lauantai 21. helmikuuta 2015

Mozartia, Brahmsia, Bachin partitaa ja Toshio Hosokawaa

I.

On upeaa käydä ihan paikan päällä konsertissa, tyytymättä pelkkään kotikuunteluun. Siihen minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus, kun Kymi Sinfonietta piti 19.2. konserttinsa Kuusankoskitalossa solistinaan Amerikan kiinalainen nuori viulisti Nancy Zhou. Kyllä tämänkaltaisessa livetilaisuudessa sai jälleen kokea sen, kuinka orkesterin soitto eli ja hengitti aivan toisella lailla kuin levyltä tai median lähetyksestä kuunneltaessa.

Viime aikoina konsertit ovat todellakin jääneet minulta vähiin. Olen jämähtänyt nykyiseen asuinpaikkaani, puoleensa vetäviä konsertteja on harvoin ja reissaamaankaan ei löydy intoa. Tämä konsertti tuli sopivaan aikaan vajetta täyttämään.

Ohjelmassa kuultiin aluksi japanilaisen Toshio Hosokawan kamariorkesteriteos Blossoming II. Sitten oli vuorossa Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri. Väliajan jälkeen kuulimme Johannes Brahmsin Sinfonian nro 3 F-duuri. Mielestäni se oli loistavasti valittu kokonaisuus. Väliin saimme kuulla viulistivieraan ylimääräisenä numerona vielä osan Johann Sebastian Partitasta nro 1.

Kapellimestarina oli tällä kertaa Yasuo Shinozaki. Hän on kyllä orkesterille ja yleisölle ennestään tuttu, sillä olihan hän vuosikaudet Kymi Sinfoniettan vakituisena orkesterinjohtajana. Minä näin hänet nyt vasta toista kertaa elämässäni. En nimittäin käynyt Kymi Sinfoniettan konserteissa hänen Kymenlaaksossa toimiessaan. Satuin kuitenkin oleilemaan Pekingissä orkesterin ollessa siellä vierailulla vuonna 2008 Yasuon johdolla ja tietysti ryntäsin paikalle. Konsertti osui tuolloin hyviin traagiseen hetkeen, kun oli juuri tapahtunut hirvittävä maanjäristysonnettomuus, jossa uhriluku oli huomattava. Näin konsertista tuli samalla eräänlainen vainajia kunnioittava muistotilaisuus.

Tuolloin Pekingissä ei Yasuosta kyllä ilmennyt sellaista räiskettä kuin nyt Kuusaalla. Nähtävästi Pekingin surupäivä hillitsi. Nyt sen sijaan Yasuo tuntui välillä kuin lähtisi lentoon.  Ja hän saikin musiikin elämään. Mozartin viulukonserton turkkilaisessa osassa kuvittelin eteeni tanssin hehkun. Sen verran rytmikkäästi musiikki soi, voimakkain painotuksin. Brahmsin soiton mukana tunsin keinuvani. Harvoin saa nauttia noin elävistä tulkinnoista. Ei saa unohtaa konsertin aloittanutta japanilaista sävelmää, jonka intensiivisessä kokonaisuudessa orkesteri loihti kapellimestarinsa johdolla eteemme meille vieraan kulttuurin elämysmaailman. En ollut ennen tätä konserttia edes kuullut Hosokawan nimeä. Tämän jälkeen kyllä tunnen. Taisi kapellimestarilla olla nyt orkesteriinsa jonkinlainen erityisen maaginen ote.


II.
 
Toshio Hosokawa

Konsertti alussa soi japanilaisen Toshio Hosokawan (s. 1955) teos Blossoming II (2011). Konsertin esitteen tekstit toimivat mielestäni erinomaisena tiekarttana konsertin teoksiin, niiden säveltäjiin ja esittäjiin. Tekijäksi paljastuu henkilö nimeltä Kimmo Korhonen. Ilman Korhosen johdantoa Blossoming II ei olisi minulle auennut. Teos sai mielikuvitukseni lentoon. Siitä saan kiittää esitteen, orkesterin ja sen japanilaisen kapellimestarin ohella ennen muuta myös itse sävellystä ja sen säveltäjää.

Korhosen tekstissä Hosokawaa luonnehditaan sillanrakentajaksi japanilaisuuden ja länsimaisuuden välillä. Hän on omaksunut 1900-luvun eurooppalaisen avandgarden ilmaisukeinot, mutta yhdistänyt siihen japanilaisuutta. Hänen musiikissaan on sointivärejä, ei melodiaa. Musiikki on tarkkavaistoista ja hiottua, jossa mm. hyödynnetään eri soittotekniikoita ja rakennetaan erilaisia rytmisiä kudoksia. Musiikki on väliin hiljaisen mietiskelevää, välillä se voi sisältää väkeviä purkauksia. Yleensä siihen liittyy jokin maisemallinen tai muu virike.

Blossoming II on maalauksellinen kuvaus siitä, kun lootus puhkeaa kukkaan. Se alkaa hiljaisuudesta, kasvaa voimaansa.  Kuunnellessani musiikki vie mukanaan. Lammenpinta, lootus, jännite nousee veden alta ja yläpuolelta. Se tuo eteen myös uhkaa. Sävellyksen keskiosan sointikuvat ovat kuin keveitä vesipisaroita tai ehkä päivänsäteitä tai muita iloa hehkuvia kiemuraisia. Ympäröivä maailma on joko taivaan sadepilviä tai muuta hiljaisen lammen rauhaan ilmestyvää liikehdintää. Lopussa kukka kääntyy kohti aurinkoa, palaa levollisena hiljaisuuteen.

Lootuskukka on buddhalaisuuden symboli. Siitä sävellyksen luoma kuva on saanut inspiraationsa. Lootus ja buddhalaisuus ovat tärkeä osa japanilaista kulttuuria. Hosokawa toteaa kukilla olevan syvät juuret japanilaisessa estetiikassa ja henkisyydessä, minkä vuoksi ne ovat nousseet hänen sävellyksensä keskiöön. ”Kukka ja minä olemme yhtä; kukkaan puhkeaminen on minulle samaa kuin loisin ihoni uudelleen ja löytäisin sen alta itseni.”  Teoksellaan Hosokawa haluaa arvostella japanilaisen yhteiskunnan suurta vetoa länsimaiseen kulttuuriin, mikä on vähitellen työntämässä syrjään sen omia vanhoja perinteitä. Säveltäessään Hosokawa pyrkii kääntämään tämän kehityksen, niin että maan kulttuurisessa itseymmärryksessä olisi tilaa perinteiselle japanilaiselle estetiikalle ja musiikkimuodoille. (http://www.schottmusic.com/news/archive/show,11130.html?oldLocale=de_DE.)


III.

Tämän jälkeen orkesterin eteen ilmestyi illan solisti kauniissa ihonmyötäisessä sinisessä iltapuvussaan. Vuonna 1993 syntynyt Nancy Zhou tunnetaan Suomessa siitä, että vuonna 2010 joulukuussa hän ylsi kansainvälisessä Jean Sibelius –viulukilpailussa finaaliin. Tämän jälkeen hän on ehtinyt käydä muuallakin Suomessa konsertoimassa.
Sibelius-viulukilpailun finalistit. Nancy Zhou kolmas vasemmalta.

Teosesittely valaisi minulle oivasti Mozartin viulukonserttojen historiaa. En ollut aikaisemmin säveltäjän tähän puoleen perehtynyt. Nyt esitetty A-duurikonsertto nro 5 on Mozartin viulukonsertoista viimeinen. Konsertot syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä: Ensimmäinen vuonna 1773 ja neljä viimeistä vuonna 1775, jolloin maestro oli 19-vuotias. Konsertto nro 5 on esitteen mukaan niistä soitetuin. Mozart monipuolisena lahjakkuutena oli itse myös loistava viulisti. Konsertot esitettiin Salzburgin hovissa ja Mozart itse oli konserttojen ensiesitysten solistina.

Mozartin viulumusiikki ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini. Itse asiassa viulukonsertoista voin sanoa tuntevani vain tämän A-duuri-konserton. Muitakin olen kuunnellut, mutta ne ovat menneet toisesta korvasta ulos. Parasta siinä on viimeisen osan turkkilainen osuus, josta konsertto on myös saanut lisänimen ”turkkilainen”. Siinähän ainakin kontrabassojen jousten puupuolella lyödään musiikkiin rytmiä. Konsertossa minua miellyttää myös sen harmonisuus ja tasapainoisuus. Se vaikuttaa levollisesti ainakin minun psyykeen.  Hidas osa on niin kuin esitteessä todetaan ”henkevä”. Sen rauhoittava tunnelma jää tajuntaan pitkäksi aikaa. Konsertto tuntuu välillä yksitoikkoiselta, koska sen teema toistuu useaan kertaan. Kaunishan se on, mutta voisi siinä olla enemmän variaatiota. Myös konserton loppu jättää kokonaisuuden hieman valjuksi. Tästä kritiikistäni huolimatta A-duuri-konsertto on minulle nautittavaa kuultavaa. Se on terapiaa sielulle.

Olen kuunnellut konserton livenä kerran aikaisemmin. Se tapahtui Vilnan Filharmonian konserttisalissa pari-kolme vuotta sitten. Solistina oli tuolloin myös nuori kaunotar: Sophia Jaffe (http://sophiajaffe.com/biography.aspx). Menin tuolloin konserttiin hieman epäröiden. En pitänyt Mozartin viulukonserttoa ihan kuulemisen arvoisena eikä toinenkaan konsertin ohjelmanumero suuremmin innostanut. Muistan, että lisäksi paikkani oli melko huono. Mutta kaiken kaikkiaan konsertista ja myös Mozartin konsertosta jäi hyvin positiiviset tunnelmat. Muistan selvästi oman ahaa-elämykseni: ”tämähän kuulostaa upealta”. Sen sijaan lopun turkkilainen osuus ei jäänyt erikoisemmin mieleen. Vilnan filharmoniaorkesterin ja Sofia Jaffen tulkintaan verrattuna Kymi Sinfoniettan ja Nancy Zhoun tulkinta tuntuu todella hyvältä. Ehkä ajan myötä olen alkanut pitää siitä enemmän. Mutta kyllä nyt tuo turkkilainen osuus jätti minuun jälkensä. Niin lennokkaana ja elävänä se soi. Kuvitelmissani välkehti turkkilainen napatanssiesitys.

Pidin paljon Zhoun soitosta. Hän piti orkesteria ohjaksissaan, ei jäänyt sen jalkoihin. Esityksessä oli turkkilaisen osan ohella muitakin makoisia huippukohtia. Esimerkiksi ensi osan lopussa soi tosi hieno kadenssi. Myös Adagio-osa soi kauniisti, mutta siinä niin kuin myös eräissä muissa kohdissa lievä flegmaattisuus vaikutti. Ei 21-vuotiaalta solistilta toki voi liikoja odottaakaan.

Ylimääräisenä Zhou soitti osan Bachin partitasta. Nautin siitä suuresti. Se osoitti soittajan lahjakkuuden. Ei Bachin henkeä tällaisessa ylimääräisessä odotakaan löytävän. Oli upeaa, että hän ylipäänsä soitti ylimääräisen kappaleen. Konsertin kokonaisuutta ajatellen Bach maistui tässä kohtaa hienolta. Ja saipahan myös silmä nauttia soittajan kiinalaisen kauneuden hehkusta.

Zhoun viulun sointi on minun korvaani täyteläistä, sitä on miellyttävä kuunnella. Väliaikajutustelua kuunnellessani ja ilmeitä lukien päättelen, että hänen soittonsa osui myös muiden sydämiin.


IV.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin kolmas sinfonia. Brahmsin sinfonia on eheä tiivis kokonaisuus, jonka mukana eli täysillä vaipumatta välillä muihin aatoksiin. Siitä suuren kiitoksen ansaitsee kapellimestari. Sinfonia tuntui keinuvan. Siinä myllersivät suuret romantiikan tyylin mukaiset voimakkaat tunteet. Kapellimestari suorastaan työnsi orkesteria mukaan tuohon suurten tunteiden kuohuun. Yleisö sai kuulla myös upeita yksittäissuorituksia. Musiikki huokui romantiikan tunteita kuin meren aallot.

Kolmas osa Poco allegretto on tietysti todellinen helmi. Se on toki erittäin tuttu melodia, mutta sen verran muistini heitti, etten osannut yhdistää sitä Brahmsin III sinfoniaan. Tämä osoittaa ainakin sen, että en ole kyseistä sinfoniaa koskaan konsertissa kuullut. Kyllä se minulla kotikokoelmissani on (Georg Tintnerin johtama Symphony Nova Scotia soittaa), mutta kuuntelussa se on jäänyt ensimmäisen ja toisen sinfonian varjoon.

Rupesin itse asiassa konsertin jälkeen muistelemaan, kuka suomalainen on laulanut kolmannen osan melodiasta tehdyn iskelmän. Muistan kyllä, että sellainen on tehty. Tapailin jopa sanoja. En kuitenkaan saanut mieleeni laulajaa enkä laulun suomalaista nimeä.


V.

Totean tässä muutaman sanan myös orkesterin soinnista ja muista huomioistani. Ollessani edellisen kerran Kuusankoskitalossa valittelin orkesterin balanssiongelmaa.  Tuolloin Nielsenin Viulukonsertossa solisti tuntui jäävän orkesterin puhaltajien varjoon. Nyt sitä ei näkynyt. Yhden kerran eräs käyrätorven soittaja soolossaan riipaisi viulukonserton alkuosassa korviani. Sen jälkeen ei tällaisia ”ulostuloja” ilmennyt. Akustiikka kuulosti päällisin puolin todella hyvältä.

Soittajien järjestystä oli mielenkiintoisella tavalla muutettu. Ykkös- ja kakkosviulut olivat reunoissa esiintymisareenan etuosassa toisiaan vastapäätä. Sellistit ja kontrabassot soittivat minusta katsoen vasemmalla ykkösviulujen takana. Tämä siirron ansiosta huomasin miellyttävän seikan. Toista viulua soittaneiden kuuden naisen ryhmä näytti hyvin eheältä ja tyylikkäältä kokonaisuudelta, silmiä hivelevä kuusikko.


VI.

Ennen konsertin alussa tutustuin näyttelytilassa olevaan näyttelyyn. Siellä oli Kouvolan lähistöltä Jaalasta kotoisin olevan, nykyisin Kööpenhaminassa vaikuttavan taiteilija Mari Kedon näyttely ”Collectionista – Heijastuksia ajasta”. Mari Ketoon voi tutustua täällä: http://mariketo.com/ . Näyttelyä esitellään täällä: http://www.kouvola.fi/index/uutiset/2015/02/collectionista-heijastuksiaajastaonmarikedonkuusankoskitalon30-vuotisjuhlanayttely.html.

Tällaiset näyttelyt juhlistavat tunnelmaa. Tämäkin näyttely oli minulle eräänlainen valmistautumisrituaali itse illan konserttiin. Näyttelyssä voi myös vähän seurailla konserttiin menossa olevaa väkeä. Näin pääsee heitä ihan konkreettisesti lähemmäksi, mutta voi tuntea myös henkistä yhteyttä, tosin kaukaista. Se auttaa osaltaan myös itse konserttisalissa vastaanottamaan musiikkia. Toinen vastaava paikka on aulan kahvila, mutta sitä pyrin välttämään. Korkeintaan väliajalla voin ottaa lasin punaviiniä.

Ei minulle tämäkään näyttely mikään pelkkä läpikävely ollut. Luin pikaisesti näyttelyesitteen, jossa todettiin, että Keto on leikellyt merkkilaukkuja palasiksi ja yhdistellyt niitä sitten uudella tavalla, käyttänyt mm. kengissä. Erityisesti mieleen jäi kauniisti koristellut lapikkaat. Eräät yhdistelmät näyttivät hauskoilta herättäen minussa hymyn häiveen keskeen pari naurunpurskahdustakin.

Mieleen jäi myös lapsuudesta tuttu nostalginen laite, karamelliautomaatti. Kun laittoi aukkoon kolikon ja väänsi raskaantuntuisesta vivusta, ei saanut tällä kertaa karamellia vaan jonkinlaisen lasikuulan. Ne olivat näkyvillä ympyränmuotoisessa läpinäkyvässä muovisäiliössä. Eräs äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa rupesi sillä hieman leikittelemään, mutta tyttöä se hieman hävetti. Mutta hauskaa oli, sehän on tärkeintä.


VII.

Mietin konsertin jälkeen myös sitä, kuinka tärkeää ohjelmiston valinta on. Sen on oltava ehyt kokonaisuus. Olen käynyt konserteissa tosi paljon. Pettymyksiä on. Muistan tapauksen Moskovan konservatoriosta, kun orkesteri soitti väliajan jälkeen Mozartin Sinfonian nro 40. Tämä tuttu yleisöön menevä musiikki osoittautui pelkäksi täytenumeroksi, jota tunnuttiin esittävän hieman haukotellen ja kotimatkaa odotellen. Samalla se latisti ainakin minun tunnelman: alkuosan päänumerosta en muista enää mitään. Olen asunut myös Pekingissä. Siellä konserteissa ollaan aina veitsenterällä. Paikallista orkesteria oli kerran johtamassa vakiovieras Ranskasta, yli 75-vuotias maestro.  Väliajan jälkeen konsertin päänumerona oli Beethovenin 7. sinfonia. Luotettiin kai liikaa suuren nimen hurmaan. Mutta puulta maistui ja pitkästytti. Yleisö haukotteli. Ei maestro saanut syttymään orkesteria, ei löytynyt porttia Beethovenin musiikin maailmaan.

Kerran Pekingissä oli vierailemassa amsterdamilainen The Royal Concertgebouw Orchestra, taisi olla vuonna 2008. Kapellimestarina oli Mariss Jansons. Se on elämäni suurimpia konserttielämyksiä. Alkuosassa soi Anton Dvorakin Sinfonia nro 4, väliajan jälkeen Felix Mendelssohnin Sinfonia nro 3. Upeasti soivat molemmat. Kaksi sinfoniaa olisi luullut jo uuvuttavan yleisön, ehkä moni jo katsoi kelloaan. Mutta ohjelmassa oli vielä yksi numero. Se oli kymmenminuuttinen sävellys, mutta se oli tosiaan pantu ohjelman loppuun, ei alkuun miksikään ”lämmittelynumeroksi”. Lisäksi tässä ohjelmanumerossa oli koko orkesteri lavalla, täydessä työn touhussa. Varsin paljon oli erilaisia lyömäsoittimia, minkä vuoksi valmistelutkin antoivat yleisön odottaa. Musiikki olikin sitten aivan mahtavaa. Musiikin jännite tiivistyi loppua kohden, lyömäsoitintaiturit saivat aikaan uskomattoman musiikillisen maailman. Tuo viimeinen numero juhlisti koko konsertin. Ensin kaksi upeaa klassikkotulkintaa, sitten vielä kolmas numero huipensi elämyksen. Nyt on nolo tunnustaa, etten muista tuon viimeisen esitysnumeron nimeä enkä tätä kirjoittaessani pysty sitä tarkistamaan, mutta kyllä se soi edelleen mielessäni. Olin tuolloin paikalla kollegoitteni kanssa. Vielä pitkän aikaa konsertin jälkeen muistelimme sitä ja jos satuimme tapaamaan jonkun hollantilaisen, niin muistimme kehua orkesteria.


Yasuo Shinozaki
Palaan vielä Kuusankoskitalon konserttiin. Siinä ohjelmiston valinta onnistui mielestäni täydellisesti. Aluksi luotiin yleisön eteen japanilainen mielikuvamatka. Se sai yleisön herkkään henkiseen vireeseen. Sitten siirryttiin Mozartin kautta melodiseen musiikkiin, eurooppalaiseen perinteeseen. Oltiin 1700-luvun lopun itävaltalaisessa hovissa. Herkistynyt kuulija saattoi tuon usein pinnalliselta tuntuvan musiikillisen muodon alta löytää uutta syvyyttä ja sisältöä. Viulun vaellus oli osin mietiskelevää itsensä etsimistä, mutta lopussa se sai tuta nautinnollista elämän riemua. Bachin partita toi väliin häivähdyksen toisenlaisesta elämänkokemuksesta. Sitten konsertin päätöksessä yleisö sai maistaa koko sydämellään romanttisten myllerrysten riemua ja tuskaa. Sai musiikin rytmissä keinahdella erilaisissa tunnetiloissa ilon intohimosta kaihoon ja ikävään, hiljaisesta kauneuden nautinnosta uhkaavaan myrskyyn, pelon tuntemuksiin. Musiikki hengitti tunteiden kautta. Lopussa myllerrys seestyi, musiikki hiljeni. Oli aplodien aika. Yleisö osoitti niillä kiitoksensa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti