Menneellä viikolla olen urheiluhulluna saanut nauttia
yleisurheilun MM-kisojen lähetyksistä Pekingistä. Onneksi mukaan on mahtunut
myös musiikkielämyksiä. Torstaina 27.8.
olin pitkästä aikaa Kuusankoskitalossa Kymi Sinfoniettan konsertissa. Sen illan tähti oli kapellimestari Alpesh
Chauhan (http://www.alpeshchauhan.co.uk/
). Minulle hän oli uusi tuttavuus, mutta esitteen mukaan on hän aiemminkin
vieraillut Kymenlaaksossa. Konsertin ohjelmistossa olivat seuraavat kappaleet:
Zoltan Kodály: Tansseja
Galantasta
W. A. Mozart: Pianokonsertto nro 23, A-duuri, KV 488
(solistina Antti Siirala): I. Allegro, II. Adagio, III. Allegro assai (rondo)
L. van Beethoven: Sinfonia nro 2
D-duuri, op. 36.
Chausan oli se maaginen velho, joka sai orkesterin mukaan
musiikin rytmiin ja sisäisiin jännitteisiin. Hänen temperamenttinsa tuntui
olevan myös yleisön mieleen. Ilman häntä ilta olisi ollut paljon tylsempi.
Tansseja Galantasta
Alkulämmittelymusiikkina soi unkarilaisen Kodályn (1882 –
1967) Tansseja Galantasta. Siinä
liikutaan kovin eri maisemissa kuin illan muissa ohjelmanumeroissa. Esitys oli
aivan mahtava ja sävellys upea. Kodály liikkuu siinä unkarilaisten
kansantanssien maailmassa. Jo alkusävelien mukana herää salissa maaseudun
luonto: jouset luovat tuulen havinaa, klarinetti aloittaa ensimmäisen tanssin. Alkupuolella
orkesterin luoma pizzicatorytmi viehättää ja musiikki vie mukanaan. Czardaksen hengessä edetään. Hidas aloitus,
joka kiihtyy villiin menoon palaten välillä vetämään henkeä. Unkarilaisen
kansanmusiikin energia on sävellyksessä käsin kosketeltavaa. Uskon, että yleisö
olisi halunnut yhtyä tanssiin ja myös lauluun, jonka pystyi aistimaan eläväisen
esityksen ohesta. Tunnen Kodályn musiikkia aivan liian huonosti. Tähän ei
tutustuminen tule jäämään. Chausan oli ihmeen hyvin perillä musiikin rytmisestä
rakenteesta ja sai eläytymisensä ansiosta myös orkesterin heti vauhtiin. Myös
solistiosuudet olivat upeaa kuultavaa.
Lämmittely onnistui hienosti. Yleisö osoitti sen aplodein
saaden sympaattisesti elehtivän kapellimestarin tulemaan ylimääräisen kerran
lavalle aplodeja vastaanottamaan. Sitten orkesterin eteen raahattiin flyygeli.
Oli edessä W.A.Mozartin pianokonsertti A-duuri nro 23. Solistiksi oli saatu
nykyisin Münchenissa professorin tointa hoitava Antti Siirala (s. 1979).
Pianokonsertto
A-duuri
Olen kirjoittanut tästä konsertosta aiemminkin. Olen tehnyt
jopa vertailua, minkä jätin jutustani lopulta pois. Juttuni käsitteli tuolloin
neuvostoliittolaisen Maria Judinan legendaarista radioesitystä, joka sai itse
Iosif Stalinin innostumaan kesken kiihkeiden sotavuosien 1940-luvulla. Judinan
tulkinta osui tuolloin suuren johtajan sydämeen. Tämän soitettua Radioon kutsuttiin
orkesteri ja solisti pikapikaa uudelleen kokoon ja konsertto levytettiin. Siitä
sitten tulkitsija myös palkittiin ja omapäisen Judinan vastareaktiosta on
sittemmin noussut monenmoista legendaa. (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html .)
Minun lisäkseni myös monella muulla on tuohon Mozartin
konserttoon läheinen suhde, koska sitä pidetään yhtenä hänen parhaimmistaan.
Olen kuullut siitä monta tulkintaa, mutta silti odotukseni olivat nytkin
korkealla. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin sen konsertissa
livenä. Ja tärkeänä kimmokkeena oli saada seurata, miten nuoruudessaan eri
kilpailuissa kannuksensa hankkinut ja nyttemmin hieman pimentoon jäänyt solisti
siitä selviytyy. Mozartin musiikki tuntuu päällisin puolin helpolta, mutta on
mm. rytmisyydessään haastavaa ja siihen voi sisältyä loukku. Sen kuulee, jos
orkesteri ja solisti eivät pääse musiikkiin mukaan. Musiikki on välillä niukkaa
ja tulkinta on tarkkaa hienosäätelyä.
Lisätään vielä sekin, että Siiralan yhtenä opettajana on
toiminut Murray Perahia ja hänen tulkintansa tuosta konsertosta on tullut
minulle aikaisemmin tutuksi. On mielenkiintoista vertailla opettajan ja oppilaan
tulkintoja.
Tässä kävi se, mitä oikeastaan vähän pelkäsin. Odotukset
olivat suuret ja vaikutelmat jäivät vaisuiksi. Ensimmäisessä osassa Siirala oli
jotenkin lepsu ja hengetön. Soitto oli velttoa, aivan kuin solistin ajatukset
olisivat vielä olleen aivan muualla. Lisäksi orkesteri tuntui jyräävän ja piano
jäi sen varjoon. Piano ja orkesteri
ikään kuin harhailivat eri teitä ja hakivat yhteistä polkua. Olin odottanut orkesterilta
enemmän keveyttä ja herkkyyttä. Nyt se tuntui jyräävän liian kovaa. Tulkintakysymyshän
tämä tietysti on. Chauhan oli valinnut hieman mahtipontisemman ja jämäkämmän
otteen.
Siirala ei siis sytyttänyt ensimmäisessä eikä vielä
toisessakaan osassa. Toisen osan
Adagioon jäin vielä enemmän odottamaan herkkyyttä. Sitä kyllä olikin, mutten
siihen erityisemmin lämmennyt. Kolmannen osan Allegro Assai toi jonkinlaisen
pelastuksen. Orkesteri ja solisti tuntuivat löytävän toisensa. Ja myös Chausan alkoi saada omaa ideaansa
läpi. Joka tapauksessa eläväisesti
konsertto tuli lopulta päätökseensä, mutta en siitä heti mitään suurempaa elämystä
kokenut. Alkuun olin selkeän pettynyt, mutta jonkin aikaa esitystä kypsyteltyäni
jäi siitä loppujen lopuksi tasapainoinen kuva. Se oli alkupuolen ongelmista huolimatta
eheä kokonaisuus.
Syynä kritiikkiini lienee myös konserttitilanne. Tämä oli
ensimmäinen kerta, kun pääsin kuuntelemaan tämän konserton livenä
konserttisalissa. Hyvin erilaisena se kotona stereoista soi.
Siirala soitti vielä ylimääräisenä kappaleen Robert
Schumannin ”pienen sävellyksen”. Sen tarkemmin ei solisti kappaletta
esitellyt. Kappale kuin myös sen
tulkinta oli verraten väritön. Sen
jälkeen siirryttiin tauolle.
…
Hyppään konsertista hieman syrjään ja käsittelen Mozartin
A-duuripianokonsertosta kuuntelemiani muita versioita löytääkseni tämän esityksen
erikoispiirteitä. Hyvin subjektiivisia tuntoja ne tosin ovat, muut kai
kuulisivat toisin. Vertailussani solisteina ovat Maria Judina, Helene Grimaud,
Murray Perahia ja Vladimir Horowitz. Heidän tulkintansa eroavat toisistaan, varsinkin
Judina on aivan muissa maailmoissa. Chausanin ja Siiralan esitystä voisi ehkä
verrata kuulemaani Horowitzin tulkintaan, joskin siitä puuttuu sen juhlavuus ja
jonkinlainen mahtipontisuus. Kaiken lisäksi vaatimattoman oloinen Siirala on
hyvin kaukana Horowitzin virtuoosimaisuudesta. Jos Siiralan tulkinnasta etsii
myönteisiä piirteitä, niin voisi lähteä tuosta vaatimattomuudesta. Solisti
tuntui antavan Mozartille tilaa.
Maria Judina (https://www.youtube.com/watch?v=riRK7P_ynfc) ei tulkinnassaan
alkuperäisversiolle kumarra. Hän tekee oman versionsa omista
lähtökohdistaan. Hän on kiinni omassa
ajassaan ja siitä nousevassa elämäntuskassa. Hitaassa osassa ollaan täysin
surun vallassa, loppuosassa tempo kiihtyy sellaisiin mittoihin, että koin
melkein sääliä soittajia kohtaan. Siinä kuitenkin välillä tuntui, että
”pyllistetään” kaikelle pahalle tai sitten ollaan jonkinlaisella ”pakomatkalla”
pois ahdistuksesta pitäen epätoivoisesti elämänilosta kiinni.
Helene Grimaudin versio on matka kauneuteen. Siitä hehkuu
rakkauden nostalgia. Hidas osa on syväluotaavaa mietiskelyä, jossa tunnutaan
liikkuvan luovuuden lähteillä: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ.
Murray Perahian versiossa (orkesterina English Chamber
Orchestra, julkaisuvuosi 2012) soitto hivelee korvia. Hän tunnelmoi Grimaudin
lailla. Myös levyn tekninen toteutus on huipputasoa. Judinan karhean säröisen levytyksen
elämäntuskaa siitä ei löydy, mikä on ymmärrettävää. Judinan taide ei lähtenyt
miellyttämisen tarpeesta. Yleisö ei tullut hänen konserttiinsa nauttimaan
sulosoinneista. Neuvostoyleisön taidekäsitys oli tuskaa ja siitä vapautumista.
Yleisö vapautui, kun Maria Judina otti kantaaksensa muiden joko alitajunnan syövereihin
tai aivan mielen pinnalle pesiytyneen tuskan.
Murrayn levytyksen kolmas osa juoksutuksineen ja
koristeluineen on kepeän riemuisaa. Se on vauhdikasta tunnelmointia siinä
määrin, että haluaisi itse hihkua vieressä ja hypellä kepein askelin jossakin
leikatulla nurmella perhosia turhaan etsien tai mahdollisesti kauniin tytön
halauksesta jo etukäteen riemuiten. Tämä on varsinaista mielenkohotusmusiikkia,
joka soi paikoin hyvinkin muhevalta.
Horowitzin hidas osa on muihin verrattuna nopein, mutta
kolmas osa on pitempi kuin esimerkiksi Judinalla. Orkesteri pyrkii
jonkinlaiseen mahtipontisuuteen. Se on
tavallaan hovimusiikkia, jossa aatelista uljuutta tuodaan sointiin mukaan. Horowitz
itse virtuoosina on kaiken keskipiste. (kolmas osa: https://www.youtube.com/watch?v=oeTyZPxlwMA.)
Nyt konsertissa ei mieleeni noussut yllä mainitun kaltaisia tuntoja,
ei iloa tai surua tai turhia tunnekuohuja. Mitään syväluotaavaa en löytänyt,
enkä liioin mitään kauneuden ahaa-elämyksiäkään. Tämä on yhtäältä myönteinen
seikka. Yllä arvostelin solistia, mutta haluan häntä myös kehua. Ei se silti
ollut sisällöltään mitätön. Siiralan tulkinta oli koruton, muttei harmaa. Se
oli solistinsa näköinen hallitus tyylikäs tulkinta, siksi toimiva. Se sopii
nähdäkseni klassisismin tyyliin.
Sinfonia nro 2
D-duuri
Tauon jälkeen oli vuorossa L. van Beethovenin sinfonia nro 2
D-duuri. En kerro siitä liikoja, laitan oheen linkit: http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=5454034, http://cso.org/uploadedFiles/1_Tickets_and_Events/Program_Notes/060510_ProgramNotes_Beethoven_Symphony2.pdf.
Tässä vaiheessa voisin kehaista ohjelmatekstin tekijää Antti
Häyrystä. Todella värikkäästi hän konsertin ohjelmanumeroista on kertonut. Esimerkiksi tästä sinfoniasta kerrotaan niin
lentävästi, että sen luettuaan tuskin malttaa odottaa itse esitystä.
Etukäteen minua kiinnosti, miten esityksessä kyetään
ilmaisemaan esitteiden mukaan sinfoniaan kätkeytyvä huumori. Kyllähän Beethovenin musiikin humoristisuus
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin mutta vain pienimuotoisemmissa
sävellyksissä. Se tulee tavallisesti esille jo nimessä. On esimerkiksi
pianokappale Rondo a capriccio G-duuri
op.129, jonka lisänimi on Kiukku
kadonneesta kolikosta (Die Wut ueber
den verlorenen Groschen). Jo nimi kertoo, miten sävellykseen pitää
asennoitua. Sinfoniasta ei humoristisuus niin vain aukea.
Olen joskus ehkä jostain tv-ohjelmasta seurannut selvitystä
jostakin Haydnin sinfoniasta löytyvää humoristista sointikuviota. Minuun se
vitsi ei osunut, mutta valveutuneita aikalaisiaan se on voinut kohahduttaa.
Esityksestä ei auennutkaan huumoria, mutta siinä oli
tiiviisti mukana elämän makua, jonka esille tuomisessa nimenomaan
kapellimestarilla oli olennaisen tärkeä rooli. Musiikki itsessään sisältää ehkä
vain yllätyksiä tai kummallisuuksia. Humoristisuuden siihen tuo vain elävä elämä,
tilannekomiikka tai kosketus hetkeen tai omaan aikaamme.
Sinfonian etenemistä
seurasi kuin suurta draamaa. Se ei pitkästyttänyt. Jokainen osa toi mukanaan
uusia käänteitä. Kapellimestari Chauhanilla tuntui olevan kaikki pelissä. Hän
eläytyi niin tiiviisti sinfonian sisältöön, että tuskin pysyi itse paikallaan. Hänen
puoliympyrän muotoinen korokkeensa tuntui vankilalta.
Yhdellä käden pyyhkäisyllä soiton painopiste siirtyy
hetkessä orkesterin oikealta puolelta vasemmalle ja musiikki saa yllättäen
aivan uuden sävyn ja näkökulman.
Tämänkaltaiset muutokset ovat aikoinaan kai kohahduttaneet paikallista
yleisöä. Vauhti nousee välillä maanisiin mittoihin, lähes hulluuteen. Välillä
äänen voima alkoi raastaa jo korviani.
Chauhanin johtamana sinfonia nro 2 oli innostava elämys,
johon eläydyin konsertissa kuin seikkailuun. Jännitettä riitti loppuun saakka. Sinfonian
osat elivät omaa elämäänsä ja kapellimestari taikoi sauvallaan orkesterista
irti kontrasteja, hiljaisia osia ja forteja, voimakkaita crescendoja ja
äkillisiä hiljennyksiä. Musiikki eli koko ajan, hengitti kuin ihminen.
Tämän myönteisen hehkutuksen jälkeen tuodaan esiin
negatiivisiakin tuntoja. Se oli kiinnostavan dramaattisuuden ohessa myös
raastava kokemus, joka loppui onneksi oikeaan aikaan. Kuulijaakin se alkoi hengästyttää eivätkä
korvanikaan olisi paljon pitempään kestäneet.
Raivoisat, toistuvasti jyrähtävät forteakordit ovat sitä,
mistä en Beethovenin sinfonioissa erityisemmin tykkää. Ne jyrähtävät eteeni
yllättäen ja vievät kuuntelulta herkkyyden. Säveltäjä purkaa niissä jotain
raivoaan. Se on toki OK mutta liika on liikaa. Ymmärrän että orastava
kuuroutuminen on saanut miehen psyyken järkyttymään, mutta kai tämä soitto
sitten on sitä leimaa-antavaa Beethovenia, josta syystä pidän Beethovenin
sinfonioihin pientä välimatkaa.
Olin viime talvena Kymi Sinfoniettan konsertissa, jossa
soitettiin Beethovenin sinfonia nro 1. Kirjoitin myös siitä konsertista blogitekstin,
jossa totesin pitäväni sitä ensimmäistä hänen parhaana sinfonianaan. Se edustaa
klassisismin perinteitä. Toisessa sinfoniassaan säveltäjä on halunnut löytää
klassisismin tilalle uuden tyylilajin. Varsinaiset uudistukset hän kuitenkin
toteuttaa vasta kolmannessa sinfoniassaan. Tämä toinen on siis eräänlainen
välikauden luomus. Välillä kuulen siinä mozartmaista soittoa. Sitä uutta
ilmaisua ovat nuo forteakordit ja erinäiset rytmin ym. muutokset. On mahtipontisuutta yllättävine käänteineen
ja kummallisuuksineen, omalaatuista huumoria, jota ei aina osaa tulkita oikein.
Ne voivat olla orkesterille hyvin haastavia. Jos tulkinta on hengetöntä
riehumista, kuulijalle se voi olla koettelemus. Minulla on siitä ikävä kokemus
Pekingissä, jossa ranskalainen kapellimestari ei saanut paikalliseen
orkesteriin henkeä seitsemännen sinfonian esityksessä.
Konsertin esitteessä vähätellään ensimmäisen sinfonian ratkaisuja
ja tyyliä, aivan kuin myöhäisempi tuotanto olisi kypsempää. Ymmärrän tuon
asenteen, mutten halua sijoittaa varhaistöitä mihinkään kakkoskastiin.
On minulla vielä yksi syy siihen, miksi olen esitystä
hehkuttanut. Kotonani on nimittäin sinfoniasta yksi levytys, joka on tulkintana
hengetön ja mitäänsanomaton. Ei siinä ole merkkiäkään siitä mielenkiintoisesta
dramatiikasta, jonka Chauhan pystyi suomalaisesta provinssiorkesterista loihtimaan.
Ja levytyksessäni orkesterina on maineikas Berliinin filharmonikot. Kuuntelin
sen ennen konserttia ja luettuani sinfoniasta tietoja (ks. yllä olevat linkit
ja wikipedia) oli vaikea päätellä kyseessä olevan sama sävellys.
…
Kehuin jo konsertin esitetekstiä. Sen kuvakieli on
poikkeuksellisen värikästä. Tässä on hieman listaa siinä käytetyistä
Beethovenin sinfoniaa kuvaavista adjektiiveista: juhlallinen, yllätyksellinen,
kipakka, nakuttava, omapäinen, maalaishenkinen, kansanomainen,
uhkaavankuuloinen, nerokas, kummallinen. On ” luikkautta, kipakkuutta,
nerokkaita harhautusliikkeitä”. Niitä sitten kuulija joutuu välillä
”höristelemään”.
Olen valinnut esitteestä lauseita ja ilmauksia kuvaamaan
sinfonian eri osia:
Ensimmäinen osa: Adagio
molto – Allegro con brio
”Teemojen konflikti nousee esiin ennenkuulumattomalla
voimalla. Tätä ennustaa jo aiempaa perusteellisempi ja juhlallisempi hidas
johdanto (Adagio molto)”
Siellä on ”retorista ylevyyttä”, ”salamyhkäisyyttä”,
sotaisaa haastavuutta”. Ensimmäinen forte kajahtaa ”kuin kutsu barrikaadeille”.
”Beethoven raivaa ensimmäisessä osassa häikäilemättömästi
tietään eteenpäin ja lyyrisempi sivuteema on kaiken aikaa jäämässä jalkoihin.”
Toinen osa: Larghetto
”Otsikko viitannee idylliseen luonnontunnelmaan, jota
kuitenkin hämärtävät teeman terävät kontrastit ja pinnanalainen salaperäisyys”
Alussa on ”jousien laulua” ja ”auvoista maisemaa”, joka
väistyy ”yllätyksellisemmän luonnonkuvauksen tieltä”. Päätöksessä kuulijalle
jää ”epävarmuuden tuntu”.
Kolmas osa: Scherzo
(Allegro)
Se on ”omapäinen karakteriosa”. Siinä ”kipakasti ja
arvaamatta iskevät forteakordit.”
”Puhaltimien maalaishenkisiin luikkauksiin vastaavat jousien uhkaavankuuloiset
murtosointijuoksutukset.”
Neljäs osa: Allegro
molto
Se on rakennettu ”nerokkaiden harhautusliikkeiden
sonaatti-rondoksi, jota Beethovenin aikaiset arvostelijat luonnehtivat
kummalliseksi ja kieroutuneeksi” (engl. bizarre).
”Kursailemattomassa suoraviivaisuudessaan ja
siloittelemattomassa huumorissaan” se on ”rohkea ja hämmentävä luomus”.
”Beethovenin äkkikäänteissä on ilkkuvaa oveluutta ja
itsetyytyväistä riehakkuutta.”
Esitteessä lainataan lopussa vuonna 1804 kirjoitettua
kuvausta finaalista:
”Finaali oli sivistymätön hirviö,
haavoitettu lohikäärme, joka kieltäytyy kuolemasta vaikka vuotaakin kuiviin,
raivoten ja pieksäen turhaan ilmaa viuhuvalla pyrstöllään.”
Voin vahvistaa, että tätä tunnelmaa Alpesh Chauhan oli
Kuusankoskitalossa luomassa yhdessä Kymi Sinfoniettan kanssa.
…
Tässä linkki videosta, jossa kapellimestari Alpesh Chauan
johtaa Birminghamissa Shostakovitshia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti