tuolloin ”harjattiin” välillä aika armottomasti.

Olen käsitellyt Dmitri Lihatšovin elämää ja ajatuksia aiemminkin (https://perttueemeli.blogspot.fi/2015/08/patriotismi-vastaan-nationalismi.html ). Tuon jutun aihe menee etäälle nyt käsittelemästäni aiheesta, mutta tuossa tekstissäni on myös katsaus miehen elämään (luku III). Hän käsittelee aihetta yksityiskohtaisesti omaelämäkerrassaan.

Valeri Popovin Lihatshov-kirjan kansi, jossa näkyy myös Pushkin-talo

Nyt liikutaan lähinnä filologisen tieteen ja osittain myös kirjallisuuden maailmassa.  Mutta ennen kuin siirrytään 40-luvun lopun Neuvostoliittoon, tarkastelen hieman laajempaa kontekstia.

Jos jätämme tuon jyrkän poliittisen ulottuvuuden pois, niin tämänkaltaiset kokoukset olivat Neuvostoliitossa tyypillisiä. Ne kuuluivat arkitodellisuuteen aivan 80-luvulle saakka. Esimerkiksi olen itse ollut seuraamassa 80-luvulla kurinpidollista palaveria. Varsinaisesti sitä kutsuttiin pedagogiseksi kokoukseksi. Opiskelija kutsuttiin opettajakunnan eteen vastaamaan huonosta käytöksestään, kehnoista opiskelutuloksistaan ja myös motivaation puutteesta. Kysymyksissä mentiin myös henkilökohtaiselle tasolle, mutta ei mielestäni häiritsevästi.  Noilla kokouksille oli opiskelua ohjaava tavoite, eikä niillä ollut mitään poliittista luonnetta. Saman vakiintuneen perinteen jatketta ne kuitenkin olivat. Ja olihan Neuvostoliitossa olemassa myös ns. toverioikeus. Se oli kuitenkin juridiikkaan liittyvä instituutio, oikeusistuntojen alin taso, jossa käsiteltävät asiat oli laissa määritelty. Samaan ohjaavaan perinteeseen sekin ilmeisesti liittyy.

Ja vilkaistaan hieman Suomeakin.  Onhan meillä eräissä uskonnollisissa yhteisöissä ns. hoitokokouksia. Paitsi että niiden myötä pyrittiin ”hoitamaan” ihmistä, niin toisena tavoitteena oli sitoa hänet tiukemmin yhteisön sääntöihin.

Muistelen vielä omaa yliopistoelämääni 70-luvun alun Jyväskylässä.  Aina Neuvostoliiton historiaa käsitellessäni palautuu jossain vaiheessa mieleeni vähemmistökommunistien poliittinen agitaatio. Tuolloin arvosteltiin ja leimattiin tiettyjä ”taantumuksellisia” opettajia. Ei ollut harjauskokouksia 40-luvun tapaan, mutta muistan kerran Jyväskylässä, kun muutama taistolaisnuori valtasi filosofian luentomme ja alkoi julistaa omaa oikeaoppiseksi katsomaansa sanomaansa ja arvostelemaan porvarillista yliopistojärjestelmää. En muista julistuksen sanomaa tarkemmin, mutta todetaan se, että teko oli tarkoin suunniteltu, kyse oli varmaankin noin parin sadan opiskelijan massaluennosta eli otollinen tilaisuus poliittiselle julistukselle.  Tuolloin suurin osa opiskelijoista kuunteli hiljaa, hieman uteliaana mutta hiukkasen saattoi olla myös pelonsekaisia tunteita.  Kuitenkin salissa oli yksi suulas erilaista poliittista kantaa edustava opiskelija. Hän uskalsi nousta äänekkäästi vastustamaan noita ”sinipaitoja” – taistolaisnuoria, jotka olivat tuon ajan opiskelijaliikkeen vasemmistohegemonian pönkittämänä ottaneet julkisen tilan haltuunsa.  Hänkin jaksoi varttitunnin olla hiljaa, mutta kun kärsivällisyys loppui, niin lopulta oli vain kyse siitä, miten nuo poliittisissa istunnoissaan kouluttautuneet ”vasemmistointellektuellit” onnistuvat kunnialla itseään täysin nolaamatta selviämään salista ulos. Tuo nuori mies on myös nykypäivän vaikuttajia. En viitsi kuitenkaan hänen  nimeään paljastaa.

Tuo kokemus on ollut nytkin eräänlaisena vertailukohtana mielessä, kun olen lukenut näistä neuvostovaltion ”läksytyksistä” ja mielipiteen ohjailusta. Neuvostoliitossa ei kylläkään kukaan rohjennut ruveta näkyvästi provosoimaan kokouksen kulkua, mutta peitellysti sitä kyllä tehtiin. Ehkä hieman kärjistetysti sanoen siitä kehittyi maassa suoranainen taide.

Tuolloin 40-luvulla puoluetta tukemassa oli kommunistisen puolueen nuorisojärjestö Komsomol, joka osallistui agitaatioon omalla tavallaan. Ja taistolaiset sinipaidathan olivat sen liikkeen aatteellisia seuraajia. Sinipaitojen ideologia on tullut minulle tutuksi ensimmäiseltä opiskeluvuodeltani, kun sain 20 neliön opiskelijakämppääni kaverikseni ihan oikean aatteellensa vannoutuneen taistolaisen sinipaidan.  Poliittiset väittelymme menivät välillä suoranaiseksi huuteluksi.

Mielestäni näillä 40-luvun lopun ”harjauskokouksille” on jonkin langan kautta yhteys myös meidän elämänpiiriimme, vaikkei toki ajassamme ja kulttuurissamme tuomitakaan kuolemaan eikä ainakaan pitkiin vankeusrangaistuksiin. Neuvostoliitossa yleensä annettiin potkut, tämä olisi mahdollista Suomessakin. Perine jatkuu mutta etsii uusia muotoja.

Meillä Suomessa mielipidevaikuttaminen on mennyt selkeästi kiusaamisen puolelle. Eräitä panetellaan, toiset nauttivat erityissuojelua. En ihmettele, miksi koulukiusaaminen ei Suomessa vähene, vaikka sitä kuinka yritetään suitsia. Kyllä mallit tulevat aikuisten omaksumista käytännöistä.

II.                  Neuvostoliitto 40-luvulla sodan päättymisen jälkeen

Toukokuussa 1945 juhlittiin Voiton päivää sodan päättymisen kunniaksi. Kansa tuli riemujuhlaan punaiselle torille toivoen vapaampien aikojen koittavan. Tosiasiassa 40-luvun loppu oli Neuvostoliitossa jälleenrakennuksen optimistisesta hengestä huolimatta hyvin painostavaa ja henkisesti ahdistavaa aikaa.

Vuonna 1946 puhkesi maailmalla ns. kylmän sodan aika, millä oli välittömiä seurauksia Neuvostoliiton sisäisessä turvallisuudessa. Alkoi erilaisia poliittisia ajojahteja ja maassa noussut Stalinin henkilökultti toi oman ikävän värinsä jokapäiväiseen elämään.

Tuolloin Moskovassa opiskellut Angelina Kazmina-Björkbacka kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös , samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”. Vaikutti siltä, ettei tälle tule loppua… Muistan miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme…, hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Kazmina-Björckbacka toteaa, että tuo Stalinin ylistäminen jumalolentona levisi elämän kaikille tasoille. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.  Kansan kärsivällisyys oli koetuksella.

Kulttuurin ja tieteen alueilla kylmän sodan seurausta oli kosmopolitismin vastainen taistelu. Kaikkinainen yhteys länteen oli tuomittavaa. Länsimaisen vieraan tapaaminen, kirjan hallussapito tai henkilön omat sukujuuret saattoivat johtaa ilmiantoon, mistä seurasi pidätys ja tuomio. Siihen liittyi peiteltyä juutalaisvastaisuutta, koska nimenomaan juutalaistaustaisilla henkilöillä oli kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkiksi suuri osa Dmitri Lihatšovin mainitsemista vainotuista oli juutalaistaustaisia.

Kirjailijoista tulilinjalle joutuivat satiirikko Mihail Zoštšenko ja runoilija Anna Ahmatova. Elokuun puolivälissä 1946 pidettiin kommunistisen puolueen keskuskomitean kokous, jossa Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov piti laajan puheen. Hän parjasi avoimesti Ahmatovaa ja Zoštšenkoa käyttäen lähes alatyylisiä ilmauksia. Heidät erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, mikä oli molempien kirjailijoiden toimeentuloon rankka isku. Käytännössä he jäivät ystäviensä hyväsydämisyyden varaan. Onneksi tukea tuli sitä kautta. Henkinen isku se oli molemmille. Ja Ahmatova oli musertunut senkin takia, koska hänen poikansa oli vangittuna.

Tästä seurasi kampanjoita myös muualla kulttuurielämässä. Muun muassa säveltäjiä arvosteltiin formalismista. Pelottelu ja uhkailu oli käypä menetelmä. Sergei Prokofjevin entinen, ulkomaalaissyntyinen vaimo vangittiin. Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, poltti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Dmitri Shostakovitš voitti pelkonsa keskittymällä sävellystyöhön unohtaen ulkoisen hälyn. Oikeastaan se oli sama menetelmä kuin Dmitri Lihatšovilla, joka paneutui tutkimuksiinsa.

III.                Poliittisen harjaamisen käytäntöä

Dmitri Lihatšov luonnehtii muistelmissaan noita 40-luvun tapahtumia sarkastisen kyynisesti. Hän toteaa yleisellä tasolla, että niissä sodanjälkeisissä kokouksissa oli paljon järjettömyyksiä, joiden kautta puolue-elimet pyrkivät osoittamaan valtansa ja järkkymättömyytensä ja ilmaisivat valmiutensa puuttua asioihin, joista he todellisuudessa eivät ymmärtäneet mitään. 

Aluksi hän kertoo noiden kokousten ”teknisestä kulusta”, niiden psykologisesta vaikutuksesta kirjavaan kuulijajoukkoon. ”Harjauskokoukset” olivat suullista ilmiantoa. Ne antoivat vapauden kaunalle ja kateudelle. Niissä sai olla ilkeä ja pahansuopa. Niissä oli noitavainojen henkeä, kaikenlaiset iljettävyydet saivat tilaa. Oli niitä, jotka jopa nauttivat tilanteesta ja hurmioituivat luomaan kokousväkeen kauhua. Suggestion avulla haluttiin vaikuttaa ihmisten tajuntaan ja mielipiteisiin.

Se oli joukkohysteriaa, joka vähitellen valtasi koko maan (ja toki laantuikin sitten nopeasti). Ihmiset menettivät oman häpeän tuntonsa tehdessään ilmiantoja ja vasikoidessaan työtovereitaan, opettajiaan ja opiskelukavereita. Eräät jopa kehuskelivat valtansa voimaa.

Nuo kokoukset olivat samaa ”hyvän tuhoamisjärjestelmää” kuin 30-luvun lopun näytösoikeudenkäynnit. Sieltä otettiin mallia. Kohteena olivat tutkijat, kirjailijat, taitelijat, entisöijät, teatteri-ihmiset, siis kaikki henkisen alan toimijat. Hinnalla millä hyvänsä oli saatava ongittua ”harjattavalta” uhrilta tunnustus syyllisyydestä. Osittainenkin myönnytys riitti. Kun tunnustus oli tehty, mitään todisteita ei enää vaadittu. Tämä seurasi sama käytäntöä kuin 30-luvun näytösoikeudenkäynneissä.  Eikä sillä, miten tunnustus saatiin, ollut mitään väliä. Se oli akateemikko Andrei Vyšinskin kehittämä ”juridinen” periaate.

Vyšinski muotoili lainkäytön teoreettiset perusteet teoksessaan Teoria juridisista todisteista (Теория судебных доказательств), josta hän sai Stalin-palkinnon 1947. Vyšinskin mukaan rikoslaki on luokkataistelun väline. Toinen hänen teoriansa kulmakivi oli, että syyllisyys oli ehdoton sen jälkeen kun tunnustus oli tehty, riippumatta toimenpiteistä, joita oli tehty sen saamiseksi. Vyšinski toimi pääsyyttäjänä useissa 1930-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Hänestä saa lisätietoa venäjän kielellä mm. täältä.

”Harjauksen” kohteena oleva henkilö oli demoralisoitava, saattaa hänet tilaan, jolloin hänelle oli kaikki samantekevää ja jolloin hän vain halusi mahdollisimman pian päästä pois yleisön edestä, ”syytettyjen penkiltä”. Silloin tunnustus tuli kuin itsestään.

Suuren yleisön läsnäolo salissa oli kädenojennus pyöveleille.  Kuulijakunta saattoi olla kiusatun puolella, ei ollut mahdollisesti samaa mieltä syytöksistä ja he ehkä kokivat inhon tai sympatian tunteita.  Yhtä kaikki syytetylle oli erityisen raskasta olla tuossa ”näytöksessä” pääosan esittäjänä. Jos joku puhujista pyrki lieventämään syytöksiä tai tyytyi vain toistelemaan jo sanottua, sillä ei ollut merkitystä eikä niiden puheiden sävy painanut vaa’assa mitenkään. Olennaista oli vain se, että syytetty oli ajettu nöyryytettyyn tilaan. Ihmismielissä hänestä tuli tällä tapaa jotenkin arveluttava henkilö.

Nuo tilaisuudet keräsivät satoja opiskelijoita. Pelkästä uteliaisuudesta he niihin usein tulivat, koska oltiinhan syyttämässä tunnettuja henkilöitä, monien merkittävien tutkimusten tai muiden teosten luojia, jotka olivat tottuneet kuulijoiden ja lukijoiden osoittamaan kiitollisuuteen. Nyt he saivat nähdä heidät päinvastaisessa tilanteessa. Heille oli kiinnostavaa nähdä, että ihminen johon he itse ovat suhtautuneet pelon sekaisella kunnioituksella, onkin nyt nöyryytyksen tilassa, samantapaisessa, mutta toki paljon pahemmassa, mistä kenties noilla nuorilla itsellään oli ollut kokemuksia omilta koulu- ja opiskeluajoiltaan.

Lihatšov kertoo esimerkin eräästä Puškin-talossa pidetystä kokouksesta, jolloin ”harjattavana” oli tunnettu venäläisen folkloristiikan ja etnografian tutkija Mark Azadovski (palaan häneen myös alempana). Hänen vieressään istui nainen – tutkijakollega – joka ilmaisi Lihatšoville inhoaan sitä, millaista valhetta ihmiset suoltavat. Tuolloin eräs yliopiston dosentti luki Azadovskin henkilökohtaista kirjettä, jonka Azadovskin oppilas P.Shirjajeva oli onnistunut kaappaamaan. ”Mikä roisto!”, tuo nainen haukkui oppilasta raivoa uhkuen. Sitten tuli tuon naisen itsensä vuoro. Hän astui reippaasti päättäväisenä yleisön eteen kateederille ja aloitti puheenvuoronsa. Lihatshovin yllätykseksi nainen jatkoi samalla linjalla, arvosteli Azadovskia, luetteli hänen ”virheitään” ja palasi sitten omalle paikalleen. Hän kysäisi heti Lihatšovilta posket vielä hehkuen: ”No, miten meni?” Lihatšov kuiskasi naiselle: ”Luulin, että sinä puolustat Azadovskia.” Nainen vastasi, että mitä järkeä siinä olisi ollut, hänethän on jo käytännössä tuomittu. Hän lisäsi vielä kuin ylpeillen: ”Minähän vain toistin sen, minkä muut ovat sanoneet, en tuonut esille mitään uutta.”

Tämähän oli juuri tuon ”harjauksen” pyrkimys. Puhujat voivat sanoa mitä hyvänsä. Riittää, että he edes jollakin tapaa tukevat syytöstä. Se oli ”kansan ääntä”. Tässä yhteydessä Lihatšov vertaa esiintyjiä kreikkalaisen tragedian kuoroon, jolla on näytelmässä oma kommentoiva osansa.

Tämänkaltaiset joukkokokoukset olivat kuin taitavan psykologista silmää omaavan mestarin suunnittelemia.  Salin enemmistö saattoi koostua vastustajista, mutta kuitenkin täyden salin todellinen vaikutus oli päinvastainen kuin se, mitä kukin todella ajatteli. Vaikenemalla tuetaan syyttäjiä, pelko ohjaa olemaan hiljaa ja jos joku syytöksiä vastustava haluaa puolustaa syytettyä, hän tekee sen pehmentäen sanomaansa, ettei itse joutuisi syytösten kohteeksi. Hän luulee olevansa ovela taktikko myöntäessään syytetyn kirjoituksissa olevan erinäisiä virheitä ja ajatellen näin, että tällä tapaa hän voi tämän jollain lailla pelastaa syytetyn tai edes auttaa häntä. Itse asiassa hän tulee tuossa kontekstissaan vain lisäämään vettä myllyyn. Julkisuudessa joukkokokouksen laaja osanottojoukko tulkitaan tueksi syyttäjille, huolimatta yksittäisten ihmisten inhon tunteista tai protestimielialasta.

Usein toki syytetty itsekin sortui myönnytystaktiikkaan haluten sillä tapaa pelastaa paitsi itsensä ja ennen kaikkea myös perheensä. Itse asiassa puoluetoimistossa oli ennakolta usein syytetyn kanssa keskusteltu ja kehotettu tätä ”itsekriittisyyteen”. Ei näillä hätääntyneillä myöntyvyyspuheenvuoroilla ollut toivottua vaikutusta. Joskus ne tuntuivat niin keinotekoisilta ja absurdeilta, että tilaisuuden järjestäjät eivät pystyneet peittämään ylimielisyyttään. Ja jos joku puolestaan pyrki asenteellaan nöyryyttämään tuomitsijoitaan, ei siitäkään hyvää seurannut. Toden totta, oli vaikea valita oma toimintastrategia.

Myös Lihatšoville itselleen oltiin valmistamassa ”harjaamista”. Hänet pelasti sattuma. Juuri kokouksen alla tuli nimittäin päätös hänelle myönnetystä Stalinin palkinnosta  liittyen erääseen tutkimukseen. Eihän sellaista henkilöä voinut nöyryyttää. Tosiasiassa Lihatšov itse oli hyvin varovainen. Hän halusi pitää itsensä mahdollisuuksiensa mukaan erillään noista touhuista. Hän oli kunnian ihminen, ei suostunut parjaamaan kollegoitaan. Eikä hän ollut puolueen jäsen, joten ei häntä käsittääkseni liiemmälti painostettukaan osallistumaan. Hän keskittyi mahdollisuuksiensa mukaan lähinnä tutkimustyöhön, ja tulosta syntyi. Toki yksityisellä tasolla hän tuki syytettyjä. Sillä miksi Lihatšov halusi pitää etäisyyttä tämänkaltaiseen poliittiseen toimintaan, on selvä syy. Hänet oli 20-luvun lopulla tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille neuvostovastaisesta toiminnasta. Uudet syytökset olisivat merkinneet uran loppua ja jopa kuolemantuomiota.

Tuon tähän vahvistukseksi katkelman Valeri Popovin kirjoittamasta Lihatšovin elämäkerrasta.  Popov oli kuullut sen tuttavaltaan ja pitää tietolähdettä luotettavana.

Katkelmassa mainitaan Lihatšovin äiti, joka oli hyvin vireä ja aikaansa seuraava nainen. Hänellä oli luonnollisesti painavat syyt olla pitämättä neuvostovallasta ja alkoi hänen luona kyläilemässä olevalle tuttavalleen arvostella järjestelmää. Dmitri Lihatšov sattui olemaan kotosalla ja kimpaantui välittömästi äidilleen ja suutuksissaan totesi: ”Äiti, älä puhu tuollaisia! Olen jo kerran vankileirin kokenut enkä halua sinne uudestaan!”

Monet ovat myöhemmin hyökänneet Lihatšovia vastaan, tajuamatta millaisessa tilanteessa puun ja kuoren välissä mies oli. Jälkeenpäin on hyvä syyttää, mutta Popov itse toteaa, että nuo irvailijatkin olisivat vastaavassa paikassa varmasti toimineet hyvin lainkuuliaisesti. Lihatšov ei ymmärrettävästi allekirjoittanut Stalinin elinaikana minkäänlaisia protestijulistuksia. Se olisi merkinnyt entiselle poliittiselle vangille suoraa kuolemantuomiota. Ja käytännössä se olisi merkinnyt samaa kenelle tahansa.

Kokousten järjestävät pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti siihen, että istunnoissa esiintyisi nimenomaan syytetylle läheisiä ihmisiä. Oli ystäviä, oppilaita, jatko-opiskelijoita (eli ns.aspirantteja) ja normaaleja opiskelijoita. Heidän arvostelunsa iski kipeimmin. Läsnäolijat kuiskuttelivat: ”Kuinka hänkin voi sanoa noin?” Yhtenä näiden julkisen kokousten tehtävänä oli taittaa siihen asti tottelemattomiksi leimautuneiden moraalinen selkäranka. ”Tottelemattomia” olivat siis ne, jotka vielä jaksoivat protestoida syytöksiä vastaan.

Harva kesti painostuksen. Jotta istunto olisi päättynyt syyttäjien tappioon ja syytösten romahdukseen, niin silloin ”harjattavan” syytetyn ei olisi pitänyt antaa missään vaiheessa periksi. Syytöksiä olisi pitänyt vähätellä päättäväisesti ja saattaa sen myötä syyttäjät häpeään. Ettei sellainen olisi toteutunut, istunnon järjestäjät olivat jo ennakolta ”valmistaneet” syytettyä kehottaen häntä itsekritiikkiin. Samalla asetettiin syytetyn oma organisaatio uhan alle, ei siis pelkästään syytetyn oma työpaikka vaan koko laitos tai osasto. Ja tietysti saattoivat myös perhe ja ystävät joutua kärsimään. Nämä olivat senkaltaisia pelotteita, että  syytetty mietti pari kertaa, kannattiko sittenkin antaa periksi. Ja se joka halusi istunnossa puolustaa vainottua ystäväänsä, saattoi kokea saman kohtalon.

Dmitri Lihatšov kertoo tunteneensa 20-luvulla omissa nahoissaan sen, mitä merkitsee ”oman syyllisyyden tunnustaminen”.  Hänen mukaansa yllä mainitussa Vyšinskin teoriassa ei ole mitään uutta, siinä on vain todettu se, mikä oli käytännössä olemassa. Tunnustus saatiin tuolloin lyömällä, pusertamalla ja lypsämällä. Ne olivat tshekan ja  NKVD:n (sisäasiainkomissariaatti) menetelmiä, joita tietystikään ei käytetty julkisissa kokouksissa.

Jos ”harjauksen” uhri kieltäytyi tunnustamasta itseään kosmopoliitiksi, antipatriootiksi, formalistiksi tai porvarillisten tieteellisten menetelmien käyttäjiksi, häntä alettiin pitää ”puolueen linjan häikäilemättömänä vastustajana”.  Jos hän myönsi syyllisyytensä osittain, niin syytetyn kannalta parhaissa tapauksissa hänelle jäi vain syytös ”itsekriittisyyden puutteesta ”.  Tämä oli onnekasta, koska syytös ei ollut niin suuri, että henkilö olisi voitu karkottaa kaikista laitoksista, joihin hän on ammatissaan sitoutunut. Myös julkaisemisoikeus omille tutkimuksilleen ja muille kirjoituksilleen hänellä saattoi säilyä. Ja jos oikein saivarrellaan, niin täydellinen tunnustaminen olisi ollut mahdotonta, sillä se olisi merkinnyt tuomioista pahinta – isänmaan petturuutta.

Esimerkiksi ylläkin mainittu kirjallisuustieteilijä ja folkloristi Mark Azadovski (1888 – 1954) erotettiin kosmopolitismisyytösten myötä Leningradin yliopistosta, jossa hän johti kansatieteen (folklore) oppituolia. Hänet erotettiin myös Puškin-talosta, jossa myös Dmitri Lihatšov työskenteli. Hänen sallittiin kuitenkin julkaista omia kirjoituksiaan sillä ehdolla, ettei hän kirjoita oman alansa aiheesta, ts. folkloristiikasta, koska hänen venäläistä kansanperinnettä koskevat työnsä olivat joutuneet rankan kritiikin kohteeksi. Azadovski oli hengeltään tutkija eikä hän jäänyt karun tuomion myötä toimettomaksi. Hän alkoi perehtyä dekabristien historiaan, miltä alalta hän sai aikaan arvokasta tutkimustietoa. 

Tällaiset erottamiset ja sen myötä työpaikan menettämiset olivat rankkoja rangaistuksia ihmisille, jotka olivat kuitenkin tottuneet jonkinmoisiin säännöllisiin tuloihin ja vakiintuneeseen elämäntapaan. Ei ollut varoja edes ruokaan. Samassa kokouksessa kuin Azadovski tuomion sai Boris Eihenbaum. Hän joutui elämään ystäviensä hyväntahtoisten avustusten turvin. Ystävät vierailivat hänen luoneen tuoden mukanaan ruokaa, näin hän pysyi hengissä.

Palaan vielä harjausistunnon käytäntöön.  Kokouksissa oli tuttu käsikirjoitus lauserakenteita ja sanavalintoja myöten. Tutuilla ilmaisuilla osoitettiin syytetyn ”epätieteellisyys”. Niihin yritettiin valita sopivia sisältöjä syytetyn tutkimuksista ja saada tämä epäilyttävään valoon. Kaiken tämän jälkeen tehtiin lopulta päätelmä syytettynä olleen tutkijan kosmopolitismista tai tarvittaessa indoeuropeismista tai marrismista. Väitteillä ei tietenkään pystytty todistamaan yhtään mitään. Ei ollut mitään ”syitä”, joiden pohjalta olisi voinut tehdä sellaisia päätelmiä. Harvoin kukaan edes pyysi esittämään mitään laajempia taustoja täysin kontekstistaan irti reväistyille lainauksille. Ne saattoivat jopa olla väitteitä, joita vastaan kirjoittaja itse oli perustellusti argumentoinut. Ne pantiin kuitenkin syytetyn tiliin. ”Tarkkuudeksi” riitti vain ohessa pikaisesti mainittu kirjan tai artikkelin sivunumero.

Salin kireässä ilmapiirissä syytetyn oli vaikea muistaa kaikkea eikä tietojen tarkistukseen ollut mahdollisuutta. Yleensä hänelle annettiin puheenvuoro viimeisenä, kun kaikki muut olivat jo puhuneet. Hänellä ei ollut oikeutta vastata erikseen kuhunkin puheenvuoroon. Syytettyä pyrittiin hänen esiintyessään häiritsemään välihuudoin ja erilaisin vihan ilmaisuin. Puheenjohtaja keskeytti vain syytetyn puhuessa, vastapuoli sai julistaa vapaasti. Ja kun sitten syytetty lopulta pyöveleitään hillitäkseen jotain tunnusti, niin osittainen myöntyminen tulkittiin täydeksi tunnustukseksi. Lopuksi istunnon puheenjohtaja toisti vielä kaiken, mitä muut olivat syytetystä todenneet liittäen mukaan myös mahdollisesti eri soluissa ja kokouksissa mainitut syytökset. Ja jottei niitä unohdettaisi, julkaistiin erityisiä seinälehtiä, joita sitten levitettiin näkyvillä paikoilla tutkimus- tai oppilaitoksessa. Niiden sisältöä valvoivat puolueosastot, kuka tahansa ei voinut mennä seinälehtiin omia kommenttejaan lisäämään.  Niissä tyyli oli usein vapaampaa kuin valtalehdistössä. Uhrit saattoivat joutua pilkan kohteiksi. Karikatyyrit ja lennokkaat iskulauseet oli niissä normaali käytäntö. Niitä viljelemällä pyrittiin vaikuttamaan oppilaisiin, ystäviin, rehellisiin tutkijoihin, jotka olivat yrittäneet puolustaa syytettyjä.

Dmitri Lihatšov kertoo:

Kerran kuljimme Boris Tomaševskin kanssa instituuttimme seinälehden luo, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu: ”Formalismi on kitkettävä juurineen”. Boris Viktorovitš vilkaisi iskulauseita likinäköisillä silmillään todeten äänekkäästi: ”Aikaisemmin oli sanottu selvemmin: Lyö jutskua, pelastat Venäjän!” Heti poistuttuamme seinälehden luo tulla pyrähti vasikoita, jotka seurasivat lukijoiden reaktioita. Boris Viktorovitš sen luonnollisesti tiesi.

Pushkin-talon edustalla oleva Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin patsas

IV.                Syytettyinä neljä tutkijaa

Kerron tässä vaiheessa Valeri Popovin elämäkerran pohjalta huhtikuussa 1949 pidetystä harjaamiskokouksesta, jossa syytettyinä olivat Mark Azadovski (1888-1954), Grigori Gukovski  (1902-1950), Viktor Zhirmunski (1891–1971) ja Boris Eihenbaum (1986-1959). Heistä Azadovskia ja Eihenbaumia syytettiin poissaolevina, toki lääkärintodistukset olivat vakuuksina sairastumisesta. Kokous herätti huomattavaa kiinnostusta, sillä Gukovski ja Zhirmunski olivat opiskelijoiden keskuudessa suosituimpia luennoitsijoita.  Azadovskista ja Eihenbaumista olen jo yllä kertonut.

Kyseessä oli tieteellisen neuvoston istunto, jonne oli poikkeuksellisesti kutsuttu myös opiskelijat, mistä syystä kaikki opinnot oli peruttu. Istunnon aiheena oli taistelu kosmopolitismia vastaan. Popov valaisee omalla ironiallaan yleistä ilmapiiriä. Kampanjan järjestäjät olivat vakuuttuneet, että kaikki arvokas ihmiskunnan historiassa on luotu tai keksitty Venäjällä. Pilkkaajat irvailivat, että ”Venäjä on elefanttien kotimaa”. Ja Popovin mukaan irvailijoita riitti, ironinen sävy sai suosiota, vaikka aika ei niitä suosinut.

Kommunistinen nuorisoliitto Komsomolilla oli tuolloin käytävällä valtavan leveän paperinen seinätaulu. Se oli sijoitettu tyhjälle seinälle miesten ja naisten käymälöiden väliin. Oli kirpeää huumoria herskyvä  lausahdus: ”Komsomol-lehti – klosetista klosettiin” . Mutta se huumori ja satiiri kuuluivat näiden lehtien luonteeseen.  Tuon mainitun kokouksen alkajaisiksi tuomittiin jo edesmennyt (vuonna 1906 kuollut) akateemikko Aleksandr Veselovski, joka kuului Puškin-talon tutkimuslaitoksen perustajiin. Kun sitten myöhemmin yliopistossa kunniapaikalle sijoitettu Veselovskin pysti piti poistaa, niin komsomolin ilopillerit loivat siitä hauskan karikatyyrin. Ei taistelu kosmopolitismia vastaan siis ollut aina ihan tiukkapipoista. 

Kokous alussa oli siis historian lehtien havinaa mutta Veselovskin saaman tuomion jälkeen päästiin nykyaikaan.  Ja tässä vaiheessa istunnon järjestäjät kokivat kovan kolauksen. Tunnelma salissa oli kaikkea muuta kuin sopiva millekään ”harjaamiselle”. Oppitunnit oli peruutettu, jotta opiskelijat pääsivät paikalle. Oli luotettu heidän ”poliittiseen tietoisuuteen”. Mutta paikalle olikin tultu toivoen saada kuulla suosittujen opettajien luentoja. Heidät siis toi paikalle tiedon nälkä eikä mikään lynkkausmentaliteetti. Eivät he parhaita opettajiaan halunneet erotettavan.

Filologisen tiedekunnan dekaani G.P.Berdnikov johti kokousta. Käsittelyn aluksi puhui eräs jatko-opiskelija, joka haukkui professoreita ”pokkuroinnista lännen edessä”. Popov tulkitsee, mitä vastapuolella on mielessä liikkunut. Opiskelijoiden suosikkiluennoitsija Grigori Gukovski oli perehtynyt 1700- ja 1800-luvun Venäjän kirjallisuuteen sekä Aleksandr Puškiniin. Hän oli luennoillaan kertonut arvostavansa länsimaista kirjallisuutta, mikä ei suinkaan merkinnyt pokkuroimista.  Myös germanisti Zhirmunskin työt saivat väitteet kuulostamaan naurettavilta. Kokouksessa Gukovski pystyi helposti torjumaan syytökset Lännen ihailusta. Hän totesi, että jos piti länsimaisesta kirjallisuudesta, ei merkinnyt ”palvomista” tai ”pyyteetöntä ihailua”. Myös professori Zhirmunski pystyi omien tutkimustensa kantamana puolustautumaan ja suhtautui arvostelijoihinsa ivallisesti.

Esiintymisvuoroon tuli Georgi Makogonenko, Gukovskin oppilas, josta myöhemmin tuli tunnettu professori. Kokousyleisö odotti, että tapahtuu se, mikä oli noihin aikoihin niin tavanomaista: oppilas kavaltaa opettajansa haukkuen vanhakantaisen professorin riittämättömästä marxismin tuntemuksesta, ja sen myötä vakavista poliittisista virheistä, joita puolue-elimet oli pantava selvittämään. Makogonenko ei kuitenkaan sanonut yhtään mitään sellaista, jota hänen odotettiin sanovan. Hän ei edes maininnut syytettyjen nimiä. Sen sijaan hän pohti pitkään Rousseaun kosmopolitismia poistuen lopulta yleisön edestä runsaiden aplodien saattelemana. Noihin aikoihin sekin, että ei sano omassa puheenvuorossaan yhtään mitään, vaati suurta rohkeutta.

Tuon puheenvuoron jälkeen kokouksessa tapahtui käänne. Yleisön eteen nousi Nikolai Mordovtšenko, rintamamies, joka oli jo väitellyt ja odotti väitöstyönsä vahvistusta Moskovasta.  Hän esitti jyrkästi Gukovskia puolustavan kannanoton. ”Voitte vaikka lyödä minua, mutta olen aivan varma, että Grigori Gukovski tekee vielä paljon neuvostotieteen eteen!”

Salissa kuului taputuksia. Myös eräät kommunistit taputtivat. Monet olettivat, että Mordovtšenko pidätetään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nähtävästi listaa ei haluttu enää laajentaa. Tosin hänen väitöstyönsä hyväksymistä viivyteltiin. Odottelu aiheutti koko elämänsä tieteelle uhranneelle miehelle sen kaltaisen stressin, että hän sairastui pian syöpään ja kuoli ennenaikaisesti.

Popov lainaa erästä kokouksessa läsnä ollutta, joka oli kertonut vaikutelmistaan. Tämä oli arvellut, että nähtävästi Zhirmunski vangitaan ja Gukovski vapautetaan. Syy oli se, että Zhirmunski oli käyttäytynyt ylimielisesti ja ivallisesti, kun taas Gukovski oli ollut kiihdyksissä ja tämän perusteella hän uskoi, että tyydytään pelkkään ”harjaamiseen” eli löylytetään uppiniskaista.  Kävi kuitenkin päinvastoin. Gukovski vangittiin ja sangen nöyryyttävänä hetkenä noin vuosi tuon istunnon jälkeen.

Virallisesti mies kuoli vankilassa sydänkohtaukseen mutta Lihatšov arvelee, että hänet murhattiin.

Kerron tuon pidättämisenkin. Siihenkin liittyi nöyryyttämistä. Se tapahtui Riikan lähettyvillä uimarannalla. Gukovski oli rannalla uimahousuissa. Hänen luoksensa tuli mies ja sanoi: ”Olette pidätetty? Onko teillä mitään kysyttävää?” Gukovski sanoi: ”Voinko mennä hotellihuoneeseeni hakemaan vaatteeni?” Mies vastasi: ”Ette!”. ”Voinko pyytää erästä tuttavaani hakemaan ne?” Gukovski kysyi. ”Kyllä”, oli tšekistin ”jalomielisyyttä osoittava” vastaus.  Gukovski meni pikaisesti erään tuttavansa luo kuiskaten tälle: ”Hotellihuoneeni pöydällä on Gogolia käsittelevän kirjani käsikirjoitus. Ottakaa se ja kätkekää.”

Gukovski ajatteli päällimmäiseksi omaa tutkijan uraansa. Hän vielä uskoi palaavansa tutkimustensa pariin. Se oli Popovin mukaan tuon ajan tyypillinen piirre. Elämässä katsottiin eteenpäin toiveikkaana. Mutta hän ei saanut elää enää kauaa. Vielä samana vuonna hän menehtyi ja, kuten yllä totesin, mahdollisesti epäselvissä oloissa.

Gukovskin elämään liittyy kuitenkin koskettava jälkitarina, joka todistaa poliittisen ”harjaamisen” seurauksista. 

Gukovski ja tytär

Aleksandr Gukovskilla oli parikymppinen tytär nimeltään Nataša (1928 – 1980). Tämä oli ylpeä isästään, joka sittemmin kuoli 47 vuoden iässä. Kun Gukovski ja myös hänen veljensä Matvei vangittiin, tytär sai paljon tukea hänelle läheisiltä ihmisiltä ja niiltäkin, jotka eivät olleet häntä aikaisemmin tunteneet. Monet keräsivät rohkeutensa ja tulivat juttelemaan tyttären kanssa. Mutta toki oli niitäkin vanhoja tuttavia, jotka tyystin unohtivat reitin Gukovskin kotiin.

Nataša Gukovskaja, niin kuin ylipäänsä kaikki vangittujen lapset, olivat uhan alla. Pelastus tuli toisen professorin perheestä. Professorin poika Nikolai Dolinin, itsekin myöhemmin professori, kosi Natašaa. Nuoripari meni naimisiin. Nikolai uskoi, että kuuluisaan Dolininin perheeseen ei kajota. Luotettiin siihen, että pahantekijöilläkin on omat rajansa. Vähin mikä häntä olisi voinut uhata, oli karkotus kaupungista. Nyt Nataša saattoi jäädä Dolininien perheeseen, mikä oli tyttärelle pelastava turvaverkko. Tuota tapausta ennen Nikolai ja Nataša olivat olleet pelkkiä ystäviä.  Romanssin poikastakaan ei heidän välillään ollut. Parisuhteesta tuli kuitenkin kestävä. Nataša arvosti Nikolain jaloa elettä. Perheeseen syntyi kaksoset Juri ja Tanja. Ukki ei ehtinyt tyttärenlapsiaan nähdä.

Natašasta tuli myöhemmin tunnettu kirjallisuuden tutkija ja lastenkirjailija, sukunimi oli nyt Dolinina. Valeri Popov kertoo tunteneensa hänet ja ihailleensa häntä. Hän oli lahjakas, hyväntahtoinen järkevä ihminen. Hän kertoo käyneensä perheen kotona ja tavanneensa siellä tunnettuja henkilöitä, kuten mm. kielentutkija Juri Lotmanin.

Nataša Dolinina katsoi elämässään tärkeäksi puolustaa vainottuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1974 hän toimi Jefim Etkindin hyväksi ja hänen tukenaan. Etkind kuitenkin karkotettiin, mutta ystävyys jatkui edelleen. Etkind oli Aleksandr Solženitsynin, Andrei Saharovin ja Iosif Brodskin tukija ja samizdat-julkaisujen taustavoima. Vuonna 1974 hänet erotettiin kirjailijaliitosta, häneltä otettiin pois professorin arvo ja jopa Neuvostoliiton kansalaisuus sekä karkotettiin maasta.  Pääasiassa häntä syytettiin siitä, että hänellä oli ollut hallussaan Aleksandr Solženitsynin käsikirjoituksia. Sittemmin hän toimi yli kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa professorina. Hänen ansiokseen luetaan mm. Vasili Grossmanin romaanin Elämä ja kohtalo julkaisu.

Etkindiä itseään syytettiin 40-luvun lopulla kosmopolitismista.  Hän sai vuonna 1949 potkut Leningradin pedagogisesta instituutista ja joutui muuttamaan Tulaan, jossa hän tosin pystyi toimimaan opettajana paikallisessa pedagogisessa instituutissa.

…

Palaan vielä tuon ”harjausistunnon syytettyjen kohtaloihin.  Heitä kaikkia siis syytettiin ”porvarillis-liberaalien näkemysten propagoimisesta”. Viktor Zhirmunski karkotettiin Leningradin yliopistosta. Hän palasi vanhaan työpaikkaansa vasta vuonna 1956. Boris Eihenbaum erotettiin. Saman vuoden syksyllä hän joutui hyökkäysten kohteeksi, yhtenä kitkeränä arvostelijana oli kirjailijaliiton puheenjohtaja A. Fadejev.  Kun Eihenbaum erotettiin myös Puškin-talon tutkimuslaitoksesta, hän menetti kaikki mahdollisuutensa saada töitään julkaistua. Hänen täytyi odottaa Stalinin kuolemaa, ennen kuin työskentelymahdollisuudet palasivat. Hän kuoli vuonna 1959 traagisesti kesken erään tilaisuuden.

Mark Azadovskista kerroi jo edellisessä luvussa. Hän siis joutui paneutumaan uuteen tutkimusalaan. dekabristien historiaan. Hänen pojastaan haluan sanoa muutaman sanan. Vuonna 1941 syntynyt Konstantin on merkittävä kirjallisuuden tutkija ja tehnyt työtä myös ihmisoikeuksien eteen. Vuonna 1980 hänet pidätettiin tekaistujen johtolankojen perusteella. KGB teki kotietsinnän hänen asuntoonsa ja muka löysi sieltä huumeita. Tosiasiassa huumausaineet oli KGB:n itsensä sinne asettamia. Hän sai kahden vuoden vankileirituomion, josta hänet rehabilitoitiin vuona 1989.

…

Popov haluaa puolustaa Neuvostoliiton älymystöä, jonka käytöstä on syytetty pelkurimaiseksi.  Hänen mukaansa on väärin leimata heidät vasikoiksi. Tiedemiehet toimivat toisiaan tukien ja suojellen niissä rajoissa kuin pystyivät. Myös Dmitri Lihatšov toteaa elämäkerrassaan, että nuo ”harjaamiskokoukset” menettivät ennen pitkää voimansa, kun ihmisten keskinäinen kunnioitus pääsi voitolle.

Sivistys auttoi kestämään. Se antoi moraalista vahvuutta ja älyllistä tilanteenhallintaa. Sivistys antoi voimaa selvitä hankalasta tilanteesta. Lihatšov lisää, että monet lahjattomat ihmiset yrittivät puolueen tukea hyväksi käyttäen edetä urallaan ja saada itselleen nimeä tieteen saralla, mikä aiheutti hämmennystä ja sekaannusta.  Se mursi työyhteisön keskinäisiä suhteita. Kyräily häiritsi normaalien ihmissuhteiden ylläpitoa.

Dmitri Lihatšov

Kosmopolitismin vastaista taistelua on kirjailija Juri Trifonov käsitellyt romaanissaan Talo rantakadulla. Suosittelen, mutta on hyvä muistaa, että teos on kirjoitettu 70-luvulla ja se kertoo myös siitä, miten salaillen ja vihjaillen asiaa piti tuona Brežnevin pysähtyneisyyden kautena käsitellä.

...

Laitan tämän osan loppuun vielä yhden esimerkin Popovin kirjasta.  Tarkkaa vuotta en tiedä, saattaa olla jopa 30-luvun lopulta.

Daniil Granin on kertonut seuraavan jutun, kun tultiin pidättämään professori Berkovia.

-          Kun kerran olette kirjallisuusihmisiä, niin kirjoittakaa itse!

-          Mitä minun pitää kirjoittaa?

-          No se, että olette ruotsalainen vakooja ja että aioitte … räjäyttää Kronstadtin!

Berkov ymmärsi, että ei hän selviä tilanteesta mutta päätti kirjoittaa niin, että edes myöhemmin hänen todistuksista kävisi ilmi, että kaikki oli vain hölynpölyä. Ja hän kirjoitti näin:

”Ruotsalainen agentti oli värvännyt minut, me tapasimme Kazanin tuomiokirkon luona, jossa hän tarkensi minulle tehtäväni ja luovutti räjähteen. Hänen nimensä oli Michael Andreas Barclay de Tolly.”

Berkov vangittiin, oli siellä vuoden päivät ja vapautui.  Eli sen jälkeen vielä pitkän elämän.

V.                  Mihail Zoštšenko puolusti kunniaansa

Kerroin alussa satiirikko Zoštšenkosta, joka joutui Anna Ahmatovan kanssa vuonna 1946 tulilinjalle ja molemmat erotettiin kirjailijaliitosta. Kerron vielä satiirikon elämänvaiheista vuodesta 1953, jolloin Iosif Stalin kuoli. Siihen eivät nimittäin ”harjauskokoukset” päättyneet, vaikka suurin polte oli jo laantumassa. Zoštšenko joutui kuitenkin vielä kova kovaa vasten. Ajat olivat kuitenkin jo muuttumassa, entisen kaltaista nöyryytystä ei ollut enää niin helppoa toteuttaa.

Kokouksessa tapahtui hyvin mielenkiintoisia seikkoja.  Mukana ollut Daniil Granin teki siitä tarkat muistiinpanot (pikakirjoituksella). Niiden pohjalta Valeri Popov kertoo kokouksen kulusta omassa Zoštšenko-elämäkerrassaan.  Tarina on pitkä enkä nyt voi kaikkia käänteitä kertoa. Laitan vain lyhyen yhteenvedon.

Kerron kuitenkin hieman hänestä ja lähinnä siitä, mitä hänelle tapahtui vuoden 1946 tapahtumien jälkeen.

Hänhän oli 20-luvulla noussut suureen suosioon eikä häntä voinut jättää aivan heitteille. Satiirikon suurena vaarana on joutua väärinymmärretyksi. Niin kävi Zoštšenkollekin. Ennen erottamistaan hän oli kirjoittanut kertomuksen lastenlehteen tarinan apinan seikkailuista, jossa leikiteltiin hieman ruoan kanssa. Ei osannut mies arvata, että kertomus julkaistiin tilanteessa, jolloin maassa oli nälänhätä. Ei auttanut selitykset, että kertomus oli kirjoitettu jo aiemmin. Mies syyllistettiin, ajateltiin hänen irvailevan valtiota. Olen tarinan itse lukenut ja minusta se tuntuu varsin harmittomalta.

Erottamisensa jälkeen hänellä oli tiukkaa. Vähitellen hän sai kirjailijatovereiltaankin sympatioita ja häntä hieman julkaistiinkin. Suuri apu hänelle tuli Karjalan tasavallasta. Hän venäjänsi Antti Timosen teoksen. Ja jonkinmoinen menestys oli Maiju Lassilan tutun klassikon Tulitikkuja lainaamassa venäjännös. Se julkaistiin vuonna 1949. Painos oli 30 000. Sen veran tabu kirjailijan nimi kuitenkin oli, että suurimmassa osassa painoksesta ei ole mainittu lainkaan kääntäjää. Ei Zoštšenko osannut suomea. Venäjännös on tehty raakakäännöksestä, joten meidän kriteerein kyse olisi stilisoinnista. Hän venäjänsi vielä toisenkin Lassilan teoksen.

Vierailin jokin aika sitten Mihail Zoštšenkon kotimuseossa Pietarissa. Sen työntekijä totesi, että Tulitikkuja lainaamassa on aivan upea venäjännös. Hän lisäsi, että ”parempi kuin alkuperäinen” mutta se on vain venäläinen sanonta, ei hän voi alkuperäistä tuntea.

Joka tapauksessa nuo työtehtävät auttoivat satiirikkoa selviämään vaikeasta ajasta. Tähän on lisättävä ”jotenkuten”. Erottaminen oli miehelle kuitenkin kova isku, millä oli vaikutuksensa hänen mielenterveyteensä.

Iosif Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Kesäkuussa samana vuonna Zoštšenko hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi. On kuvaavaa, että hänet hyväksyttiin, eikä jäsenyyttä palautettu.  Se on periaatteellinen ratkaisu. Sillä haluttiin välittää ainakin se, että vuoden 1946 syytöksistä ei ollut luovuttu.

Seuraavana vuonna toukokuun 5. päivänä Mihail Zoštšenko ja Anna Ahmatova kutsuttiin vieraiksi tilaisuuteen, jossa englantilaiset opiskelijat saattoivat esittää heille kysymyksiä. Popov arvelee, että tilaisuus oli järjestetty nimenomaan, jotta testattaisiin heidän näkemyksiään puolueen asetuksesta vuodelta 1946. Popov panee merkille, että opiskelijat lukivat kysymyksiä suoraan paperista eivätkä he mitenkään reagoineet esitettyihin vastauksiin. Kaiken lisäksi hän on tutkinut opiskelijoiden nimilistaa eikä ole havainnut, että heistä kukaan olisi myöhemmin esiintynyt tutkijana.

Keskustelun aikana opiskelijat kysyivät, hyväksyivätkö Ahmatova ja Zoštšenko vuoden 1946 keskuskomitean päätöksen. Zoštšenko kieltäytyi hyväksymästä Andrei Zhdanovin esittämiä syytöksiä. Hän ei myöntänyt tehneensä mitään virhettä. Ahmatova hyväksyi. Siinä katsottiin olevan taustalla se, että hänen poikansa oli edelleen vankilassa eikä hän halunnut itselleen lisää vaikeuksia.

Pian tämän jälkeen (28.5.1954) kirjailijaliiton raportissa arvosteltiin Zoštšenkoa. Leningradissa järjestettiin kesäkuun puolivälissä uusi kokous, jonka puheenjohtajaksi saapui Moskovasta itse Konstantin Simonov. Häntä pidettiin rakentavana ja kompromissihakuisena miehenä, joka oli jo aikaisemmin edistänyt Zoštšenkon teosten julkaisemista.

Kokous katsottiin sovittelevaksi eleeksi, jonka myötä Zoštšenko olisi saanut asemansa  ja hänen virheensä olisi unohdettu. Kuitenkin se voidaan katsoa ”harjaukseksi”, jossa Zoštšenkon oli määrä katua virheitään ja myöntää puolueen olleen oikeassa vuoden 1946 päätöksestään.  Samalla hänen oli peruttava puheet, jotka hän oli lausunut englantilaisten opiskelijoiden tapaamisessa reilu kuukausi aiemmin. Hänen oli siis hyväksyttävä Zhdanovin häneen esittämä kritiikki.

Ahmatovan asiaa ei käsitelty, koska tämä oli myöntänyt Zhdanovin olleen oikeassa ja toimineensa itse väärin.

Kokous oli juhlava, sen puheenjohtajistossa istui Simonovin ohella muitakin arvovaltaisia henkilöitä. Yleisöäkin oli paikalla. Oli selkeä tavoite pitää yllä puolueen arvovaltaa. Sitä ei edelleenkään saanut kritisoida. Simonov ja kaikki muutkin odottivat, että kyseessä oli vain muodollisuus. Ja tästä oli kai jo epävirallisesti sovittu. Zoštšenkon odotettiin peruvan sanansa, ja rauha olisi ollut maassa. Kirjailija olisi saanut takaisin menettämänsä etuisuudet. Kuitenkin mies piti pitkän puheenvuoron, jossa torjui edelleen kaikki syytökset. Myös kokouksen puheenjohtajistossa istuneet saivat kuulla kunniansa. Zoštšenko puhui katkeraan sävyyn ja sanoi vähät välittävänsä, mitä joku virkamies häneltä vaati.

Zoštšenko käsitteli puheessaan hieman myös Anna Ahmatovan ratkaisua. Hän ymmärsi tätä ja totesi, että tämän tilanteessa olisi ehkä toiminut samoin. Ahmatova ei halunnut pojallensa ikävyyksiä ja toivoi, että tämä joskus pääsisi vapauteen. On muistettava, että suojasään aika ei ollut vielä alkanut. Elettiin epämääräistä kautta. Tosin L. Berijan pidättäminen ja teloittaminen oli jo merkkinä mullistuksista puoluejohdossa.

Tilanne hämmensi täysin sekä puhemiehistön että yleisön. Se oli eräänlainen sensaatio. Kun vielä itse Simonov uskoi kuulevansa aivan toisensävyisen puheen. Nähtävästi Zoštšenko oli muuttanut viime hetkellä mieltään ja päättänyt puolustaa kunniaansa. Hän oli entinen sotilas ja sen myötä sotilaan veri oli tuonut kunnian tunnon.

Kokouksen jälkeen lehdistössä ja radiossa levisi hyvin kielteistä aineistoa Zoštšenkosta. Hän joutui julkisen ryöpytyksen kohteeksi, mikä heikensi hänen jo ennestään heikkoa terveyttään.

Samana vuonna 7. syyskuuta Izvestija-lehdessä julkaistiin artikkeli ”Faktat paljastavat panettelun”. Se oli tavallaan ryöpytyksen huipentuma. Miehen nimi katsoi julkisuudesta joksikin aikaa.

Zoštšenkon mielenterveys ja taloudellinen tilanne oli edelleen heikko. Hän mm. joutui muuttamaan pienempään asuntoon. Tosin vanha asunto olikin turhan suureellinen.

Seuraavana vuonna ilmapiiri vapautui, elettiin jo suojasään aikaa. Häneltä alkoi ilmestyä jälleen kertomuksia.  Vuonna 1956 ryhmä kirjailijoita Kornei Tšukovskin johdolla alkoi myötävaikuttaa ja vedota siihen, että Zoštšenkon maine palautettaisiin. Terveys kuitenkin heikkenee koko ajan  ja kirjailija kuoli vuonna 1958.

 

Mihail Zoshtshenkon kotimuseo Pietarissa

Lähteitä:

Лихачев, Дмитрий                   Мысли о жизни. Воспоминания. Санкт-Петербург 2015.

Попов, Валерий                        Дмитрий Лихачев. Москва «Молодая гвардия» 2014.

Попов, Валерий                        Зощенко. Москва «Молодая гвардия» 2015.

Kazmina-Björkbacka, Angelina                          Venäläinen onni. Stalinin kauden perhekronikka. Suom. Oiva ja Sergei Björkbacka. Books on Demand, 2010.