Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

Koiria, hevosia ja Toivon tarkoitus

Olen viime päivinä lueskellut Jari Ehrnroothin kirjaa Toivon tarkoitus (Kirjapaja 2014). Se on sosiologin ja kulttuurihistorian asiantuntijan pohdiskeleva - sanoisin peräti mietiskelevä – 180-sivuinen kirja kulttuurievoluutiosta ja toivon osuudesta elämämme kehityksessä. Kirja on minulla vielä kesken, mutta se vaatii paneutumista ja sulattelua. Siksi kirjoitan tätä tekstiäni juuri nyt. Aihe on tärkeä, ollaan aikamme ongelmien juurilla. Jatkan lukemista, kun olen vetänyt välillä henkeä.

Ehrnrooth lähtee liikkeelle yhteiskuntamme henkisestä tilasta maailmansotien jälkeen. Ihanteettomuus ja viettikeskeisyys ovat alkaneet hallita kulutukseen ja nautintoihin uppoutuvan lännen henkistä tilaa. Perinteiset arvomme ovat joutuneet tuuliajolle. On syntynyt Ehrnroothin mukaan yleinen vapautumisen kultti. Eksistentialismin myötä meni usko ihmisyyteen, postmodernismin mukana totuuden rakastaminen tuli vanhanaikaiseksi. Tämän jälkeen on tullut vapaus, jossa jokaisella on oma vastaus. On annettu periksi moraalissa, itsehillinnässä ja kohtuullisuudessa. Arvojen ydin on nollatilassa. Ihmisen itsetutkiskelu on unohtunut.

Tekijä kuvatessaan oman kulttuurimme perustoja viittaa Raamattuun: ”raamatullinen toivo oikeamielisyydestä, ikuisesta rauhasta ja vapauden valtakunnasta on luonut länsimaiden edistysuskon.” Jesajan kirja kertoo rauhan ajasta, jolloin ”pantteri ja vohla käyvät yhdessä levolle”. Se on ihmisen toivon ihanne, mutta se – kuten moni muukin ihanne – on pystytty nujertamaan. Tähän Ehrnrooth tuo esimerkkinä juutalaisen koomikon irvailevat sanat: ”mutta vohla ei saa unta”.

Yhtä kaikki toivo jää. Ihminen pystyy edelleen kuvittelemaan ja näkemään asioita, joita ei voi saavuttaa.

”Toivoa ei voi perustella. Se on olemisen perustassa. Tässä kirjassa yritän ymmärtää sen tarkoitusta, paikkaa ja arvoa unohtamatta koskaan sen filosofista, hengellistä ja runollista arvoituksellisuutta.” (s. 7)

…

Kirja nähdään hyvinvointivaltion kritiikiksi. 1900-luvun loppupuolen yhteiskunnassa siitä tehtiin itsetarkoitus. Vanhat arvot hylättiin ja niiden mukana kadotimme osan ihmisyydestämme.

Ehrnroothia lukiessa palauttelen mieleeni omia lukemisiani. Nykyelämäämme riivaamaa kulutushysteriaa käsittelee Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava 2009). Hän kirjoittaa uuden ajan uudesta ideologiasta konsumerismista ja kaikista tyhjänpäiväisyyksistä, mitä tuo uusi kulutusideologia on Eurooppaan tuonut.

”Kun ihmisen asemaa maailmassa lakkasivat määrittelemästä uskonto ja sen läsnä olevat muunnelmat, kuten nationalismi ja kommunismi, korvasi ne nopeasti konsumerismi ja siihen liittyvä kokonainen mammonan palvonnan kultti mahtavine maailmanlaajuisine kirkkoineen ja rituaaleineen.” (s. 99.)

Ehrnrooth kirjoittaa: ”Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle, ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun” (s. 8).

Tälle kaikelle hyvinvointiyhteiskunnan mukanaan tuomalle hysterialle ja sen tuomalle hauraalle hyvälle ololle ja menestykselle Ehrnrooth ehdottaa hiljentymistä ja itsetutkiskelua. ”Itse elämä” määrittelemättömänä sisäisenä tietona on pitänyt ihmisen ehyenä. Vaikka Ehrnrooth kritisoi nykykulttuuria todeten sen taantuneen ”pakanallisten kulttiuskontojen asteelle”, hän löytää ihmisestä moraalista uskoa:

”On pakko todeta, että me käännymme kohti jotakin moraalista hyvää, vaikka meillä ei ole yhteistä käsitystä sen perustasta tai oikeutuksesta”(s.16).

Pidän kirjaa vaikeaselkoisena pinnallisesta helppoudesta huolimatta. En aina saa kiinni tekijän perimmäisestä tarkoituksesta, mikä olkoon tähän asti lukemani perusteella kritiikkinä kirjasta. Teoksen asia on kuitenkin äärimäisen tärkeä. Siksi sitä ei tule hylätä, jos pikkuongelmia kohtaisikin. Hyvinvointiyhteiskunnassa on kadotettu kosketus velvollisuuden tuntoon. En ole siihenkään vielä löytänyt vastausta.

…

”Koira on ihminen”

Otan vielä esille yhden luvun, johon pysähdyin hieman pitemmäksi aikaa. Se käsittelee ihmisen tarvetta lemmikkieläimiin. Tarkemmin ottaen puhe on koirasta. Minulle asia on etäinen siinä mielessä, että minulla ei ole eikä ole ollutkaan koiraa eikä muuta lemmikkiä. Kun olin vielä lukiolainen, perheessämme oli kuuro kissa, jolla oli kuulemma tapana joskus aamuisin vielä nukkuessani nuolla varpaani. Koiraa en ole hankkinut käytännön syistä. Sen verran paljon olen kuitenkin koiraihmisiä tavannut, että joskus kadehdin heitä ja koen itseni koirattomana hieman puolinaiseksi ihmiseksi.

Ehrnrooth alkaa viittaamalla uutisiin tutkimuksista, joissa ihminen rinnastetaan muihin eläimiin. Samat vietit ja tunteet selittävät käytöstämme. Tätä Ehrnrooth epäilee. Ihminen ottaa askeleita ihmisyyden tiellä eikä tyydy kulkemaan pelkkien viettiensä varassa.

”…koira ei ole ihminen eikä se tajua ihmistä. Sillä voi olla samanlaisia perustunteita, iloa, pelkoa, ahdistusta, surua, pettymystä, ikävää […] kuin meilläkin, mutta eivät nämä tunteet tee ihmisestä ihmistä, ne ovat vain olemisen perustaa.”(s.70)

Ihminen on erehtyväisyydestään huolimatta vastaus koko olemisen tarkoitukseen. Me tavoittelemme jotain sellaista, mitä muut lajit eivät tavoittele.

Ehrnrooth kysyy: kenet ihminen näkee koirassaan? Hän vastaa: itsensä. Koira kantaa kaikkea sitä osaa omistajansa persoonasta, ”jota hän ei itse voi itsenään avoimesti toteuttaa”. Koira on omistajalleen kuin päähenkilö kirjailijalle. Ehrnroothin mukaan koira on siirtymäsubjekti.

Hän selittää ensin, mikä on siirtymäobjekti. Hän mainitsee lapsianalyytikko David Winnicottin, jonka mukaan äidinmaidolta tuoksuva rätti tai äidin yöpaita voi toimia turvana, jonka avulla lapsi voi esimerkiksi nukahtaa tai vähitellen vapautua kohti itsenäisyyttä. Koiraa ei voi rinnastaa äidin yöpaitaan.

Siirtymäsubjekti elää omaa itsenäistä elämää suhteellisessa vapaudessa. Hän on palvelija eli kärjistetysti sanottuna orja. Siirtymäsubjektin (esim. koiran) avulla ihminen voi ”siirtyä sivistyksen piiristä eläimellisen viettivapauden ja välittömien reaktioiden villiin tilaan”. Siirtymäobjekti auttaa lasta kehittymään eteenpäin, siirtymäsubjekti auttaa ihmistä taaksepäin villin vapauden tilaan.

Koirat ja muut lemmikkieläimet (siirtymäsubjekteina) sopivat nykyiseen eksistentialismin ja postmodernismin jälkeiseen kulttuurin tilaan. Ihminen näin onnellisuutta ja nautintoa etsiessään vapautuu paineistaan kulttuurievoluution edistäjänä.

Sitten Ehrnrooth kertoo teini-iän kavereistaan Marista, Kirsistä ja Pirjosta. Mari ymmärsi parhaiten hänen mielenliikkeitään. Hän katseli hänen seuranaan ikkunasta auringon kimallusta. Yhdessä he etsivät luonnosta ”mystistä olevaisen tuntua”.  Mari oli siis koira, joka katseli sitten vieressä, kun Jari suuteli ensi kerran Kirsiä tai Pirjoa. Mutta sitten hän toteaa, että ei se koira oikeasti tajunnut. ”Se osasi peilailla ja myötäillä tunnelmia ja tunteita” (s. 73), mutta mitään nuoren pojan maailmantuskaa se ei voinut tuntea. Kuitenkin Jarista tuntui, että Marilla oli sielu ja että se ymmärsi jotain mystiikasta.

Ehrnrooth on itse asiassa huolissaan siitä, että ihminen palautuu näin ”alkukantaisuuteen”. Hän odottaisi ihmiseltä jalostumista kulttuurievoluution edessä. Yhä useampi ihminen on hyvinvoinnin piirissä, mutta ”moraalinen ja henkinen kasvu junnaa paikoillaan tai menee taaksepäin”. Sitten Ehrnrooth ehdottaa luopumista koirista.

Tässä kohdassa olen hieman hämilläni. Olisin odottanut, että tuo koira tai muu kotieläin voisi olla ihmiselle vahvuus. Se toisi ihmiselle toki mahdollisuuden paeta, mutta samalla hän voisi ammentaa voimaa omaan ihmisyyteensä: moraaliin, itsehillintään ja sopusointuun, josta postmodernismin myötä on luovuttu. Ja lisäksi onhan eläin kuitenkin monille voi ainoa turva. Ymmärrän toisaalta kirjoittajan poleemista tyyliä. Hän haluaa esimerkeillään kertoa, mitä aukkoa lemmikkieläimet ihmisten todellisuudessa täyttävät.

Itse asiassa jäin pohtimaan, oliko hänellä tässä asenteessaan mukana myös ironiaa.

…

Kenelle surustani kertoisin…

Minulle tulee nyt mieleen Anton Tšehovin pikkukertomus Suru vuodelta 1886 (Valitut novellit I, WSOY 1963, s. 349 – 355). Kertomuksella on myös hyvin runollinen motto: Kenelle surustani puhuisin... Se kertoo vanhasta vossikkakuskista Jonasta, jonka ainoa poika on vastikään kuollut ja syvä suru painaa yksinäisen miehen mieltä. Kertomus on paitsi surullinen myös eläväinen ja todentuntuinen. Lisäksi se kuuluu kirjailijan humoristiseen tuotantoon. Se on siis eräänlainen tragikomedia. Surun keskellä on hyväntahtoista myhäilyä, joka auttaa näkemään taustalla elämän valoa.

Novelli kertoo vanhasta vossikkakuskista Jonasta, joka istuskelee liikkumatta kuskinpukillaan lumipyryssä odotellen asiakkaita. On jo ilta, mutta vieläkään ei ole asiakkaita ilmaantunut. Sitten tulee yksi upseeri. Novellissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, ”kuinka ajuri maiskauttaa suutaan venyttää kaulaansa kuin joutsen, kohottautuu ja heiluttaa piiskaa…” ja kuinka ”hevonenkin ojentaa kaulaansa, koukistaa jalkojaan ja lähtee vitkastellen liikkeelle”. Sitten seuraa kiivasta sananvaihtoa joka suunnalta, kun hevonen ei oikein tahdo pitää ”liikenteessä” puoltaan. Jona yrittää keskustella: ”…poika kuoli tällä viikolla…” Se loppuu kuitenkin lyhyeen, kun upseeri keskittyy kiroamaan hevosen hitautta. Sitten on taas pari tuntia odotusta. Kyytiin nousee kolme nuorta miestä. Jutustelua kyllä riittää, mutta se on nuorten miesten huulenheittoa ja Jonan suhteen lähinnä pilkkaa. Ei Jona vieläkään pääse purkamaan sydäntään. Miehet maksavat kovin vähän, mutta ei se tunnu Jonaa harmittavan, kun sai edes vähän tekemistä yksinäiseen iltaan. Hän pysähtyy juttelemaan talonmiehelle, mutta tämä ajaa hänet pois häiritsemästä. Niinpä Jona palaa liian aikaisin ”kotiin”, joka itse asiassa ei ole varsinainen koti vaan vain jokin ahdas vossikkakuskien lepopaikka. Joonaa harmittaa, kun ei saanut tienattua edes kauroja tammalleen. Hän yrittää purkaa sydäntään, muttei kukaan kuuntele. Lopulta hän lähtee yön pimeydessä hevosensa luo, tuo sille heiniä ja alkaa kertoa. ”Kopukka pureksii, kuuntelee ja hengittää isäntänsä käsiin.” Jona löysi ystävän, jolle voi jakaa murheensa.

Mitenköhän tämän liittäisi tuohon Ehrnroothin kirjaan ja kulttuurievoluutioteoriaan? Tamma Kopukka tuntuu olevan se empaattisin hahmo. Kaiken lisäksi tuon 1800-luvun yhteisöllisen elämäntavan keskeltä löytyy samaa kärsimätöntä kilpailuyhteiskunnan kiirettä kuin meillä nykyisin, vaikkei tuolloin eksistentialismista tai postmodernismista ollut tietoakaan. Ymmärrän kuitenkin: tamma on ”siirtymäsubjekti”, Jona on hänen isäntänsä. Tulee seuraava päivä. Jona nousee surun keskeltä uuteen päivään ja jaksaa jatkaa hauraana ihmisenä mutta toivossaan väkevänä, vaikka hänen osakseen on tullut yksi pahimmista asioista, mitä vanhukselle voi vastaan tulla – oman lapsen hautaan saatto. Voisi myös kysäistä, mitä nykyisenlainen hyvinvointiyhteiskunta toisi Jonan elämään. Se saattaisi jopa eristää entisestään.

Tästä on hyvä jatkaa Toivon tarkoitusta etsimässä.