maanantai 4. toukokuuta 2015

MIHAIL LERMONTOV: Naamiaiset (Маскарад; Masquerade), Demoni (Демон; Demon).

I. 

Jatkan runoilija Mihail Lermontovin käsittelyä. Nyt keskityn hänen pariin teokseensa. Juttuni varsinaisena aiheena on nelinäytöksinen runonäytelmä Naamiaiset (1935). Lopussa käsittelen myös runoelmaa Demoni (1829-1839), koska sillä on teemallinen yhteys näytelmään.

Olen liittänyt juttuuni kaksi näytelmästä kääntämääni katkelmaa. Ne vievät tekstissä eniten tilaa. Kyseessä on loppusoinnullinen runonäytelmä. Itse en loppusointua pysty luomaan, mutta rytmissä olen pyrkinyt ottamaan runomuodon omalla tavallani huomioon.

Toistan saman, minkä kerroin edellisessä Lermontov-jutussani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/mihail-lermontov-i-kosketuspintoja.html). Merkittävin esitys näytelmästä on kesällä vuonna 1917 Pietarissa ensi-iltansa saanut Vsevolod Meyerholdin ohjaama versio. Näytelmä saa siinä aivan oman symbolisen merkityssisältönsä. Pietarin Aleksandrinski-teatterin pääohjaaja Valeri Fokin on tehnyt Meyerholdin ohjausta mukaillen näytelmästä oman versionsa, joka on nykyisin teatterin ohjelmistossa. Nähtyäni Fokinin ohjauksen palasin uudelleen Lermontovin näytelmän pariin.

Kun edellisen Lermontov-kirjoitukseni piti olla kahdesta jutusta ensimmäinen, niin tähän voi kai liittää merkinnän IIa. IIb on vielä tulossa, jos on tullakseen. Siinä käsittelen enemmän Meyerholdin teatteriversiota. 

Ensimmäinen käännöskatkelmani on aivan alussa. Se liittyy tilanteeseen yömyöhällä, kun näytelmän päähenkilö Evgeni Arbenin saapuu naamiaisista kotiin ja jää odottamaan vaimoaan, joka miehen yllätykseksi ei ollut vielä kotona. Vaimoa odottaessaan hän lausuu kuuluisan monologinsa ”Jumala on oikeudenmukainen”. Tarkempi konteksti katkelmaan paljastuu kolmannessa luvussa, jossa kerron näytelmän sisällöstä. Monologit ovat näytelmän suola. Esittelen vielä yhden monologin, jonka lausuu näytelmän traaginen naishahmo paronitar Shtral. Lopussa käsittelen vielä Demoni-runoelmaa ja pohdiskelen teoksia. Aivan lopuksi palaan vielä näytelmään, tarkemmin sanoen eräässä käännekohdassa vastaan tulevaan runoon.

II. NAAMIAISET. Katkelma ensimmäisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta.

On yömyöhä. Jevgeni Arbenin on tullut kotiin iltaa viettämästä. Hänen nuori Nina-vaimonsa ei ole kotona. Molemmat ovat olleet Naamiaisissa omia teitään. Arbenin jää odottamaan vaimoaan. Hän pitää tunnetun monologinsa, jonka päätyttyä Nina saapuu. Avioparin välille kehkeytyy keskustelu, joka saa yllättävän käänteen.

Arbenin (yksin)

Jumala on oikeudenmukainen! ja lienen
synneistäni menneistä
tuomittu kantamaan murheen taakkaa.
Ennen vaimot vieraat minua odottivat
Nyt odotan omaani…
Tyhmästi ja turhaan nuoruuteni tuhlasin
viehkeiden velhotarten piirissä;
usein kiihkeän palavasti lemmitty olin
mut’ oikeasti en ketään rakastanut.
Oli romanssi tuskin alkanut, kun jo tiesin sen purkavani.
Ja muiden sydämiin hoin rakkauden sanomaa, kuin suloista satua.
Alkoi mieltä se painaa, tylsäksi elämän teki.
Sain sitten ovelan ohjeen:
naimisiin mene… jottei tarvitsis rakastaa ketään,
säilyisi maailmassasi tuo oikeutes pyhä.
Ja löysinkin vaimon, luomuksen nöyrän,
Suloinen oli ja hellä,
kuin jumalan karitsan teuraalle
hänet alttarin eteen saatoin…
Mut’ sitten heräsi sisälläin ääni unohtunut.
Vilkaisin sieluuni kuolleeseen…
ja havahduin - rakastan häntä.
Ja hävettää todeta, kauhistuin.
Taas unelmat samat, rakkaus taas
tyhjässä rinnassa myrskynä pauhaa.
On vuotava ruuheni uudestaan joutunut keskelle merta:
palaanko satamaan enää?

(vajoaa mietteisiin)
(Nina astuu huoneeseen varpaillaan ja suutelee miestään takaapäin otsalle)

Arbenin
Nina, hei… vihdoin! Kovin on jo myöhä!

Nina
Ei kai…?

Arbenin
Tunnin ainakin oottanut olen

Nina
Niinkö? Voi, kuinka somaa!

Arbenin
Typerykseksikö minua luulet?

Nina
Voi, herrani hyvä!
Aina huonoa tuultasi näytät, tuimasti katsot,
en mielikses’ onnistu olemaan.
Syystä tai toisesta kanssani ikävystyt,
kohdatessammekin vain mutinaa vastaani saan
Sanoisit minulle suoraan: Nina,
jätä seurapiirit, kanssasi elän
ja sinulle vain. Miksi toinen mies,
joku tyhjänpäiväinen tylsimys
seurapiirien leijona, vatsa vedetty korsettiin,
sinä kyllä näet piireissäsi häntä aamusta iltaan,
Ja minä vain jonakin päivän tuntina
voin kanssasi sanan tai pari vaihtaa?
Jos sanot sen, niin… olen valmis.
Maalla nuoruutein kätkössä pysyis’,
jättäisin tanssit, muodin, loiston
ja tämän tylsän vapauden.
Sano vain ja ainoastaan, kuin ystävälle ikään… Mutta mitä
oikein kuvittelin…!
Oletetaan, että rakastat minua, mutta niin vähän,
ettet edes mustasukkaisuutta tunne.

Arbenin
Kuinka niin? Olen tottunut elämään huolia vailla,
on naurettavaa mustankipeyttä sairastaa.

Nina
Niin tietysti.

Arbenin
Suutuitko?

Nina
En, minä vain kiitän.

Arbenin
Surulliseksi tulit.

Nina
Minä vain kertoa haluan, ettet rakasta minua.

Arbenin
Nina?

Nina
Mitä te nyt?

Arbenin
Nina…
On meidät kohtalon kahleilla
ainiaaks yhteen liitetty… ehkä virhe se on;
mutta ei minun, ei sinun sitä tuomita auta.

(Vetää hänet likelle polviensa eteen ja suutelee.)

Olet nuori iältäs, mieleltäs,
ja elämäs’ kirjasta valtavasta
olet vain kannen ehtinyt kääntää, on avoinna edessäs’
onnen ja pahuuden meri.
Kulje tietäsi omaa,
haaveile, toivo – unelmat monet etäällä siintää.
On kirkkautta nuoruutes ollut,
et tuntenut sydäntäs omaa, et minunkaan liioin,
kuitenkin lupauduit kanssani yhteen – ja rakastat, niin uskon,
mut villisti tunteilla leikkien,
kuin lapsi telmien.
Minä rakastan toisin: olen kaiken nähnyt,
kaiken tuntenut, osannut, ymmärtänyt,
olen usein rakastanut, vihannut useammin,
eniten kuitenkin kärsinyt!
Aluksi halusin kaiken, sitten kaikkea halveksin,
milloin en itseäin ymmärtänyt,
milloin ei maailma minua.
Elämässäni tunsin kirouksen leiman
ja kylmästi suljin syleilyyni 
maiset tunteet, maisen onnen.
Niin kuluivat vuodet.
Voi, noita päiviä, kiihkon myrkyttämää,
nuoruuttain kelvotonta,
kuinka syvästi inhoten
niitä rinnallas muistelen.
Niinpä, ennen mä onneton tajunnut en, kuinka tärkeä minulle olet!
Mut’ pian kun raaputin sieluni pintaa,
karstat karisi, elämän ihanuus
edessäin avautui, ei turhaa se ollut, 
nousin maailmaan uuteen, hyvyyteen.
Tosin joskus taas jokin vihan henki
minut kantaa entisten päivien myrskyyn,
pyyhkäisten mielestäni
katseesi valon, äänesi taikavoiman.
Omissa ongelmissani raskaiden aatosten taakan alla
olen juro, julma, vaitonainen.
Pelkään, että kosketukseni saa sinut likaantumaan,
että kavahdat tuskaani, voihketta sen.
Ja silloin sanot: ei rakasta mua hän lain.

(Nina katsoo Arbeninia hellästi ja silittää hiuksia)

Nina
Olet kummallinen! Kun kaunokielin
rakkaudestasi kerrot,
on pääsi kuin tulessa
ja aatokses selvänä silmissäs siintää,
silloin kaiken uskon, luotan;
Mutta usein…

Arbenin
Usein?

Nina
Ei, joskus!

Arbenin
On sydämein liian vanha, sinä liian nuori,
Mut voisimme tuntea samoin.
Ja kun muistelen vuosia yhteisiä,
on vilpitön minulla ollut luottamus sinuun.

Nina
Taas olet tyytymätön. Hyvä Jumala!

Arbenin
Oi ei…, olen onnellinen, onnellinen.. Olen julma
mieletön panettelija; kaukana
kaukana kateellisesta, ihmisjoukosta ilkeästä
olen onnellinen.. kanssasi elän!
Jätetään entinen! Olkoon se hämärää tarinaa unohduksen. 
Tajuan nyt, sinut luoja taivaista on
lahjaksi minulle lähettänyt.

(Suutelee häntä käteen ja yhtäkkiä huomaa, ettei toisessa kädessä ole rannerengasta, havahtuu ja kalpenee.)

Nina
Kalpenit ja vapiset.  Oi, Jumala!

Arbenin (Hypähtää)
Minäkö? Ei-ei mitään... Mutta missä toinen rannerenkaasi on?

Nina
Kadonnut.

Arbenin
Mitä! Kadonnut.

Nina
Mitä nyt?
Ei siinä suurta lie vahinkoa,
25 ruplaa, ei varmasti kalliimpi.

Arbenin (itsekseen)
Kadonnut… Miksi noin kiihdyin?
Jokin outo epäilys minulle kuiskii!
Ehkä se oli vain unta,

mut tämä on herätys!...


III. Juonesta ja sisällöstä

Näytelmän päähenkilö on Evgeni Arbenin. Hän kuuluu venäläisen kirjallisuuden suuriin hahmoihin. Hänestä luotu kuva on kaksijakoinen. Näytelmässä hän tekee hirveitä, mutta yleisesti hänet kuitenkin katsotaan positiiviseksi sankariksi ja saa osakseen lukijoiden myötätunnon, koska hän joutuu näytelmässä ihmisten juonittelujen kohteeksi. Lisäksi hän kaikesta huolimatta näyttää elämää pohtivan inhimillisen puolensa.

Arbenin on seuraamassa korttipeliä jossakin nimeltä mainitsemattomassa paikassa ja näkee, kun nuori kokematon ruhtinas Zvezditš menettää kaikki rahansa. Arbenin haluaa auttaa vaikeaan tilanteeseen joutunutta nuorta miestä. Hän istuutuu ruhtinaan tilalle pöytään, voittaa takaisin ruhtinaan häviämät rahat ja luovuttaa tälle voittonsa. Miehet ystävystyvät ja päättävät lähteä naamiaisiin. Siellä he seuraavat naamiaisasuihin pukeutunutta seurapiiriä. Ruhtinas ihastuu erääseen naiseen, joka tutustumisen päätteeksi lahjoittaa miehelle rannerenkaan. Se ei ole kuitenkaan naisen oma, vaan hänen lattialta talteen poimimansa. Zvezditš luulee luonnollisesti, että se kuuluu naiselle itselleen. Hän kertoo ihastuksestaan Arbeninille ja toteaa haluavansa löytää tuon naisen. Salaperäisyys vain kiihdyttää nuoren ruhtinaan rakastumista. Naamiaispuvun alta ei voi tunnistaa oikeita kasvoja.

Itse asiassa rannerenkaan ruhtinaalle lahjoittanut nainen on nuori leskirouva, paronitar Shtral, mutta ruhtinas ei sitä tiedä. Ilman naamiota paronitar ei herätä ruhtinaassa minkäänlaisia tunteita. Paronitar itse on kuitenkin salaa rakastunut ruhtinaaseen, muttei voi sitä tälle kertoa.

Nyt tullaan yllä olevan katkelman kohtaan. Arbenin lähtee kotiin, ja perille saavuttuaan havaitsee, että hänen niin ikään naamiaisissa ollut nuori vaimonsa ei ole vielä tullut kotiin. Arbenin jää odottamaan vaimoaan, minä aikana hän lausuu yllä käännetyn tunnetun monologin. Vaimo saapuu ja aviopari käy yllä käännetyn keskustelun, jonka aikana Arbenin huomaa, että vaimon toisesta kädestä puuttuu rannerangas. Arbenin ei luonnollisestikaan tiedä asian todellista tilaa vaan epäilee vaimollaan olleen flirttiä ruhtinas Zvezditšin kanssa. Mustasukkaisuuden tunteet nousevat pintaan, vaikka Arbenin yllä olevassa tekstissä kehuu omaa kypsyyttään. Tilanteen traagisuutta lisää luonnollisesti se, että Arbenin on samana iltana korttipelissä auttanut ruhtinaan ylös taloudellisesta katastrofista.

Tilanne ei suinkaan selviä puhumalla. Mustasukkaisuuden tunteet saavat suunnattoman voiman. Arbeninilla on omat vihamiehensä, jotka ruokkivat huhua. Juoru leviää kuin salama. Asian todellisen tilan tietävät jättävät totuuden kertomatta. Arbenin kokee tulleensa raskaasti nöyryytetyksi. Hän yrittää kunniansa puolustamiseksi löytää ratkaisua. Siihen tavanomaisimpaan eli kaksintaisteluun hän ei kuitenkaan lopulta halua ryhtyä. Ratkaisu tapahtuu seurapiirin yhteisessä tapahtumassa tanssiaisissa, jossa myös Arbenin on Nina-vaimonsa kera mukana. Nina esittää siellä yleisön pyynnöstä laulun itseään pianolla säestäen. Esityksen jälkeen hän pyytää miestään tuomaan jäätelöä. Arbenin toteuttaa vaimonsa toiveen sekoittaen samalla jäätelöön myrkkyä, jota hän oli säilyttänyt vuosikaudet itseään varten. Myrkky vaikuttaa muutaman tunnin kuluttua. Kotiin tultuaan Nina kuolee. Sitä ennen aviopari käy kuitenkin raastavan keskustelun, jossa Arbeninin katkeruus ja viha nousee pintaan.

Vaimon hautajaisten muistopalvelus saa Meyerholdin vuoden 1917 näytelmäversiossa vaikuttavan symbolisen merkityksen. Siinä ei jätetä jäähyväisiä pelkästään katalan kieroilun uhriksi joutuneelle nuorelle syyttömälle naiselle, vaan kokonaiselle aikakaudelle, tsaarin Venäjän valheellisuudelle ja petollisuudelle.

Aina tuo tilanne jaksaa ihmetyttää. Mustasukkaisuuden tunteista lähtenyt tilanne paisuu lumivyöryn lailla. Loppujen lopuksi Arbeninin nöyryytys tapahtuu lähinnä vain miehen omassa päässä. Seurapiirin ihmissuhteisiin sillä ei ole vaikutusta. Miehen kunnia on liian pyhä arvo häväistäväksi.

Näytelmän lopussa on kohtaus, josta assosioituu yhteyksiä Raamatun viimeiseen tuomioon. Näyttämölle ilmestyy Arbeninin menneisyydestä salaperäinen mies nimeltä Tuntematon (Неизвестный), jonka kauna Arbeniniin ei ole unohtunut, ja hän on seurannut vihollistaan haluten kostaa kokemansa vääryyden. Häneltä ja ruhtinas Zvezditšilta Arbenin saa lopulta kuulla totuuden Ninan syyttömyydestä. Sen seurauksena Arbenin menettää lopullisesti järkensä.

Näytelmässä salaperäisesti nouseva uskonnollinen symbolismi luo yhteyden myös Lermontovin runoelmaan Demoni. Palaan siihen edempänä.


IV. NAAMIAISET – toinen katkelma: paronittaren monologi toisen näytöksen alusta.

Toinen katkelma on näytelmän toisen osan alussa oleva paronitar Shtralin monologi naamiaisia seuraavana päivänä. Paronitar istuu nojatuolissa lukemassa kirjaa, joka valahtaa sylistä ja paronitar vajoaa mietteisiin elämästään ja naisen asemasta. Kohtaus osoittaa Lermontovin tuotannosta ainakin itselleni yllättävän puolen. Tämä pystyy herkän myötätuntoisesti kuvaamaan tuon ajan seurapiirien naisen asemaa.

Monologissa mainitaan ranskalaisen tuon ajan feministin George Sandin nimi (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/George_Sand). George Sand (taiteilijanimi) oli ranskalainen feministikirjailija, vapaamielinen perhearvojen kriitikko, joka kunnostautui myös suurella määrällä rakastajia. George Sand tunnettiin Venäjällä ja myös Lermontov oli 30-luvulla kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Saattaa olla, että paronittaren edessä oleva kirja on kirjailijattaren romaani Indiana (1832), joka tunnettiin tuon ajan Venäjällä.

Paitsi kiinnostus tuon ajan rohkean modernia länsieurooppalaista kulttihahmoa kohtaan huomattavaa on myös hienvaraisesti ilmaistu hämmennys, mitä paronittaren pohdinta häneen itseensä vaikuttaa. Monologin jälkeen Arbeninin vaimo Nina saapuu lyhyelle vierailulle. Nina on sinuttelustakin päätellen paronittaren sydänystäviä. Pian Ninan jälkeen paikalle saapuu ruhtinas Zvezditš.

Paronitar istuu väsyneenä lepotuolissa. Hän työntää kirjan syrjään.

Paronitar
Ajattelet, mitä varten elämme? Siksikö,
että täyttäisimme muiden toiveet,
orjallisesti? Liki oikeassa taitaa George Sand olla!
Mitä nykyisin merkitsee olla nainen? Hän on tahdoton luomus,
leikkikenttä toisten himoille tai haluille.
On maailma hänen tuomarinaan, hän itse vailla turvaa,
on tunteitten liekistö paras piilossa pysyä
tai sammutettava hehkussaan täydessä:
Mitä on nainen? Jo aivan nuorena
hänet uhrilahjana tarjolle tuodaan, 
itserakkaaksi syytetään
eikä sallita muita rakastaa.
Ajoittain roihuaa rinnassa lempi
häviää pelko ja aatokset muut.
Ja jos jotenkin osaa hän unohtaa ihmisten uhan,
hän esteet yltään murtaa
luoden tunteillensa polun vapaan –
niin silloin saa hyvästit onnelle heittää.
Eivät ihmiset... salaisuutta tietää toivo. Heille ulkokuori
ja pinta vain määrää rehellisyyden, paheen.
Eivät he tottumuksiinsa kajoa,
ja rangaistus julma on oleva.

(Haluaa lukea.)

Oi en voi lukea… minua hämmentää
kaikki tämä pohdinta. Se pelottaa
kuin vihollinen ja kun muistan, mitä ollut on,
itse itseäni vielä hämmästelen.

Nina Tulee.

Nina
Olin rekiajelulla ja sain idean poiketa luonasi, mon amour.

Paronitar
C’est une idée charmante, vous en avez toujours.
(Istuutuvat)
Olet tänään entistä kalpeampi,
huolimatta tuulesta ja pakkasesta.
Entäs nuo punaiset silmät – eivät toki kyynelistä?

Nina
Nukuin kehnosti ja nyt voin huonosti.

Paronitar
Huono lääkäri. Vaihda hänet toiseen.

Aivan pian paronittaren luo saapuu myös ruhtinas Zvezditš. Keskustelun lomassa ruhtinas saa tietää, että juuri Nina kadotti naamiaisissa rannerenkaansa. Ninan lähdettyä ruhtinas kertoo paronittarelle tapauksen. Paronitar vastaa ruhtinaalle kyynisesti vihjaten ja neuvoo tätä arvostamaan naisen kunniaa. Ruhtinaan lähdettyä paronitar pitää lyhyen monologin, jossa ilmaisee olevansa rakastunut ruhtinaaseen samalla ymmärtäen, ettei hänellä ole tietä tämän sydämeen. Paronitar ihmettelee, miksi hänen osakseen oli joutua mukaan tähän peliin, ja lisää, ettei aio kertoa kenellekään omasta osuudestaan tapahtumaan. Hän haluaa välttää joutumasta muiden silmissä häpeään ja pyrkii vaikka toisen kustannuksella pysymään tapahtumasta erillään. Hän tunnustaa myös omat harmin ja mustasukkaisuuden tunteensa sekä muut henkiset kärsimykset, mitä tuo päätös tuo mukanaan.

Liitin katkelman loppuun mukaan Ninan saapumisen osoittaakseni, kuinka läheiset suhteet Ninalla ja paronittarella ovat. Se vain korostaa paronittaren kaksinaamaisuutta. Edes hyvän ystävättären kunniaa hän ei halua pelastaa, vaan pitää oman osuutensa tapahtumiin salassa. Ranskankielinen sananvaihto kertoo tuon ajan seurapiirikulttuurista. Merkille pantavaa on myös paronittaren kylmäkiskoinen suhtautuminen ruhtinaaseen.


V. DEMONI – runoelma rakkaudesta ja sen tuhovoimasta

Runoelma Demonia voi pitää Naamiaisten teemallisena rinnakkaisteoksena. Se kertoo tarinan yksinäisestä Demonista, toisesta ulottuvuudesta maailmaa tarkkailevasta Jumalan hylkäämästä mustasta enkelistä, ja hänen villistä rakkaudestaan maanpäälliseen kaunottareen, olosuhteiden pakosta nunnaksi ajautuneeseen Tamara-neitoon. Arbenin on nähty runoelman demonina ilman siipiä.

Demonia Lermontov alkoi kirjoittaa jo 14-vuotiaana vuonna 1929. Monien välivaiheiden jälkeen lopullinen versio valmistui kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1939.  Näytelmä Naamiaiset valmistui niiden välissä vuonna 1835-6.

Runoelmalla on romanttisessa kirjallisuudessa monia esikuvia, mutta Lermontovin tarinaa ei kuitenkaan voi pitää minään Goethen tai Byronin jäljitelmänä. Lermontov on sijoittanut tapahtumat Georgiaan (Gruusia), mitä ei ole kuitenkaan tehty pelkän eksoottisen lisäarvon vuoksi. Länsieurooppalaista romanttista perinnettä ei siirretty sellaisenaan georgialaiseen ympäristöön. Runoelma on täysin itsenäinen teos, joka poikkeaa muista tuon ajan paholaiskuvauksista traagisuudellaan ja koskettavuudellaan. Kaukasialaisen kulttuurin tietämys on Lermontovin runoelmassa vahvasti läsnä.

Perusajatuksena 14-vuotiaalla Lermontovilla oli luoda runoelma enkelistä ja demonista jotka olivat rakastuneet samaan nunnaan. Myöhemmin suunnitelma muokkaantui: demoni rakastuu nunnaan ja tuhoaa tämän vihassaan suojelusenkeliä kohtaan. Välillä Lermontov siirsi tapahtumat Espanjaan, ja viimeisessä versiossaan päätyy Georgiaan, kun seutu oli tullut hänelle karkotuksen myötä tutummaksi. Ja toisaalta kiinnostus Espanjaan saattoi himmetä myös siksi, kun ilmeni, etteivät hänen sukujuurensa olleetkaan sieltä. Lopulliseen versioon tulee luontokuvia Kaukasiasta ja kuvausta georgialaisen feodaaliyhteiskunnan elämäntavasta.

Demoni on Jumalan hylkäämä langennut enkeli. Hänet on tuomittu ikuisesti taivaan ilojen ulkopuolelle. Sen saa myös Lermontovin runoelman Demoni kokea.

Runoelma alkaa kuvauksella yksinäisestä maailmaan karkotetusta henkiolennosta Demonista, joka tarkkailee elämää Kaukasuksella. Yhteisössään arvostettu, jo harmaantunut Gudal on aikeissa saattaa ainoan tyttärensä Tamaran avioon. Gudal on hyvä mies ja Tamara rakastaa perhettään. Hän odottaa lämmöllä tulevaa sulhoaan. Avioliitto on järjestetty, mutta ei Tamaralle vastenmielinen.  Demoni seuraa tilannetta ja ihastuu Tamaraan, nähdessään tämän tanssivan lumoavaa jäähyväistanssiaan isänsä talossa. Sulhanen on matkalle lahjoineen ja seurueineen, Gudalin talossa odotetaan heitä saapuviksi. Vuoristorosvot kuitenkin ryöväävät sulhasen seurueen tappaen kaikki. Perille pääsevät vain hevoset vainajat selässään. Järkytys valtaa perheen. Tamara haluaa hakeutua luostariin, isä ei pane vastaan. Siellä Demoni hakeutuu Tamaran seuraan tehden tälle rakkaudentunnustuksensa ja pyytäen tätä kumppanikseen ikuisuuteen. Rakkaus voittaa, Tamara suostuu.
 
Demoni viettelee Tamara-neitoa
Lermontovin kuvaus demonista poikkeaa totutusta paholaiskuvasta. Vaikka Demoni viljelee ympärilleen kuolemaa, runoelmaa lukiessa alkaa tuntea häntä kohtaan myötätuntoa. Sen herättää yksinäisyys ja pettymys. Hän ei ole pelkkä paholainen, joka aiheuttaa muille tuskaa, vaan Lermontov on luonut Demonista omasta olemassaolostaan kärsivän sankarin. Demonilla on korkean tason ihanne. Kauneus ja rakkaus vievät hänen sydämessään voiton pahuudesta. Hän tuntee katumusta, kärsii kohtalonsa vuoksi, mistä syystä lukija alkaa myötäelää hänen tuntojaan. Lukija uskoo, että Demonin tunteet Tamaraa kohtaan ovat aitoja. Rakkaudessa hän näkee toivon paremmasta elämästä. Demonin rakkauden tunnustukset Tamaralle ovat runoelman koskettavimpia kohtia.

Demoni voi saada Tamaran itselleen vain kuoleman kautta. Demonin osa on kuitenkin lohduton. Valkoinen taivaan enkeli vie kauniin Tamaran mukanansa ikuiseen paratiisiin. Demoni jää onnesta osattomaksi ja jatkaa tuomittuna yksinäistä harhailuaan.

Runoelma on luettavissa englanniksi täällä: http://faculty.washington.edu/jdwest/russ430/demon.pdf. Sen on kääntänyt Charles Johnston.


VI. JONKIN SORTIN POHDINTAA

Naamiaisten ja Demonin maailma on ainakin minulle luonteeltaan sen verran erikoinen, etten pysty sitä ainakaan helpolla sanoiksi taivuttaa. Niissä leijaillaan kuin sumussa. Jokin outo kohtalo vie ihmisiä eteenpäin. Sattumukset osuvat kuin nuolet määräämään suuntaa. Tahto saa palvelijan ja myötäilijän osan.

Teoksista avautuva todellisuus aivan kuin vaatii etsimään pinnan alta metafyysistä ulottuvuutta. Symbolinen tulkinta tuntuu sopivan niihin hyvin luontevasti. Varsinkaan Naamiaisissa ei mitään traagisen romanttisia tunteiden pyörteitä tunnu pinnalla olevan. Ruhtinaan rakastuminen leimautuu nuoren yltiöpään naurua herättäväksi epätoivoksi. Pettymys kulkee onnen varjona. Elämä on pintakuorrutettua seurapiirihumua.
 
Näytelmän Naamiaiset lavastusta Pietarin Aleksandrinski-teatterissa
Arbenin on helppo rinnastaa runoelman Demoniin. Heidän sukulaisuutensa on ilmeinen. Lermontovia itseäkin heissä taitaa olla. Tulee ainakin mieleen runoilijan epäonnistuneet rakkaussuhteet ja henkinen yksinäisyys. Arbenin kohtalo on yhtä karsea kuin Demonin. Jo aivan näytelmän alussa lukija kohtaa Arbeninin irrallisuuden ja yksinäisyyden. Sekin ihmetyttää, että sekä Arbenin että hänen vaimonsa ovat naamiaisissa toisistaan tietämättä. Jo se osoittaa henkilön erityisen luonnon.
Neizvestnyi (Tuntematon) ei tosiaankaan ole kuka tahansa roolihenkilö vaan jonkinlainen Arbeninin ”sivupersoona”, perässä seuraava tuomari, menneisyyden painolasti, joka pitää huolen, ettei onnea hänelle suoda. Arbeninin elämän menneisyydessä huokuu ikuisuus. Aivan kuin hän olisi jo kaiken kokenut, ollut paholaisen kiusattavana kuin Jeesus Nasaretilainen autiomaassa. Kristukseksi hänestä ei kuitenkaan ole. Jumala on palkinnut hänet nuorella kauniilla vaimolla, mutta nytkin hän lankeaa mustasukkaisuuden rikokseen ja taakka painaa hänet hulluuteen saakka.

Näytelmän maailma on seurapiiri, makrotasona maailmankaikkeus. Ollaan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Mieleen tulee myös Wagner, mutta en mene nyt tähän vertailuun. Näytelmässä ei ole kyse vain mustasukkaisuudesta, ei liioin Venäjästä (vrt. Meyerholdin ja Fokinin teatteriversiot). Kyse on omastatunnosta. Arbenin on myyttinen hahmo, tuomittu ikuisesti harhailemaan päämäärättä keskuudessamme. Musta enkeli Demoni voi kylvää ympärilleen rakastaessaankin vain kuolemaa. Hän jää yksin ikuiseen elämään ilman toivomaansa rakkautta.


VII. LOPUKSI

Minua jää vielä kiinnostamaan, mikä on se laulu, jonka Nina laulaa ennen myrkkyjäätelönsä syömistä. Se on hänen jäähyväisensä maailmalle. Kyseessä on romanssi, jonka rakkauden sanoma jää hiukan ristiriitaiseksi. Hyvyys ei siinä välttämättä pääse voitolle. Pahanilkisyydeksi sitä kutsuisin. Lermontov tuo runossaan näkyviin rakkauden kääntöpuolen.
Tässä on raakakäännökseni runosta:

Kun suru kyyneleinä tahtomattas/silmiltäsi vierii,/ei minulle kipeää tee nähdä eikä ymmärtää,/että olet toisen kanssa onneton.

Näkymätön mato kaluaa/puolustuskyvytöntä elämääsi./Väliäkö sillä? Olen iloinen, ettei se voi /sinua rakastaa, niin kuin minä rakastan.

Mutta jos onni sattumalta/loistaa silmiesi säteilyssä,/silloin kärsin syvästi ja salaa./Koko helvetti on rinnassani.

Runon voi lukea venäjäksi täältä: http://a-pesni.org/romans/glazunov/kogdapetchal.htm. Samalla sivulla on A. Glazunovin säveltämän version nuotit.  Useampi säveltäjä on tehnyt runosta oman versionsa. Aleksandr Glazunovin sävelmä on kuitenkin selkeästi suosituin. Romanssi  löytyy mm. Youtubessa. Pari loistoversiota löytyy täältä:

-          solistina Antonina Neždanova
-          solistina Maria Davydova

Nämä molemmat ovat hyvin vanhoja äänityksiä. Davydovan version yhteydestä löytyy sanoitus myös englanniksi käännettynä.
Mihail Lermontov

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti