Eduard Limonov

Kirjailija Eduard Limonov kuoli tiistaina 17. maaliskuuta Moskovassa. Hän oli syntynyt helmikuussa 1943 ja oli kuollessaan 77-vuotias. Nyt hänet on jo haudattukin (uutinen Kommersant-lehdessä). 

Limonov kirjan "Toinen Venäjä" kannessa, vuoden 2015 painos.

Jos kutsuu Limonovia pelkästään kirjailijaksi, niin jotain jää uupumaan. Hän, ei todellakaan jäänyt laakereillaan lepäämään eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli myös runoilija, esseisti, kansalaisaktivisti, poliitikko ja kai jonkinlainen anarkistikin, suoran toiminnan mies. Ja voi kai häntä pitää myös seikkailijana, koska ehti hän osallistua 90-luvulla myös Balkanin sotaan. Häntä on nimitelty myös fasistiksi, mutta vaikka hän toki saattoi mennä poliittisessa toiminnassaan äärimmäisyyksiin, niin omien tuntemusteni perusteella sitä leimakirvestä en häneen iske. Hän loi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä oman kansallisbolševistisen puolueen, jonka kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Sen myötä hän joutui myös virkavallan hampaisiin. Kaikenlaisista joukkomurha-aatteista hän oli kuitenkin kaukana. Poliittisena toimijana hän kokeili ajoittain virkavallan rajoja mutta minä näen hänet ennen kaikkea taiteilijapersoonallisuutena.

Vielä tämän vuoden tammikuussa hän esiintyi TV-ohjelmassa esitellen tuoretta kirjaansa, joka käsittelee hänen elämäänsä liittyviä kuvataiteilijoita.  Hän vaikuttaa keskustelussa pirteältä ja innostuneeltakin. Pian tuon jälkeen hän kuitenkin sairastui eikä siitä enää selvinnyt. Ohjelma on katsottavissa youtubessa, kerron siitä jutun loppupuolella.Tuo ei kuitenkaan ole Limonovin viimeinen teos. Kuulemani mukaan hän ehti kirjoittaa vielä teoksen omista ulkomaan vuosistaan. Uutisen mukaan se julkaistaan postuumisti huhtikuussa.

Tutustuin ensi kerran Limonovin tuotantoon opiskeluvuosinani 80-luvun alussa. Hänen vuonna 1976 New Yorkissa ilmestynyt esikoisromaaninsa osui sattumalta Jyväskylän yliopiston kirjastossa silmiini.  Kiinnostus heräsi ja lainasin teoksen tietämättä kirjailijasta yhtään mitään. Tuolloin olin alkanut kiinnostua venäläisestä emigranttikirjallisuudesta ja tämä romaani oli minulle aivan uudenlaista luettavaa. Olin tottunut neuvostoliittolaiseen sovinnaiseen proosaan, lähinnä klassikkojen asemaan nousseisiin merkkiteoksiin. Nyt edessäni oli jotain aivan muuta - rivoa, seksististä ja alatyylistä tekstiä, joka soljui vuolaana eteenpäin. Ei ollut mikään ihme, että suorastaan ahmin teoksen lävitse. Kielitaitokin samalla monipuolistui.

Limonov oli loikannut vuonna 1974 kuvankauniin vaimonsa Jelena Štšapovan kanssa Neuvostoliitosta länteen. Heitä auttoi siinä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin leski Lily Brik, joka sattui vielä olemaan hengissä. Tämän ystävätär auttoi nuorta paria New Yorkissa elämisen alkuun. Pian muuton jälkeen pariskunta kuitenkin erosi. Jelenalle avautui ura menestyvänä mallina. Sen jälkeen luuserin oloinen Eduard alkoi olla hänelle lähinnä taakka. Myöhemmin hän avioitui italialaisen aatelismiehen kanssa, näin kotoutuminen onnistui. Aloittelevalle kirjailijalle ero oli raju isku. Hän jäi kuin tyhjän päälle. Onneksi emigranttipiireissä pidettiin yhtä, ihmissuhteita löytyi mutta nekin takkuilivat. Hän pääsi ankarassa selviämiskamppailussa kuitenkin voittajaksi. Turhauman ja irrallisuuden tunnoista syntyi vuonna 1976 romaani Это я — Эдичка (”It’s me – Eddie”). Se oli venäjänkielinen mutta teos käännettiin pian englanniksi. Se on omakuva harhailevasta elämäänsä etsivästä nuoresta miehestä, joka kokeilee kaikkea muodikasta huumeista biseksuaalisiin suhteisiin.  

Läpimurtoromaanin päähenkilö Eddie muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään, samoin romaanista löytyy muitakin tunnistettavia hahmoja, ennen kaikkea myös entinen vaimo Jelena. Jelena muutti myöhemmin miehensä kanssa Italiaan ja kirjoitti 2000-luvulla muistelmansa, jonka otsikossa ”It’s me Jelena” hän hyödynsi ex-miehensä teosta.

Tuosta romaanista lähtien aloin seurata Limonovin uraa. Kehitys ei ollut hohdokas ja elämä oli kai jatkuvaa selviämiskamppailua. Onneksi läpimurtoromaani myi hyvin ja tekijänoikeuspalkkioita juoksi. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan suomennettu.

Oikeastaan aluksi Limonov osin unohtui mutta uran seuraaminen jatkui siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Limonov palasi syntymämaahansa. Tuota ennen Limonov oli 80-luvulla muuttanut Pariisiin ja saanut vuonna 1987 Ranskan kansalaisuuden. Ja myös Mihail Gorbatšov ehti palauttaa miehelle Neuvostoliiton kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt loikkauksen myötä.

1990-luvulla Limonovin elämässä olikin sitten monenmoisia käänteitä. Ehkä rajuin liike oli lähteä taistelemaan Balkanille Bosnian sotaan serbien riveihin.  Vastassa oli myös katoliset kroaatit, ja koska Limonovilla oli tuolloin vielä Ranskan kansalaisuus, hänen läntiset maanmiehensä eivät katsoneet toimintaa kovin myötämielisesti. Noista Balkanin sodan vuosista voisi kertoa paljon. Tosiasia kai on, että Limonov itse on suurennellut omaa rooliaan. Toisaalta sitä on myös turhan paljon vähätelty. Kyllä hän kai taisi muutaman kerran käyttää asettakin, mutta ei sen vuoksi hänestä pidä tehdä sotasankaria. Arvokasta elämänkokemusta hän kuitenkin sai. Ja kyllä hän siinä samassa pani myös henkensä alttiiksi. Noista vuosista ja monista muistakin 90-luvun kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan ”Sankarin anatomia” (Анатомия героя, 1998). Kirjan kuvituksessa hän esiintyy serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa (alla oleva kuva on kuitenkin toisesta teoksesta). Inhorealismiakin löytyy, kun joku Balkanin muslimi pitää kädessään vihollisensa päätä.

Limonov ja Radovan Karadžić, kuva vuodelta 1992 ("Kuolleiden kirja" 2013) 

…

Ennen kuin menen eteenpäin, niin on kerrottava eräästä tärkeästi kirjasta, joka on saatavissa myös suomeksi. Se on ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren elämäkertateos vuodelta 2011:

Emmanuel Carrère, Limonov. Suom. Kristina Haataja. LIKE, Keuruu 2013.

Teos on raikas lukukokemus, oman Limonov-harrastukseni kannalta oikea herkkupala. Merkittävän kirjailijan ja toimittajan uran sittemmin luonut Zahar Prilepin oli Carrerelle teosta valmisteltaessa tärkeä lähde. Hän oli nuorena mukana Limonovin poliittisessa toiminnassa. Suhteesta kehittyi Prilepinin omien sanojen mukaan lähes isällinen. Sen hän toteaa tässä melko tuoreessa keskustelussa.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjoittanut tähän blogiini pari Limonoviin liittyvää kirjoitusta. Valmistelin tekstiä myös tuosta elämäkerrasta mutta se jäi hieman puolitiehen. Ehkä taisin antaa aiheen kypsyä. Seurasin tuolloin Limonovin omaa blogia ja kaipasin sitäkin kautta jotain syvempää tuntumaa kirjailijaan. Sieltä sain idean suomentaa hänen muistokirjoituksensa eteläafrikkalaisesta kansalaisoikeustaistelijasta Nelson Mandelasta. Se on kirjoitettu joulukuussa 2013 ja löytyy täältä.

Toinen mainintani Limonovista liittyy kirjoitukseeni eurasianismin aatetta edistäneestä Aleksandr Duginista. Miehillä oli 90-luvulla aktiivista yhteistyötä. Limonov ja Dugin halusivat molemmat tahollaan tuoda kansallismielistä näkökulmaa poliittiseen toimintaan liberalismin vastapainoksi. Tiet kuitenkin erosivat.  Tuon jälkeen Dugin perusti Geostrategisen tutkimuskeskuksensa, jolle myöhemmin myös Putin antoi tukensa.  Euraasia-aate ei käsittääkseni ollut Limonoville edelleenkään vastenmielinen. Se käy ilmi ainakin hänen vuonna 2003 julkaisemastaan teoksesta ”Toinen Venäjä”, josta keron enemmän alemapana.

Lainaan tähän huhtikuussa 2014 julkaisemastani tekstistä Limonovia koskevan kommenttini. Sen taustatiedot olen saanut Carrèren teoksesta.

Luin syksyllä tuoreen suomennoksen ranskalaisen Emmanuel Carreren kirjoittamasta Kansallisbolševistisen puolueen päähahmon, kirjailija Eduard Limonovin elämäkerrasta. Kirja sivuaa myös Limonovin ja Duginin poliittista yhteistyötä 90-luvun loppupuolella. Molempien kannattajat toimivat samoissa tiloissa. Dugin osasi lumota puheillaan myös Limonovin kannattajia. Tämä vitsaili nimitellen Duginia ”tohtori Göbbelsiksi”, mikä kertoi paitsi Limonovin huumorintajusta myös orastavista ristiriidoista. Sittemmin tuli välirikko. Eron taustalla oli molemminpuolisia syitä. Limonovin kannattajat vierastivat salkku kädessä kulkevia juutalaisvastaisia ortodoksipappeja, joiden mielipiteitä jotkut pitivät lähes fasistisina. Toisaalta duginilaiset eivät voineet sietää Limonovin väkeä: proletaareja, tappelupukareita ja rokkareita. Ristiriita oli ilmeinen, vaikka paljon yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita heillä oli, mainittakoon japanilainen Yukio Mishima.

Olen maininnut Limonovin myös tekstissäni Kansallisen yhtenäisyyden päivästä (marraskuu 2013). Se on lyhyt maininta odotettavissa olevasta mielenosoituksesta. Teksti löytyy täältä.

…

Esitän lyhyen katsauksen Limonovin nuoruusvuosiin ennen loikkausta länteen. Tiedot olen kaivanut vanhasta luonnoksestani ja perustuvat Carrèren elämäkertaan.

Eduard eli lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Harkovin kaupungissa ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän oli pikkurikollinen ja huligaani, joka jopa joutui vankileirille, mutta isän suhteiden ansiosta vain pariksi viikoksi. Hän keskeytti opinnot ja meni töihin. Hän työskenteli 60-luvun alussa rakennustyömaalla ja valimossa. Hän sai siis varhain kosketuksen fyysiseen työhön, minkä hän katsoi myöhemmin ansiokseen toimiessaan omassa bolševistisessa puolueessaan.

Hänen elämässään sattui kaikenlaista. Hän sattui leikkimään partakoneen terällä ja leikkasi vahingossa ranteensa. Hänet vietiin mielisairaalaan, jossa psykiatri lähetti hänet kotiin tajutessaan, että nuorukainen halusi pelkästään herättää huomiota. Eduard ajautui sittemmin kirjallisiin piireihin, alkoi kirjoittaa itsekin runoja ja tapasi Annan. He elivät Harkovissa jonkinlaista boheemielämää, kunnes vuonna 1967 Eduard tunsi kokeneensa kotikaupungissaan kaiken ja muutti Annansa kanssa Moskovaan. He joutuivat asumaan laittomasti, koska pääkaupungissa ei ollut helppoa saada kotipaikkaoikeutta. Kirjalliset piirit kiinnostivat edelleen ja Eduard hakeutui kirjailijaliiton tiloihin runoilija Arseni Tarkovskin runoseminaariin. Toki hän sieltä oppi paljonkin mutta yhtä kaikki Venäjän kirjallisuuden elävät ikonit alkoivat tuntua hänestä vastenmielisiltä. Hän pettyi ja kiukustui. Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa underground. Tosin ei hän sielläkään kaikkia sietänyt. Eniten hän inhosi tulevaa Nobel-palkittua runoilijaa runoilija Joseph Brodskia, ehkä siksi että häntä niin palvottiin.

Annan mielenterveys romahti ja he joutuivat erilleen.  Eduard tapasi tulevan vaimonsa Jelenan – pitkän ja hoikan korkokengissä kulkevan minihametytön. Hän oli Eduardin unelmien täyttymys. Jelenalla oli tuolloin toinen poikaystävä. Eduard ei kuitenkaan antanut periksi. Kerran hän kiihtymyksessään leikkasi ranteensa auki. Tekonsa myötä hän sai Jelenan sydämen. Jelena ihastui Eduardiin, koska hänen kaveripiireissä kukaan ei pystynyt rakastamaan niin villisti ja tinkimättömästi. Seksiin löytyi innostusta ja voimavaroja, he rohkaistuivat kokeilemaan kaikkia mielikuvituksen suomia asentoja. Kiihko oli kuumaa ja he janosivat toistensa seuraa. 

Sitten edellinen tyttöystävä Anna palasi hoidon jälkeen Moskovaan. Eduard huijasi häntä ja lähetti hänet Harkoviin. He eivät enää tavanneet. Suhde Jelenan kanssa jatkui yhä kiihkeämpänä. Jelenalla oli paljon ihailijoita, mutta lopulta hän valitsi Eduardin. He menivät naimisiin. Eduardista oli tullut paikallisten undergroundpiirien sankari. He olivat kuin ”moskovalaisen boheemielämän kuninkaalliset” .

Vuonna 1974 pariskunta onnistui muuttamaan länteen – samana vuonna kuin Eduardin inhoama Aleksandr Solženitsyn. Eduard on todennut itse, että hän pelkästään kyllästyi elämään Moskovassa ja halusi vaihtelua – samalla lailla kuin aikoinaan Harkovissa.

Carrère pitää kohtalonoikkuna sitä, että Limonov ja Aleksandr Solženitsyn muuttivat Venäjältä ja palasivat sinne takaisin samana vuonna.  Solženitsyn oli lännessä keskittynyt kirjoittamiseen, Limonov elämiseen. Nobel-kirjailijan massiivinen Punainen pyörä -teossarja sai Venäjällä torjuvan vastaanoton. Hän luuli palaavansa sankarina mutta Venäjän kansa ei katsonut menneisyyteen. Limonov puolestaan saapui toisenlaisin elkein, katse oli eteenpäin. Kerron hieman tarkemmin Carrèren kuvakieltä käyttäen, millaisin elkein Solženitsyn ja toisaalta Limonov palasivat Venäjälle.

Solženitsyn oli ennen paluuta käytännössä vuosikaudet lähes lukkiutunut omakotitaloonsa, jossa hän kirjoitti 16 tuntia päivässä omaa massiivista bolševikkivallankumouksen syitä valottavaa Punaista pyöräänsä. Kun se oli valmistunut, niin hetki oli koittanut ja suuri patriarkka palasi kotimaahansa – näyttävästi kuin sankari erikoisjunalla Vladivostokista Moskovaan pysähtyen välillä tervehtimään kansaa ja kuuntelemaan sen valituksia. BBC kuvasi kaiken. Solženitsyn sai huomata, että hänen aikansa oli mennyt ohi. Kiinnostus oli siirtynyt muuhun. Hän sai huomata, ettei hänestä oltu kiinnostuneita.  Kansa halusi rikastua ja päästä eroon – Limonovin sanoin – ”bulimiavuosistaan”. Länsimaiset bestsellerit kiinnostivat ja halu rikastua meni kaiken edelle. Tiiliskiviromaaneille ei ollut enää sijaa. Solženitsyn oli kuin aikaansa jämähtänyt ikoni – verrattavissa lähinnä Brežneviin.

Myös Limonov halusi olla voittaja. Hän uskoi, että ura oli vasta lähtemässä varsinaiseen nousuunsa. Hän asui naisystävänsä kanssa vanhassa kerrostalossa. He poseeraavat nahka-asuisina kuin rokkarit. Siitä alkoi ura kansallisbolševistisen puolueen johtajana. Rahasta ei väliä, kunhan tulee kunniaa. Kaikesta oli taisteltava ja vaatimattomasta toiminnasta iti jotain. Näköalattomien nuorten miehen maailmaan tuli jotain valoa. Se oli eräänlaista vastakulttuuria. Kansallisbolševistisen puolueen aluetoimistoja alkoi syntyä sinne tänne. Se oli alakulttuuria, josta ennen pitkää kiinnostuivat myös poliisit. Sitten vankilatkin tulivat tutuiksi. Mutta mies ei luovuttanut. Julkaisutahti oli kiihkeää. Lukijat alkoivat vain olla hukassa.

…

Novellikokoelman kansi

Kerron hieman Limonovin laajasta kirjallisesta tuotannosta. Vuosien myötä yhä keskeisemmän osan saavat esseet ja yhteiskunnalliset tekstit. 90-luvun Venäjällä hän julkaisi aikaisempaa proosatuotantoaan, suurimpana hittinä oli yllä mainittu läpimurtoromaani. Limonovin tyyliä voisi kai kutsua postmodernismiksi. Romaaneissa ja kertomuksissa seikkaili yleensä mies nimeltä Eddie tai Limonov. Oli naisseikkailua ja seksiä. Kiinnostus kuitenkin lopahti lähes alkuunsa. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma (itse asiassa se on kolmen pienoisromaanin kokoelma) ”Vieraana tuntemattomassa kaupungissa” (Чужой в незнакомом городе) ilmestyi 30 000 painoksena. Tuo teos oli julkaistu lännessä 1985 ja venäläisellä kustantamolla oli vielä 90-luvulla turhan suuria myyntiodotuksia. Kivaa tuossa kokoelmassa on se, että teksti imee mukaansa. Kirjan voi avata summittaisesti mistä tahansa ja heti pääsee seuraamaan elämän virtaa.

Todettakoon, että pari vuotta aiemmin julkaistussa samaa tyylisuuntaa edustavassa kokoelmassa Смерть сoвременных героев (”Nykysankareiden kuolema”), joka sisältää yhden romaanin ja useita aiemmin lännessä julkaistuja pikkunovelleja, painosluku oli jopa 100 000. Myöhemmin alettiin päätyä korkeintaan muutaman tuhannen normitasoon. Tämä oli kyllä yleinen kehityssuunta Venäjällä. Kansainväliset myyntimenestykset kyllä myivät enemmän.

Myöhemmin 2000-luvulla Limonov otti etäisyyttä fiktiiviseen proosaan. Runoteoksia kyllä ilmestyi mutta niiden ohessa pääpaino 2010-luvulla alkoi jo olla muistelmateoksissa. Esimerkiksi minulla on hankittuna vuonna 2013 ilmestynyt ”Kuolleiden kirja” (Книга мертвых), jossa kirjailija palaa nuoruutensa vuosiin. Myöhemmin ilmestyi kirjalle myös jatko-osa. Hyvää noissa muistelmissa on se, että niissä kirjailija itse on kertojana. Voidaan esimerkiksi lukea tapaamisesta Majakovskin lesken Lily Brikin kanssa Limonovin itsensä kuvaamana. Saadaan kerrontaan hieman toisenlaista syvyyttä kuin kärjistyksistä nauttivien elämäkertakirjoittajien väläytyksissä.

Vladimir Majakovskin leski Lily Brik ja Jelena vuonna 1974 ("Kuolleiden kirjasta")

…

1990-luvulla Limonov keskittyi puoluetoimintaan. Hän kohdisti poliittisen julistuksensa Venäjän syrjäseutujen nuorien miehiin toivoen, että he eivät jäisi toimettomina oleilemaan vaan nousisivat rohkeasti kapinaan rakentamaan uutta Venäjää. Kansallismielisyys oli keskiössä, mutta ”bolševismi” taisi monia etäännyttää. Hänellä oli vankka kannattajajoukkonsa.

Vuosikymmenen lopulla Limonov vangittiin ja hän sai vankilatuomion. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan ”Toinen Venäjä” - Drugaja Rossija (Другая Россия), joka julkaistiin vapautumisen jälkeen vuonna 2003. Kyseessä on esseekokoelma tai – kuten hän itse toteaa – ”luentokokoelma”.

Ennen kuin menen tarkemmin tuohon teokseen, lainaan Carréren elämäkertaa ja kerron  sen pohjalta Limonovin vankeusajasta.

Vankilassa ollessaan hän ei kirjoittanut enää itsestään eikä omasta ”riutumisestaan”. Ei ollut enää sellaista narsismia, kuin olisi saattanut päätellä hänen varhaisimmista teoksistaan. Hän kirjoitti tapaamiensa vankien tarinat.

Hän kärsi rangaistuksensa kolmessa eri vankilassa. Huomattavaa on hänen nöyryytensä, kun hänet siirrettiin toiseen vankilaan ja tuotiin selliin, jossa ennestään oli runsaasti miehiä. Huomattuaan, että sängyt olivat varattuja, hän asetti nöyrästi patjansa lattialle. Hän ei kaivannut tai vaatinut itselleen mitään etuoikeuksia. Vankilassa oli oma nokkimisjärjestys.  Hän sai näin vankien keskuudessa arvostusta ja kunnioitusta. Alkoi tulla kommentteja tyyliin ”Vittu, onko sulla 7 000 miestä!”.

Hänellä oli hyvin kurinalainen päiväohjelma. Hän katsoi televisiosta vain uutiset. Muun ajan hän opiskeli ja kirjoitti. Ainoa asia, jota hän pyysi, oli kynä ja paperia. Sen hän sai. Hän heräsi muita aiemmin, jotta sai omaa aikaansa kirjoittamiseen.

Hän pelkäsi, koko ajan, että hänen muistiinpanonsa viedään, siksi hän pyrki kehittämään muistiaan ja käytti siihen omaa tekniikkaansa. Hän sovelsi inhoamansa Aleksandr Solženitsynin menetelmää tämän kärsiessä omaa pakkotyökakkuaan Stalinin leireillä.

Kirja ”Toinen Venäjä” herätti minussa hieman ristiriitaisia tuntoja, mutta julkaisuajankohta on otettava arvioinnissa huomioon. Silloin varsinkin johdantokappaleessa esitetty näky ”tulevaisuuden Venäjästä” tulee siedettävämmäksi. Kyseessä oli provosoiva kuvaus sotilaallisesti leviävästä uudesta Venäjä-aatteesta, jossa Keski-Aasian arojen kansojen keskuuteen levitetään uutta sanomaa ensin soluttautumalla kansan pariin ja sitä tietä uutta aatetta levittämällä. Se on puhdas taisteluhuuto. Limonov kärjistää käyttäen vahvoja mielikuvia. Martin Luther Kingin julistus ”I have a dream” saa uuden, Limonovin mielestä elävämmän sisällön.

Alla on vapaasti suomentamani katkelma teoksen johdantoluvusta. Siinä hän vielä provosoi ja kärjistää, varsinaisissa esseissään hän siirtyy eri tasolle. Tämä kuitenkin kertoo Limonovin lähtökohdista. Hän oli nähnyt amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan karikot. Mielestäni hän etsi uutta vaihtoehtoa.

”Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?

Lännessä pidetään nykyisin onnellisena yksitoikkoisen pitkää länsimaisen sivilisaation standardien mukaista elämää. On kevyehköä työtä -  jonkinlaista papereiden pyörittelyyn liittyvää viranhoitoa. Elämä on yhtä katkeamatonta uran luomista, kunnes eläkkeelle siirtymisen myötä se muuttuu harmittomaksi oleiluksi; ja lopuksi kuolema tuo pelastuksen vanhuuden syvään uupumukseen.

Länsivaltiot lannistavat yksilön jättäen hänelle vain yhden sallitun itsenäisen aktiviteetin - naaraiden metsästyksen. Kaikessa muussa länsimainen ihminen on elämässään äärimmäisellä tavalla lakien säätelemä. Hänet on orjuutettu ja kesytetty.

Neuvostoliitossa oli toisenlainen järjestelmä, mutta sielläkin ihmistä orjuutettiin ja hänet taltutettiin. Ylipäänsä nykyihminen on opetettu siihen, että kaikkea ei saa tehdä, että hänen velvollisuutensa on työskennellä kuin höppänä ja sen jälkeen kuolla kapinoimatta pois. Laadukas elämä on kylläisen orjan elämää. Ihanteena on perhe – kahden henkilön parisuhde. Noin ei kuitenkaan saisi olla. Ihmiselle on jo syntymästä lähtien seuranaan kuolema. Siksi hänen elämänsä ei pitäisi olla mikään vetojuhdan tai valjastetun hevosen homma, jossa tämä pyörii sokeana ympyrää nostaen siten joesta vettä ja raahaten sen edelleen kastelukanaviin ja pelloille. On kapinoitava. Meidän […] on luotava toinen elämän malli ja tuotava sitä esille. Ennen kaikkea on kuitenkin luotava uusi kansakunta. Ympärillämme puhutaan koko ajan ”Me olemme venäläisiä”, ”olen venäläinen ”tämä on venäläisiä varten”. Puhuttaessa venäläisistä tarkoitetaan hyvin erilaisia ihmisiä. Näköjään sellaiseksi osoittautuu niin Jeltsin, kuin joku rähjäinen pummi, kasvoiltaan jo sinertäväksi vajonnut alkoholisti tai toisaalta aktiivinen spermaisena siittiösoluna väkkäröivä poliitikko. Jos nuo kerran ovat venäläisiä, niin minä olen joku muu.

Mitä olisi tehtävä? On valikoitava ihmisiä uutta kansakuntaa varten. Kutsuttakoon sitä jollakin toisella nimellä. Olkoot vaikka euraasialaisia tai skyyttejä. Uudessa kansakunnassa ei perustana ole hiusten tai silmien väri, vaan kuuluminen yhteisöömme pohjautuu urhoollisuuteen ja uskollisuuteen.”

Johdannon lopussa on vielä viittaus Martin Luther Kingin lausahdukseen ”I have a dream”. Tuolloin myös Limonovilla oli unelma, mutta hän tekee pesäeron alkuperäiseen puhujaan.

”Mitä mieltä on tehdä vallankumous, jos sen tavoitteena olisi vain saada ministerin paikkoja tai luoda vulgaareja kabinetteja. Meidän on muutettava kaikki. On keksittävä itsellemme Uusi Jumala, mahdollisesti jonkinlainen Tunguskan räjähdys tai rautainen planeetta jäätävässä kosmoksessa. Meidän Jumalamme lahjoittaa meille kuoleman. Ehkäpä Jumalaksemme tulee Kuolema. Näin ollen - kuten Martin Luther Kingillä - myös minulla on oma unelmani. Hänen unelmansa sattui olemaan surkean lattea.”

Kirjassa on 22 esseetä ja niiden myötä Limonov tarkastelee yhteiskunnallista kehitystä, maailmanhistoriaa ja   ennen muuta myös Venäjää ja Neuvostoliittoa sen eri vaiheissaan. Hän kritisoi ankarasti jäykkää byrokratiaansa jähmettynyttä venäläistä yhteiskuntaa, joka jatkaa Neuvostoliiton perintöä. Viittaukset historiaan ja venäläiseen elämäntapaan ovat kirjan hienointa antia. Hänestä on väärin, että yhteiskunnassa ovat vanhukset vallassa. Hän puolustaa nuorisoa, vaatii sille yhteiskunnassa vahvempaa asemaa ja vastustaa pöhöttynyttä valtakulttuuria. Yhteiskunnassa nuoret jämähtävät pitkitettyyn lapsuuteen venytetyn koulutusjärjestelmän kautta. He eivät pääse ilmaisemaan itseään. Vertailukohdaksi voi ottaa Napoleonin, joka oli uransa huipulla jo 30-vuotiaana.  

Perhe-instituutio on Limonovin yksi arvostelun kohde. Se kahlitsee miehen. Kasvatusjärjestelmässä nuorista miehistä tulee jonkinlaisia ”nössöjä”. Vastapainoksi hän nostaa tšetšeeninuoren, joka kypsyy omassa kulttuurissaan varhemmin aikuisuuteen, saa voimakkaamman itsetunnon ja kykenee ottamaan vastuuta. Limonov arvostelee jyrkästi koulutuksen oppisisältöjä. Hän haluaisi tiiviimpää perehdytystä käytännön taitoihin. Alla on vielä lainausta johdannosta. Huomatkaa, että koulutukseen hän vaatii fyysisyyttä mutta ei hän toki halua luovaa kirjoitustakaan unohtaa.

”Nykyisin lapset mätänevät tylsissä kouluissa varustaen heidän aivonsa ja kuormittaen heidän aivojaan ja muistiaan pölyllä, jota kukaan ei tarvitse.”

”Oppivelvollisuuden tulee olla lyhyt ja aivan toisenlainen. Poikia opetetaan käyttämään granaatinheittimiä, hyppäämään laskuvarjolla, istuttamaan puita ja rakentamaan kaupunkeja, teurastamaan lampaita ja sikoja, valmistamaan maukasta ravintoa ja kirjoittamaan runoja.”

Limonov käsittelee historiaa mielenkiintoisella tavalla. Kulttuurissa jämähdettiin liiaksi 1800-luvun kirjailijoiden maailmaan. Bolševistinen vallankumous lähti liikkeelle marginaalien valtaannoususta mutta jämähti hyvin pian byrokratiaansa.  Kiinnostavista lähtökohdista hän etsii myös kommunismin ja kapitalismin taustoja. Tällä kaikella on oma punainen lankansa. Kirja on lopulta poliittinen ohjelmanjulistus mutta se jää omaan abstraktiotasoonsa.

Neljäs luku on saanut mielenkiintoisen otsikon: Kaikki alkoi Kiinasta. Se käsittelee nuorten kapinointia. Kiinassa 60-luvulla valtaan nousivat punakaartilaiset. Sen sytyttämänä myös Länsi-Eurooppaan levisivät opiskelijamellakat, ensin Ranskaan sitten myös muualle. Tuo kapinahenki jatkoi elämäänsä 70-luvulla, syntyi punk-kulttuuri. Limonov julistaa, että nuoriso haluaa toimia omista lähtökohdistaan. Venäjää kuvatessaan hän toteaa, että mikään keskeinen poliittinen liike ei ole osannut Venäjällä vapauttaa nuorisoa omaehtoiseen toimintaan.

Voinen suomalaisesta näkökulmasta lisätä, että meillä tuo kapina johti kummalliseen taistolaisten sinipaitojen esiintuloon.

Erityisen kiinnostavaa ovat luvut kommunismin ja kapitalismin synnystä. Hän palauttaa niiden alkujuuret keskiaikaan. Kun katolinen kirkko lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paikan paratiisissa, oli niitä, jotka halusivat maistaa noita iloja jo elinaikanaan. Syntyi ajatus yhteisomistuksesta ja vapaasta rakkaudesta. Liike kasvoi orgioihin. Kirkko ja vallanpitäjät palauttivat kuitenkin järjestyksen.  Rangaistukset kidutuksineen olivat kapinallisille hirveitä.

Tuo suunnan vastapainoksi syntyi puritanismi ja sen myötä kapitalismi. Kun sitten Kolumbus palasi aikanaan Amerikan matkaltaan, hän toi Trinidadista epähuomiossa syfiliksen. Se levisi Euroopan länsirannikolle lähes samaan tapaan kuin nykyinen Corona-virus. Syfilis ajoi ihmisiä eristykseen. Uskonnollinen puritanismi sai siitä tuulta purjeisiin. Se taas ruokki yksityisomistusta ja kapitalismia.  Sittemmin tuo kaikki heijastui myös siihen, että ihmisiä pakeni Pohjois-Amerikkaan. Siirtolaiset veivät uuteen maailmaan mukanansa uskonnollisen puritanisminsa.

Maailmassa on ollut monenlaisia mullistuksia, jolloin perustukset ovat järkkyneet. Yksi niistä lähti liikkeelle sukupuolitaudista.

…

Mennään nykyiselle vuosituhannellemme. Vankilasta vapautumisen jälkeen Limonov oli mukana poliittisessa koalitiossa eräiden muiden tunnettujen oppositiopoliitikkojen kanssa. Hän keskittyikin toimimaan laajemmin kuin vain tuomaan esille omaa kansallisbolševistista näkemystä. Tosin koalitio tyrehtyi alkuunsa. Vaikeaa on ollut toimia Putinin Venäjällä.

Vuonna 2012 hän vielä pyrki päästä presidentin vaalien ehdokkaaksi mutta siihen ei keskusvaalilautakunta suostunut. Jonkinlainen sovinnon ele häneltä taisi olla vuonna 2014, kun hän antoi tukensa Krimin liittämiselle osaksi Venäjää. Sen jälkeen Limonov alkoi keskittyä kirjalliseen tuotantoonsa. Vähitellen hän luovutti myös politiikan johtotehtävät muiden käsiin.

….

Ex-vaimo Jelena poseeraa mallina

Limonovin naissuhteita on myös käsiteltävä. Yllä kerroin jo Jelenasta, jonka kanssa mies pääsi lähtemään Neuvostoliitosta. Kaiken kaikkiaan Limonovilla oli kuusi pysyvämpää suhdetta. Hänessä oli erityistä vetovoimaa nuoriin naisiin. Ikäeroa oli kolmessa tapauksessa vähintään 30 vuotta. Tragiikkaakin suhteisiin liittyy. Ensimmäinen tyttöystävä kärsi mielenterveysongelmista. Yhdellä taisi olla huumeongelmia.

Kerron nyt kahdesta viimeisimmästä suhteesta. Ennen vankilareissua - lähes 60-vuotiaana -  hän rakastui 16-vuotiaaseen koulutyttöön Nastjaan. Ikäeroa oli siis yli 40 vuotta. Kaiken lisäksi tyttö näytti 12-vuotiaalta. Vankilassa suhde tiivistyi kirjeenvaihdon myötä.  Oikeastaan Limonov pelkäsi, että tyttö jättää hänet. Hän halusi eräässä vaiheessa jopa kehottaa tyttöä etsimään toisen. Nastja kuitenkin kävi häntä vankilassa tapaamassa eikä halunnut häntä jättää milloinkaan. Hän pyysi saada hankkia heidän yhteiseen asuntoonsa koiran. Limonov suostui todeten, että ”parempi koira kuin toinen mies”.   Enkä malta olla mainitsematta vielä yhtä vankilavuosista elämään jäänyttä Limonovin lausahdusta. Hänen kerrotaan todenneen Nastjalle: ”Kun Muhammed tapasi vaimonsa ensi kerran tämä vielä leikki nukeilla.” Tuo kertoo yhtäältä suurista tunteista mutta vielä enemmän Limonovista itsestään.

Sitten kävi niin, että vankilasta vapauduttuaan Limonov itse jätti Nastjansa. Vuosi taisi olla 2005. Limonov alkoi seurustella näyttelijä Jekaterina Volkovan kanssa. Tässäkin tapauksessa ikäeroa oli runsaasti. Lukemani mukaan naiseen vetosi miehen treenattu kroppa ja vankka fyysinen kunto. Suhteen myötä Limonovista tuli 63-vuotiaana ensi kerran isä. Vuonna 2006 parille syntyi poika, kaksi vuotta myöhemmin tytär. Sitten tuli ero, itse asiassa vaimon ollessa vielä raskaana. Myöhemmin Volkova ei muistellut miestä pahalla. Hän arvosti Limonovin lämmintä suhdetta lapsiin ja totesi, että miehestä ei vain ollut parisuhteeseen. Lisäisin vielä asian toisenkin puolen: ei Volkovan muutkaan parisuhteet ole kauaa kestäneet.

Suhde Volkovan kanssa päättyi vuonna 2008. Sen jälkeen ei hän kai ole ainakaan kiinteitä suhteita luonut. En ole niistä ainakaan löytänyt juttuja.

…

Viimeisinä vuosinaan Limonov oli jo vetäytynyt aktiivisesta poliittisesta toiminnasta mutta kirjalliseen toimintaan löytyi vielä energiaa. Siinäkin tosin katse oli kääntynyt menneisiin vuosiin. Hänelle kai kävi sanoin kuin yleensä Venäjällä käy iäkkäille kirjailijoille ja poliitikoille. Heistä tulee mediaan eräänlaisia mielipideautomaatteja. Se on aikamme harmitonta viihdettä. Kyllä tulee hieman surullinen mieli, kun katsoo netissä ainakin erästä Limonovin esiintymistä yleisötilaisuudessa. Se on aivan hänen elämänsä viime kuukausilta. Miestä seurataan ja kuvataan kuin historiallista muinaisjäännettä. En laita linkkiä.

Yhden linkin laitan.  Youtubessa on tämän vuoden tammikuussa kuvattu TV-keskustelu, jossa hän esittelee siinä uusinta teostaan. Sittemmin hän sairastui helmikuussa eikä siitä enää toipunut. Teos käsittelee hänen elämässään vastaan tulleita tärkeitä kuvataiteilijoita, kuten vaikkapa Andrei Rubljovia tai Vincent van Goghia ja omista aikalaisistaan Andy Warholia, jonka hän taisi myös henkilökohtaisesti tavata. Limonov toteaa, että hän on elämässään ollut hyvin läheisissä kontakteissa kuvataiteilijoihin ja taiteeseen ylipäänsä, joten oli luontevaa kirjoittaa aiheeseen liittyvä teos. Teos ei ole kuitenkaan hänen viimeisensä. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä vielä tuoreempi kirja. Sisällöllisesti se liittyy Limonovin ulkomaanvuosiin.  Olkoot jäähyväisteoksia molemmat. Valitettavasti en pääse koronaepidemian vuoksi niihin ainakaan lähiaikoina tutustumaan.

Tässä keskustelussa Limonov on voimissaan, tyypillinen oma eloisa itsensä. Ulkoisesti hän esiintyy kuin nuori poika, raihnainen vanhus jää taustalle. Taiteeseenkin hänellä on oma näkemyksensä. Ja kirjailijan omat muistot tuovat arvokasta lisäväriä.

Keskustelun alussa Limonov kommentoi myös sitä, miksi hän on ottanut etäisyyttä fiktioon. Hänen mukaansa romaanit ovat ”ekaluokkalaisten juttu” ja tarkoitettu ”yksinkertaisen järjenjuoksun omaaville ihmisille”. Tuon kantansa hän kyllä taisi jossain esittää jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Hän alkoi siis tietoisesti laajentaa kirjoittamisessa perspektiiviään. Runotekstejä hän loi viime vuosinaankin.

Myös kirjailijan huumorintaju pääsee esille. Kantaansa esittäessään hän pyytää samalla toimittajalta anteeksi, sillä tämä itse on romaaneja julkaissut kirjailija. Toimittaja ei hätkähdä vaan kohteliaana toivoo, että hän joskus kasvaa irti omista romaaneistaan. No, tuo episodi vapauttaa kivasti tunnelman ja keskustelusta tulee antoisa.

Kun yllä taisin jo kertoa, kuinka nuori Limonov totesi kyllästyneensä Arseni Tarkovskin kirjailijaseminaarissa, niin tässä hän kyllä muistelee sitäkin positiivisessa hengessä. Nuoruuden liioiteltu kärjekkyys oli siis mieheltä jo poissa ja seestyneessä vanhuudessa suhteellisuuden taju näyttää palanneen.

TV-toimittaja sekä kuva Aatamista ja Eevasta

Keskustelussa näytetään 1500-luvulta peräisin olevaa maalausta Aatamista ja Eevasta (taiteilijan nimi jäi minulle epäselväksi).  Kirjassaan Limonov on löytänyt Eevasta vallankumouksellisia piirteitä. Keskustelussa Limonov alkaa kuitenkin puhua omasta äidistään. Hän toteaa alkaneensa vasta myöhemmällä iällä tätä arvostaa. Mistään rakkaudesta ei ole kyse, vaan hän alkoi arvostaa äitinsä pontevuutta ja sitkeyttä. Vallankumouksellista äidissä oli se, että hän teki tatuoinnin vuonna 1936 ollessaan 15-vuotias. Se jos mikä on osoitus vallankumouksellisuudesta. Kyse ei ollut mistään muodista kuin on nykyisin.

Limonov eli elämänsä hyvin määrätietoisesti. Hän on jossain yhteydessä todennut, että jo nuorena jättäessään kotikaupunkinsa hän tunsi sisimmässään oman lahjakkuutensa. Hän ei tyytynyt elämässään tavanomaiseen. Jo läpimurtoromaani oli kova suoritus, ja eräänlaisen hiljaiselon jälkeen hän aloitti Venäjälle palattuaan kaiken kuin nollasta, vaikkakin esitti sankaria. Hän ei jämähtänyt omaan ”postmodernistiseen” proosaansa, hän osasi jättää vanhan taakseen ja suuntautua toisaalle. Balkanille lähtö ei varmasti ollut helppo ratkaisu. Hän toimi välillä henkensäkin uhalla.  Ja sitten oman puolueen perustaminen vaati mieheltä jälleen uutta vaihdetta. Ei hän sitä minkään shown vuoksi tehnyt, vaikka toki oli lännessä oppinut vapaampaan meininkiin. Hän ei halunnut lokeroitua vanhoihin käsitteisiin ja ennakkoluuloihin. Hän etsi uutta näkökulmaa elämään. Hänessä oli vetovoimaa, siksi häneen ihastuttiin. Hän oli älykkö, joka kykeni käsittelemään vaikeitakin kysymyksiä ja olemaan silloinkin ajatuksissaan selkeä. Hän oli elämänsä mittainen mies - mutta ei missään nimessä yhtään suurempi.  

Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla

 

Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

…

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

…

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.

Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.

Moskovan konservatorion edusta nykyisin.

 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.

Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.

Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”

Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin

 

Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.

Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.

Andrei - "stiljaga" 1952

…

Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”

Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle

Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa

Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.

Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

…

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.

Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.

                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015

                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)