Patriotismi vastaan nationalismi. Pohdintaa Dmitri Lihatšovin ajatusten pohjalta.

I.                     

Dmitri Lihatšov (Дмитрий Лихачёв, 1906 – 1999) lienee suomalaisille tuntematon henkilö. Hän oli Neuvostoliitossa elänyt akateemikko, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija. Hän oli perehtynyt Venäjän kulttuuriperintöön, venäläisen sivistyksen historiaan. Nuoruudessaan hän joutui vankileirille nykyisin vähäpätöiseltä tuntuvan syyn takia. Vapauduttuaan ura tutkijana lähti nousuun. Vanhalla iällä hänen elämänfilosofiset kirjoitukset ovat saaneet suosiota. Kerron edempänä hänen elämästään tarkemmin. Hän oli syntynyt Pietarissa ja meille suomalaisille kiinnostava senkin vuoksi, että lapsuuden kesänviettopaikassa Kuokkalassa myös suomalaiset tulivat hänelle tutuiksi.

Dmitri Lihatšovin tuotantoa on saatavissa myös suomeksi. Professori Erkki Peurasen suomentamana on ilmestynyt artikkelikokoelma:

Lihatšev, Dmitri: Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä. Pietari-säätiön julkaisuja I. Taifuuni, Pieksämäki 1994. 285 sivua. ISBN 951-581-030-2.

Kokoelmassa on kolme laajempaa osaa: 1) Nauru Muinais-Venäjällä, 2) Havaintoja venäläisyydestä, 3) Puutarhoista ja puistoista. Tuossa keskimmäisessä on noin kymmenen sivun juttu otsikolla Patriotismi nationalismia vastaan.  Siitä olen tehnyt tiivistelmän, johon olen poiminut tutkijan keskeisimmät ajatukset. Kirjoittaja valaisee asiaa laajoin esimerkein. Ne olen jättänyt tiivistelmästäni pois. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1984, ja saatettu kirjoittaa vielä aikaisemmin. Sillä on siis aika vähän tekemistä meidän aikaamme ja ongelmiimme. Asia ei ole kuitenkaan vanhentunut. Lopussa pohdiskelen Lihatšovin pohjalta nykytilannetta Suomessa. Siinä otan itselleni laajempia vapauksia ja suoraan sanoen ajatukseni vievät minua ehkä liiankin kauas akateemikon ajatuksista..

Tuosta kirjasta haluaisin todeta pari seikkaa.  Varsinkin ensimmäisessä osassa liikutaan sellaisella venäläisen kulttuurihistorian alueella, joka avautuu vaivoin, jos ei tunne venäjän kieltä eikä ole muissa yhteyksissä perehtynyt alaan.  Suomentaja on kyllä tehnyt parhaansa, mutta kaikkeen ei kääntäjän kynäkään taivu. Toinen osa lienee tavalliselle lukijalle kiinnostavin. Siinä pohditaan venäläisyyttä kulttuurihistorian valossa ja käsittää useita, myös nykytapahtumien valossa kiinnostavia aiheita. Lihatšov mm. käsittelee Kievin Venäjän (Киевская Русь) kulttuuriperintöä, vertailee sen suhteita Venäjään ja havaitsee aikojen kuluessa alueiden välillä olleen tiivistä kanssakäymistä ja vastavuoroisuutta.  Kiinnostava on myös luonnon merkityksestä venäläisen kulttuuriin. Kolmannessa osassa on makoisaa pohdintaa eurooppalaisista ja venäläisistä puutarhoista.  Ihmisen suhde luontoon ja puutarhat taitavat olla elämänfilosofisten kysymysten ohessa akateemikon lempiaiheita.

Laitan tähän vielä pienen sivuhuomautuksen.  Akateemikko Lihatšovin sukunimi voidaan translitteroida kahdella tavalla, itse asiassa useammallakin, jos lasketaan, että suhu-s voidaan kirjoittaa sh:na. Tuo painotettu e lausutaan o-äänteenä. Yhtenäistä käytäntöä sen translitteroinnissa ei ole. Itse asiassa käyttäisin mieluiten e-kirjainta, mutta olen antanut pahalla tavalla periksi ja kirjoitan, miten sattuu.

II.                  Dmitri Lihatšov: Patriotismi nationalismia vastaan (tiivistelmä)

Seuraavassa on tiivistetysti artikkelin sisältö (s. 182 – 192). Kirjoituksessaan Dmitri Lihatšov tuo vihamielisen nationalismin sijalle patriotismin. Olen jättänyt esimerkit pois käytännössä kokonaan. Teksti on lähes kokonaan kopioitu kirjasta. Kääntäjän tyyli ei väliin miellytä, mutta alkuperäistä tekstiä minulla ei ole ollut käytettävissä. Loppua kohden kirjoitus menee melko pateettiseksi.

Alkuun Lihatšov torjuu sen yleisen ajatuksen, että puhumalla kansallisista ominaispiirteistä tai kansanluonteesta se edistäisi kansojen erkaantumista toisistaan.

Akateemikko toteaa, että venäläiset ovat olleet vaatimatonta kansaa. He eivät ole sortuneet omaan kehuun ja heille on ollut tyypillistä itsensä vähättely. Suurimman osan ajastaan he ovat eläneet sovussa naapurikansojen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee mm. venäläisten ja karjalaisten kylien yhteiselon. Mitään rotuennakkoluuloja ei ole ollut. Koko venäläisen kulttuurin historia on pääosin osoitusta avoimesta luonteesta, vastaanottokyvystä ja kansallisen kopeuden puuttumisesta.

Ihmisillä on luontainen taipumus etsiä eri paikoista ja ihmisistä erityispiirteitä. Juuri ne sitovat kasoja toisiinsa, pakottavat rakastamaan kansaa, johon emme des kuulu, mutta jonka kohtalo n tiellemme saattanut. Luonteen kansallisten erityispiirteiden selvittäminen ja tunteminen auttavat meitä ymmärtämään toisia kansoja.

Rakkaus omaa kansaa kohtaan ei ole yhdistettävissä toisia kohtaan tunnettuun vihaan. Rakastaessasi omaa kansaasi ja omaa perhettäsi tulet rakastamaan enemmän muita kansoja, perheitä ja ihmisiä. Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen, eriytymään muista tai tunnustamaan vieraan – ei tietysti kaikenlaisen vieraan, vaan sen mikä on parasta vieraassa, mikä on erottamaton osa taidosta nähdä tämä paras.

Jos ihmisessä on hallitsevana kyky omaksua vieraita kulttuureita, niin se johtaa oman arvon selkeään tiedostamiseen. Siksi kansallistunne on korkeimmissa ja tiedostetuissa ilmenemismuodoissaan aina aktiivisen rauhantahtoinen eikä suinkaan välinpitämätön muita kansallisuuksia kohtaan.

Nationalismi ilmentää kansakunnan heikkoutta eikä sen voimaa. Useimmiten nationalismiin sortuvat heikot kansat, jotka yrittävät säilyttää itsensä kansalliskiihkoisin tuntein ja ideologioin. Mutta suuri kansa, jolla on oma suuri kulttuuri ja omat kansalliset perinteet, on velvollinen olemaan hyvä, varsinkin jos siihen liittyy pienen kansan kohtalo. Suuren kansan täytyy auttaa pienempää säilyttämään itsensä, kielensä ja kulttuurinsa.

Todellinen patriotismi on siinä, että rikastuttaessaan muita rikastuu henkisesti myös itse. Eristäytymällä muista kulttuureista nationalismi hävittää ja näivettää omaa kulttuuriaan. Kulttuurin täytyy olla avointa.

1900-luvun opetuksista huolimatta emme ole oppineet kunnolla erottamaan patriotismia ja nationalismia toisistaan. Pahuus kätkeytyy hyvyyden naamioon.

Patriotismi on jaloimpia tunteita. Se ei ole vain tunne, se on hengen yksilöllisen ja yhteiskunnan sivistyksen tärkein osa, kun ihminen ja koko kansa ikään kuin kasvavat yli itsensä ja asettavat itselleen yksilöiden yli nousevia päämääriä.

Nationalismi taas on ihmissuvun kaikkein raskaimpia onnettomuuksia. Kaikkinaisen pahan tavoin se piiloutuu, elää pimeydessä ja on olevinaan kuin rakkaus omaa maata kohtaan olisi sen synnyttänyt. Itse asiassa sen on synnyttänyt ilkeämielisyys ja viha muita kansoja kohtaan ja sitä osaa omaa kansaa, joka ei ole yhtä mieltä sen näkemyksistä.

Nationalismi herättää epävarmuutta ja heikkoutta, joiden synnyttämä se onkin.

Kaikkein vähiten nationalismia on niissä venäläisen yhteiskunnan piireissä, jotka ovat olleet sidoksissa Venäjän kansalliseen kulttuuriin (talonpojat, sivistyneistö, monen sukupolven työläiset). Juuri työn perinteet tekevät ihmiset aidosti sivistyneiksi.

On muistettava, että kansaa ei voi pitää vastuullisena hallitsijoidensa teoista. Myös Venäjän kansa ja juuri venäläiset ovat kärsineet hallituksensa julmuudesta.

Venäjän historia on loputtomien koettelemusten historiaa, joista huolimatta kansa on säilyttänyt arvokkuutensa ja hyvyytensä.

Rakastakaamme kansaamme… ja perhettämme.

Jos perheessä on kaikki kunnossa, niin arkielämässä tällainen perhe vetää puoleensa muita perheitä, jotka vierailevat ja osallistuvat perhejuhliin. Hyvinvoivat perheet elävät sosiaalisesti, vieraanvaraisesti ja hilpeästi. Ne ovat ehjiä ja voimakkaita perheitä.

Näin on kansojenkin elämässä. Kansat, joille patriotismia eivät korvaa kansallismieliset ”keksinnöt”, ahneus, ja nationalismin ihmisviha, elävät ystävyydessä ja rauhassa muiden kansojen kanssa.

Lihatšov kertoo tutkineensa tiedemiehenä muinaisvenäläistä kirjallisuutta. Siinä oli venäläisten kirjailijoiden ohella bulgaareja, serbejä, kreikkalaisia, kroaatteja, puolalaisia, mordvalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. He kaikki osallistuivat venäläisen kirjallisuuden kehittämiseen. Kaikki he ovat saman kansan palvelijoita ja koko maapallon kansalaisia. Lihatšov toteaa sanovansa sen sydämensä kyllyydestä, se ei ole tyhjää sanahelinää.

Kirjoittaja päättää tekstinsä gruusialaisen laulun sanoihin. Nationalismi perustuu vihaan muita kansoja kohtaan, patriotismi perustuu rakkauteen omaa kohtaan. Niitä vertaillen hän toteaa: Minkä viha tuhoaa, sen rakkaus rakentaa…

III.                Katsaus akateemikko Dmitri Lihatšovin elämään ja ajatuksiin

Lihatšovin muistelmateoksen "Ajatuksia elämästä" kansi

Akateemikko, kirjallisuuden tutkija ja kulturologi Dmitri Lihatšov (1906 – 1999) eli pitkän elämän (https://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Likhachov).  Olen lukenut vastikään hänen muistelmiaan (Мысли о жизни. Воспоминaния), joka valaisee hänen elämänsä monenlaisia vaiheita.  Teoksen alkupuolella on nostalgisen kauniita kuvauksia hänen lapsuudestaan.  Silloin suomalaisetkin tulivat hänelle tutuiksi hänen viettäessään kesiään Kuokkalassa. 20-luvulla hän pääsi opiskelemaan Leningradin yliopistoon. Vuonna 1928 hänet vangittiin, kun meni arvostelemaan vallanpitäjien käyttöönottamaa venäjän kielen ortografiauudistusta.

Suurimman osan vankeusajastaan hän vietti Solovetskin vankileirillä Vienan meren luostarisaarella (https://en.wikipedia.org/wiki/Solovki_prison_camp, http://www.gulag.fi/solovetsk.html). Siellä hän sai myös rangaistusta kärsiessään julkaistua ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa paikallisessa lehdessä. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti jo vuonna 1932. Ehkä tämänkin vuoksi hän oli hyvin varovainen vallanpitäjien arvostelussa, ettei olisi joutunut vankeuteen uudestaan. Tieteellinen ura lähti heti vapautumisen jälkeen nousuun. Myöhemmin hän kohosi jopa Neuvostoliiton akateemikoksi.

Vankeusaika oli hänelle erityisen tärkeä aika. Hän kirjoittaa muistelmissaan, että se oli hänen toinen yliopistonsa. Hän tapasi siellä älymystöä, joista tärkein oli filosofi ja samalla vallankumousmies A.A. Meyer (Мейер). Tämä oli siinä vaiheessa jo 55-vuotias. Keskusteluja Meyerin kanssa hän pitää tieteellisen uransa kannalta yhtenä merkittävimmistä. Elämäkerrassaan hän kirjoittaa pitkään Meyerin Faustia käsittelevästä tutkielmasta, jonka tämä pani alulle vankileirillä.

Vankeuden lisäksi  Lihatšovin elämässä oli myös muita koettelemuksia. Talven 1941-1942 hän eli piiritetyssä Leningradissa, joskin ”elämän tien ” kautta hänet saatiin sieltä evakuoitua. Muistelmissaan hänen kuvauksensa kaupungin nälästä, kuolinkamppailuista, ihmissyönnistä ja muista raadollisuuksista on karmeaa luettavaa.

Sodan jälkeen elämä lähti urilleen. Hänen perheeseensä syntyivät kaksostytöt, joista toinen seurasi isänsä jalanjälkiä tutkijaksi. Hän kuoli vuonna 1981 traagisesti auto-onnettomuudessa uransa huipulla.

Lihatšov ei liittynyt koskaan puolueeseen, ei suostunut koskaan mihinkään puolueen ajamiin parjauskampanjoihin (joutuen ongelmiin mm. Andrei Saharovia ja Aleksandr Solženitsynia puolustaessaan). Hän ei ollut toisinajattelija vaan pyrki aina kompromissiin. Hän oli periaatteen mies, mutta kerran hän taipui pakotettuna kirjoittamaan erään teoksensa johdantoon viittaukset Stalinin, Marxin ja Engelsin teoksiin, mikä tuolloin oli yleisesti tapana.

Hänellä on oma näkemyksensä lokakuun vallankumouksesta.  Hänen mielestään lokakuun se tähtäsi ennen kaikkea älymystöä vastaan. Moukat alkoivat heti pidättää professoreita.

Lihatšov oli kasvanut vanhauskoisessa perheessä. Hän oli kuitenkin maailmankatsomukseltaan ateisti, mutta näki kyllä kirkon arvon ja merkityksen Venäjän historiassa ja sittemmin myös Neuvostoliiton hajoamisen aikana kansaa yhdistävänä voimana. Hänen täyttäessään 90 vuotta vuonna 1996 Pietarin ja Laatokan metropoliitta Vladimir onnitteli häntä antaen lahjaksi Jumalaäidin ikonin. Dmitri Lihatšov teki ristinmerkin ja suuteli kuvaa. Kun häneltä kysyttiin, millaisin menoin hän haluaa itsensä haudattavan, hän vastasi: ”vanhauskoiseen tyyliin”.

Luettelo hänen julkaisuistaan on valtava. Hän tunsi perinpohjin venäläisen kulttuurihistorian ja sen perinnön. Hän jatkoi tutkijan uraansa kuolemaansa asti.

Elämänsä viimeisinä vuosinaan hän oli venäläisen kulttuuriperinteen arvostettu tuntija. Hän oli kuin elävä muistomerkki, jolta pyydettiin ja joka lausui mielipiteitään ja ajatuksiaan monenlaisissa yhteyksissä. Minun mielestäni hänen asemansa oli jopa kummallinen. Hän oli totta kai tiukka, ankarin kriteerein argumentoiva tutkija. Mutta häneltä alkoi ilmestyä kirjoja ja kirjoituksia, joissa hän lausui yleisinhimillisistä kysymyksistä psykologisia ja filosofisia viisauksia. Niissä on parhaimmillaan mukana voimallinen kosketuspinta hänen rankkoihin elämänkokemuksiinsa. Minulle ne alkoivat pahimmillaan tuntua triviaaleilta höpinöiltä, joissa osin väkinäisesti pyrittiin antamaan vastaus kaikkiin inhimillisen elämän kysymyksiin. Tästä syystä 90-luvulla kiinnostukseni miehen kirjoituksiin laantui. Mutta kysyntää niille kuitenkin oli, koska niitä niin paljon julkaistiin.

Kirjoituskokoelma ”Kirjeitä hyvästä” (Письма о добром) on suunnattu nuorelle sukupolvelle. Aihepiireinä on sellaisia asioita kuin nuoruus, elämän suurin arvo, elämän tarkoitus, mikä ihmisiä yhdistää, milloin tulee loukkaantua, todellinen ja valheellinen kunnia, uran luominen, ihmisen intellektuaalisuus, kasvatus, huonot ja hyvät vaikutteet, kateus, ahneus, arvokas käytös, taito erehtyä, kuinka esiintyä, kotikirjasto, onnellisuus, omantunnon käskyt, oppimiseen oppiminen, neljäs ulottuvuus, yhdessäolo, matkustaminen, moraali, taiteen ymmärtäminen, venäläinen luonto, kulttuurin muisto, muisti, menneisyyden muistomerkit, uskonto, hyvyyden tiellä. Monet näiden kirjeiden lukijoista ovat varmaan saaneet niistä tukea elämän polulla. Minulle niistä jää vähän käteen. Kuitenkin kun tietää, että kirjoittaja on arvostettu, paljon elämän synkkiäkin puolia kokenut henkilö, teksteihin syventyy nöyrällä kunnioittavin mielin.

…

Dmitri Lihatšovin muistan monien vuosien takaa nimenomaan kulttuurin merkityksen puolestapuhujana. Hän ymmärtää kulttuurin hieman eri lailla kuin nykyisin massakulttuurin valta-aikana. En voi sanoa, että käsitys olisi laajempi tai suppeampi, parasta olisi kai käyttää sanaa syvempi. Kulttuuri tuo hänen mukaansa ihmisten elämään ja heidän kanssakäymiseensä moraalia.

Yleisradio haastatteli häntä 80-luvun lopussa. Todennäköisesti vuosi on 1988, kun hän kävi Suomessa avaamassa laajaa venäläisen avandgardistisen taiteen näyttelyä. Se on minulla katkelmana tallessa vanhassa huonokuntoisessa VHS-kasetissa. Siitä löytyy mielenkiintoisia ajatuksia. Kaiken lisäksi haastattelu on annettu hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten se on siinäkin mielessä arvokas.    

Yhteiskunnan kehityksessä kulttuurin merkitys on hänen mukaansa aivan keskeinen. Talousongelmat voidaan ratkaista vain kulttuurin ansiosta. Kulttuuri kasvattaa moraalia (нравственность):

”Moraalittomassa yhteiskunnassa eivät mitkään lait toimi, eivät taloudelliset, eivät juridiset, eivät mitkään. Sellainen yhteiskunta ei selviä mistään.”

Näin selkokielisesti Dmitri Lihatšov kiteyttää TV-haastattelussa kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen. Kun sitten toimittaja kysyy, onko hänen kotimaassaan moraali riittämättömällä tasolla, Lihatšov antaa myöntävän vastauksen ja lisää, että sekä moraalia että kulttuuria on liian vähän. Se on vakava asia, sillä ne asiat kulkevat rinnakkain. Kulttuurin väheneminen johtaa moraalin laskuun.

Sitten akateemikko kartoittaa lisää aikansa henkistä tilaa. Minusta se tuo mieleen oman aikamme.

Lihatšovin mielestä inhimillinen järki (tai ihmisen mieli; человеческий ум) ei voi olla tyhjä. Jos sillä ei ole mitään tehtävää kulttuurin parissa, aggressiivisuus alkaa kasvaa. Ja Lihatšov toteaa sen kasvavan koko maailmassa tarkoittaen terrorismia ja kansallisuuksien välisiä vihamielisyyksiä. Yhtäkkiä hänen mukaansa on sekä Neuvostoliitossa että myös muualla maailmassa ilmaantunut kansallisuuskysymyksistä johtuvia uhkia. Nationalismi on lisääntynyt. Massakulttuuriin on tullut hänen mielestään aggressiivisuutta, mikä ilmenee varsinkin musiikissa.

” Aistin tämän aggressiivisuuden kaikkialla, se kasvaa pelottavasti ja on vaarallista. Tällaisessa aggressiivisessa tilassa yhteiskunta ei voi olla normaalissa olotilassa.”

Lihatšovin mielestä on nostettava kulttuurin tasoa. Hän tarkoittaa nimenomaan elitististä kulttuuria. Sillä hän tarkoittaa esimerkiksi filosofiaa, joka Neuvostoliitossa marxismi-leninismin valtakaudella on jäänyt syrjään. Niminä hän mainitsee sellaisia filosofian klassikkoja kuin Platon, Kant, Hegel ja Schiller. Vanha tieteellinen perinne on Neuvostoliitossa unohdettu. On opittava itsenäiseen ajatteluun. Kaikilla on siihen oikeus.

Lopuksi Lihatšov tuo esiin näkemyksensä, mihin suuntaan hänen kotimaansa tulee kehittymään. Haastattelija tarkentaa: ”Eteneekö se länsimaisten mallien mukaan vai etsiikö se pelastusta omista juuristaan ja perinteestään?”

Akateemikon vastaus ensi alkuun yllättää minut, mutta kun hän sitten sitä tarkentaa, niin kaikki on täysin luonnollista.

”Jos se tulee etsimään ratkaisuja omista traditioistaan, niin se on juuri läntinen malli.”

Ymmälle menin tässä vaiheessa, mutta hän tarkentaa ja tuo esiin tosiasiat, jotka minullekin ovat itsestään selviä. Akateemikko selvittää, että tärkeimmät venäläiset kirjailijat (Puškin, Dostojevski, Tolstoi, Tšehov ym.) ovat saaneet voimansa juuri eurooppalaisuudesta, eurooppalaisesta perinteestä.  Akateemikon mukaan on tutkittava Venäjän klassikkojen eurooppalaisuutta, sitä minkälaisista käsityksistä se nousee.

Tässä akateemikon puheesta huokuu aivan toisenlainen henki kuin Vladimir Duginin puheissa Euraasian liitosta.

Lopussa haastattelija kysyy myös uskonnon ja kirkon roolista yhteiskunnassa.  Lihatšov näkee kirkon merkityksen hyvin tärkeänä. Se että ihmiset on erotettu uskonnosta, on hänen mukaansa kauhea onnettomuus. Myös uskonnon kautta ihmiset ovat sidoksissa läntiseen kulttuuriin. Kristillisyys kasvattaa ihmistä, tekee hänestä sivistyneemmän, koska Raamattu on ”taiteen tietosanakirja”. Lihatšov lisää, että, kun jokin asia kielletään, siitä tulee kiinnostavampi. Hän uskoo kuitenkin kiinnostuksen kirkkoon ja uskontoon kasvavan, vaikka se ei olekaan enää kielletty.

...

Palaan vielä Dmitri Lihatšovin nuoruusvuosiin. Haluan tämän osion loppuun liittää vielä yhden muistelun siitä, miten hän 1920-luvulla tuli valinneeksi opiskelualansa. Se kertoo suuresta henkisyyden kaipuusta, jota hän tuolloin eli.

Akateemikko muistelee samaan aikaan lokakuun vallankumouksen kanssa alkaneita kirkkoon kohdistuneita vainoja kuvaten sivistymättömien vallassaolijoiden käytöstä inhottavaksi ja raa’aksi. Vainot olivat niin julmaa ja kestämätöntä, että monet venäläiset alkoivat sen vuoksi käydä kirkossa tehden näin psykologisesti pesäeroa vainoajiin. Lihatšov kertoo muistelmissaan, että hänen omalla lähialueellaan kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana 1918 – 1919 menetti satoja kirkon työntekijöitä henkensä, useita kirkkoja ja luostareita tuhottiin, ainakin pari sataa papistoon kuuluvaa joutui vankeuteen. Tämä oli tietysti vasta alkua, 20-luvulla koko maassa vainot vain laajenivat.

Tuolloin jäljelle jääneissä kirkoissa jumalanpalvelukset sujuivat hyvin hartaina, kirkkokuoroissa oli mukana parhaita laulajia. Monet kääntyivät ortodokseiksi. Esimerkkinä Lihatšov mainitsee juutalaissyntyisen pianistin Maria Judinan, josta olen kirjoittanut blogiini jo muutamaan kertaan. Kansan parissa levisi suru ja kaipuu tuhoutuvan Venäjän puolesta. Isänmaanrakkaus ei näkynyt sen voittojen ja saavutusten ylistyksenä. Ihmisten patriotismi näkyi suruna: he itkivät ja rukoilivat.

Siinä murheen ilmapiirissä Lihatšov kertoo valinneensa oman opiskelu-uransa. Vuonna 1923 hän aloitti yliopistossa muinaisen Venäjän kirjallisuuden ja muinaisvenäläisen taiteen opinnot.  Hän halusi pitää mielessään Venäjää ”niin kuin vuoteen ääressä istuvat lapset haluavat pitää muistissaan kuolevan äidin hahmoa” voidakseen näyttää sen ystävilleen ja kertoa sen kärsimyksen täyteisestä elämästä. Omia teoksiaan hän pitää muistokirjoituksina, joiden tarkoituksena on kunnioittaa vainajia. Kaikkien nimiä ei voi niissä mainita, on tyydyttävä rakkaimpaan, se löytyi tuolloin muinaisesta Venäjästä. Tähän tapaan akateemikko kuvaa omaa uravalintaansa. Täytyy tämän perusteella todeta, että  Lihatšovin ”ateismi” on sittenkin suhteellista.

IV.                Omaa pohdintaani patriotismista, nationalismista ja nykyelämämme menosta

Alkuun voisi ajatella, että Lihatšovin tekstiä voisi käyttää avoimen maahanmuuttopolitiikan puolustamiseen. On toimittava kansallismielistä vihaa vastaan ja osoitettava ymmärrystä , sympatiaa ja rakkautta vieraille ja ylipäänsä erilaisuudelle. Se on osa ihmisyyttä. 

Kaiken lisäksi Lihatšov osoittautuu varsin eurooppamieliseksi henkilöksi. Hän näkee venäläisen sivistyksen perustan Euroopassa. Voisi siis tulkita, että jos hän eläisi nyt, hän saattaisi olla varsin mielissään Euroopan integraatiokehityksestä.

Mutta tarkemmin ajatellen, kuinka erilaisessa maailmassa akateemikko liikkuu. Sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhteyttä niihin kansainvaelluksiin, joita läntinen Eurooppa tällä hetkellä elää. Totta kuitenkin on se, että onhan olemassa myös toinen taso. Suomalaisessa koululaitoksessa ja työelämässä suomalaiset kohtaavat entistä enemmän eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Jälkimmäisestä puheen ollen monet ulkomaalaiset ovat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin. Monilla eurooppalaisilla ja aasialaisilla on vain hyviä kokemuksia suomalaisista. Sitten on kuitenkin olemassa segregaatiokehitystä. On olemassa maahanmuuttajaryhmiä, joita ajautuu tänne eri teitä ja jotka eivät sopeudu, mutta joiden integroiminen ja ns. kotouttaminen on vienyt paljon varojamme ilman toivottua tulosta. Näiden ryhmien johdosta myös väkivaltarikos- ja raiskaustilastojemme kärjessä on maahanmuuttajaryhmien edustajia.  Jos avoimen maahanmuuton kannattajaksi suuntautunut julkinen mediamme yrittää vakuuttaa kyseessä olevan yksittäistapauksia, ei se julistus mene enää perille. Vaikka monet vaikenevat ongelmista, niin epäluulo maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita kohtaan on hyvin syvällä.

Lihatšov perustelee patriotismia nimenomaan kansan vapaalla tahdolla. Hallitsijoiden tai muiden vallanpitäjien toimia siihen ei saa liittää.

Venäjän kansa on Lihatšovin laajan tiedon pohjalta aina ollut vaatimatonta, uhoa siinä ei ole ollut. Se on vähätellyt itseään. Siinä vaatimattomuudessaan ja vieraanvaraisuudessaan se on pyrkinyt rauhaomaiseen yhteiseloon naapureiden, naapurikansojen ja muiden kansallisuuksien kanssa. Se on oppinut pärjäämään kaikkien kanssa.

Miten nykyinen kehitys sopii tuohon Lihatšovin paatoksellisestikin ylistämään patriotismiin eli isänmaan rakkauteen, jossa rakentavana ja kantavana voimana on rakkaus omaan lähiympäristöön, perheeseen, ystävyyteen, työhön, luontoon, kotimahan? Se on turvallinen ympäristö, joka takaa ihmiselle vakaat mahdollisuudet työhön, hyvinvointiin ja avaa kansalliset rajat ylittävän avoimen ystävyyden, toisten kunnioituksen.

Lihatšovin mielestä on aina niitä, joissa viha pääsee voitolle, jotka kokevat vieraan uhaksi.  Ymmärrän tämän kuitenkin niin, että suotuisassa ympäristössä sille ei jää tilaa kasvaa ja puhjeta.

Vieraan saapuessa taloomme meillä on oikeus päättää, miten häneen suhtaudutaan. Epäluulon voittaa yleensä rakkaus, jos siihen on perusteita. Mutta jos joku ulkoapäin ylimielisyydessään alkaa neuvoa, miten on toimittava, ollaan alustalla, josta viha saa voimaa. Ihmisen luonto ei sitä hyväksy.

Pitemmälle mennään, jos epäluuloista ihmistä aletaan solvata, haukkua ja nimitellä. Saa kuulla impivaaralaisuudesta ja suomalaiseen kansanluonteeseen pesiytyneestä rasismista. Vastapainoksi toitotetaan jostakin vastuusta, kansainvälisyydestä, monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja pakotetaan opetettuun tekohyvyyteen.  Suunta alkaa olla kohti pakkovaltaa.

Emme ole enää itsemme herroja. Vieras voima on ottanut meidät ohjaimiinsa. Sen takana on Eurooppa, Euroopan unioni, yleiseurooppalainen kehitys.  

Lihatšov eli lähes koko elämänsä Neuvostoliitossa. Se oli keskusjohtoinen valtio, joka puuttui määräysvallallaan lähes kaikkeen. Hän selvisi siitä hienosti, kunhan oli ensin maksanut oppirahansa pakkotyöleirillä. Vallan mielistelystä häntä ei voi syyttää, vaikka tekikin kompromisseja eikä koskaan halunnut dissidentiksi. Häntä kuunneltiin, arvostettiin ja siedettiinkin, vaikka hänen lausumansa eivät aina välttämättä olleetkaan valtaapitävien mieleen.

Sellaisessa yhteiskunnassa häneltä kimposi yllä olevat ajatukset.

Euroopan unioni ei ole Neuvostoliitto mutta kieltämättä yhtenevyyksiä siinä on. Valta on vieras voima, joka sanelee ihmisille, miten pitää ajatella, miten toimia. Päätökset tulevat kaukaa, tavallisella kansalla ei ole voimaa asettua niitä vastaan. Tällainen rikkoo omasta lähiympäristöstä kumpuavaa turvaa ja avoimuutta.  Rehellisyydellä ei enää pärjää. On opittava selviämään muilla keinoin. Kansan moraalinen perusta on koetuksella.

Neuvostoliitto hajosi paljolti siihen, kun moraalinen pohja mureni. Se perimmäinen syy ei ollut talous, vaikka siihen kaikki heijastui.  Tämä Lihatšovin näkemys tulee ilmi hänen yleisradiolle antamassaan haastattelussa pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Ne jotka uskovat EU:hun ja hyväksyvät keskusjohtoisen päätäntävallan ja lainsäädännön sekä liittovaltiokehityksen yhteisvastuineen toteavat, että ihmisille pitää tämä selittää, heille pitää kertoa ”totuus”. Tämä on sitä ylimielisyyttä ja parempaa tietämistä, mihin myös akateemikko Lihatšovin kotimaassa turvauduttiin.

Alkuun luotiin federalisaatio, jonka piti olla eri kansallisuuksien yhteinen projekti. Sitten yläpuolella oleva hallinto alkoi kahmia itselleen yhä enemmän valtaa. Ja sen johtoon tuli henkilö, joka toimi yhä häikäilemättömämmin vieden kansalta jopa oman tahdon ja oman ajattelun. Virheet huomattiin ja tehtiin korjausliikkeitä, mutta lopulta kokeilu hajosi käsistä. Moraali mureni, siten talous.

Patriotismia ei todellakaan tue se, jos tänne vastaanottokeskuksiin rahdataan tablettejaan räplääviä nuoria miehiä, jotka ovat muka vainottuja turvapaikanhakijoita. Ei siitä synny luovaa kanssakäymistä ja yhteydenpitoa naapureiden kanssa.  Se ruokkii epäluuloa ja saattaa johtaa vihaan.

Elinympäristömme on muuttumassa rauhattomammaksi, talous ei vedä, näkymät ovat heikot, mikä lisää turvattomuuden tunnetta. Maahanmuutto on edistänyt segregaatiota, rikollisuus kasvaa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana olevan sosiaaliturvan voiman ovat hyväksikäyttäjät pilanneet.  Suomalainen me-henki ja yhteisöllisyys ei ole enää mitään.

Kun ihminen menettää sidoksensa turvalliseen arkielämään ja sen mukanaan tuomaan yhteisöllisyyteen, se vie pohjan myönteiseltä patriotismilta, sitten voidaankin olla lähempänä nationalismia. Luodaan pohjaa vihalle. Tuntuu, että ehdoin tahdoin kylvetään eripuraa. Eristäytyminen vain kasvaa ja sen myötä viha kaikenlaisina kansallismielisine kahnauksineen.

Ihmisestä tulee oman yhteisönsä sivustakatsoja. Pelko sulkee korvat ja silmät, emme uskalla puuttua ympärillä tapahtuviin väkivaltatekoihin. Pahimmassa tapauksessa joudumme katsomaan henki kurkussa vierestä, kun joku lähimmäisemme hakataan.

Media on ajautunut tavallisia suomalaisia vastaan. Luodaan tyhjästä uutisia, joiden tarkoituksena on saada aikaan kaaosta ja eripuraa.  Se luo ulkomaille meistä vääriä, jopa vihamielisiä mielikuvia.  On selviä esimerkkejä, jossa on tietoisesti luotu Suomesta vihamielistä kuvaa, vääristelty ja oltu vahingoniloisia. Tämäkin luo vihaa. Itsetuntomme kärsii, kansallinen yhteisöllisyytemme murenee.

Rajoittamaton maahanmuutto luo säröä kansallisuuksien välille. Patriotismi saattaa jäädä vain pinnallisten mielikuvien tasolle. Voidaan esimerkiksi urheilussa peukuttaa suomalaisten puolesta. Sopuun on yhä vähemmän mahdollisuuksia. Vihalle on avattu tie, sitä estämään luodaan yhä raaempaa lainsäädäntöä, jossa halveksitaan ihmisarvoja, tuomitaan väärin ajattelijat, joista saattaa olla uhkaa valtaapitävälle ideologialle, kutsuttakoon sitä siten vaikka punavihreäksi.

USA:n ajamat Venäjä-pakotteet ovat yksi väline matkalla kohti sekasortoa. Neuvostoliittoa ei tule takaisin, mutta EU:n liittovaltiokehityksen mukana kehittyy samantapainen valtioliitto, joka lisää keskuksen valtaa, siirtää päätöksentekoa pois kansallisvaltioista. Kansa jää periferiaan. Lainsäädäntövalta siirtyy muualle.

Lihatšov kehuu sitä avoimuuden ja rauhanrakkauden ominaisuutta, mikä naapuriheimojen ihmisten kesken aikoinaan vallitsi. Tämä on nykyisin unelmaa. Avoimuus ja rauha ei voi elää sellaisessa yhteisössä, jossa ylhäältä sanellaan, mitä ihmisen tulee tehdä, miten hänen pitää käyttäytyä.

Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen. Ne kulkevat elämässä rinnan.  Ihmisen pitää voida myös torjua muukalainen, jos hän uskoo sen olevan itselleen ja lähiyhteisölleen uhaksi. Ulkoapäin ei häntä pidä ruveta ohjailemaan eikä leimaamaan. Jos totalitarismi voittaa alaa, niin pahimmassa tapauksessa ihminen voidaan mitättömin verukkein siirtää syrjään tai hänen elämässä etenemiselle tulee rajoituksia. Näin tämä voi edetä.

Pahin visio on se, että elämämme muuttuu yhä absurdimmaksi. Väärin ajattelustakin tulee rikos.  Ihmiset leimataan, heitä nöyryytetään, jos he eivät sopeudu keskusvallan pyrkimyksiin. Epäluuloisuus saattaa riittää syytökseksi. Ihmiset eivät voi enää suhtautua luontevasti vieraisiinsa tai naapureihinsa.

Patriotismi lähtee oman turvallisuuden voimasta, luo yhteyttä ja auttamisen halua lähiympäristöön ja naapureihin.  En usko, että se onnistuu yhteiskunnassa, jossa kansan itsenäisyyttä poljetaan. Itse uskon patriotismin varaan rakentuvaan kansallisvaltioon. Sen kautta eri kansallisuuksien välille voidaan rakentaa kestäviä ja luottamuksellisia suhteita.

En ole laittanut tähän linkkejä.  Laitan kuitenkin yhden, aivan uusimman, joka toistaa samaa monikulttuurisuusideologiaansa kuin mantraa, tosin tällä kertaa pienellä taktisella itseironialla: http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kolumni-monikulttuurisuutta-ei-pida-rakastaa-kuoliaaksi/5270780. Tai saattaa ironia olla vain omaa mielikuvitustani.