Työsuhteissani olen ollut opetuksen ja kasvatuksen parissa lähes
koko ikäni. Siksi on luonnollista, että sitä sivuavat elokuvat kiinnostavat. Satuin
katsomaan ranskalaisen Christophe Barratierin elokuvan Kuoropojat (Les Choristes,
2004). Siitä tuli mieleen muutama muukin aihetta sivuava filmi. Niin tämä
juttuni sai alkunsa. Kirjallisuudesta saisi varmaan enemmänkin irti.
 |
| Kuoropojat, oikealla edessä Clement Mathieu, vasemmalla koulukodin johtaja |
I.
Elokuvan Kuoropojat
tapahtumat sijoittuvat erääseen
koulukotiin vuonna 1949. Siellä asustaa
joukko sota-ajan ja miehityksen traumat kokeneita poikia, jotka on eristetty
paikkaan heidän käytöshäiriöittensä vuoksi. Koulukotiin menee töihin
luokanvalvojaksi työtön musiikin opettaja Clement Mathieu. Koulun sadistisen
johtajan Rachinin käyttämä rike-reaktio
–menetelmä on kokenut haaksirikon. Rike aiheuttaa rangaistuksen, joka taas
aiheuttaa uusi rikkeitä. Ollaan ikävässä kierteessä. Väkivallasta ovat
joutuneet kärsimään myös koulun henkilökunta.
Mathieu on kalju pienikokoinen ja hieman lihava mies, joka
joutuu luonnollisesti heti jo ulkonäkönsä vuoksi oppilaiden pilkan kohteeksi.
Hän ei siitä välitä. Hän saa idean uudesta menetelmästä ja laittaa pojat
laulamaan. Laulusta löytyykin pojille motivoivaa toimintaa. Kaikkien kanssa asiat
eivät kuitenkaan suju aivan hyvin. On monta hankalaa tapausta. Mathieu ei
kuitenkaan provosoidu vaan kärsivällisenä kaikki nöyryytykset kestäen voittaa
lopulta poikien luottamuksen. Ennen muuta hän kauhistuu koulun johtajan
sadistisista toimista, mistä syystä hän alkaa toimillaan puolustaa poikia.
Mathieu saa aikaan huipputuloksia. Koulukotiin tulee jopa merkittävä vierailija
tutustuakseen nimenomaan kuoroon. Kuoro valmistautuu hyvin esitykseensä ja
kaikki onnistuu mainiosti. Kaikki tuntuisi olevan hyvällä mallilla, mutta niin
ei kuitenkaan käy.
Erään ongelmatapauksen vuoksi tilanne koulukodissa kärjistyy
kriittiseksi. Koulun johtaja Rachin on siihen osin itse syyllinen, mutta hän
kuitenkin erottaa Mathieun. Lähtiessään hän saa luokkaan lukituilta
oppilailtaan ikimuistoisen läksiäislahjan. Asia korjaantuu vasta myöhemmin, kun
todellisuus paljastuu ja sen johdosta despoottinen koulukodin johtaja
erotetaan. Mathieuta se ei enää auta. Pojat ovat kuitenkin saaneet hänen
ansiostaan paljon arvokkaita eväitä elämäänsä.
Tämä on lyhykäisyydessään elokuvan tarina, josta tosin jää
kertomatta monia olennaisia kohtia, mm. yksi täysin epäonnistunut tapaus. Elokuva
alkaa kehyskertomuksella, jossa kaksi koulun entistä lasta tapaavat yli 50
vuoden jälkeen. Toinen on merkittävä kapellimestari Pierre Morhange, joka on
tullut paikkakunnalle hautaamaan äitinsä. Toinen oli tuolloin hiljainen
vanhempansa sodassa menettänyt pikkupoika, joka onnistuu lähtemään koulukodista
Mathieun seurassa. Kertomus koulusta on siis takautuma. Pierre on yksi
koulukodin ongelmatapauksia, joka ottaa välillä rajustikin yhteen Clent
Mathieun kanssa. Mathieu tapaa elokuvassa myös Pierren äidin yrittäen jopa
lähennellä tätä, mikä itse asiassa onkin yhtenä syynä opettajan ja Pierren
välirikkoon. Pierre on poikkeuksellisen kaunisääninen laulaja ja Mathieu ottaa
yhteyttä pojan äitiin onnistuen saamaan Pierren tulevaisuuden oikealle
raiteelle.
 |
| Kuoroharjoitus. Yksi poika on "nuottitelineenä". Oikealla sivuttain seisomassa Pierre |
II.
Kuoropoikien
kanssa hyvin samantapainen elokuva on korkeamman tason kouluun sijoittuva australialaissyntyisen
Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden
seura (Dead Poets Society, 1989),
jossa Robin Williamsin esittämä äidinkielen opettaja John Keating onnistuu
innostamaan menetelmillään oppilaansa Weltonin akatemiassa. Tämä ei
tietystikään miellytä laitoksen johtajaa, koska toimintamenetelmät eivät istu
laitoksen omiin normeihin. Lopussa tilanne johtaa ristiriitoihin ja aiheuttaa
mm. erään oppilaan itsemurhan. Lopussa John Keating joutuu Kuoropoikien Clement Mathieun tapaan lähtemään paikasta.
Sekä John Keting että Mathieu ovat samanlaisia
sankarihahmoja, jotka tulevat uuteen työpaikkaan töihin ja nousevat siellä
uudistamaan vanhoihin rutiineihin jämähtäneitä menetelmiä ja perinteitä. He
molemmat saavat ihmeitä aikaan, mutta joutuvat lähtemään koulun johdon kanssa
nousevien erimielisyyksien takia. Kuolleiden
runoilijoiden seurassa myös oppilaiden vanhemmat ovat vaatimassa eroa, Kuoropojissa pelkkä koulukodin diktatorinen
johtaja on eron takana.
III.
En pidä Kuoropoikia
kovin merkittävänä elokuvana, vaikka se onkin saanut paljon eri palkintoja. Olihan
sillä aikanaan jopa kaksi Oscar-ehdokkuutta. Elokuvan didaktiset ja pedagogiset
ratkaisut on mielestäni hieman ylimalkaisesti kuvattu. Tuskin siitä kukaan
opettaja mitään uusia ideoita tai malleja työhönsä saa.
Sen voima lienee muussa. Luin jostakin, että elokuvan ilmestyttyä kuoroharrastus
alkoi Ranskassa piristyä. Tämä oli ilo lukea. Se on sinällään elokuvalle tärkeä
saavutus. Ja olihan elokuva myös alkusysäys Pierreä poikana näytelleen
Jean-Baptiste Maunierin uralle, ja varmaan muillekin lapsinäyttelijöille se on
merkinnyt paljon.
Asetelma molemmissa elokuvissa on samantapainen. Se kertoo
menneisyyden autoritäärisestä koulujärjestelmästä. On despoottinen tai muuten
vanhoihin menetelmiin kangistunut johtajaopettaja tai rehtori. Kouluun tulee
uusi opettaja tuoden mukanaan uutta ilmettä opiskeluun. Hallintobyrokratia koulun
johtajan hahmossa lyttää nämä pyrkimykset. Oppilaiden protestit tai muut vastaan
pyristelyt eivät siinä auta.
Vaikka yhteys onkin löyhä, niin elokuvien malli voisi olla
perinteisissä lännenelokuvissa. Kaupunkiin tullut sankari alkaa panna asioita
järjestykseen ja saa osan yhteisöä puolelleen. On niitä, jotka asettuvat puolustamaan
asemaansa. Lopussa vieras joutuu lähtemään, yksinään kuin ”auringonlaskun
ratsastaja”. Hän lähtee kuitenkin voittajana. Monet jäävät kaipaamaan, legenda
alkaa elää.
Asetan Kuolleiden
runoilijoiden seuran selkeästi Kuoropoikien
edelle, vaikka elokuvan katsomisesta on hyvin kauan aikaa ja aika on saattanut
kullata muistoja. Muistan kyllä olleeni Weirin elokuvasta hyvin innoissani, kun
taas Kuoropojissa eräät motiivit jäivät
tavallaan ilmaan. Ne olisivat vaatineet vielä käsittelyä. Katsomisen arvoinen
se toki oli hienoisesta hataruudestaan huolimatta.
IV.
Vuonna 1983 Neuvostoliitossa ilmestyi Dinara Asanovan nuorisorikollisten
uudelleenkasvatusta kuvaava elokuva Pojat
(Пацаны). Elokuva
nosti tuon ajan neuvostoyhteiskunnan keskusteluun vakavan ongelman:
nuorisorikollisuuden ja syrjäytymisen.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat rikollista taustaa omaavien
nuorten kesäleiriin, jossa asutaan teltoissa ja opiskellaan yhteiseloa ja
työntekoa. Leirin johtajana toimiva voimistelun opettaja on omanlaisensa
sankarihahmo, jota ei toki voi rinnastaa Kuoropoikien
tai Kuolleiden runoilijoiden seuran
opettajasankareihin. Hän pyrkii elämään nuorten kanssa, palauttamaan heidät
kaidalle tielle, herättämään heissä vastuuta ja yhteisöllisyyttä. Jos sankaruutta ajattelee, niin siksi voisi
ehkä katsoa sen, että hän toimii vapaaehtoisesti näiden nuorten parissa, on
heille lujana vanhempana. Hän siis haluaa toimia heidän parhaaksi eikä sulje
heitä oman elämänsä ulkopuolelle.
Opettaja on täysillä mukana heidän elämässään. Helpolla hän
ei pääse, ongelmia riittää. Välillä ollaan epätoivoisissa tilanteissa, mutta
palkitseviakin hetkiä on. Tavoitteena on se, että pojista tulisi hyviä
kansalaisia, ottaisivat itse vastuuta elämästään.
Mutta elokuvan loppu on yhtäältä lohduton. Siihen jää
kuitenkin myös positiivista pilkahdusta, ainakin siinä mielessä, että yhteisö
nousee apuun, pelastamaan isälleen kostoa janoavaa poikaa.
Elokuva loppuu konfliktiin, joka jää ratkaisematta. Yhtenä
päähahmona oleva 15-vuotias poika varastaa leiriltä räjäytteen, jota oli
tarkoitus käyttää juhlistamassa leirin päättäjäisjuhlaa. Poika haluaa kostaa
isälleen, joka on tehnyt pahasti pojan sisarelle. Sisarkin esiintyy elokuvassa
huolehtien pojasta ja toimien tavallaan eräänlaisena äidin korvikkeena. Näin
elokuva paljastaa neuvostoyhteiskunnan todellisuuden karumman puolen.
Lähdetään joukolla takaa-ajoon. Tässä leirin yhteisöllisyys
korostuu. Se kertoo välittämisestä. Elokuvan viimeisenä kuvana näytetään leirin
johtajan juoksua.
 |
| Valeri Prijomyhov- Pojat-elokuvan ohjaajan roolin näyttelijä |
V.
Esimerkkejä löytyy varmaan suomalaisistakin elokuvista tai
kirjoista. Minulla on sellainen yleiskäsitys, että suomalaisissa elokuvissa
pinnalla on jonkinlainen protesti kouluinstituutiota ja sen byrokraattisuutta
vastaan. Koulusta on lähdetty ovet paukkuen. Sen jälkeen joko elämä on
opettanut tai on jouduttu rikollisten tielle. Kirjallisuudesta mielessäni on
eräs Matti Mäkelän oiva, käsittääkseni omaelämäkerrallinen novelli Tarkkailuluokka (esseenäkin sitä voisi
pitää), joka ilmestyi Parnasso-lehdessä muistaakseni 80-luvun alussa. Siinä nuori
mies armeijasta palattuaan toimii jonkin aikaa tarkkailuluokassa ns. vaikeiden
lasten ja nuorten opettajana pannen luokassa asiat järjestykseen ja oppilaat
hommiin. Sen tarinan opettaja kyllä kelpaisi ”villin lännen sankariksi”.
Koululaitosta käsittelevään kirjallisuuteen en ole kuitenkaan laajemmin
tutustunut, joten siirryn muihin esimerkkeihin. Tosin on todettava, että Olli
Jalosen romaani Poikakirja (Otava
2010) voisi sopia tähän yhteyteen. Ja kun avaa netistä jonkin romaanista tehdyn
blogikirjoituksen, niin eteen pursuaa runsaasti sopivaa ja suositeltavaa
luettavaa.
Kahdessa seuraavassa sankarikertomuksessa oppilaalle
itselleen oman elämänsä tavoite on merkinnyt niin paljon, että opettajasta ja
hänen persoonastaan huolimatta eteenpäin on menty vaikka läpi harmaan kiven.
Tarkoitan, että vaikka suunnannäyttäjiä on ollut, niin tärkeintä on ollut oma
tahto. Sitä ei ole kyennyt despoottikaan tukahduttamaan.
VI.
Bruce Beresfordin elokuva Mao’s Last Dancer (2009) on australialainen tositarinaan perustuva
elokuva kiinalaisen tanssijan Li Cunxinin elämästä. Hän onnistuu vaikeassa
poliittisessa tilanteessa vuonna 1979 pääsemään Kiinasta tanssijavaihdon kautta
Texasiin USA:han. Siellä hän rakastuu amerikkalaiseen tyttöön ja päättää pyytää
turvapaikkaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän onnistuu pyrkimyksissään ja luo
sitten hienon uran synnyinmaansa ulkopuolella.
Köyhistä oloista oleva poika Li Cunxin onnistuu pääsemään
11-vuotiaana puhemies Maon vaimon valitsemaan kovaan balettikouluun. Hän jättää
kotikylänsä ja vanhempansa ja muuttaa Pekingiin. Eron hetki tuntuu lähes lopulliselta.
 |
| Li Cunxin vielä pikkupoikana läheisimmän opettajansa kanssa |
Suurimmat ihanteensa hän saa ensimmäiseltä opettajaltaan,
joka sittemmin joutuu poliittisten muutosten vuoksi syrjäytetyksi ja vangitaan.
Ennen vangitsemistaan tämä nuorten idoli ehtii luovuttaa nuorille
balettitanssijoille tärkeäksi osoittautuvan videon. Sitä Liu muutaman muun
kaverinsa kanssa katsoo yöllä salaa peläten tulla paljastetuksi. Ihanteet
jäävät elämään nuoren tanssijan mieleen. Ne auttavat häntä tavoitteeseensa ja
oman unelmansa toteutumiseen.
Kulttuurivallankumouksen uusia ideoita ajavaa uuteen
opettajaan Li Cunxin ei luota. Alussa hän jopa nousee vastustamaan tämän
piikittelyä, mutta se osoittautuu virheeksi. Hän pyrkii vain selviytymään. Hän toteuttaa
päivittäiset oppivelvoitteensa ja harjoittelee sen lisäksi vielä salaa öisin,
voimiaan säästämättä. Unelma auttaa hänet pääsemään poliittisten suhdanteiden
yli. Hän kykenee omien harjoitusten ansiosta kehittämään taiteellista
näkemystään.
Menetettyään yhteyden omaan opettajaansa Li Cunxin tajuaa,
että vain itseensä voi luottaa. Kunnioitus tuota entistä opettajaa kohtaan toki
säilyy. Se tulee elokuvan lopussa vaikuttavasti ilmi, kun hän pääsee emigroitumisensa
jälkeen käymään entisessä kotimaassaan.
…
Chen Kaige on mielestäni ehkä Kiinan merkittävin nykyohjaaja.
1900-luvun Kiinan historian muutoksia heijastava Farewell My Concubine (Jäähyväiset
jalkavaimolle, 1993) on yksi hänen suurtöistään. Elokuvan nimi viittaa
samannimiseen Peking-oopperaan. Tapahtumat alkavat vuodesta 1924, kun huoraksi
leimattu nuori nainen onnistuu saamaan poikansa sisäoppilaitokseen
teatterioppiin. Siitä alkaa Douzi-pojan kiirastuli. Elokuvassa seurataan hänen
ja hänen ystävänsä elämänvaiheita aina vuoteen 1976 asti, kun kulttuurivallankumous
virallisesti päättyy.
Farewell My Concubine
on kehitystarina kahdesta Peking-oopperan tähdestä, jotka lapsuudessaan ja
nuoruudessaan saavat kokea todella rankan koulun päästäkseen urallaan alkuun.
Nuorukaiset joutuvat kestämään suunnatonta kipua ja kärsimystä. Eikä se rajoitu
pelkästään fyysiseen tuskaan.
Koulun johtaja mestari Guan on paljon pahempi despootti kuin
Kuoropoikien johtaja Rachin. Hänen
mielestään on vain yksi kasvatuskeino: pakottaminen ja hakkaaminen. Jos oppi ei
mene sisään, poikia hakataan henkihieveriin. Douzi joutuu kärsimään enemmän
kuin muut, sillä hänellä on vaikeuksia muistaa näytelmien sanoja. Hakkaamalla
mestari uskoo muistin paranevan.
Alkuosan käännekohtia on tilanne, jossa Douzi ja eräs toinen
poika onnistuvat pakenemaan tiukasti vartioidusta sisäoppilaitoksesta. Tai ehkä
vain he kaksi rohkenevat jättää koulunsa. Pojat menevät seuraamaan kaupungin
juhlahumua ja heidän onnistuu myös päästä katsomaan oopperan Farewell My Concubine esitystä. Esitys tekee Douziin valtavan vaikutuksen.
Hän purskahtaa itkuun huudahtaen epätoivoisena: ”Kuinka kauan kestää tulla
tähdeksi! Kuinka monta lyöntiä on kestettävä!” Douzi itkee kohtaloaan, mutta
hän tajuaa, että se on hänen ainoa toivonsa.
Pojat palaavat kouluun, jossa muita oppilaita ollaan juuri
hakkaamassa heidän sallittua paon. Douzi ilmoittautuu hakattavaksi. Hän tietää,
mitä hän elämältä tahtoo, ja on siksi valmis kestämään iskuja. Kaikki ympärillä
seuraavat uskovat, että mestari hakkaa pojan kuoliaaksi, kunnes prosessi
keskeytyy: vuoroaan odottava toinen karkuri on tuona aikana hirttäytynyt. Aivan
kuin hän olisi halunnut pelastaa Douzin hengen.
Sitten ollaan tilanteessa, kun mestari Guan kertoo tuon
kuuluisan Peking-oopperan tarinan. Loppuun hän toteaa: ”You can’t fight fate”.
Tarinalla on mestari Guanin mukaan kaikille yksi opetus: ”…each person is
responsible for his or her own fate”. Douzi kuuntelee keskittyneenä, sanat osuvat
sydämeen. Puhuja on aiheuttanut hänelle paljon hirveää fyysistä tuskaa, mutta
kunnioitus opettajaan on säilynyt. Poika purskahtaa itkuun ja alkaa hakata
itseään osoittaen valmiutensa kärsimyksiin omien tavoitteittensa eteen. Kuva
siirtyy järven rannalle, jossa pojat laulavat: ” I am so strong I can uproot
the mountains”.
Unelmalla on hintansa. Hän pääsee viimein esiintymään joutuen
kuitenkin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Eikä tämä ole ainoa kerta.
VII.
Zhang Yuanin elokuva Pienet
punaiset kukat (Little Red Flowers,
2006) kertoo lastentarhan elämästä. Tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan.
Tarkkaa vuotta en pysty sanomaan, mutta asuista päätellen kyse on 50-luvusta.
Vanhemmat tekevät pitkiä työpäiviä ja lapset viettävät laitoksessaan
vuorokauden ympäri.
Little Red Flowers
on riemukasta katsottavaa. Elokuvan keskeiset henkilöhahmot ovat 4-5-vuotiaita
lapsia. Ohjaajalla on varmaan ollut velhomaisia kykyjä, kun hän on onnistunut
saamaan heidät niin luonnollisina kameran eteen. Elokuvassa lapset puhuvat kuin
lapset ja se on kuvattukin lasten näkökulmasta. Riemukkuudesta huolimatta se on
vakava elokuva yhteisöllisyyttä korostavasta lasten kasvatuksesta
Tarhan isosta lapsikatraasta huolehtii vain pari lastentarhanopettaja-ohjaajaa.
Tästä selviytyäkseen järjestys on tiukka. Yhdessä kyykitään jopa wc-tarpeilla.
Laitoksen kasvatusmenetelmä perustuu kannustukseen. Lapset saavat hyvästä
käytöksestään itselleen punaisia kukkasia, jotka ovat nähtävillä isossa
taulussa lasten nimen kohdalla. Yhdessä
lasten kanssa laitoksen ohjaajat kommentoivat päivän tilannetta kiittäen toisia
ja moittien huonosti käyttäytyviä, jotka menettävät kukkansa. Huonosti käyttäytyvien
suhteen kyse on nöyryytyksestä, mutta pikkulasten maailmassa sitä ei käsittääkseni
ihan niin loukkaavasti koeta. Kaikki palaute on kuitenkin julkista.
Toimitaan siis hyvin yhteisöllisesti. Yhteisöön sopeutujat
saavat palkinnon, sopeutumattomia moititaan. Järjestelmä kokee
haavoittuvuutensa, kun ministeri saapuu yllättäen paikalle lastaan noutamaan.
Hän näkee kukkataulun ja ihmettelee, miksi jotkut ovat voineet jäädä ilman
kukkia tai niitä on vain yksi. Samalla hän kysyy syytä, miksi hänen poikansa on
vain keskitasoa. Hän esittää sen syytökseksi ohjaajia kohtaan. Ohjaajat
yrittävät mielistellen selitellä, että viime aikoina lapset ovat parantaneet
käytöstään. Ulkopuolinen taho alkaa siis vaikuttaa laitoksen sisäiseen
arviointijärjestelmään, mikä voisi pahimmillaan tuoda joillekin lapsille
suosikkiaseman. Tähän asti ohjaajat eivät kai edes tienneet kyseessä olleen
ministerin lapsi.
Elokuva alkaa sillä, kun päiväkotiin tuodaan uusi lapsi,
poika nimeltä Qiangqiang. Hän osoittautuu hankalaksi tapaukseksi. Hän
oikuttelee eikä tunnu sopeutuvan yhteisön sääntöihin. Lisäksi hän laskee öisin
alleen. Saa tällä teollaan itselleen huomiota, kun hänen vuodevaatteensa
viedään aamulla pihan pyykkinarulle kuivumaan. Punaisia kukkia hänelle ei
kerry, mikä harmittaa poikaa. Hän
kuitenkin saa kavereita, leikkii lähinnä tyttöjen kanssa. Hän löytää lattialta
pudonneen punaisen kukan, ottaa sen talteen kätkien sen taskuunsa nenäliinansa
sisään. Hän haluaa lahjoittaa sen eräälle tytölle kaveruuden johdosta. Tyttö ei
kuitenkaan suostu sitä ottamaan vastaan. Tämä tavallaan kertoo jotain pojan
oppimiskyvystä: hän on omaksunut laitoksensa palkitsevan käytöksen omalla
tavallaan. Samoin hän oppii keräämään itsellensä huomiota esimerkiksi
laskemalla alleen tai ”alkamalla haista” kesken yhteislaulun.
 |
| Qiangqiang - kiinalaisen lastentarhan kauhukakara |
 |
| Tarpeenteossa - yhteisöllisesti |
Monet toiminnot herättävät elokuvassa ajatuksia. Esimerkiksi
psykoanalyyttiset kehitysvaiheet tulevat elokuvassa eri tavalla esille. Lasten
lääkärileikit ja seksuaaliroolit olisivat oma aiheensa. Pojat leikkivät
aseilla, tytöt nukeilla. Qiangqiang katsoo haikaillen, kun tytöt hyväilevät
nukkea. Sitten yhdessä vaiheessa Qiangqiang etsii hirviöitä tarkastaen, onko
kenenkään takapuolessa häntää. Esiin nousee myös aina Kiinaan liitetty teema:
pikkulasten syönti. Lapset alkavat Qiangqiangin vaikutuksesta pelätä, että
johtava ohjaaja aikoo syödä heidät.
Käännekohtana elokuvassa on konfliktitilanne, jossa ryhmä
syyllisiksi epäiltyjä poikia joutuu pyytämään anteeksi loukatulta tytöltä. Qiangqiang on joukossa. Hän ei suostu siihen,
vaan suutahtaa laukaisten suustaan kirosanan, mikä saa ohjaajan järkyttymään.
Poika joutuu eristyksiin. Muiden lasten kielletään seurustelemasta hänen
kanssaan. Hänen sallitaan jonkin ajan kuluttua tulla muiden joukkoon, mutta hän
ei saa enää toimillaan muiden lasten huomiota. Qiangqiang on yhteisössä
fyysisesti mukana, mutta hän ei saa toivomaansa huomiota. Hän on siis jäänyt henkisesti
ryhmän ulkopuoliseksi, tavallaan syrjäytynyt. Näin tilannetta voi rinnastaa
myös erääseen Kuoropoikien tapaukseen,
jossa Mathieu ei halua antaa Pierrelle solistiasemaa kuorossa tämän
ylimielisyytensä vuoksi. Qiangqiang pääsee luikahtamaan lastentarhan portista
ulos, hän seuraa aikansa viereisessä puistossa läheisen sairaalan ulkoilevia
ihmisiä. Kävelee sitten kivistä katua ja paneutuu väsyneenä lepäämään
luultavasti lastentarhan muurin kupeelle kadun kiveykselle. Siihen elokuva
loppuu.
Elokuva kuvaa yhteisöllisyyteen perustuvaa
kasvatusjärjestelmää. Aina löytyy joku sopeutumaton, joka jää sen ulkopuolelle.
Tässä elokuvassa se on Qiangqiang. Hän jää yhteisöstään irralliseksi.
Todennäköisesti poika löydetään kadun kiveykseltä ja hänet viedään muiden
joukkoon. Ehkä hän näin oppii sopeutumaan, mutta jälkensä tämä on häneen
jättänyt. En pidä elokuvaa kriittisenä kasvatusjärjestelmää
kohtaan. Ohjaajat eivät ole mitään ”hirviöitä”, vaikka Qiangqiang niitä
laitoksesta etsiikin. Päinvastoin, he saavat minun sympatiani puolelleen pystyessään
vastaamaan niin isosta määrästä lapsia. Kuoropoikien
johtajan tyyppistä despoottia ei laitoksessa ole. Kasvatus pyrkii kuitenkin
ennen muuta kannustukseen, jonka toisena puolena toki on nöyryytys.
Elokuva panee pohtimaan, olisiko kyseessä kiinalaisen
yhteiskunnan allegoria, mutta ei se minulle lopulta niin avaudu. Ehkä psykoanalyyttinen
tarkastelu voisi olla kiintoisampaa. Tai saattaa se olla pelkkä kuvaus lastentarhan elämästä ilman suurempaa tarkoitusta. Ministerin käynnin ohella elokuvassa ei
ole paljoa viittauksia ulkopuoliseen maailmaan. Yhtenä sellaisena on lastentarhan
ohjaajan ja Qiangqiangin lyhyt keskustelu. Poika kertoo haluavansa kouluun.
Ohjaaja toteaa, että tarha on hänen elämänsä ihaninta aikaa. Hän viittaa siis
siihen, että tarhan ulkopuolella elämän vaatimukset ovat paljon kovempia. Minulle tämä vihjaa, että Kuoropojista tutun koulukodin johtajan kaltaisia despootteja voi
Qiangqiangin elämässä myöhemmässä vaiheessa vastaan tulla. Näin katsottuna
lastentarhan ohjaajat ovat Clement Mathieun kaltaisia sankareita.
 |
| Elokuvan ohjaaja Zhang Yuan yhdessä kahden näyttelijänsä kanssa |
VIII. Lopuksi
Qiangqiang jää Zhang Yuanin elokuvan loppukuvassa
väsähtäneenä lepäämään katukiveykselle. Yksin ei näytä olevan kivaa. Noutajat
varmaan tulevat ja tuovat hänet tarhaan muiden seuraan. Hän saanee myös
kaipaamaansa huomiota.
Kuoropoikien
ongelmatapaus päätyy kostossaan tuhopolttoon. Katse voitonriemuisena hän ylimielisin
elkein katoaa elokuvasta horisonttiin. Hänellä ei ole tietä takaisin eikä häntä
kaipaa kuin korkeintaan poliisi.
Neuvostoelokuvassa 15-vuotias päättää kostaa isälleen.
Avustajia löytyy, kun leiriläiset rientävät pojan perään. Elokuvan loppukuvassa
leirin johtajan katse on jäänyt mieleeni kolmen vuosikymmenen takaa. Se on
paljonpuhuva. Luovuttaa ei voi, tämän kanssa on elettävä, vaikka toivo onkin
välillä kadoksissa.
Sitten on kaksi traagista itsemurhaa. Kuolleiden runoilijoiden seurassa nuorukainen ei halua taipua
patriarkaattisten perinteiden edessä ja tekee oman ratkaisunsa. Chen Kaigen Farewell My Concubine -elokuvassa
Douzi-pojan hakkaaminen loppuu, kun vuoroaan odottava toinen karkuri
hirttäytyy. Jää miettimään, halusiko hän
itsensä uhraamalla pelastaa kaverinsa, sillä muuten raivostunut koulun johtaja
olisi ehkä hakannut tämän hengiltä.
...
Linkkejä
Kuoropojat:
Kuolleiden
runoilijoiden seura:
Mao’s Last Dancer:
Elokuva Farewell My
Concubine:
Farewell My Concubine,
Peking-ooppera:
Little Red Flowers:
Pojat (Пацаны):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti