Hélène Grimaud

Ranskalainen Hélène Grimaud (s. 1969) on pianisteista parhaimpia. En sanoisi häntä häikäiseväksi mutta herkkyydellään hän tekee vaikutuksen. Ja myös soittohetken ulkoinen olemus jää mieleen hänen tehdessään vaellustaan musiikin syvissä tunnoissa. En koe häntä miksikään ylimaalliseksi tähdeksi, joka kuningas Midaan tavoin muuttaa kaiken kosketuksellaan kullaksi. Monet hänen pianostaan nousseet helmet saavat kuitenkin sydämen väräjämään. Hän paneutuu perusteellisesti esittämäänsä musiikkiin, itsensä unohtaen. Hän vie matkalle musiikin tuonpuoleiseen todellisuuteen.

Minuun osui aluksi hänen Beethoven-tulkintansa. Hän tuntui antavan Beethovenille sielun. Kyseessä oli videotaltiointi pianokonsertosta No. 5 ("Emperor"), jossa hän oli solistina. Videota en enää netistä löydä, mutta mieleeni se on jäänyt soimaan. Hän on levyttänyt saman konserton levyttänyt vuonna 2007, joka löytyy mm. Spotifyssa (http://www.deutschegrammophon.com/en/cat/4776595). En kyllä tiedä, onko kyseessä saman konsertin taltiointi (http://helenegrimaud.com/discography/beethoven). Tuolloin videota katsoessani Grimaudin sormien kosketus pianoon tuntui maagiselta. Hidas osa pysähdytti, kuuntelin tulkintaa lähes hengittämättä suuresti myötäeläen musiikin ilmaisemaa kohtaloa. Kuunnellessani nousin toiseen ulottuvaisuuteen.

Helene Grimaud keskittyneenä Ludwig van Beethovenin pianokonserton nro 5 maailmaan

Lied-säestäjänä hän on jäänyt mieleeni konsertista baritoni Thomas Quasthoffin kanssa Verbierin musiikkijuhlilla heinäkuussa vuonna 2007(http://www.verbierfestival.com/). En toki ollut paikan päällä, sillä en edes tiedä, missä tuollainen paikka sijaitsee. Netistä sen näin, ehkä Youtubessa, muttei sitä enää sieltä löydy. Kyseessä on Robert Schumannin Dichterliebe-laulusarja op. 48. Voi sieltä löytää vielä pari laulua, mm. "Hör ich das Liedchen klingen" (https://www.youtube.com/watch?v=xfL5D_MN5bE ).  Lauluista tekivät minuun vaikutuksen ”Wenn Ich in deine Augen seh”, ”Ich will meine Seele tauchen” ja erityisesti ”Am Leuchtenden Sommermorgen”. Viimeksi mainittu on mielestäni pianistin tulkinnan osalta esityksen varsinainen helmi.

Thomas Quasthoff

Konserttia katsoessani seurasin vain Quashoffin tulkintaa. Aloin kiinnittää huomiota pianistiin vasta kuuntelun edetessä. Vaikutuin Quasthoffin tulkinnasta. Hänen baritoninsa tuntui sopivan hienosti Schumannin laulujen maailmaan. Pikkuhiljaa aloin ihastella pianon osuutta: voi että pianisti osaakin upeasti tukea laulajan ääntä sekä musiikin ja lyriikan sanomaa. Osoittautui, että kyseessä olikin Grimaud. Kuuntelin uudestaan alusta, harmonia laulajan ja säestäjän välillä vain syveni.

Minusta Beethoven tuntuu sopivan Grimaudille. Hän on perehtynyt laajemminkin 1800-luvun ja romantiikan ajan musiikkiin, sillä Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki ovat keskeisellä sijalla hänen ohjelmistossaan. Myös Sergei Rahmaninov on ollut Grimaudille tärkeä säveltäjä. Vuonna 1985 hän voitti I palkinnon pianokilpailussa Rahmaninovin pianosonaatin nro 2 esityksellä. Se on myös hänen ensimmäinen levytyksensä. Rahmaninovin pianokonserton nro 2 hän on levyttänyt kaksi kertaa. Rahmaninov ja nimenomaan tuo pianokonsertto ovat minun suosikkejani. Sen sijaan Grimaudin tulkinta ei minua erityisemmin säväytä, vaikka toki hyvä onkin. Grimaudin Schumann- ja Brahms-levytyksiin (konsertot) en ole vielä tarkemmin ”päässyt sisälle”. Tähän Brahmsin pianokonserton nro 1 videotaltiointiin pitänee tutustua seuraavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=OOlc2PAiWUU.

Grimaudin tulkinta Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertista nro 23 on tullut tutuksi tutustuessani Maria Judinan pianotaiteeseen ja vertaillessani näiden eri historian ajassa ja paikassa eläneiden taitelijoiden tulkintoja. Tässä hän soittaa sen Adagio-osaa: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ. Hänen soittonsa vangitsee, saa hiljenemään. Herkkyys huokuu jokaisesta kosketuksesta. Mielestäni hänen soittonsa luo kauneutta. Hän tulee lähelle, soinnut hehkuvat rakkauden unelmia, välittävät iloa ajoittaisesta kaipuun tunteesta huolimatta. Tämä eroaa selkeästi Judinasta, joka tulkinnassaan eristäytyy, hänen soittonsa on surusta tehtyä (https://www.youtube.com/watch?v=YGZoKplBhfo). Seuraavassa vertailen konserton toisen osan tulkintoja.

Judinan soitto itkee, löydän sieltä kipua ja ahdistusta. Grimaudilla sama kohta huokaa rakkauden nostalgiaa tai kaipuuta. Judinan kipu ja tuska tuntuu Grimaudin versiosta tyystin puuttuvan. Judina kuulostaa typistetyine sointuineen joskus tukahduttavalta. Sitä myötäilee orkesteri, joka myös tuntuu itkevän. Grimaud on kuvallisempi ja vivahteikkaampi.

Molempien soitto on syväluotaavaa. Grimaudin maailma on ilosta huolimatta yksinäistä, mietiskelevää ajatusprosessia. Luovuuden lähteillä liikutaan. Judinalla syväluotaavuus on erilaista. Puupuhallinten soinnut tukahtuvat, jonkinlainen pysähtyneisyys ja melankolia nousee pintaan. Judina vie soittoa eteenpäin tempoa vaihtamalla, välissä nopeat juoksutukset kiirehtivät, vievät kerrontaa eteenpäin. Grimaud jää aprikoimaan syvällä mietiskelyn transsiin.

…

Grimaud ei saa minua aina mukaansa. Hänelläkin on maneerinsa, joihin haluaa välillä ottaa etäisyyttä. Tietyin väliajoin Grimaid maistuu, muttei liian usein. Hänen tunnevoimaisuuteensa joskus puutuu. Olisikohan niin, että hänen tulkintansa ovat liian samankaltaisia. En osaa sanoa. On pitempiäkin hetkiä, jolloin haluan Grimaudin kiertää, mikä kai koskee kaikkia musiikin tulkitsijoita. Pelkään kai hieman pettyvänikin. Yllä mainitsin Rahmaninovin pianokonserton, jossa minua häiritsevät jo ennakkoluulotkin. Olen tutustunut moniin mm. venäläisten taiteilijoiden versioihin, ja tuntuu, että Grimaud ei minusta voi siihen mitään uutta tuoda, joten jätän mieluummin kuuntelematta.  

En ole luonnollisestikaan nähnyt Grimaudia livenä. Huippupianisteista olen nähnyt mm. suomalaisen Olli Mustosen, jonka karismaan en syty. Ulkomaalaisista ehkä tunnetuin on ranskalainen Jean-Efflam Bavouzet, jota olen ollut kuuntelemassa kaksi kertaa Pekingissä oleillessani. Ensimmäinen kerta oli huikea kokemus, toinen oli jo pieni pettymys, ehkä odotusten vuoksi. Molemmissa konserteissa – eritoten jälkimmäisessä - oli yleisöä aivan liian vähän. Hänen jälkimmäisestä konsertista (ohjelmassa Beethovenin pianosonaatteja) on jäänyt mieleen tilanne, kun hän läppäsi nuorta kiinalaista nuotinkääntäjää sormille tämän alkaessa kääntää sivua liian aikaisin. No, tämä ei Grimaudiin liity mitenkään, mutta tulipahan se nyt kerrottua. Tai liittyy se siten, että ranskalaisissa muusikoissa on minuun jotakin erityistä vetovoimaa.