Näkymiä kulttuurievoluutioon. Jari Ehrnrooth, Toivon tarkoitus.

Jari Ehrnrooth kirjoittaa toivosta, Jumalasta, juoksemisesta, ihmisyydestä, antaumuksesta. Hän etsii elämään tarkoitusta ja on löytänyt toivon kohti tavoittamatonta. Kulttuurievoluutio kuvaa sitä, miten yhteiskuntamme muuttuu aikojen kuluessa ja miten kulttuuriperintöämme siirretään tuleville sukupolville. Sosiologi ja kirjailija Jari Ehrnrooth etsii ihmisen kehittymisen mahdollisuuksia hyvän ja pahan ristitulessa. Hän pohtii ihmisyyttä ja vaatii ihmisiltä muutakin kuin hyvinvointiyhteiskunnan sallimaa onnen hyrinää.

Yllä oleva on jonkinlainen johdanto. Kirjasta Toivon tarkoitus (Kirjapaja 2014) kirjoitin jo jokin aika sitten. Tuolloin lukuprosessi oli pahasti kesken. Nyt olen saanut lukuprosessini valmiiksi ja voin tarjota punnitumpaa tekstiä. Helpolla ei kirja minua päästänyt.

I.                    Yleistä

Kirja on rakenteeltaan ja sisällöltään ainakin minulle melko haastava. Välillä se tuntui jopa sekavalta, mutta ehkä syy on enemmän minussa. Tekijän viittaukset eivät aina välttämättä aukene kovin helposti. Lukujen järjestys tuntuu joskus oudolta.  On asioita joita pohditaan alkupuolella mutta saatetaan selittää tarkemmin vasta myöhemmin. Mutta ehkä se on vain hyväksi. Asiat selvenevät ja toivottavasti pohdiskelukin syvenee, kun näpräilee sivuja edestakaisin.

Yhden lapsuksenkin löysin. Jumalan ominaisuutta käsitellessään Ehrnrooth ei hyväksy sellaisia Jumalaa arvottavia lausumia kuin ”Jumala on hyvä”. Seuraavalla sivulla hän kuitenkin itse hyväksyy ilmaisun ”Herra on hyvä”. Tämä on tietysti pikkuasia. Kirjasta henkii luova vapaus eivätkä tällaiset kömmähdyksenpoikaset sen suurta sanomaa hälvennä.

Viimeksi kotieläimiä käsittelevä luku virvoitti mieleni ja vei minut turhan kauaksi kirjan pääajatuksista. Tuo luku ei liene kirjan antoisinta luettavaa.  Kirjan tarkoituksena on kuitenkin herättää meidät toivo oppaanamme toimimaan elämässämme kulttuurievoluution hyväksi. Tarkennetaan vielä, että toivo vie meitä kohti sellaista, jota emme voi käytännössä koskaan tavoittaa.

Jari Ehrnrooth puhuu selvästi ja konkreettisesti Jumalasta, Herrasta ja uskosta. Hän julistaa kirkkain mielin monoteistisen juutalaisen Jumalan puolesta. Perustaksi hän ottaa ensimmäisen käskyn.

Alkuun arvelin, että Ehrnroothille Jumala on vain filosofin työväline, jonka avulla hän pyrkii selittämään kulttuurievoluution ideaa. Kyllä hän kuitenkin uskon sisälle menee, ja toivoisin hänen tulkintansa herättävän kristityissä itsetutkiskelua. Hänen vanhakantaisessa jumalakäsityksessään on nykykristillisyyteen verrattaessa jotain raikkaan kerettiläistä. Sanoisin sitä puhdistavaksi.

Kirjaan paneutuessani en paljoa tiennyt sen kirjoittajasta. Itse asiassa aika avoimelta pöydältä lähdin liikkeelle. Kirjasta niinkin voimakkaasti esiin tuleva uskonnollisuus oli minulle yllätys. Odotin neutraalimpaa paneutumista kulttuurievoluutioon ja nykyisten elämänarvojen kritiikkiin. Tarkemmin googlattuani kuva kirjoittajastakin alkoi selvetä. Uskoansa ja uskonnollisuuttaan hän pohtii mm. tässä Sana-lehden jutussa: http://www.sana.fi/sana/haastattelut/tietamatta_uskon_elavaan_jumalaan.

Jari Ehrnrooth

II.                  Juoksemisesta

Ennen kuin jatkan Toivon tarkoituksen käsittelyä, teen pikkuloikan toiseen Jari Ehrnroothin kirjaan. Lukaisin nimittäin käsittelyni ohessa tekijän toisen teoksen, vuonna 2012 ilmestyneen pikkukirjan juoksemisesta (Juoksu. LURRA Editions 2012), joka palkittiin jopa vuoden urheilukirjana. Siinä tekijä käsittelee omaa juoksuaddiktiotaan. Hulluudesta on kyse, mutta tekijä itse pitää sitä positiivisena seikkana. Hänelle se on tavoitteellista toimintaa, vapautumista ja väliin liiankin rankkaa pyrkimystä epärealistisiin tavoitteisiin. Ja onnistumisiakin hän kokee, mutta kroppa ja myös mieli alkaa tuoda mukaan pikkurajoituksia.

Itse asiassa se on tavallaan Toivo tarkoituksen rinnakkaiskirja. Ainakin siinä näkee, millä hulluudella tavallinen Jari pyrkii kohti tavoittamatonta kokien välillä myös mystisen tyhjentymisen kokemuksen (vrt. kirjoitukseni loppu). Hänelle juoksu on uskonnollinen kokemus, johon hän laittaa kaikki likoon. Tässä ”uskonnollinen” tarkoittaa lähinnä syvähenkistä.

Miksi rinnakkaisteos? Kunpa jokainen ihminen tekisi samalla uutteruudella työtään kulttuurievoluution eteen, niin maailma voisi paremmin.

Koen siis kirjan paitsi juoksun ylistykseksi, myös jonkinlaiseksi itsekritiikiksi. Tekijä tavallaan jossain rivin välissä nauraa hulluudelleen, mutta on innoissaan, että löytää sisältään uusia voimia. Lisäksi Ehrnroothin juoksemisen vimma kiinnostaa senkin vuoksi, koska olen itse aikoinani juossut muutaman maratonin ja joutunut kamppailemaan tahdonvoimani kanssa.

III.                Hataraa lähestymistä kulttuurievoluutioon

Palaan Toivon tarkoitukseen ja sen kulttuurievoluutioon.

Juoksu-kirja paljastaa ihmisen, joka pystyy antautumaan tärkeäksi kokemiinsa asioihin täysillä. Hän on oppinut vaatimaan itseltä ja sitä hän tuntuu vaativan myös meiltä lukijoilta. Välillä todellakin tuntuu, että hän haluaa edellyttää ihmisiltä aivan ylivoimaista antaumusta sellaiseen, mikä ei edes voi koskaan toteutua ja johon voi vain uskoa. Onneksi hänestä paljastuu kirjan sivuilla myös inhimillinen puoli. Kulttuurievoluution valtavassa virrassa hänelle riittää, että ”hänen lapsensa on parempi ihminen kuin hän itse”.

Ehrnrooth asettaa joka tapauksessa riman korkealle ja toivo on siihen arvoisensa suunnannäyttäjä:

”Kulttuurievoluutiolla ja henkisellä kehityksellämme on oltava jokin meitä korkeampi universaali tarkoitus. Sen vuoksi rakkauteen ja uskoon liittyvä toivo ohjaa meitä sisältä käsin, niin kuin se olisi itse elämän pyhä koodi.” (s. 176.)

Ehrnrooth alkaa etsiä tietä uuteen kulttuurievoluutioon historiasta käsin. Ensimmäinen vaihe alkoi Siinain vuorelta, kun Mooses kohtasi Jumalan. Mooses johti kansaansa halki erämaan kohti luvattua maata. Kansa lankesi taikauskoon, mm. rakensi itselleen kultaisen vasikan. Herran kautta Moosekselle avautui kuitenkin monoteismi ja moraalilaki väkevänä kaikkialle leviten.

Alkukristityt yrittivät Jumalan valtakuntaa odottaessaan ”henkisen kasvun hyppyä”. Se odotus oli turhaa. Sieltä periytyi ihmisille kilvoittelun tie. Sitä tietä ihmiskunta on taas ollut kypsempi menemään eteenpäin.

Ehrnrooth viittaa myöhäiskeskiajalla eläneeseen mystikkoon Mestari Eckhartiin. Sielu tyhjentyy ja matkaa moneudesta ykseyteen, johonkin joka ei ole mitään. Hän antaa yhden vinkin, miten meidän tulisi elää. Kun sielusi on tyhjentynyt, älä kiinnitä huomiota siihen, mitä vastaan se nousee, vaan siihen, mitä myöten se elää. ”Jos jokainen tyhjentyisi ja tekisi tämän saman löydön, se olisi uusi askel ihmiskunnalle kohti toivon päämäärää” (s.77). Tämän jälkeen voisimme pyrkiä eteenpäin.

Mestari Eckhart

Kulttuurievoluutiolla on suunta. Ehrnroothille yhtenä suunnannäyttäjänä on Eckhart, joka on auttanut häntä kohtaamaan Jumalan. ”Jumala ihmisen sielussa heijastaa Jumalalle Häntä itseään kuten vesimaljaan upotettu peili heijastaa auringonvaloa takaisin auringonvaloon” (s. 95).  Jumaluus on ihmisen sielussa. Siitä se heijastuu luontoon. Ihminen kokemukseensa luottaen sulautuu siihen. Ehrnrooth lainaa Eckhartia: ”Jumala tulee silloin kun kaikki luotu lausuu julki Jumalaa” (s. 96). Hän jatkaa: ”Kaikki luotu on myös se minkä ihminen luo, kaikki se mihin kulttuurievoluutio yltää.” Näin olemme yhteydessä jumaluuteen.

Ihmisen sielusta ei tule Jumalaa. Ihmisen päättelykyky on mielen omaa toimintaa. Mutta ihminen kaipaa ikuisuutta. Toivon mielikuva on läsnä ihmisen sielussa. Se on olemassa jotakin sellaista varten, joka ei sisälly pelkästään meidän omaan olemiseemme. Ihmisyyden perspektiivi on laajempi. Kysymys ei ole ihmisen omasta hyvästä. Egoistiset hankkeet kariutuvat. Itsekeskeisyyden ja itsekkyyden aatteille käy huonosti.

…

Kovin vähän on kulttuurievoluutiossa kuitenkin ehtinyt tapahtua. Kovin alhaisella henkisellä tasolla olemme, kovin kaukana toivon määränpää siintää. Historia on täynnä suuria ajattelijoita, jotka ovat siihen kurkottaneet, mutta ovat joutuneet pettymään.

Tarvitaan uutta, mutta ”uusi voi tulla vasta sitten, kun se ylittää kaikki vanhat uskomukset ja luo uuden henkisen järjestyksen.” Se tulee ”äärimmäisessä hädässä olevien tarpeeseen”. Ehrnrooth kaipaa uudenlaista tietoisuutta ja sen eteen meidän jokaisen on tehtävä työtä:

”Tarvitaan hyppy uudelle moraalisen tietoisuuden tasolle. Oikea tapa osallistua uuden kulmakiven etsintään on kysyä itseltään: mitä minä tein tänään tietoisuuteni avartamiseksi.” (s. 89.)

Näin Ehrnrooth kääntää vastuun ihmiselle itselleen. Se vaatii myös uhrinsa. Ainakin tämä kuulostaa julmalta: ”Moraalinen kehitysloikka otetaan kuilun partaalla. Joku ehkä syöksyy kuiluun, mutta se […] on ihmiskunnan moraalisen kypsymisen hinta.” (s. 88)

Yhden kappaleen otsikko tulee suoraan Markuksen evankeliumin luvusta 12: Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Hylkytavarasta siis tulee jotakin arvokasta. Ehrnroothin mukaan uuden toivon maailma ei voi rakentua valtakulttuurin varaan. Uusi ajatus, uusi toivo, uuden kulttuurisen ajattelun siemen syntyy valtakulttuurin hylkäämästä aatteesta ja toiminnasta. Pieni on kaunista. Pienestä siemenestä voi kasvaa suuri puu. Niinhän Mooseksen kirjan monoteistisestä Jumalakäsityksestä tuli eurooppalaisen kulttuurin peruspilari.

Historiasta olemme oppineet, että suurimmat kehitysloikat sekä luonnonevoluutiossa että kulttuurievoluutiossa ovat ottaneet eristyneet reunapopulaatiot. Luonnonevoluutio ja kulttuurievoluutio ovat kuitenkin dynamiikaltaan erilaisia: toinen on sopeutumista, toinen päämäärien tavoittelua. Alullepanijana voi olla paitsi eristynyt reunapopulaatio, myös maan hiljaiset jossakin valtakulttuurin katvealueella. Uusi katsantokanta voitaisiin ehkä luoda uskontojen, hengellisten ajatussuuntien ja syvyyspsykologian aineksia yhdistämällä. Näin säästyttäisiin kilpailulta ja vastakkainasettelulta. Mutta ei ole onnistuttu sielläkään, missä on muista eristäytyneenä harjoitettu uudenlaisen toivon periaatetta.

IV.                Immanuel Kantin moraalilaki ihmisen vapauden puristuksessa

Immanuel Kant

Ehrnroothin ajatusten keskeinen teoreettinen vertailukohta on myös Immanuel Kantin moraalilaki (kategorinen imperatiivi) ja siihen sidoksissa oleva ns. kohtuullisuuden periaate.

Kantin kanta on selkeä. Hän asettaa moraalilain vapauden edelle.

Vaikka moraalilaki on ensisijaisena vapauteen nähden, niin Ehrnrooth kysyy, miksi ihminen kuitenkin valitsee pahan. Tähän hänen vastauksensa on, että vapaus onkin ennen moraalia (s. 161). ”Se oikeuttaa itse itsensä ja siksi se myös turmelee itse itsensä.” Ihmisen turmeltumisen syytä ei voida etsiä hänen luonnostaan, vaan itse vapaudesta, joka edeltää sekä hyvää että pahaa. Tätä tukee myös Vanhan testamentin kertomus Aatamista ja Eevasta.

Kant ei hyväksy maailmassa vallitsevaa tavoittamattoman dialektiikkaa, jossa ihminen on pantu ponnistelemaan sen saavuttamiseksi, mitä hän ei voi saavuttaa. Tätä varten hän on luonut moraalioppinsa tueksi ns. kohtuullisuuden periaatteen.

Moraalioppia ja sen suhdetta tuonpuoleiseen on kuvannut myös mm. Matti Häyry (Häyry, Matti. Hyvä elämä ja oikea käytös. Historiallinen johdatus moraalifilosofiaan. Yliopistopaino 2002). Kantin mukaan ei voi olla velvollisuutta tehdä sellaista, mitä ei edes periaatteessa voi tehdä. Siksi käytännöllisen järjen on oletettava, että on olemassa kuolemanjälkeinen elämä, jossa tämä velvollisuus voidaan täyttää. Lisäksi tuonpuoleista ja Jumalaa tarvitaan myös siksi, että hyvää tekevälle ei aina käy hyvin eikä pahaa tekeville käy välttämättä huonosti.  Jotta etiikka olisi uskottavaa ihmismielelle, sen on voitava ajatella, että moraalilain noudattajat palkitaan kuoleman jälkeisessä elämässä ja sen rikkojia rangaistaan. (Häyry, s. 127 - 128.)

Ehrnrooth tulkitsee Kantia samaan tapaan. Kantin moraaliopissa ihmiseltä ei voi vaatia sellaista, mihin ei voi tässä maailmassa kyetä. Tämän takia on kohtuullista olettaa, että sielu on kuolematon ja sielu voi saavuttaa täyttymyksen ikuisuudessa. Moraali takaisi siis hyvyyden niille, jotka uskollisesti pyrkivät absoluuttiseen hyvään, jota he eivät elämässään voi saavuttaa. Jos tällaista palkintoa ei olisi, tässä maailmassa ihminen ei Kantin mukaan voisi olla eettinen. Tämä on sekä looginen edellytys että kohtuullinen mahdollisuus jokaiselle. Ja Ehrnrooth jatkaa:

”Koska kategorisen imperatiivin eli moraalilain soveltamiseen nojautuvat eettinen elämä on raskasta eikä useinkaan johda onnellisuuteen, on kohtuullista olettaa, että on Jumala, joka tasoittaa tilanteen ja suo eettiselle subjektille onnellisuuden.” (s. 35 – 36)

Kantin käytännöllisen järjen kolme postulaattia ovat siis tuonpuoleinen eli ikuinen elämä, Jumalan olemassaolo ja vapaa tahto. Niitä ihminen voi toivoa.

Ehrnrooth hylkää kohtuullisuuden periaatteen. Hän arvostelee Kantia liiasta hellämielisyydestä ihmisyyttä kohtaan. Kantin omaksuma Valistuksen ajan ihmiskeskeinen ajattelutapa on Ehrnroothin mielestä ongelmallinen. Hän arvostelee Kantia siitä, että tälle Jumala on ihmistä varten. Sen pitäisi olla päinvastoin.

Ehrnroothille Kantin mukainen ihmisen ja Jumalan suhde on kuin hyväuskoisen lapsen ja hyväntahtoisen vanhemman suhde. Vanhempi lohduttaa, kun lapselle tulee paha mieli. (s. 37.) Tämä on toiveajatusta. Ei voi olettaa, että Jumala palkitsisi ihmisen hyväntahtoisuudellaan.

Ehrnrooth tarjoaa tilalle jumalakeskeisen vaihtoehdon (s. 36). ”Jos Jumala on, niin ihminen on tietysti hänen palveluksessaan eikä toisin perin.” Kantin käsitys, jossa ikuinen elämä ja Jumalan olemassaolo määritellään ihmisestä käsin, on hänen mielestään tavallaan ateistista.

Ehrnroothin mukaan Kantin näkemys on liikaa aikaansa sidottu. Tällainen filosofinen hyväuskoisuus ei ole enää nykyaikana perusteltua (s. 38). Vaihtoehdoksi hän tuo oman ”tavoittamattoman dialektiikkansa”, toivon teoriansa. Toivo ei ole toive. ”Toivo kertoo vain siitä, mikä voi olla täyttymys, jos se on mahdollinen” (s. 37). Voi käydä myös niin, että toivomme päämäärä ei koskaan toteudu.

Ehrnrooth vaatii, että on palattava jumalakeskeisyyteen ja sellaiseen toivoon, joka lupaa vähemmän (s. 38). Tämä ajatus on ihmiselle aika vaativa. Jumala ei ole vieressä kulkeva lohduttaja, seuralainen, joka ohjaa kaidalle tielle, vaan ihminen joutuu ottamaan vastuun itsestään.  Se on kuitenkin realistisempi ratkaisu, koska siinä ei uskotella liikoja. Lisäksi se tuo ihmiselle täyttymyksensä jo tässä maailmanajassa.

Ehrnrooth itse kertoo olevansa ”jumalakeskeinen ja uskoo tämänpuoleisen täyttymyksen mahdollisuuteen”. Ihmisen on tehtävä osansa hyvin, ja tuskin yksi pieni ihminen voi havaita edes edistystä, vaikka yrittääkin viedä asioita oikeaan suuntaan. Kuitenkin tämä yrittämisen mahdollisuus ja sen tuoma ilo on ihmiselle riitettävä. Tämä käsitys voittaa ihmiskeskeisyyden ja itsekeskeisyyden tuomat rajoitukset. Se riittää kohtuudeksi.

”Mielestäni tämä hyvän tarkoituksen palvelemisen mahdollisuus sinänsä on uskovalle ihmiselle siunaus ja siinä tunnen Jumalan läsnäolon itsessäni.” (s. 39)

Suurten vaatimusten edessä Ehrnrooth antaa periksi. Kohtuuttomuuteen ei tule pyrkiä. Ihminen voi vain toivoa, että hän kehittyy ja jättää jälkeensä enemmän hyvää kuin pahaa, että omista lapsista tulee viisaampia. Kohtuuteen tulee tyytyä, kohtuuttomuus on kuitenkin läsnä ihmisen ”sitkeässä kilvoittelussa”.

V.                  Eri näkökulmia ihmisen moraaliin

Vapaus on antanut tilaa ihmisen pahuudelle. Siitä ovat holokausti ja kommunistinen terrori muistonamme.

Ehrnrooth tuo esille sen trauman, mitä holokausti ja maailmansodan arvet jättivät ihmisen psyykeen. Ajan henkeä kuvaamaan yntyi ensin eksistentialismi, sitten postmodernismi, jotka loivat samalla arvotyhjiön. Elämästä on tullut tarkoituksetonta.

”Vapauden ensisijaisuus suhteessa moraalilakiin selittää myös sen, mitä henkisessä kulttuurissa on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen. Ensin syntyi eksistentialismi ja sen sartrelainen versio, joka sanoo, ettei elämällä ole mitään annettua tarkoitusta ja että jokainen luo oman vapautensa ehdot ja sen mukaisen moraalin myöhemmin puhkesi postmodernismi, joka riisti kulttuurilta kaikki arvopäämäärät tekemällä kaikesta samanarvoista. Se halusi saattaa voimaan täysrelativismin niin totuuden, kauneuden kuin hyvyydenkin tavoittelun piirissä.” (s. 162)

”Sekä eksistentiaalinen tarkoitustyhjiö että postmoderni arvotyhjiö ovat mahdollisia siksi, että vapaus on moraalisen universumimme kiistaton absoluutti. Ihminen voi nojata siihen, olivatpa seuraukset millaisia tahansa.” (s. 163)

Ehrnrooth löytää kuitenkin nykysuuntauksista myös myönteisiä piirteitä. Moraalinen toiminta ei ole menettänyt perustaansa. Se on päinvastoin sitäkin arvokkaampaa, koska hyvyys on valinnan seurausta.

Sitten on Darwin ja Freud. Ehrnrooth ei hyväksi Darwinin ja Freudin oivalluksista perusteensa saamista suuntauksista, joissa ihmisen koko elämää tutkitaan luonnonevoluution näkökulmasta. Ihmisen ja eläimien välillä ei olisikaan laadullista eroa. Historia ja aikakauden luonne on ruokkinut tällaista käsitystä. Länsimainen ihminen on alkanut katsoa itseään eläimenä. Ehrnroothin ideaan se luo säröä, koska tällaisessa näkemyksessä ihminen tavallaan menettää kulttuurievoluutiossa vastuunsa: ”vastuuta ei tarvitse tarkastella vapaan valinnan kannalta, moraalisesti”( s. 30). Tämä on samaa kuin painaisi päänsä pensaaseen. Ja meidän tehtävämme ihmisinä on pyrkiä ja päästä eteenpäin. Se on ihmisen tarkoitus kulttuurievoluutiossa.

VI.                Holokausti – usko hyvään koetuksella

Käsitellessään pahuutta ja käsitellessään toivoa saa Ehrnrooth esimerkkejä ihmisten keskitysleirikokemuksista. Teoksessa viitataan parin holokaustista selvinneen henkilön kokemuksiin.

Elie Wiesel menetti leirillä uskonsa. Todellisuus panee hänet hylkäämään Jumalan.  Kun muut ylistävät Jumalaa, niin tämä nuori ei voi hyväksyä Jumalan hiljaisuutta. Hän on vähän aikaisemmin joutunut seuraamaan enkelinkasvoisen pikkupojan pitkäksi venyvää kuolinkorahtelua hirsipuussa. Hänen sydämeensä tulee tyhjyys, silmä avautuvat. ”Jumala oli kuollut, Wiesel oli menettänyt uskonsa, ja hän tunsi itsensä vahvaksi” (s.42).

Pahempaa tulee vastaan. Ravinto vähenee. Leiriläiset ajetaan nälkiintyneinä juoksemaan talvipakkasessa 70 kilometriä seuraavaan leiriin. SS-miehet ampuvat ne, jotka pysähtyvät. Wiesel näkee, kun hänen toverinsa isä jää jälkeen, mutta toveri ei jää auttamaan. Hän vannoo, ettei tee koskaan samaa. 

Isä kituu punataudissa. Wiesel saa neuvon olla antamatta sairaalle isälleen ruoka-annosta. Tulee kiusaus: hän voisi saada kaksi. Hän ei kuitenkaan petä hänen läheisintä ihmistään.

Sitten tulee tilanne, jossa SS-mies hakkaa vaikeroivat isän kasvot tohjoksi. Poika seuraa vieressä. Sen jälkeen hän seuraa isän kuolinkamppailua.

Pahin petos, jonka ihminen tekee, on petos rakkaintaan kohtaan. Se kohtaus, jossa toveri ei auttanut isäänsä, sai Wieselin kauhistumaan. Mutta sitten myös Wiesel sortui petokseen. Kun isä vaikeroi ja kutsui poikaansa SS-miehen hakatessa häntä, tämä ei reagoinut, ettei olisi tullut hakatuksi. Wieselin petos oli vähäinen, mutta trauman hän siitä sai. Hän selvisi leiriltä ja pääsi vapauteen, mutta hän jäi traumansa vangiksi loppuelämäksi.

Keskitysleirit kuuluvat historiaan tummiin sivuihin. Wieseliin se jättää syyllisyyden. Pahuus oli voitolla, mutta sodan loppuessa tuntui, että hyvä peri voiton. Mutta Ehrnrooth korostaa, että natsit myös voittivat: ”he haavoittivat niin syvältä, että se tuhosi ensin uskon ja sitten vielä enemmän…” (s. 44).

Sota jätti trauman paitsi juutalaisille myös koko länsimaiselle kulttuurille, joka ei ollut enää entisensä. Oltiin arvotyhjiössä. Siihen tilaan nousee teknologinen utopia. Jumala ja moraali menettävät merkityksensä.

Kulttuurievoluutio muuttuu kulttuuriregressioksi.

Viktor E. Frankl kertoo keskitysleiriltä hieman toisenlaista selviytymistarinaa. Kaiken kauhun ja hirvittävyyksien keskellä ihmisyys säilytti siellä kuitenkin arvonsa: ihminen säilytti sisäisen vapautensa. Sen ansiosta hyvin monet jaksoivat äärimmäisissä oloissa jatkaa hetken kerrallaan. Totaalinen alistamis- ja nöyryyttämiskoneisto ei voinut heitä tuhota.

Samuel Beckettin näytelmä Godota odottaessa luo kuvan absurdista toivosta. Godot ei tule koskaan, odotus jatkuu. Ernst Blochin mielestä näytelmä kuvaa osuvasti juutalaisen toivon ja Jumala-suhteen absurdin tragiikan, joka holokaustissa saavutti historiallisen äärimmäisyytensä. Jumala ei tullut avuksi valitulle kansalleen, ”joka juuri uskonsa vuoksi ei voinut lakata toivomasta sitä” (s. 146).

Tähän Ehrnrooth tuo oman näkökulmansa, joka on mielestäni meille tavallisille kuolevaisille lohduton. ”Ihminen toivoo ja luulee, että Jumala on ihmistä varten ja tulee avuksi viimeistään silloin, kun hätä on suurin” (s. 147).  Kuitenkin nimenomaan ihmiset itse tekevät valinnat, jotka lopulta ratkaisevat historian suunnan ja ihmiskunnan kohtalon. Usko tarkoittaa tämän vastuun kantamista. ”Taistelu hyvän ja pahan välillä tapahtuu joka ainoa hetki joka ainoan ihmisyksilön sisällä, eikä se ole kenenkään muun kuin ihmisen omalla vastuulla”.

Jos syyttää kaikesta Jumalaa, sen voi tulkita vastuun pakoiluksi.

Toisaalta ihminen on valinnoissaan yksin. Moderni yhteiskunta on luonut yksinäisen yksilön, joka elää omassa erillisyydessään. Hän ei voi nojata yhteisöön. He ovat onnettomampia kuin monet kehitysmaiden sivistymättömät yhteisöihmiset.

Erillisyydessään sivistynyt ihminen joutuu kohtaamaan oman kohtalonsa ensisijaisesti yksin. Olisi kyettävä ottamaan Ehrnroothin mainitsema ”moraalinen loikka” kohti yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä voi tapahtua vasta sen jälkeen, kun ”suhde Jumalaan uudistuu niin, ettei Beckettin näytelmä vaikuta enää lainkaan ajankohtaiselta” (s. 148). Tämän toteutumiseksi ihmisen tarvitsee selvittää monoteistisen Jumalan suhde moderniin ihmisyyteen.

Ehrnroothin mukaan on luovuttava esimerkiksi sellaisista jumalakuvaan liittyvistä mielikuvista kuin ”Jumala on hyvä” tai ”Jumala on rakkaus”.  Meidän tulee ottaa perustaksi ensimmäinen käsky. Jumala on tavoittamaton. ”Jumalan ja ihmisen välisen ylittämättömän etäisyyden hyväksyminen on monoteistisen uskon ensimmäinen ja tärkein merkki.” (s. 149.) Omasta itsestään lumoutuva ihminen on halunnut tämän etäisyyden unohtaa. Ei tällaiselta Jumalalta voi vaatia tai odottaa palveluksia.

VII.              Ihmisen ja Jumalan suhteesta

Jumala-suhteen kehityksessä on länsimaisessa historiassa kolme vaihetta.

Rooma otti kristinuskon valtionuskonnoksi 300-luvun lopulla. Halki keskiajan Jumala oli kaiken mitta. Ihminen ja hänen minuutensa olivat dogmaattisen tarkkailun kohteita, inkvisitio leikkasi harhaopit ja harhaoppiset irti kirkon piiristä. Myös mm. Mestari Eckhart torjuttiin.

Renessanssista alkoi uusi vaihe. Humanismin vallitseva ihanne oli Protagoraan filosofinen maksiimi: ihminen on kaiken mitta. Jumalan kuvaaminen (ihmismäiseksi) tuli kuvataiteessa yhä avoimemmaksi. Ihmiskeskeisyydestä tuli vallitseva hyve, ja se alkoi vaikuttaa myös hengellisyydessä ja suhteessa Jumalaan. Uskonpuhdistuksen myötä ihminen jäi yksin Jumalansa kanssa pohtimaan perisynnin vaikutusta.  Huoli sielun pelastuksesta aiheutti ahdistusta.

Kolmas vaihe, joka ulottuu omaan aikaamme, nostaa minuuden kaiken mitaksi.  1900-luvun aikana ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen on eletty yhä selkeämmin itsekeskeisyyden aikaa. Ihmisen suhde Jumalaan on minäkeskeistä, ja myös hänen suhteensa omaan persoonaan ja toisten ihmisten persoonaan on itsekeskeistä. Hän on uponnut omaan ihmeelliseen syvyyteensä, josta on tullut kaiken mitta. Vapaa, moderni yksilö on yksin ja tuijottaa peiliin, josta hän näkee oman kuvansa, joka – jos hän on hengellinen – heijastaa hänelle Jumalan kasvoja. Se on Ehrnroothin mukaan tämän aikakauden hengellisyyden vääristymä, siis narsismi, joka vakavasti rajoittaa moraalista kehitystämme, tuhoaa ihmissuhteita ja johtaa sellaiseen jumalasuhteeseen, jossa Jumalasta tulee ihmisen rinnalla kulkija, kaikkivaltias ja rakastava apuminä.

Ehrnroothin sisäistämä ”todellinen tavoittamaton Kaikkivaltias” ei sovi minäkeskeiseen universumiin. Kun ”minä” on kaiken mitta, saavat kaikki muut väistyä taka-alalle tukemaan ja antamaan voimia, jotta hän itse saa loistaa itselleen, olla oman elämänsä aurinko.

Nykyisin Jumala on alettu mieltää ihmisen psykologisten tarpeiden kaikkivoivaksi palvelijaksi. Pyhää ei enää ole. Rakastava Jumala tulee avuksi mm. sille, joka on lapsena tullut kaltoin kohdelluksi tai jäänyt vaille riittävää rakkautta.

Tällaiset kokemukset ovat Ehrnroothin mielestä toki vilpittömiä: henkilökohtainen suhde armolliseen Jumalaan todellakin parantaa ja rauhoittaa ahdistunutta ja onnetonta ihmistä. Tässä Jumala on lähinnä ”minua ja minuutta varten”. Ehrnrooth kiteyttää psykologisen kaavan:

”Jumala on olemassa minua varten minun sisälläni, jotta saisin rakkautta ja voisin elää hyvää elämää.” (s. 154)

Tämä hengellinen kaava toisinpäin luettuna kertoo ihmisen traumasta:

”Minä olen haavoittunut ja tarvitsen rakkautta ja Jumala on olemassa antaakseen sitä.” (s. 154)

Jumala on Ehrnroothin mukaan myötäkärsijä. Hän ei pelasta pahuudelta mutta parantaa haavat. Hän on kuin Kristuksen roolissa. Hän tuo kärsimyksiin ”terapeuttisen rakkautensa, jota ei voi saada ihmisiltä”.

VIII.            Kohti mystiikkaa

Jari Ehrnrooth tuntee erityistä läheisyyttä mystiikkaan. Tämä ilmenee molemmissa nyt käsittelemissäni kirjoissa. Molemmissa kirjoissa hän tuo esille espanjankielisen sanan nada ’ei mitään’. Se tarkoittaa tyhjyyttä tai olemattomuutta, kun kaikki epäolennainen häviää, jolloin tärkein jää jäljelle. (Juoksu, s. 51.)

”Kun juoksen tyhjentävän harjoituksen tai kisan, kuten maratonin, tavoittelen nadaa, tilaa, jossa tulee hiljaista. Ja siten siihen hiljaisuuteen alkaa vähitellen tulla jotakin muuta. Uskovalle tällainen kokemus on helposti mystinen.”

”Sielun pohja kuultaa lävitse, ihmisen perimmäisessä kokemuksessa hehkuva valo täyttää mielen ja koko fyysinen olemus riemuitsee kiitollisuuden kuohuissa. Sellainen tila merkitsee samalla uudistumista.”

”Itse olen usein saanut merkittävimmät oivallukseni – olkoon kyseessä työ tai muu elämä. tyhjentävien juoksujen jälkeen. Ideat ovat tulleet joko ensimmäisessä palautumisessa muutaman tunnin sisällä tai sitten parin päivän kuluttua, kun kaikki voimat ovat palanneet ja hermoston tila on normalisoitunut.”

”Uskonpa että yksi syy maratonharrastuksen jatkuvaan kasvuun koko maailmassa 1980-luvulta alkaen on nadan tavoittelu. Ihmiset haluavat tyhjentyä turhasta.”

Joskus juoksija ei tyydy nadaan vaan haluaa pyyhkäistä kaiken sisimmästään, myös ”pohjalla loistavan puhtaan aarteen, joka kantaa ja merkitsee elämää” (Juoksu, s. 67). Näin kävi Ehrnroothin kollegalle, japanilaiselle juoksuhullulle kirjailijalle Haruki Murakamille. Hän rupesi ultramaratoonariksi, kidutti itseään liikaa. Hänelle kävi kuin Jobille. Koettelemusten jälkeen Murakami joutui alakulon valtaan ja menetti juoksuhalunsa. Hän ei halua tuhota nadaansa, ultramaratonhaaveistaan hän kertoo luopuneensa.

”Juoksijan on alistuttava ihmiseksi, joka kumartuu tyhjentyneen mielensä pohjalla välkehtivälle lähteelle. Siinä on nadan aarre, tyhjennysjuoksun filosofinen ja hengellinen tarkoitus.” (Juoksu, s. 68)

Palaan Toivon tarkoitukseen. Myös sen lopussa viitataan nadaan.

Ehrnrooth heittää kysymyksiä. Mistä, miksi ja mitä varten ihminen saa toivon, joka ajaa häntä kohti oikeamielisyyttä, rauhaa, sopusointua? Miksi toivomme tavoittamatonta? Selvää vastausta Ehrnrooth ei anna. Hän toteaa, että se olisi mieletöntä, jos olisimme olemassa vain itseämme varten. Hän puhuu luonnon ja moraalin ristipunoksesta sekä palaa Vanhan testamentin esimerkkiin, joka tuli tutuksi ensimmäisestä kirjoituksestani. Jotta vohla voisi käydä levolle pantterin kanssa, luonnon tulisi muuttua. Ihminen ei pysty itse tätä punosta purkamaan. Aivan yhtä varmasti ihminen ei voi lakata sitä yrittämästä, koska luovuttaessaan hän menettää toivonsa ja elämänsä arvokkuuden.

”Kulttuurievoluutiolla ja henkisellä kehityksellämme on oltava jokin meitä korkeampi universaali tarkoitus. Sen vuoksi rakkauteen ja uskoon liittyvä toivo ohjaa meitä sisältä käsin, niin kuin se olisi itse elämän pyhä koodi.” (s. 176)

Lopussa Ehrnrooth palaa nadaan. Karmeliitat piirsivät liidulla luostarinsa kiviseinään: nada, nada, nada. He olivat perillä jostakin olennaisesta. ”Joka tämän nielee, ei koskaan menetä toivoaan.” Se on Toivon tarkoituksen viimeinen virke.