Sanasia propagandasta

Kun nykyisin lukee tai katsoo suomalaista mediaa, saa käsityksen, että propagandaa tulee vain Venäjältä. Samalla annetaan ymmärtää, että Länsi-Eurooppa, USA ja Suomi ovat vapaan tiedonvälityksen mallimaita. Suomessa erityisesti YLE kertoo vain objektiivisen totuuden. Siellä on ihan ikioma toimittaja selvittämässä, kuinka Venäjältä trolliarmeija on hyökkäämässä jos ei aivan ympäri maailmaa, niin ainakin Suomeen. Tämän päivän uutisotsikoita kun on lukenut, niin saa kuvan, että Venäjä on pian ihan oikeasti hyökkäämässä mm. Liettuaan ja Viroon. Joku saattanee nuo ottaa ihan tosissaan. En tiedä. Ottakoon, jos haluaa. En aio tällaisia uskonasioita nyt käsitellä. Menen kyllä Venäjälle ja hieman myös Ukrainaan, mutta konkretiaan.

Venäjällä toimii liberaali radiokanava Eho Moskvy (http://www.echo.msk.ru/), ”Moskovan kaiku”. Perustietoa siitä voi lukea myös vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Echo_of_Moscow. Sen toimintaan liittyvää uutisointia löytyy googlettamalla runsaasti myös suomalaisesta mediasta.

Radiokanavalla käy keskustelu usein hyvin kuumana. Sinne kutsutaan myös eri mieltä olevia keskustelemaan ja toimittajat käyvät kiihkeästi haastateltaviensa kimppuun, mikä on ihan hyvä asia. Onhan kyseessä yksityinen radioasema.

Kuuntelin helmikuun 5. päivä, kun toimittaja Karina Orlova väitteli konservatiivisen Maksim Shevchenkon kanssa. Shevchenkon tuntien toimittaja ei käsitellyt vierastaan silkkihansikkain eikä vieras luonnollisestikaan alistunut toimittajan hieman hyökkäävään tyyliin. Keskustelu meni välillä päälle huutamiseksi, mikä jatkui vielä mainostauon aikana. Sitä pystyi seuraamaan radioaseman nettisivuilla olevasta jälkilähetyksestä.

Palaan tuohon keskusteluun hieman edempänä. Siirryn erääseen toimittaja Orlovan keskustelussa mainitsemaan artikkeliin, joka oli ilmestynyt samana päivänä. Liberaali toimittaja ja ihmisoikeuksien puolustaja Oleg Kašin on julkaissut artikkelin otsikolla Miksi ihmiset valehtelevat? Siinä käsitellään kriittisesti venäläistä yhteiskuntaa ja nimenomaan venäläisen propagandan erästä piirrettä.

Juttu löytyy täältä: http://svpressa.ru/society/article/111950/. Kašiniin voi tutustua englanniksi esimerkiksi täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Kashin.

Kašin kertoo aluksi  Set’-nimisen (Сеть ’verkosto’) venäläisen nuorisoliikkeen mediassa levittämästä propagandistisesta videosta, jossa muutama kaliningradilaiset nuoret venäläisen opiskelijaliikkeen nimissä ilmaisivat vastalauseen ukrainalaisten opiskelijoiden levittämälle Ukrainassa käytävää sotaa käsittelevälle, niin ikään propagandistiselle videolle. Kaliningradin tapauksessa kävi pian ilmi, että kyseessä ei ollutkaan aitoja opiskelijoita. Oli jo valmistuneita tai muuten opintonsa lopettaneita ja myös muita oppilaitosten ulkopuolisia henkilöitä. Tähän oli kirjoittajan mukaan päteviä todisteita.

Kirjoittaja ihmettelee sitä, miksi venäläisten tekemässä videossa ei ole käytetty oikeita opiskelijoita. Ei olisi nimittäin ollut mikään ongelma löytää opiskelijanuoria, jotka Kašinin sanoin voisivat kertoa aidosti vihaavansa Ukrainan hallitusta ja asettavat sen vastuuseen kaikista meneillään olevan sodan kauheuksista. Kirjoittaja kysyy, miksei näitä opiskelijoita ole käytetty, vaan siihen on valittu muita henkilöitä, joiden taustat on helppo selvittää.

Lainaan suoraan kirjoittajaa:

”Minulla on epäilys, että se oli välttämätön edellytys. Jos Set’-liike olisi kuvannut filmissään todellisia opiskelijoita, jotka puhuvat, mitä ajattelevat, se olisi ollut ennakkotapaus, ja ainakin ne muutamat filmin tekoon osallistuneet henkilöt tajuaisivat, että on ihan OK puhua suoraan mitä ajattelee. Epäilen, että juuri tällaista näkemystä ei heille sallittaisi. Juuri siksi videofilmin tekijät – tietäen, että heidät varmasti paljastetaan – valitsivat oikeiden opiskelijoiden sijasta valehahmoja, jotka lukivat heitä varten kirjoitetun tekstin. Ehkä filmiä ei ollutkaan tehty vastaukseksi ukrainalaisille, vaan pelkästään osoittamaan, että emme tarvitse vakaumuksellisia kannattajia, me pidämme vakaumuksellisia ihmisiä – vaikka samanmielisiä – riskiryhmänä. Tarvitsemme vain niitä, jotka valehtelevat paperista.”

Kašin perustelee vielä ajatustaan. Hän ottaa Venäjän televisiosta tai suurilevikkisestä lehdestä esimerkiksi kenen tahansa virallisen kommentaattorin, joiden mielestä Krim on osa Venäjää. Se on heille luonnollisen selvää. Kirjoittaja jatkaa:    

”… mutta luonnottomasta tulee luonnoton, kun selkeitten ja ymmärrettävien Krimin lausumien lisäksi hänen oletetaan puhuvan jotain sellaista, että Oikea sektori on uhannut Krimiä ja että Krimin kansa on järjestänyt kansanäänestyksen, jonka perusteella se on päättänyt liittyä Venäjään.”

Kašin tuo esille pari esimerkkiä, jotka käsittelevät Venäjällä vangittua ukrainalaista Savchenkoa ja vankilasta perusteetta vapautettua Davydovaa. En ala nyt käsitellä noita tapauksia. Totean vain, että hyvin monen mielestä näissä päätöksissä näkyy maan korkeimman johdon vaikutusvalta.

En halua väärentää Kašinia omilla kommenteillani. Lainaan häntä suoraan suomentaen tekstin niin rehellisesti kuin pystyn.

”Nyky-Venäjällä on ylipäänsä mahdotonta selittää rehellisesti julkisesti merkittäviä tapahtumia. Aina käy ilmi, että jostain syystä on puhuttava joko suoranaista väärennettyä totuutta tai jättää sanomatta jotain olennaisen tärkeää – siinä määrin tärkeää, että ilman noita lausumattomia sanoja selityksestä tulee ilmeisen valheellista. ”

”Tällaiset tilanteet eivät ole muotoutuneet eilen, saati toissapäivänä. Niitä tulee jatkuvalla syötöllä, ja ne sulkevat pois mahdollisuuden olla hallinnolle rehellisesti lojaali. Haluatko sanoa, että Krim on meidän? Sano silloin, että se on äänestystuloksen perusteella meidän. Haluatko sanoa, että Savchenko on pidettävä kaltereiden takana? Sano silloin, että…”

”Joka kerta Kremlille lojaalin poliittisen toimittajan pitää panna omiaan, ja vielä niin, että se tulisi silmille. Taitamaton valhe laskee propagandan tehokkuutta, mutta nähtävästi venäläisellä propagandalla on tärkeämpiä arvoja kuin tehokkuus.”

”Voisiko selvitä tapauksista ilman suoranaista valhetta? Nähtävästi voisi. Aivan niin kuin ukrainalaisvastaiseen videofilmiin olisi voitu löytää todellisia opiskelijoita. Mutta jos tuossa videossa olisi ollut todellisia opiskelijoita, se olisi merkinnyt, että opiskelijoilla on äänioikeus ja että heidän mielipiteellä – todellisten opiskelijoiden mielipiteellä – on merkitystä. Ja tätä nähtävästi, propagandamme pelkää kaikkein eniten. Jos Venäjällä olisi edes yksi julkisuuden henkilöä, jonka mielipiteellä olisi todellista merkitystä, sellainen henkilö olisi vaarallinen propagandalle, jopa siinäkin tapauksessa, että tällä hetkellä hänen mielipiteensä osuu yksiin sen kanssa. Entä jos hän huomenna sanookin, että Putin on väärässä? Luulen, että juuri tästä syystä jok’ikinen propagandistinen lausuma sisältää pakollisen palan valhetta, koska lausuessaan sen ihminen vahvistaa, että hän tulee aina puhumaan vain sen, mikä vaaditaan eikä koskaan sitä, mitä hän ajattelee. Tämä on ehkä mielenkiintoinen kokeilu, mutta toivon, että se päättyy romahdukseen.”

…

Palaan ”Moskovan Kaikuun” ja sen radio—ohjelmaan, jota kuuntelin helmikuun 5. päivän iltana radioaseman nettisivuilta.

Juontaja Karina Orlova ottaa esille vastikään julkaistun Kašinin artikkelin ja kysyy vieraansa Maksim Shevchenkon mielipidettä siitä. Hän on sen lukenut ennen ohjelmaa, kun siitä oli Eho Moskvyn toimituksessa hänelle kerrottu ja nähtävästi pyydetty se lukemaan. Shevchenko kiittää toimittajaa siitä, että tämä on kertonut artikkelista. Hän kertoo lukeneensa sen ennen lähetystä. Minulle on yllätys, että hän pitää sitä erittäin hyvänä. Hän ei ala sitä kritisoida. Sen sijaan hän laajentaa sen propagandakäsitystä kaikkeen politiikkaan, myös merkittävimpään oppositiopoliitikkoon Aleksei Navalnyihin.

Aleksei Navalnyi

Toki ohjelmassa kiistellään sen eräistä kohdista, mm. Shevchenkon Krimiä koskevista käsityksistä. Toimittaja ei kuitenkaan saa vierastaan haluamiinsa vastareaktioihin, ei siitä eikä esim. Oikeasta sektorista. Shevchenko kertoo sen sijaa oman mielipiteensä propagandan luonteesta:

”Minun mielestäni jokainen propaganda – sekä vallanpitäjiä puolustava että sitä vastustava propaganda - ei tarvitse ihmisiä, joilla on oma mielipide. Olkoon kyseessä liberaali propagandakoneisto, joka kamppailee Navalnyin puolesta Putinia vastaan, tai vallan oma propagandakoneisto, joka kamppailee vallanpitäjien puolesta Navalnyita vastaan, se ei todellakaan tarvitse ihmisiä, jotka kykenevät ja ovat valmiita ilmaisemaan omiin eettisiin näkemyksiinsä perustuen oman mielipiteensä. Heidän kanssahan voidaan jopa olla eri mieltä.”  

Kašinin artikkeli herätti kommenteissa keskustelua. Oli niitä, jotka yrittivät vakuutella, että Kaliningradin videofilmin tekijöinä on ollut oikeita opiskelijoita. Tämä osoittaa vain sen, millaisiin poteroihin ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa ajautuneet.

…

Tämä kirjoitus ei pääty vielä tähän. Siirrytään Ukrainan puolelle. Mennään sinne kuitenkin Suomen kautta.

Uuden Suomen Puheenvuoroja-palstassa ilmestyi hiljattain Riikka Söyringin kirjoitus brittitrolleista: http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185960-brittitrollit-lahtevat-vastaiskuun. Sen kommenttiosasta löysin linkin viime aikojen nettihittiin: http://www.stuff.co.nz/world/europe/65627071/on-ukraine-battlefield-one-act-of-mercy-becomes-an-internet-sensation. Linkistä löytyikin sangen kiinnostava juttu.

 

Aleksei Chaban

Juttu kertoo 50-vuotiaasta ukrainalaisesta luutnantista Aleksei Chabanista, joka miehistöineen omaa kotiseutuaan puolustaessaan tuhosi yhden venäläisen panssarivaunun. Hän löysi valtaamastaan panssarivaunusta sen komentajan jättämän puhelimen, löysi sieltä muutaman numeron ja äidin osoitteen. Hän kirjoitti Facebookiin avoimen kirjeen tuon venäläisen tankin komentajan äidille. Komentajan hengen hän oli säästänyt käydyssä yhteenotossa. Kolmas helmikuuta 2015 luin itse viestin. Silloin kirjoituksella oli ollut yli 10 000 tykkääjää, 19 172 jakoa ja 196 kommenttia.

Englanninkielisessä jutussa kirjoitetaan, että nimenomaan Chabanin tavallisuus teki hänestä sankarin. Hän oli reservissä oleva panssarivaunun komentaja. Hän jätti 250 eekkerin maatilansa ja kävi kuukauden mittaisen koulutusjakson, jonka jälkeen hän lähti valvomaan tulitaukoa. Muiden sotilaiden lailla hän otti älypuhelimensa mukaan. Hän lähetteli päivityksiään Facebookiin. Ne sisälsivät kuvia taistelukentiltä ja kommentteja varusteista. Aleksei Chaban laittoi juttunsa Facebookiin 25. tammikuuta, pari päivää sen jälkeen, kun tuo hänen kertomansa yhteenotto oli tapahtunut. Otsikkona oli ”Avoin kirje venäläisen äidille” ja perusajatuksena oli se, että äiti kehottaisi poikaansa olemaan sotimatta Ukrainassa, välttäisi ottamasta sieluunsa taakkaa.

Olen suomentanut kirjoituksen lähes kokonaan:

”Niin kohtalo päätti, että panssarivaunujen yhteenotossa 22. tammikuuta 2015 minun kotimaassani miehistömme onnistui toimimaan sekuntia aikaisemmin Teidän poikanne miehistöä. Heidän panssarivaununsa me saimme lyötyä, konemies sai ruhjeita mutta Teidän poikanne - panssarivaunun komentaja - ja vielä yksi miehistön jäsen eivät loukkaantuneet. Kun kaikki olivat selviytyneet ulos rikotusta koneesta, meidän olisi tarvinnut vain painaa laukaisinta ja heistä olisi jäänyt tähän syntiseen maailmaan pelkästään muistoja. Emme kuitenkaan ampuneet, päästimme heidät menemään. Poikanne unohti panssarivaunuun puhelimensa, jossa oli Teidän puhelinnumeronne, ja päätin kirjoittaa Teille kirjeen. […] Pyydän Teitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kertokaa pojallenne, että EI ole hyvä asia hankkia toimeentuloaan riistämällä toisilta henki. Menköön kotiin ja hankkikoon itselleen toisen työn. Ottakoon vielä mukaansa yhden tai kaksi työtoveriaan, niin meille tulee helpompaa.”

Sen jälkeen viestiin laitettiin sieltä löydetty muutama puhelinnumero, mukana myös äidin numero ja osoite.

Paikallinen voronežilainen lehti alkoi tutkia asiaa, osoittautui, että numerot ja osoite olivat keksittyjä. Niiden takaa löydetyt henkilöt eivät tunnistaneet kuvan henkilöä. Henkilö, jonka piti muka olla miehen äiti, ei tuntenut miestä, hänellä ei ollut lapsia eikä hän tuntenut ketään, joka olisi Ukrainassa taistelemassa.  Ja kun tarkemmin tutki kuvaa, sai hyvin vahvoja viitteitä, että sitä oli käsitelty. Kaikesta näkyy, että juttu ei ole aito eikä sen ole kai haluttukaan näyttävän aidolta. Myös se tuntui oudolta, että kännykästä oli löytynyt vain muutama puhelinnumero ja äidin osoite.

Voronežilainen lehti ei löytänyt kyseisen sotilaan sukulaisia. Tosin jutussa todetaan joidenkin voronežilaisten lähteneen Itä-Ukrainaan vapaaehtoiseksi, mutta kuvan henkilöä ei kukaan tunnistanut.

Tässä linkit lähteisiini: http://www.moe-online.ru/news/view/310267.html, http://www.moe-online.ru/news/view/310348.html.

Tosin yllä linkittämässäni englanninkielisessä jutussa oli esitetty sellainenkin ajatus, että venäläiset viranomaiset ovat voineet ehtiä varoittaa ihmisiä, mistä syystä he kiistävät tuntevansa ko. henkilöä. Se tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa.

…

Kun tarkemmin lukee Facebook-päivitystä, siitä paljastuu hyvin tunnevoimaista argumentointia. On raamatullista viitettä, venäläiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvan äiti-myytin käyttöä, vetoamista ihmisen omaantuntoon ja rehellisyyteen. Söyring toteaa kirjoitukseensa perustuen kommenttiosastolla jutun olevan hyvä esimerkki tunne-uutisoinnista, jossa lukijan huomiota ohjataan tietyin mielikuvin. Kuitenkaan mihinkään todennettaviin seikkoihin tapahtuneita asioita ei pystytä liittämään.

…

Palaan vielä Oleg Kašinin kirjoitukseen. Pidin siitä. Se herätti paljon ajateltavaa. Ylipäänsä siksi tämäkin kirjoitus syntyi.  

Dmitri Medvedev ja Oleg Kašin

Itse taivun Shevchenkon näkemykseen. On epärehellistä rajata propaganda Putinin hallinnon ominaisuudeksi. Se toimii laajemmin. Propagandaan ei sovi totuus, eivät aidot mielipiteet. Se tuntuu nykyisin saastuttavan mediakenttäämme yhä vahvemmin. Kun media jankuttaa yhtä ja samaa tarpeeksi kauan, ihmiset alkavat uskoa siihen. Ja ihmissuhteisiinkin se on tuonut mukanaan kyräilyä.

Riikka Söyring luo yllä linkittämässäni jutussa kuvaa siitä, miten meitä tulevaisuudessa valvotaan ja ohjataan. Sosiaalisen median kautta tapahtuvassa mielipiteen ohjauksessa ja manipuloinnissa hyödynnetään eri kokeiluissa saatuja tutkimustuloksia. Media pyrkii vaikuttamaan mm. tunteisiin vetoamalla. Siihen sillä on omat keinonsa. ”Tunne-uutisoinnissa” ihminen samastuu silminnäkijöihin ja heihin kokemuksiin. Tunteisiin vetoavin sanakääntein se saa monet puolelleen.

    

Syksyllä nousi esiin uusi termi: hybridisota. Kotimaisten kielten keskus valitsi sen syyskuussa jopa kuukauden sanaksi (http://www.kotus.fi/tietoa_kotuksesta/uutiset/2014/kuukauden_sana_on_hybridisota). Ikivanhaan kiinalaiseen sodankäyntiin se perustuu. Kyseessä ei siis ole mikään muoti-ilmiö. Yhä avuttomampia me nykyisin kuitenkin olemme kasvavan sosiaalisen median valtavassa kaaoksessa.