I.
On upeaa käydä ihan paikan päällä konsertissa, tyytymättä
pelkkään kotikuunteluun. Siihen minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus, kun
Kymi Sinfonietta piti 19.2. konserttinsa Kuusankoskitalossa solistinaan
Amerikan kiinalainen nuori viulisti Nancy Zhou. Kyllä tämänkaltaisessa
livetilaisuudessa sai jälleen kokea sen, kuinka orkesterin soitto eli ja
hengitti aivan toisella lailla kuin levyltä tai median lähetyksestä
kuunneltaessa.
Viime aikoina konsertit ovat todellakin jääneet minulta
vähiin. Olen jämähtänyt nykyiseen asuinpaikkaani, puoleensa vetäviä konsertteja
on harvoin ja reissaamaankaan ei löydy intoa. Tämä konsertti tuli sopivaan
aikaan vajetta täyttämään.
Ohjelmassa kuultiin aluksi japanilaisen Toshio Hosokawan
kamariorkesteriteos Blossoming II.
Sitten oli vuorossa Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri. Väliajan jälkeen kuulimme Johannes
Brahmsin Sinfonian nro 3 F-duuri.
Mielestäni se oli loistavasti valittu kokonaisuus. Väliin saimme kuulla
viulistivieraan ylimääräisenä numerona vielä osan Johann Sebastian Partitasta nro 1.
Kapellimestarina oli tällä kertaa Yasuo Shinozaki. Hän on
kyllä orkesterille ja yleisölle ennestään tuttu, sillä olihan hän vuosikaudet
Kymi Sinfoniettan vakituisena orkesterinjohtajana. Minä näin hänet nyt vasta
toista kertaa elämässäni. En nimittäin käynyt Kymi Sinfoniettan konserteissa
hänen Kymenlaaksossa toimiessaan. Satuin kuitenkin oleilemaan Pekingissä
orkesterin ollessa siellä vierailulla vuonna 2008 Yasuon johdolla ja tietysti
ryntäsin paikalle. Konsertti osui tuolloin hyviin traagiseen hetkeen, kun oli
juuri tapahtunut hirvittävä maanjäristysonnettomuus, jossa uhriluku oli
huomattava. Näin konsertista tuli samalla eräänlainen vainajia kunnioittava
muistotilaisuus.
Tuolloin Pekingissä ei Yasuosta kyllä ilmennyt sellaista
räiskettä kuin nyt Kuusaalla. Nähtävästi Pekingin surupäivä hillitsi. Nyt sen
sijaan Yasuo tuntui välillä kuin lähtisi lentoon. Ja hän saikin musiikin elämään. Mozartin
viulukonserton turkkilaisessa osassa kuvittelin eteeni tanssin hehkun. Sen
verran rytmikkäästi musiikki soi, voimakkain painotuksin. Brahmsin soiton
mukana tunsin keinuvani. Harvoin saa nauttia noin elävistä tulkinnoista. Ei saa
unohtaa konsertin aloittanutta japanilaista sävelmää, jonka intensiivisessä
kokonaisuudessa orkesteri loihti kapellimestarinsa johdolla eteemme meille vieraan
kulttuurin elämysmaailman. En ollut ennen tätä konserttia edes kuullut
Hosokawan nimeä. Tämän jälkeen kyllä tunnen. Taisi kapellimestarilla olla nyt
orkesteriinsa jonkinlainen erityisen maaginen ote.
II.
 |
| Toshio Hosokawa |
Konsertti alussa soi japanilaisen Toshio Hosokawan (s. 1955)
teos Blossoming II (2011). Konsertin
esitteen tekstit toimivat mielestäni erinomaisena tiekarttana konsertin
teoksiin, niiden säveltäjiin ja esittäjiin. Tekijäksi paljastuu henkilö nimeltä
Kimmo Korhonen. Ilman Korhosen johdantoa Blossoming
II ei olisi minulle auennut. Teos sai mielikuvitukseni lentoon. Siitä saan
kiittää esitteen, orkesterin ja sen japanilaisen kapellimestarin ohella ennen
muuta myös itse sävellystä ja sen säveltäjää.
Korhosen tekstissä Hosokawaa luonnehditaan
sillanrakentajaksi japanilaisuuden ja länsimaisuuden välillä. Hän on omaksunut
1900-luvun eurooppalaisen avandgarden ilmaisukeinot, mutta yhdistänyt siihen
japanilaisuutta. Hänen musiikissaan on sointivärejä, ei melodiaa. Musiikki on
tarkkavaistoista ja hiottua, jossa mm. hyödynnetään eri soittotekniikoita ja
rakennetaan erilaisia rytmisiä kudoksia. Musiikki on väliin hiljaisen
mietiskelevää, välillä se voi sisältää väkeviä purkauksia. Yleensä siihen
liittyy jokin maisemallinen tai muu virike.
Blossoming II on
maalauksellinen kuvaus siitä, kun lootus puhkeaa kukkaan. Se alkaa
hiljaisuudesta, kasvaa voimaansa. Kuunnellessani
musiikki vie mukanaan. Lammenpinta, lootus, jännite nousee veden alta ja
yläpuolelta. Se tuo eteen myös uhkaa. Sävellyksen keskiosan sointikuvat ovat
kuin keveitä vesipisaroita tai ehkä päivänsäteitä tai muita iloa hehkuvia
kiemuraisia. Ympäröivä maailma on joko taivaan sadepilviä tai muuta hiljaisen
lammen rauhaan ilmestyvää liikehdintää. Lopussa kukka kääntyy kohti aurinkoa,
palaa levollisena hiljaisuuteen.
Lootuskukka on buddhalaisuuden symboli. Siitä sävellyksen
luoma kuva on saanut inspiraationsa. Lootus ja buddhalaisuus ovat tärkeä osa
japanilaista kulttuuria. Hosokawa toteaa kukilla olevan syvät juuret
japanilaisessa estetiikassa ja henkisyydessä, minkä vuoksi ne ovat nousseet
hänen sävellyksensä keskiöön. ”Kukka ja minä olemme yhtä; kukkaan puhkeaminen
on minulle samaa kuin loisin ihoni uudelleen ja löytäisin sen alta itseni.” Teoksellaan Hosokawa haluaa arvostella
japanilaisen yhteiskunnan suurta vetoa länsimaiseen kulttuuriin, mikä on
vähitellen työntämässä syrjään sen omia vanhoja perinteitä. Säveltäessään
Hosokawa pyrkii kääntämään tämän kehityksen, niin että maan kulttuurisessa
itseymmärryksessä olisi tilaa perinteiselle japanilaiselle estetiikalle ja
musiikkimuodoille. (http://www.schottmusic.com/news/archive/show,11130.html?oldLocale=de_DE.)
III.
Tämän jälkeen orkesterin eteen ilmestyi illan solisti
kauniissa ihonmyötäisessä sinisessä iltapuvussaan. Vuonna 1993 syntynyt Nancy
Zhou tunnetaan Suomessa siitä, että vuonna 2010 joulukuussa hän ylsi
kansainvälisessä Jean Sibelius –viulukilpailussa finaaliin. Tämän jälkeen hän
on ehtinyt käydä muuallakin Suomessa konsertoimassa.
Tässä on pari linkkiä vuoden 2010 kilpailuun: http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/, http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/kilpailijat/nancy_zhou.html. Jälkimmäinen on Zhoun esittelysivu.
 |
| Sibelius-viulukilpailun finalistit. Nancy Zhou kolmas vasemmalta. |
Teosesittely valaisi minulle oivasti Mozartin
viulukonserttojen historiaa. En ollut aikaisemmin säveltäjän tähän puoleen
perehtynyt. Nyt esitetty A-duurikonsertto
nro 5 on Mozartin viulukonsertoista viimeinen. Konsertot syntyivät hyvin
lyhyen ajan sisällä: Ensimmäinen vuonna 1773 ja neljä viimeistä vuonna 1775,
jolloin maestro oli 19-vuotias. Konsertto
nro 5 on esitteen mukaan niistä soitetuin. Mozart monipuolisena
lahjakkuutena oli itse myös loistava viulisti. Konsertot esitettiin Salzburgin
hovissa ja Mozart itse oli konserttojen ensiesitysten solistina.
Mozartin viulumusiikki ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini.
Itse asiassa viulukonsertoista voin sanoa tuntevani vain tämän A-duuri-konserton. Muitakin olen
kuunnellut, mutta ne ovat menneet toisesta korvasta ulos. Parasta siinä on viimeisen
osan turkkilainen osuus, josta konsertto on myös saanut lisänimen
”turkkilainen”. Siinähän ainakin kontrabassojen jousten puupuolella lyödään
musiikkiin rytmiä. Konsertossa minua miellyttää myös sen harmonisuus ja
tasapainoisuus. Se vaikuttaa levollisesti ainakin minun psyykeen. Hidas osa on niin kuin esitteessä todetaan
”henkevä”. Sen rauhoittava tunnelma jää tajuntaan pitkäksi aikaa. Konsertto tuntuu
välillä yksitoikkoiselta, koska sen teema toistuu useaan kertaan. Kaunishan se
on, mutta voisi siinä olla enemmän variaatiota. Myös konserton loppu jättää
kokonaisuuden hieman valjuksi. Tästä kritiikistäni huolimatta A-duuri-konsertto
on minulle nautittavaa kuultavaa. Se on terapiaa sielulle.
Olen kuunnellut konserton livenä kerran aikaisemmin. Se
tapahtui Vilnan Filharmonian konserttisalissa pari-kolme vuotta sitten.
Solistina oli tuolloin myös nuori kaunotar: Sophia Jaffe (http://sophiajaffe.com/biography.aspx). Menin tuolloin konserttiin hieman epäröiden.
En pitänyt Mozartin viulukonserttoa ihan kuulemisen arvoisena eikä toinenkaan
konsertin ohjelmanumero suuremmin innostanut. Muistan, että lisäksi paikkani
oli melko huono. Mutta kaiken kaikkiaan konsertista ja myös Mozartin
konsertosta jäi hyvin positiiviset tunnelmat. Muistan selvästi oman
ahaa-elämykseni: ”tämähän kuulostaa upealta”. Sen sijaan lopun turkkilainen
osuus ei jäänyt erikoisemmin mieleen. Vilnan filharmoniaorkesterin ja Sofia
Jaffen tulkintaan verrattuna Kymi Sinfoniettan ja Nancy Zhoun tulkinta tuntuu todella
hyvältä. Ehkä ajan myötä olen alkanut pitää siitä enemmän. Mutta kyllä nyt tuo
turkkilainen osuus jätti minuun jälkensä. Niin lennokkaana ja elävänä se soi.
Kuvitelmissani välkehti turkkilainen napatanssiesitys.
Pidin paljon Zhoun soitosta. Hän piti orkesteria
ohjaksissaan, ei jäänyt sen jalkoihin. Esityksessä oli turkkilaisen osan ohella
muitakin makoisia huippukohtia. Esimerkiksi ensi osan lopussa soi tosi hieno
kadenssi. Myös Adagio-osa soi kauniisti, mutta siinä niin kuin myös eräissä
muissa kohdissa lievä flegmaattisuus vaikutti. Ei 21-vuotiaalta solistilta toki
voi liikoja odottaakaan.
Ylimääräisenä Zhou soitti osan Bachin partitasta. Nautin
siitä suuresti. Se osoitti soittajan lahjakkuuden. Ei Bachin henkeä tällaisessa
ylimääräisessä odotakaan löytävän. Oli upeaa, että hän ylipäänsä soitti
ylimääräisen kappaleen. Konsertin kokonaisuutta ajatellen Bach maistui tässä
kohtaa hienolta. Ja saipahan myös silmä nauttia soittajan kiinalaisen kauneuden
hehkusta.
Zhoun viulun sointi on minun korvaani täyteläistä, sitä on
miellyttävä kuunnella. Väliaikajutustelua kuunnellessani ja ilmeitä lukien
päättelen, että hänen soittonsa osui myös muiden sydämiin.
IV.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin kolmas
sinfonia. Brahmsin sinfonia on eheä tiivis kokonaisuus, jonka mukana eli
täysillä vaipumatta välillä muihin aatoksiin. Siitä suuren kiitoksen ansaitsee kapellimestari.
Sinfonia tuntui keinuvan. Siinä myllersivät suuret romantiikan tyylin mukaiset
voimakkaat tunteet. Kapellimestari suorastaan työnsi orkesteria mukaan tuohon
suurten tunteiden kuohuun. Yleisö sai kuulla myös upeita yksittäissuorituksia.
Musiikki huokui romantiikan tunteita kuin meren aallot.
Kolmas osa Poco
allegretto on tietysti todellinen helmi. Se on toki erittäin tuttu melodia,
mutta sen verran muistini heitti, etten osannut yhdistää sitä Brahmsin III sinfoniaan. Tämä osoittaa ainakin
sen, että en ole kyseistä sinfoniaa koskaan konsertissa kuullut. Kyllä se
minulla kotikokoelmissani on (Georg Tintnerin johtama Symphony Nova Scotia soittaa), mutta kuuntelussa se on jäänyt
ensimmäisen ja toisen sinfonian varjoon.
Rupesin itse asiassa konsertin jälkeen muistelemaan, kuka
suomalainen on laulanut kolmannen osan melodiasta tehdyn iskelmän. Muistan
kyllä, että sellainen on tehty. Tapailin jopa sanoja. En kuitenkaan saanut
mieleeni laulajaa enkä laulun suomalaista nimeä.
V.
Totean tässä muutaman sanan myös orkesterin soinnista ja
muista huomioistani. Ollessani edellisen kerran Kuusankoskitalossa valittelin
orkesterin balanssiongelmaa. Tuolloin
Nielsenin Viulukonsertossa solisti tuntui jäävän orkesterin puhaltajien
varjoon. Nyt sitä ei näkynyt. Yhden kerran eräs käyrätorven soittaja soolossaan
riipaisi viulukonserton alkuosassa korviani. Sen jälkeen ei tällaisia
”ulostuloja” ilmennyt. Akustiikka kuulosti päällisin puolin todella hyvältä.
Soittajien järjestystä oli mielenkiintoisella tavalla
muutettu. Ykkös- ja kakkosviulut olivat reunoissa esiintymisareenan etuosassa
toisiaan vastapäätä. Sellistit ja kontrabassot soittivat minusta katsoen
vasemmalla ykkösviulujen takana. Tämä siirron ansiosta huomasin miellyttävän
seikan. Toista viulua soittaneiden kuuden naisen ryhmä näytti hyvin eheältä ja
tyylikkäältä kokonaisuudelta, silmiä hivelevä kuusikko.
VI.
Ennen konsertin alussa tutustuin näyttelytilassa
olevaan näyttelyyn. Siellä oli Kouvolan lähistöltä Jaalasta kotoisin olevan,
nykyisin Kööpenhaminassa vaikuttavan taiteilija Mari Kedon näyttely
”Collectionista – Heijastuksia ajasta”. Mari Ketoon voi tutustua täällä: http://mariketo.com/ . Näyttelyä esitellään
täällä: http://www.kouvola.fi/index/uutiset/2015/02/collectionista-heijastuksiaajastaonmarikedonkuusankoskitalon30-vuotisjuhlanayttely.html.
Tällaiset näyttelyt juhlistavat tunnelmaa. Tämäkin näyttely
oli minulle eräänlainen valmistautumisrituaali itse illan konserttiin.
Näyttelyssä voi myös vähän seurailla konserttiin menossa olevaa väkeä. Näin
pääsee heitä ihan konkreettisesti lähemmäksi, mutta voi tuntea myös henkistä
yhteyttä, tosin kaukaista. Se auttaa osaltaan myös itse konserttisalissa
vastaanottamaan musiikkia. Toinen vastaava paikka on aulan kahvila, mutta sitä
pyrin välttämään. Korkeintaan väliajalla voin ottaa lasin punaviiniä.
Ei minulle tämäkään näyttely mikään pelkkä läpikävely ollut.
Luin pikaisesti näyttelyesitteen, jossa todettiin, että Keto on leikellyt
merkkilaukkuja palasiksi ja yhdistellyt niitä sitten uudella tavalla, käyttänyt
mm. kengissä. Erityisesti mieleen jäi kauniisti koristellut lapikkaat. Eräät yhdistelmät näyttivät hauskoilta herättäen minussa hymyn häiveen
keskeen pari naurunpurskahdustakin.
Mieleen jäi myös lapsuudesta tuttu nostalginen laite, karamelliautomaatti.
Kun laittoi aukkoon kolikon ja väänsi raskaantuntuisesta vivusta, ei saanut tällä
kertaa karamellia vaan jonkinlaisen lasikuulan. Ne olivat näkyvillä
ympyränmuotoisessa läpinäkyvässä muovisäiliössä. Eräs äiti teini-ikäisen
tyttärensä kanssa rupesi sillä hieman leikittelemään, mutta tyttöä se hieman
hävetti. Mutta hauskaa oli, sehän on tärkeintä.
VII.
Mietin konsertin jälkeen myös sitä, kuinka tärkeää
ohjelmiston valinta on. Sen on oltava ehyt kokonaisuus. Olen käynyt
konserteissa tosi paljon. Pettymyksiä on. Muistan tapauksen Moskovan
konservatoriosta, kun orkesteri soitti väliajan jälkeen Mozartin Sinfonian nro 40. Tämä tuttu yleisöön
menevä musiikki osoittautui pelkäksi täytenumeroksi, jota tunnuttiin esittävän
hieman haukotellen ja kotimatkaa odotellen. Samalla se latisti ainakin minun
tunnelman: alkuosan päänumerosta en muista enää mitään. Olen asunut myös
Pekingissä. Siellä konserteissa ollaan aina veitsenterällä. Paikallista
orkesteria oli kerran johtamassa vakiovieras Ranskasta, yli 75-vuotias maestro. Väliajan jälkeen konsertin päänumerona oli Beethovenin 7. sinfonia. Luotettiin kai
liikaa suuren nimen hurmaan. Mutta puulta maistui ja pitkästytti. Yleisö
haukotteli. Ei maestro saanut syttymään orkesteria, ei löytynyt porttia
Beethovenin musiikin maailmaan.
Kerran Pekingissä oli vierailemassa amsterdamilainen The Royal Concertgebouw Orchestra, taisi
olla vuonna 2008. Kapellimestarina oli Mariss Jansons. Se on elämäni suurimpia
konserttielämyksiä. Alkuosassa soi Anton Dvorakin Sinfonia nro 4, väliajan jälkeen Felix Mendelssohnin Sinfonia nro 3. Upeasti soivat molemmat.
Kaksi sinfoniaa olisi luullut jo uuvuttavan yleisön, ehkä moni jo katsoi
kelloaan. Mutta ohjelmassa oli vielä yksi numero. Se oli kymmenminuuttinen
sävellys, mutta se oli tosiaan pantu ohjelman loppuun, ei alkuun miksikään
”lämmittelynumeroksi”. Lisäksi tässä ohjelmanumerossa oli koko orkesteri
lavalla, täydessä työn touhussa. Varsin paljon oli erilaisia lyömäsoittimia,
minkä vuoksi valmistelutkin antoivat yleisön odottaa. Musiikki olikin sitten aivan
mahtavaa. Musiikin jännite tiivistyi loppua kohden, lyömäsoitintaiturit saivat
aikaan uskomattoman musiikillisen maailman. Tuo viimeinen numero juhlisti koko
konsertin. Ensin kaksi upeaa klassikkotulkintaa, sitten vielä kolmas numero
huipensi elämyksen. Nyt on nolo tunnustaa, etten muista tuon viimeisen
esitysnumeron nimeä enkä tätä kirjoittaessani pysty sitä tarkistamaan, mutta
kyllä se soi edelleen mielessäni. Olin tuolloin paikalla kollegoitteni kanssa.
Vielä pitkän aikaa konsertin jälkeen muistelimme sitä ja jos satuimme tapaamaan
jonkun hollantilaisen, niin muistimme kehua orkesteria.
 |
| Yasuo Shinozaki |
Palaan vielä Kuusankoskitalon konserttiin. Siinä ohjelmiston
valinta onnistui mielestäni täydellisesti. Aluksi luotiin yleisön eteen
japanilainen mielikuvamatka. Se sai yleisön herkkään henkiseen vireeseen.
Sitten siirryttiin Mozartin kautta melodiseen musiikkiin, eurooppalaiseen
perinteeseen. Oltiin 1700-luvun lopun itävaltalaisessa hovissa. Herkistynyt
kuulija saattoi tuon usein pinnalliselta tuntuvan musiikillisen muodon alta
löytää uutta syvyyttä ja sisältöä. Viulun vaellus oli osin mietiskelevää
itsensä etsimistä, mutta lopussa se sai tuta nautinnollista elämän riemua.
Bachin partita toi väliin häivähdyksen toisenlaisesta elämänkokemuksesta.
Sitten konsertin päätöksessä yleisö sai maistaa koko sydämellään romanttisten
myllerrysten riemua ja tuskaa. Sai musiikin rytmissä keinahdella erilaisissa
tunnetiloissa ilon intohimosta kaihoon ja ikävään, hiljaisesta kauneuden
nautinnosta uhkaavaan myrskyyn, pelon tuntemuksiin. Musiikki hengitti tunteiden
kautta. Lopussa myllerrys seestyi, musiikki hiljeni. Oli aplodien aika. Yleisö
osoitti niillä kiitoksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti