Käsittelen Beethovenin pianosonaattia nro 17 D-duuri, opus
31 (nro 2). Sen osat ovat I. Largo – Allegro, II. Adagio, III. Allegretto.
Pianosonaatti on peräisin aivan 1800-luvun alkuvuosilta (1801/1802).
Teokselle on annettu lisänimi Myrskysonaatti (”Der Sturm”). Nimi on kuitenkin tullut
säveltäjän kuoleman jälkeen. On nimittäin arveltu, että pianosonaatti olisi
saanut innoituksensa samannimisestä Shakespearen näytelmästä. Tiedossa ei kuitenkaan lie perää. Shakespeare
ei häntä tässä innoittanut eikä hän liioin ole omistanut sonaattiaan kellekään.
Beethovenin musiikki on eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta
ollut minulle aina raskasta ja vaikeaselkoista. Siksi olen vältellyt sen kuuntelua.
Nyt kiinnostukseni on tavallaan heräämässä. Yhtenä syynä siihen on Yleisradion
Teema-kanavalla vastikään näytetty laaja Beethovenin elämälle ja tuotannolle
omistettu dokumentti. Minua on alkanut vetää puoleensa nimenomaan hänen
musiikkinsa yllätyksellisyys.
Idea tarttua juuri tähän pianosonaattiin syntyi muutama
vuorokausi sitten kuunnellessani vuoteessa yöradiota. Tuo sonaatti alkoi soida
joskus puolen yön jälkeen Oksana Jablonskajan tulkitsemana. Tulkinta havahdutti
ja nukkumaan menoni siirtyi. Halusin tutustua kappaleeseen teokseen tarkemmin.
Löysin itse asiassa pöydältäni cd:n Maria Judinan Kiovan konsertista vuodelta
1954. Siihen sattui sisältymään tuo samainen sonaatti. Siinäpä oli hyvä
lähtökohta vertailulle, koska Judinan tulkinnathan ovat tunnetusti hyvin
poikkeavia.
Vertailen seuraavien pianistien tulkintoja: Glenn Gould (1932
- 1982), Maria Grinberg (1908 – 1978), Oksana Jablonskaja (Oxana Yablonskaya,
s. 1938), Maria Judina (Yudina, 1899 - 1970), Evgeni Kissin (s. 1971), Maurizio
Pollini (s. 1942) ja Grigori Sokolov (s. 1950). Tässä nimet ovat
aakkosjärjestyksessä, mutta oma käsittelyni on välillä melko hyppelehtivää.Käsittelyni
selkeä painopiste on sonaatin viimeisessä osassa. Esimerkiksi Grigori
Sokolovilta kuuntelin vain sonaatin kolmannen osan (https://www.youtube.com/watch?v=NfciSCzKvp4).
Lisäksi olen
kuunnellut myös Ingrid Fliterin version vuodelta 2011. Fliter on syntynyt
vuonna 1973 ja on kotoisin Argentiinasta. Ohessa oleva kuvakaappaus on hänen
levynsä esittelytekstistä, tekijänä William Kinderman (napsauttamalla kuvaa saat sen suuremmaksi). Tämänkaltaisista
esittelyistä en paljoa ymmärrä. Olkoon se siitä esimerkkinä. Mielenkiintoisinta
sen pianosonaattia nro 17 koskevassa tekstissä on sen viimeinen virke. Ingrid Fliterin tulkinnasta totean vain, että minusta
se on pysähtyneen ponneton. Joku siitäkin tietysti pitää. Se on pituudeltaan
selkeästi pisin, lähes 26 minuuttia. Parasta siinä mielestäni on kolmas
Allegretto-osa.
 |
| William Kindermanin Ingrid Fliterin levyyn laatima esittelyteksti pianosonaatista nro 17 |
…
Aloitan varsinaisen käsittelyn Maria Judinan (1899 – 1970)
tulkinnasta. Hänestä olen kirjoittanut aiemmin pari laajaa juttua. Hän oli
aikansa kummajainen, eräänlainen ”Jumalan hullu”, ortodoksisuuteen teini-iässä
kääntynyt juutalainen, joka vähät välitti aikansa ideologisista rajoituksista.
Musiikin tulkitsijana hän oli oman tiensä kulkija eikä aina noudattanut
uskollisesti nuotteja ja niihin liittyviä soitto-ohjeita. Varsinkin romantiikan
ajan musiikin tulkinnoissa hänen todetaan olleen hyvin omaperäinen. Tähän voi
liittää myös yhden hänen lempisäveltäjistään, Beethovenin. Mm. Dmitri
Shostakovitšin kerrotaan todenneen, että ”Judina ymmärsi Beethovenia
suurenmoisesti” (Solomon Volkovin toimittama elämäkerta Shostakovitšista, suom.
Seppo Heikinheimo, Otava 1980 ).
Jo vuonna 1933 tutkija G.Kogan on todennut Judinan
epäsovinnaisen tyylin ja lahjakkuuden. ”Hän aiheuttaa hämmennystä niissä, jotka
ovat saaneet romanttista tyyliä jäljittelevän koulutuksen.” Judinan taidetta on
luonnehdittu hyvin moninaisesti. Käsitykset ovat keskenään hyvin
ristiriitaisia. Hänen musiikissaan on valtava jännite, jonka kautta hän keskittyy
tulkinnoissaan pitkäjänteisesti laajoihin kokonaisuuksiin. Sille on ominaista mm.
tempon ja voimakkuuden äärimmäiset vaihtelut. Hän menee välillä hyvin kauas
jäljittelytraditiosta. Hän on tulkitsijana tavallaan toinen tekijä, joka jättää
säveltäjän oheismerkinnät usein huomiotta. (Z.N. Jusubova, 2012: http://dshi-medvezhyi-ozera.edusite.ru/DswMedia/yudina.pdf.)
Viktor Derevjankon mielestä Judinan piano puhuu, hänen
soittonsa ei ole ”laulua” vaan
pikemminkin resitaatiota, lausuntaa. Soitto on notkeaa ja ilmaisurikasta.
(CD-levyn The Legacy of Maria Yudina,
volume 6, esittelyteksti.) Nyt käsiteltävään pianosonaattiin liittyen voisin
itse luonnehtia Judinaa tarinan kertojaksi. Hän kertoo Beethovenin tarinaa
tuoden siihen mukaan oman kokemus- ja elämysmaailmansa (ks. tekstini loppuosa).
Nimilistassani lähinnä samantyyppiseksi taiteilijaksi
(”Jumalan hulluksi”) voisin nostaa Glenn Gouldin. Gould eroaa kuitenkin
Judinasta siinä, että hän eläytyy Beethovenin musiikin maailmaan kokonaisena
persoonana. Hän on täysillä sen maailman sisässä, kun taas Judina jää eläytyvän
kertojan osaan.
Ensimmäinen osa alkaa largossa arpeggiona. Judinan alku on
todella hiljainen, mutta pian tempo kasvaa ja tempo on poikkeuksellisen nopea,
sanoisin vikkelä. Vasemman käden
bassokuvio alkaa soida vahvana. Vähitellen tempon vaihdokset sekä voimakkaan ja
hiljaisen vaihtelu murtavat pinnan: ollaan keskellä ”myrskyä”. Vasemman käden
sormet lyövät välillä ahdistavan pauhaavaa kuviotaan. Välillä soitto pysähtyy
ja hiljenee, aivan kuin vetäisi henkeä. Sitten tämän happihypyn jälkeen taas
mennään. Ollaan keskellä elämän myrskyjä, jossa tahdosta riippumattomat voimat
vievät ihmistä muassaan.
Toinen osa Adagio tulee kuin varkain. Rauha vallitsee,
ihminen alkaa hahmottaa tilaansa. Se on selvittelyä itsensä kanssa. Vähitellen
tempo ja voima alkavat kasvaa. Bassokuviot luovat pohjaa, korkeat äänet
vaikeroivat väliin.
Kolmas osa Allegretto tulee myös yllättäen. Sointi on nopeaa
ja sulavaa, välillä myrsky yltyy. Ollaan liikkeessä: kaikki virtaa eteenpäin.
Vasemmalta tulevat voimakkaat bassokuviot rikkovat soittoa tuoden säröjä
sulavaan melodiaan. Ne ovat kuin kirkonkellojen kuolinlyöntejä. Oikea käden
teema jatkaa sulavana ja hyvin nopeana. Se aivan kuin pakenisi.
Judinan tyliin kuuluu, että välillä hakataan koskettimia
kuin vihan vallassa. Välillä fraseeraus on nopean sulavaa, mutta sen keskeyttää
Judinalle tuttu voima, jossa ei pianoa säästellä ja jossa säröäänten myötä
poistuvat odotukset musiikin kauneuselämyksistä. Judinan käsitys taiteen
tehtävästä lienee nykykäsitykselle vieras. Hänelle taiteella oli syvempi
merkitys, kuin pelkkä mielihyvä. Ei sen pitänyt ainakaan luoda mitään unelmahöttöä.
...
 |
| Glenn Gould |
Siirryn Glenn Gouldin versioon vuodelta 1960 ( https://www.youtube.com/watch?v=c7zwcTYFgBw). Tulkintaa
auttaa näköyhteys. Voin kuunnellessani katsoa Gouldin täydellistä antautumista
musiikilleen.
Gouldin soitto on enemmän ryöppyävää. Se on kuin vesiputous,
ei ole sellaista hakkaavaa naputtamista kuin Judinan soitto välillä kuulostaa.
Tähän vaikuttaa varmaan myös pianon ja äänityksen laatu. Gouldin soitossa on
Judinan tavoin voimaa ja energiaa, mutta siinä ollaan vesiputouksen tai myrskyn
keskellä, kuin hukkumaisillaan, kun taas Judina katselee kaikkea tavallaan
sivusta. Judinakin elää ja kokee, mutta hän on tarinan kertoja. Molemmilla on loistava tekniikka ja
virtuositeetti. He hallitsevat soittimensa. Löytyy voimaa ja herkkyyttä. Mutta
minulle ero avautuu yllä mainittuna näkökulmaerona.
Grigori Sokolovin musiikki on myös teknisesti hiottua. Se
erottuu intensiivisyydellään. Kokonaisuus tuntuu olevan hallussa. Gouldista ja
Judinasta poiketen löydän Sokolovilta sisäistä dialogia. Siinä on sen
moniulotteisuus. En laittaisi näitä tulkintoja kuitenkaan
paremmuusjärjestykseen. Ne ovat vain erilaisia huippusuorituksia. Gouldin
tunnevoimaisuus ja eläytyminen ovat vertaansa vailla. Tuntuu todella, että
kuulijana olen hänen sieluntuskansa keskellä. Jotkut voivat kokea tästä syystä itselleen
vieraaksi.
Evgeni Kissin on edellisiin verrattuna eri maata (https://www.youtube.com/watch?v=ZBA_01_QZEo).
Hän on sovinnaisempi. Sellaista myrskyä kuin Judinalla ja Gouldilla ei osaa
odottaakaan. Soitosta huokuu kauneutta, ja väliin mahtuu tunteiden hehkutusta.
Samanlaista tunnevoimaa tuntuisi pilkahtelevan Judinan soitosta, mutta sen yli
jyrätään nopeasti. Sokolovin tyylistä dialogisuutta en tästä löydä.
Kissinin versio on verrattain pitkä, mikä johtunee siihen
sisältyvästä romanttisvetoisesta tunteilusta. Nykyajan tulkintaan vaaditaan
tällaista hehkutusta: hidastuksia, tunteen paloa, kaihoisaa mietteliäisyyttä.
Sokolov ja Judina ovat häneen verrattuna
etäisen kylmiä.
Kissinin versio jää minulle kokonaisvaikutelmaltaan jotenkin
vieraaksi. Toisaalta se on Gouldiin verrattuna harmittomampi. Gouldin
eläymyksellisyyttä voivat nykykuulijat vierastaa. Hän tavallaan puskee omat
tunteensa ja elämyksensä musiikin läpi ihmisiin. Monet nykykuulijat haluaisivat
kokea musiikin itsenäisemmin. Gouldiin verrattuna Kissinin tunteilu jää vain taustalle.
Mielestäni Sokolovin musiikin etäinen dialogisuus saa laajempaa kannatusta.
…
Pianosonaatin kolmannen osan (Allegretto) teema on melodiana
hyvin kaunis ja myös herkkä. Se alkaa soida yllättäen aivan kuin toisesta
maailmasta vastakohtana kahden alkuosan pohdiskelevalle sävylle. Tällainen
vaikutelma korostui kuunnellessani sonaatin yöradiosta Oksana Jablonskajan
esittämänä.
Toki kuuntelutilanne oli poikkeuksellinen. Olin lähes unten
rajamailla, vastaanottoreseptorini olivat eri lailla herkistyneinä. Siinä kolmannen
osan kauneus ja soinnukkuus toivat kontrastia alkuosien hieman unettavalle
mietiskelevyydelle. Toki kolmannen osan sisään tuli oma jännitteensä, mutta
Jablonskajan versiossa myrsky jää taustalle ja melodian kauneus vyöryy voittoon.
Näin ainakin minä sen koin.
En tiedä, miltä vuodelta Jablonskajan radiossa soinut versio
on peräisin. Löysin kuitenkin yhden Jablonskajan version Youtubesta (Oxana
Yablonskaya): https://www.youtube.com/watch?v=hbd-B2hoIz0 (ensimmäinen osa), https://www.youtube.com/watch?v=tyQH_kPA4eo (toinen ja kolmas osa). Se ei todennäköisesti
ole sama kuin yöradion äänite. Kyseessä on Moskovan konservatoriossa kuvattu vanhempi
versio, joka lie kuvattu paljon ennen sitä, kun pianisti vuonna 1977 emigroitui
länteen.
Vaikka versio ei ole sama, soittaja kuulostaa kyllä samalta.
Se on yhtä sulavaa ja herkkää kuin musiikki yön hiljaisena hetkenä vuoteessa ollessani
jäi mieleeni. Kuitenkin vertaillessani yllä käsittelemiini tulkintoihin, niin
en nostaisi sitä yhtä korkealle. Keskiosa jää hieman jäykäksi ja etäiseksi.
Lisäksi tuntuu, että pianistina hän on värittömämpi. Hän tuntuu jäävän
virtuoosisuudessaan muiden varjoon. Ei synny myöskään uskottavaa kontrastia. Loppuosa
on tulkintana kuitenkin vahvempi. Siinä tulee tulkintaan mukaan enemmän mietiskelevyyttä.
Ehkä siksi juuri jotkut pitävät tästä, ainakin ne jotka eivät välitä Gouldin
tai Judinan tyyppisestä oman persoonansa tai elämäntodellisuutensa ja –tuskansa
liiallisesta esiintuonnista.
Seuraavaksi kuunteli Maurizio Pollinin version vuodelta
1974: https://www.youtube.com/watch?v=2gNkjoxG8Os. Hänen versionsa on pitempi (22:23) kuin Gouldilla
(17:24) ja Judinalla (17:40). Maria Grinbergin versio on lähes Pollinin version
pituinen (noin 22 min). Sokolovin ja Kissinin versioiden pituudesta minulla ei
ole nyt tarkkaa mittaa, mutta ne lienevät samaa tasoa Pollinin ja Grinbergin
kanssa. Argentiinalaisella Ingrid Fliterillä tempo on kuitenkin kolmisen
minuuttia korkeampi.
Pollinin toinen osa Adagio on hyvin
hidas ja rauhallinen. Koen sen itse rauhoittavana. Kolmas osa lähtee todella
kauniisti ja tasapainoisesti. Allegretto soi harmonisen levollisena. Vähitellen
bassokuviot saavat voimaa ja tuovat kontrastia. Tästä löydän tuota
dialogisuutta. Rauhoittavan teeman rinnalla on myrskyn tuoma epävarmuus ja
levottomuus. Tuntuu, että Pollini antaa muista poiketen kauniille
teemamelodialle enemmän tilaa. Rytmi kyllä kiihtyy, mutta voimakkaista
bassokuvioista ei tule sellaista häiriötä kuin muilla. Jablonskajan versioon
verrattuna tämä on teknisesti hiotumpaa. Joku voisi pitää sitä liiankin
siloisena, mutta monet kuulijat saavat siitä varmaan kaipaamiaan tunne-elämyksiä.
Pollinin kolmas osa on Grigori Sokolovin
versioon verrattuna sulavampaa ja sointuvampaa. Sokolovin soitto on
artikuloinniltaan erilaista. Sitä ei voi kutsua sulavaksi. Sokolov ”naputtelee”
oudosti teemaa, aivan kuin soittaisi sitä yhdellä sormella. Ei sellainen hakkaava
lyöntityyli kuullosta välttämättä kauniilta. Hänen vahvuutensa on kuitenkin
dialogisuudessa ja kontrastissa. Se tuo soittoon draamaa. Yksinäiset oikean
käden korkeat äänet ja vasemman käden basso: se on kuin taistelua tyyliin
Daavid vastaan Goljat.
Sokolovin soitossa on myös
rauhoittuvat hetkensä. Lopusta löytyy herkkyys, raakuuden loputtua. Tavallaan
ilta hämärtyy, rauha laskee mailleen, rauha laskeutuu ihmisen herkkään minään.
Siirryin yllä huomaamatta Pollinista
Sokoloviin. Se kertoo enemmän Sokolovin version hyvyydestä kuin Pollinin
huonoudesta.
 |
| Grigori Sokolov |
…
Maria Grinbergin versio löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=hRSJK2N6hf0
.
Sen adagio on hyvin hidas ja rauhallinen, aika ja tunnelma
melkein pysähtyy. Se on miltei syvähenkistä vaipumista mietteisiin. Tästä
hiljaisuudesta nousee kolmannen osan Allegretto kauniina kuin täydellisen
harmonian ihanne. Ei ole myrskystä tietoakaan. Eletään täydellisyyden
harmoniassa. Tämä on Judinan täydellinen vastakohta. Se häikäisee
kauneudellaan. Nähtävästi Judinan ja Grinbergin käsitykset taiteesta poikkeavat
jyrkästi toisistaan.
Soiton edetessä mukaan tulee dialogia ja disharmoniaa, mutta
kyllä harmonia kantaa sen ylitse. Tämä tuo kuulijan elämykseen hyvän olon
tunnetta, levollisuutta. Grinbergin ja
Pollinin tulkinnat ovat sukua toisilleen. Jossakin mielentilassa panisin tämän
version soimaan. Sen mietiskelevä ja sisäänpäin kääntynyt tunnelma tuo sieluun rauhan.
Ei ole ihme, että Grinbergiä on julkaistu paljon Japanissa. Sinne Aasian
ilmapiiriin tällaisen musiikin uskoisi kuuluvan. Todella, tämä versio kääntyy
sisäänpäin. Se on henkisyydessään kuin sisimmässämme asustelevan ja pintaan
kohoavan enkelin laulua. Vasemmalta tulevat bassokuvioiden uhkasoinnut
väistyvät hyvän voimasta.
Yhteenvetoa:
-
Judina on
tarinankertoja, mutta itse tarina voi jäädä kertojan varjoon.
-
Sokolov luo teknisessä täydellisyydessään
kontrastia, jossa Daavid perii voiton päälle syöksyvästä Goljatista.
-
Gould on täynnä tunteen paloa ja kärsimystä.
-
Pollinin soitto on kaunista ja hiottua. Se on
nautintoa korville mutta saattaa jättää kylmäksi.
-
Grinbergin avulla vaivumme mietteisiin, olkoot vaikka unelmia tai
itämaista meditaatiota.
-
Kissinistä voisi todeta, että ehkä se sopii parhaiten
perinteisen romantiikan ystäville.
-
Jablonskaja oli minun makuuni, kun olin
vuoteessa vajoamassa unten maille. Voisin suositella sitäkin yksinäisiin
hetkiin.
Tässä oli yksityisiä kokemuksiani klassisen musiikin
salaperäisestä maailmasta. Muille ne avautunevat eri lailla.
…
Hieman lisätietoa muutamasta
pianistista
I.
Maria Judina
Hänestä kerroin jo yllä, mutta lisään hieman. Judinan soitto
on teknisesti erityisen taidokasta, mutta se voi jättää etäiseksi. Mihinkään
kauneuden ahaa-elämyksiin se ei sytytä. Judina huokuu voimaa. Lainaan
Shostakovitšin muistelmiin sisältyvää kuvausta Judinasta (suom. Seppo Heikinheimo,
Otava 1980), s. 83. Se ei ole aivan suora lainaus, olen yhdistellyt ja
tiivistänyt.
”Judinasta sanottiin, että
hänellä oli aivan erityinen ja filosofinen tulkintatyyli. En tiedä, en koskaan
huomannut sitä. Minusta tuntui päinvastoin siltä, että hänen kohdallaan miltei
kaikki riippui tunnelmasta – kuten kaikilla naisilla. Pinnallisesti katsoen
Judinan soitossa oli kuitenkin päinvastoin varsin vähän naisellisuutta.
Tavallisesti hän soitti energisesti ja tarmokkaasti, siis pikemminkin
miesmäisesti. Kädet olivat tavattoman vahvat, niin ikään rakenteeltaan
pikemminkin miesmäiset. Sormet olivat pitkät ja voimakkaat. Hän koukisti niitä
omalaatuisesti – aivan kuin kotkan kynsiä. Mutta tietenkin Judina pysyi
naisena. Ja kaikki puhtaat naiselliset elämykset olivat hänen kannaltaan varsin
tärkeitä.”
 |
| Maria Judina |
Kuunnellessani Judinaa minusta tuntuu, että hänellä on
tuntosarvet omaan aikaansa. Judinan musiikissa ilmenevä painostava ilmapiiri on
nimenomaan jälki hänen omasta ajastaan. Tämä Beethovenin pianosonaatti nro 17
on esitetty Kiovassa 4. huhtikuuta 1954. Iosif Stalin oli kuollut edellisenä
vuonna. Ennen hänen kuolemaansa maassa oli juutalaisvastaisuus noussut pintaan.
Oli jopa välillä pelätty ja odotettu huhuihin nojautuen, että juutalaisia
aletaan siirtää pois Moskovasta. Pelkoa oli ollut ilmassa. Beethovenin kanssa
tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta Judinaan sen on täytynyt
jollakin tasolla vaikuttaa, vaikkei hän suoranaisesti poliittinen henkilö
ollutkaan. Hän oli harras ortodoksi, mutta hän oli syntynyt juutalaiseen
perheeseen. Juutalaisuus oli hänelle veren perintöä. Varmasti tämäkin on
täytynyt tarttua hänen herkkiin tuntosarviinsa ja siirtyä sitten hänen
persoonalliseen musiikilliseen ilmaisuunsa.
Judinan estetiikassa ei pyritty miellyttämään yleisöä
kauniilla soinneilla, kaihoisilla tunnelmakuvilla tai romanttisella
unelmahötöllä. Ne jäävät Judinan särkyvän pianon räminän taa. Esiin ne
saattavat pilkahtaa, mutta lähinnä kai vain kuin hätäisenä itkuna.
Täällä voi kuunnella Judinan soittoa: https://www.youtube.com/watch?v=zzpyb4uBoew.
En tiedä, onko se sama versio kuin minun cd-levylläni.
II.
Oksana Jablonskaja (Oxana Jablonskaya)
Jablonskaja on syntynyt vuonna 1938 Moskovassa. Hän
kuitenkin emigroitui Yhdysvaltoihin vuonna 1977. Sen vuoksi olen liittänyt
sulkeissa mukaan länsimaisen translitteroinnin mukaisen kirjoitusversion. Hän
voitti Neuvostoliitossa asuessaan useita merkittäviä lännessä pidettyjä
pianokilpailuja. Hän koki kuitenkin oman maansa rajoittavan hänen
urakehitystään liiaksi, mistä syystä hän päätyi muuttamaan länteen isänsä ja
poikansa kanssa länteen. Vastustuksesta huolimatta se onnistui ja Jablonskajan
ura nousi kukoistukseensa. Jablonskajan opettajana nuoruudessa toimi mm.
Tatjana Nikolajeva.
III.
Maria Grinberg
Hän syntyi Odessassa juutalaiseen älymystöperheeseen.
Hänestä kehittyi taitava pedagogi. Hän koki kuitenkin Stalinin aikana vainoa.
Hänen isänsä ja miehensä vangittiin vuonna 1937 ja hänet erotettiin
Venäläisestä pianokoulusta. Vähitellen hän sai kuitenkin mahdollisuuden luoda
omaa uraa myös konserttipianistina.
Iosif Stalinin kuoltua hänen sallittiin konsertoida
ulkomailla. Hän sai paljon hyvin myönteistä huomiota. Mm. vuonna 1969 hän sai
professuurin Gnesinin musiikkiakatemiasta, samasta paikasta josta Maria Judina
oli vuonna 1961 erotettu musiikillisten länsisympatioittensa vuoksi. Vuonna
1970 ilmestyi hänen levyttämänä 13 LP-levyn sarja, joka käsitti kaikki
Beethovenin 32 pianosonaattia. Hän kuoli Tallinnassa.
Grinbergin huumorintajusta kertoo seuraava tarina. Hänen
isänsä nimi oli Israel, ja venäläisittäin Grinbergin nimeen lisättiin myös
isännimi. Hän oli siis Maria Israilevna. Kun sitten Neuvostoliiton ja Israelin
valtion suhteet kärjistyivät vuoden 1967 tapahtumien vuoksi ja Israelia
alettiin Neuvostoliiton tiedotusvälineissä kutsua aggressiiviseksi valtioksi.
Tähän reagoiden Grinberg alkoi kutsua itseään nimellä Maria Aggressorovna.
 |
| Maria Grinbergin Beethovenin pianosonaattikokoelman kansikuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti