Olen viime päivinä lueskellut Jari Ehrnroothin kirjaa Toivon tarkoitus (Kirjapaja 2014). Se on
sosiologin ja kulttuurihistorian asiantuntijan pohdiskeleva - sanoisin peräti
mietiskelevä – 180-sivuinen kirja kulttuurievoluutiosta ja toivon osuudesta
elämämme kehityksessä. Kirja on minulla vielä kesken, mutta se vaatii
paneutumista ja sulattelua. Siksi kirjoitan tätä tekstiäni juuri nyt. Aihe on
tärkeä, ollaan aikamme ongelmien juurilla. Jatkan lukemista, kun olen vetänyt
välillä henkeä.
Ehrnrooth lähtee liikkeelle yhteiskuntamme henkisestä
tilasta maailmansotien jälkeen. Ihanteettomuus ja viettikeskeisyys ovat alkaneet
hallita kulutukseen ja nautintoihin uppoutuvan lännen henkistä tilaa.
Perinteiset arvomme ovat joutuneet tuuliajolle. On syntynyt Ehrnroothin mukaan
yleinen vapautumisen kultti. Eksistentialismin myötä meni usko ihmisyyteen, postmodernismin
mukana totuuden rakastaminen tuli vanhanaikaiseksi. Tämän jälkeen on tullut
vapaus, jossa jokaisella on oma vastaus. On annettu periksi moraalissa,
itsehillinnässä ja kohtuullisuudessa. Arvojen ydin on nollatilassa. Ihmisen
itsetutkiskelu on unohtunut.
Tekijä kuvatessaan oman kulttuurimme perustoja viittaa Raamattuun:
”raamatullinen toivo oikeamielisyydestä, ikuisesta rauhasta ja vapauden
valtakunnasta on luonut länsimaiden edistysuskon.” Jesajan kirja kertoo rauhan
ajasta, jolloin ”pantteri ja vohla käyvät yhdessä levolle”. Se on ihmisen toivon
ihanne, mutta se – kuten moni muukin ihanne – on pystytty nujertamaan. Tähän
Ehrnrooth tuo esimerkkinä juutalaisen koomikon irvailevat sanat: ”mutta vohla
ei saa unta”.
Yhtä kaikki toivo jää. Ihminen pystyy edelleen kuvittelemaan
ja näkemään asioita, joita ei voi saavuttaa.
”Toivoa ei voi
perustella. Se on olemisen perustassa. Tässä kirjassa yritän ymmärtää sen
tarkoitusta, paikkaa ja arvoa unohtamatta koskaan sen filosofista, hengellistä
ja runollista arvoituksellisuutta.” (s. 7)
…
Kirja nähdään hyvinvointivaltion kritiikiksi. 1900-luvun
loppupuolen yhteiskunnassa siitä tehtiin itsetarkoitus. Vanhat arvot hylättiin
ja niiden mukana kadotimme osan ihmisyydestämme.
Ehrnroothia lukiessa palauttelen mieleeni omia lukemisiani. Nykyelämäämme
riivaamaa kulutushysteriaa käsittelee Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava 2009). Hän
kirjoittaa uuden ajan uudesta ideologiasta konsumerismista
ja kaikista tyhjänpäiväisyyksistä, mitä tuo uusi kulutusideologia on Eurooppaan
tuonut.
”Kun ihmisen
asemaa maailmassa lakkasivat määrittelemästä uskonto ja sen läsnä olevat
muunnelmat, kuten nationalismi ja kommunismi, korvasi ne nopeasti konsumerismi
ja siihen liittyvä kokonainen mammonan palvonnan kultti mahtavine
maailmanlaajuisine kirkkoineen ja rituaaleineen.” (s. 99.)
Ehrnrooth kirjoittaa: ”Onnellisuuden tavoittelu asettuu
oikeamielisyyden edelle, ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen
itsetutkiskelun” (s. 8).
Tälle kaikelle hyvinvointiyhteiskunnan mukanaan tuomalle
hysterialle ja sen tuomalle hauraalle hyvälle ololle ja menestykselle Ehrnrooth
ehdottaa hiljentymistä ja itsetutkiskelua. ”Itse elämä” määrittelemättömänä
sisäisenä tietona on pitänyt ihmisen ehyenä. Vaikka Ehrnrooth kritisoi
nykykulttuuria todeten sen taantuneen ”pakanallisten kulttiuskontojen asteelle”,
hän löytää ihmisestä moraalista uskoa:
”On pakko
todeta, että me käännymme kohti jotakin moraalista hyvää, vaikka meillä ei ole
yhteistä käsitystä sen perustasta tai oikeutuksesta”(s.16).
Pidän kirjaa vaikeaselkoisena pinnallisesta helppoudesta
huolimatta. En aina saa kiinni tekijän perimmäisestä tarkoituksesta, mikä
olkoon tähän asti lukemani perusteella kritiikkinä kirjasta. Teoksen asia on
kuitenkin äärimäisen tärkeä. Siksi sitä ei tule hylätä, jos pikkuongelmia
kohtaisikin. Hyvinvointiyhteiskunnassa on kadotettu kosketus velvollisuuden
tuntoon. En ole siihenkään vielä löytänyt vastausta.
…
”Koira on ihminen”
Otan vielä esille yhden luvun, johon pysähdyin hieman
pitemmäksi aikaa. Se käsittelee ihmisen tarvetta lemmikkieläimiin. Tarkemmin
ottaen puhe on koirasta. Minulle asia on etäinen siinä mielessä, että minulla
ei ole eikä ole ollutkaan koiraa eikä muuta lemmikkiä. Kun olin vielä
lukiolainen, perheessämme oli kuuro kissa, jolla oli kuulemma tapana joskus aamuisin
vielä nukkuessani nuolla varpaani. Koiraa en ole hankkinut käytännön syistä.
Sen verran paljon olen kuitenkin koiraihmisiä tavannut, että joskus kadehdin
heitä ja koen itseni koirattomana hieman puolinaiseksi ihmiseksi.
Ehrnrooth alkaa viittaamalla uutisiin tutkimuksista, joissa
ihminen rinnastetaan muihin eläimiin. Samat vietit ja tunteet selittävät
käytöstämme. Tätä Ehrnrooth epäilee. Ihminen ottaa askeleita ihmisyyden tiellä
eikä tyydy kulkemaan pelkkien viettiensä varassa.
”…koira ei ole
ihminen eikä se tajua ihmistä. Sillä voi olla samanlaisia perustunteita, iloa,
pelkoa, ahdistusta, surua, pettymystä, ikävää […] kuin meilläkin, mutta eivät
nämä tunteet tee ihmisestä ihmistä, ne ovat vain olemisen perustaa.”(s.70)
Ihminen on erehtyväisyydestään huolimatta vastaus koko
olemisen tarkoitukseen. Me tavoittelemme jotain sellaista, mitä muut lajit
eivät tavoittele.
Ehrnrooth kysyy: kenet ihminen näkee koirassaan? Hän vastaa:
itsensä. Koira kantaa kaikkea sitä osaa omistajansa persoonasta, ”jota hän ei
itse voi itsenään avoimesti toteuttaa”. Koira on omistajalleen kuin päähenkilö
kirjailijalle. Ehrnroothin mukaan koira on siirtymäsubjekti.
Hän selittää ensin, mikä on siirtymäobjekti. Hän mainitsee lapsianalyytikko David Winnicottin,
jonka mukaan äidinmaidolta tuoksuva rätti tai äidin yöpaita voi toimia turvana,
jonka avulla lapsi voi esimerkiksi nukahtaa tai vähitellen vapautua kohti
itsenäisyyttä. Koiraa ei voi rinnastaa äidin yöpaitaan.
Siirtymäsubjekti elää omaa itsenäistä elämää suhteellisessa
vapaudessa. Hän on palvelija eli kärjistetysti sanottuna orja.
Siirtymäsubjektin (esim. koiran) avulla ihminen voi ”siirtyä sivistyksen
piiristä eläimellisen viettivapauden ja välittömien reaktioiden villiin tilaan”.
Siirtymäobjekti auttaa lasta kehittymään eteenpäin, siirtymäsubjekti auttaa
ihmistä taaksepäin villin vapauden tilaan.
Koirat ja muut lemmikkieläimet (siirtymäsubjekteina) sopivat
nykyiseen eksistentialismin ja postmodernismin jälkeiseen kulttuurin tilaan.
Ihminen näin onnellisuutta ja nautintoa etsiessään vapautuu paineistaan
kulttuurievoluution edistäjänä.
Sitten Ehrnrooth kertoo teini-iän kavereistaan Marista,
Kirsistä ja Pirjosta. Mari ymmärsi parhaiten hänen mielenliikkeitään. Hän
katseli hänen seuranaan ikkunasta auringon kimallusta. Yhdessä he etsivät
luonnosta ”mystistä olevaisen tuntua”. Mari
oli siis koira, joka katseli sitten vieressä, kun Jari suuteli ensi kerran
Kirsiä tai Pirjoa. Mutta sitten hän toteaa, että ei se koira oikeasti tajunnut.
”Se osasi peilailla ja myötäillä tunnelmia ja tunteita” (s. 73), mutta mitään
nuoren pojan maailmantuskaa se ei voinut tuntea. Kuitenkin Jarista tuntui, että
Marilla oli sielu ja että se ymmärsi jotain mystiikasta.
Ehrnrooth on itse asiassa huolissaan siitä, että ihminen palautuu
näin ”alkukantaisuuteen”. Hän odottaisi ihmiseltä jalostumista kulttuurievoluution
edessä. Yhä useampi ihminen on hyvinvoinnin piirissä, mutta ”moraalinen ja
henkinen kasvu junnaa paikoillaan tai menee taaksepäin”. Sitten Ehrnrooth
ehdottaa luopumista koirista.
Tässä kohdassa olen hieman hämilläni. Olisin odottanut, että
tuo koira tai muu kotieläin voisi olla ihmiselle vahvuus. Se toisi ihmiselle
toki mahdollisuuden paeta, mutta samalla hän voisi ammentaa voimaa omaan ihmisyyteensä:
moraaliin, itsehillintään ja sopusointuun, josta postmodernismin myötä on
luovuttu. Ja lisäksi onhan eläin kuitenkin monille voi ainoa turva. Ymmärrän
toisaalta kirjoittajan poleemista tyyliä. Hän haluaa esimerkeillään kertoa,
mitä aukkoa lemmikkieläimet ihmisten todellisuudessa täyttävät.
Itse asiassa jäin pohtimaan, oliko hänellä tässä
asenteessaan mukana myös ironiaa.
…
Kenelle surustani
kertoisin…
Minulle tulee nyt mieleen Anton Tšehovin pikkukertomus Suru vuodelta 1886 (Valitut novellit I, WSOY
1963, s. 349 – 355). Kertomuksella on myös hyvin runollinen motto: Kenelle surustani puhuisin... Se kertoo
vanhasta vossikkakuskista Jonasta, jonka ainoa poika on vastikään kuollut ja
syvä suru painaa yksinäisen miehen mieltä. Kertomus on paitsi surullinen myös eläväinen
ja todentuntuinen. Lisäksi se kuuluu kirjailijan humoristiseen tuotantoon. Se
on siis eräänlainen tragikomedia. Surun keskellä on hyväntahtoista myhäilyä,
joka auttaa näkemään taustalla elämän valoa.
Novelli kertoo vanhasta vossikkakuskista Jonasta, joka
istuskelee liikkumatta kuskinpukillaan lumipyryssä odotellen asiakkaita. On jo
ilta, mutta vieläkään ei ole asiakkaita ilmaantunut. Sitten tulee yksi upseeri.
Novellissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, ”kuinka ajuri maiskauttaa suutaan
venyttää kaulaansa kuin joutsen, kohottautuu ja heiluttaa piiskaa…” ja kuinka ”hevonenkin
ojentaa kaulaansa, koukistaa jalkojaan ja lähtee vitkastellen liikkeelle”.
Sitten seuraa kiivasta sananvaihtoa joka suunnalta, kun hevonen ei oikein tahdo
pitää ”liikenteessä” puoltaan. Jona yrittää keskustella: ”…poika kuoli tällä
viikolla…” Se loppuu kuitenkin lyhyeen, kun upseeri keskittyy kiroamaan hevosen
hitautta. Sitten on taas pari tuntia odotusta. Kyytiin nousee kolme nuorta
miestä. Jutustelua kyllä riittää, mutta se on nuorten miesten huulenheittoa ja
Jonan suhteen lähinnä pilkkaa. Ei Jona vieläkään pääse purkamaan sydäntään. Miehet
maksavat kovin vähän, mutta ei se tunnu Jonaa harmittavan, kun sai edes vähän
tekemistä yksinäiseen iltaan. Hän pysähtyy juttelemaan talonmiehelle, mutta
tämä ajaa hänet pois häiritsemästä. Niinpä Jona palaa liian aikaisin ”kotiin”,
joka itse asiassa ei ole varsinainen koti vaan vain jokin ahdas vossikkakuskien
lepopaikka. Joonaa harmittaa, kun ei saanut tienattua edes kauroja tammalleen.
Hän yrittää purkaa sydäntään, muttei kukaan kuuntele. Lopulta hän lähtee yön
pimeydessä hevosensa luo, tuo sille heiniä ja alkaa kertoa. ”Kopukka pureksii,
kuuntelee ja hengittää isäntänsä käsiin.” Jona löysi ystävän, jolle voi jakaa
murheensa.
Mitenköhän tämän liittäisi tuohon Ehrnroothin kirjaan ja kulttuurievoluutioteoriaan?
Tamma Kopukka tuntuu olevan se empaattisin hahmo. Kaiken lisäksi tuon
1800-luvun yhteisöllisen elämäntavan keskeltä löytyy samaa kärsimätöntä
kilpailuyhteiskunnan kiirettä kuin meillä nykyisin, vaikkei tuolloin
eksistentialismista tai postmodernismista ollut tietoakaan. Ymmärrän kuitenkin:
tamma on ”siirtymäsubjekti”, Jona on hänen isäntänsä. Tulee seuraava päivä.
Jona nousee surun keskeltä uuteen päivään ja jaksaa jatkaa hauraana ihmisenä
mutta toivossaan väkevänä, vaikka
hänen osakseen on tullut yksi pahimmista asioista, mitä vanhukselle voi vastaan
tulla – oman lapsen hautaan saatto. Voisi myös kysäistä, mitä nykyisenlainen hyvinvointiyhteiskunta toisi Jonan elämään. Se saattaisi jopa eristää entisestään.
Tästä on hyvä jatkaa Toivon tarkoitusta etsimässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti