I.
Johdannoksi
Aiheenani on Venäjä-viha, mutta liikun menneissä vuosissa
enkä paneudu tämän päivän propagandasotaan. Otsikossa voisi olla sana
”ryssäviha”, mutta sen verran kaihdan tuota r-sanaa, etten viitsinyt laittaa sitä niin näkyvälle paikalle.
Juttuni perustana on vuonna 2004 yleisradiossa näytetty
suomalaisten Venäjä-vihaa käsittelevä Arvo Tuomisen toimittama
dokumenttielokuva (Ykkösdokumentti, YLE 2004), jossa haastatelleen mm. psykoanalyytikko
Martti Siiralaa, professori Matti Klingeä sekä tällä kertaa sosiologina ja oman
tutkimuslaitoksensa johtajana esiintyvää Johan Bäckmania (Johan Beckman
Institute). Kyllähän nykysilmin katsottuna ohjelma tuntuu vanhentuneelta, mutta
saattaa se antaa ajattelun aihetta edelleenkin. Ainakin siitä saa tervettä
vertailukohtaa. Lopussa palaan myös omiin kokemuksiini aina 80-luvulta lähtien.
Käsittelen juttuni alkuosassa myös Timo Vihavaisen aihetta
sivuavaa kirjaa (Ryssäviha. Venäjän-pelon
historia. Minerva 2013). Varsin ansiokkaasti siinä Suomen historian mustia
vuosia käsitellään. Kirjassa ei pitäydytä pelkästään Suomen asioissa. Tekijä toteaa,
että Venäjä-vihaa on ilmennyt maan kaikissa naapurivaltioissa eikä hän halua
pitää sitä Suomelle tyypillisenä. Itse aion käsitellä Vihavaisen selvitystä
kansalaissodan ja 20-luvun alun ryssävihasta. Nykypäiväänkin hän viittaa ja
tuntuu mielestäni vähättelevän nykyisin Venäjä-vihan merkitystä. Seuraavassa
lainauksessa hän sortuu kummaan kaunopuheisuuteen, mutta onneksi sitä ei ole
liikaa:
”Ei ole liioittelua sanoa, että
Venäjä on aikojen kuluessa koettu vaarana ja uhkana kaikissa sen naapurimaissa.
Suomen ja Venäjän suhteet ovat kuitenkin olleet pitkiä aikoja suorastaan
idylliset. Muilla Venäjän naapureilla ei ole tällaista perintöä. Se elää vielä
sekä meillä että Venäjällä. Me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät
meistä.” (s. 310.)
Jokaisella vähintään keski-ikään jo yltäneellä on varmasti
muistoja siitä, miten venäläisiin ja neukkuihin on eri vaiheessa suhtauduttu.
Nyttemmin varmasti jokainen tajuaa ne selkeät ylilyönnit, joihin me kaikki
olemme joskus sortuneet. Näitä Tuomisen dokkarissa myös sivutaan. Jos haluaa
tutustua 70-luvun alun tapaan käsitellä Venäjä-vihaa, niin voi mennä
Yleisradion Elävään arkistoon ja
etsiä sieltä käsiinsä Hannu Taanilan ja Timo Hämäläisen ohjelman Ryssäviha ja Neuvostoliiton vastaisuus
vuodelta 1972 (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/ryssaviha-ja-neuvostoliiton-vastaisuus).
Siinä yhtenä haastateltavana on professori Matti Klinge, sama henkilö joka on
myös noin 30 vuotta myöhemmin tehdyssä Tuomisen ohjelmassa. Minulta ohjelman
seuraaminen jäi reiluun puoleen väliin, mutta ehkä on asiasta kiinnostuneita,
jotka jaksavat katsoa sen loppuun asti.
Hieman sarkastisesti nostan sieltä esiin yhden näkökulman,
jonka olen poiminut eräästä haastattelusta. Puhujana on kommunisti,
vakaumuksensa takia vankilassa istunut Elli Parkkari:
”Kauppa on erittäin tärkeää.
Kaikkihan tietävät, että meidän metalliteollisuus on kehittynyt Neuvostoliiton
turvin. Se tietää suomelle työtä ja
leipää ja porvaristollekin se tietää tilauksia.”
Parkkari mainitsee siinä omaan tyyliinsä vanhan, aikanaan
usein toistetun faktan idänkaupan merkityksestä Suomelle, mutta tällainenkin
viisaus saatetaan nykymenossa unohtaa.
Miksi ylipäänsä olen nyt kaivanut esiin 11 vuotta vanhan
TV-ohjelman, jossa puhutaan edelleen ajankohtaisesta aiheesta, mutta
nykyhetkellemme vierain sanakääntein? Ensiksikin aihe on minulle tärkeä,
kutsuisin sitä nyttemmin jopa kipeäksi. Tämä ohjelma tuli sattumalta vastaan
löydettyäni vintiltä vanhoja VHS-kasetteja, johon olin senkin aikoinani
nauhoittanut. Kun nykyisin keskustelu aiheesta on lipunut minulle vieraaseen
suuntaan, niin ajattelin näyttää, miten vielä reilut kymmenen vuotta sitten
asiasta puhuttiin. Lisäksi ohjelma kiinnosti minua sen muistoarvonsakin
vuoksi. Palauttaessani mieleen omia
kokemuksiani rupeaa muistelemaan, kuinka kaksijakoisesti Neuvostoliittoon ja
Venäjään on suhtauduttu. Esimerkiksi omassa uskonnollismielisessä
lapsuudenkodissa Neuvostoliiton ateistisena maana ajateltiin olevan paholaisen
asialla, toisaalta nähtiin tärkeäksi pitää maahan hyviä suhteita, sillä olihan
se naapurimme, joka oli parasta pitää rauhallisena.
Ja nykypäivän tilanne
on ihan omassa luokassaan. Olen kehityksestä harmissani ja ihmettelen, kuinka
helposti lähipiirissänikin provosoidutaan Venäjästä ja propagandistisen uutisoinnin
takia sen koetaan uhkaavan turvallisuuttamme. Paljoakaan emme näköjään ole
oppineet. Eräitä näistä ohjelman tulkinnoista olisi vaikea liittää tähän
päivään. Puheet Karjalan palauttamisesta ovat alkaneet jo unohtua. Eikä taida psykoanalyyttinen näkemystapakaan
enää purra.
Jotkut ohjelman väittämät voivat herättää hilpeyttä. Eri
aikakautena keskustelu Venäjästä saa yllättäviä painotuksia. Se osaltaan
osoittaa meidän traumaattisuutemme venäläisyyttä kohtaan.
TV-ohjelmaa käsitellessäni jaa katsauksen lähinnä kolmeen
osaan: Suomen historiaan liittyvä osuus (Matti Klinge), psykoanalyytikon
näkemys (Martti Siirala), sosiologinen ja sosiopsykologinen näkemys (Johan
Bäckman). Bäckmanin näkökulmat olivat yllättäviä. Vaikka hän sosiologisen
tutkimuslaitoksen johtajana esiintyessään saattaakin puhua suuremmalla suulla,
kuin tosiasiassa on, hän tuo kuitenkin esille sangen mielenkiintoisia asioita,
joita kannattaa pohtia vaikka näkemykset saattavat myös hymyilyttää. Lisäksi ohjelmassa
haastatelleen Suomen venäläistä, Terijoella 30-luvun lopulla syntynyttä Kiril
Gluschkofia ja toimittaja Eilina Gusatinskia, mutta he jäävät nyt taustalle.
II.
Katse itsenäisyytemme alkuvuosiin
Aluksi mennään kuitenkin Timo Vihavaisen kirjaan. TV-dokumentissa
Matti Klinge käsittelee samoja asioita yleisemmällä tasolla. Hänen kantansa
sopisi ehkä paremmin alkuun, mutta käsittelen dokumentin omana
kokonaisuutenaan. Huomattavaa on, että Vihavainen viittaa kirjassaan myös
Klingen tutkimuksiin.
Vihavaisen mukaan ryssävihan voimakas nousu liittyy vuoteen
1918. Toki merkkejä vihasta oli jo aiemmin, mutta tämä katsotaan ohjelmallisen
russofobian syntyvuodeksi. Suomalaiset isänmaalliset voimat kokivat sen iskuksi
vasten kasvoja, kun sosialidemokraattinen liike turvautui avoimeen, venäläisen
esikuvan mukaiseen väkivaltaan. Se herätti monissa moraalista suuttumusta. Esimerkiksi
Santeri Alkio oli vielä vuonna 1917 hyvin asiallinen sekä venäläisiä että
sosialisteja kohtaan, mutta vuoden 1918 sodan jälkeen hänen asenteensa
venäläisiä kohtaan jyrkkenivät. Vihaa löytyi poliittisen kentän eri laidoilta.
Kansalaissodan aikoihin venäläisviha sai raakoja piirteitä.
Aseettomia ja avuttomia ihmisiä ammuttiin vähäpätöisistä syistä. Vihavainen tuo
esimerkkinä venäläisten teloitukset, joissa motiivina oli etninen tausta. Siitä
esimerkkinä Vihavainen tuo Viipurissa 1918 tapahtuneen joukkomurhan.
Samasta on kirjoittanut myös Teemu Keskisarja kirjassaan Viipuri 1918 (Siltala 2013).
Joukkomurhan järjestäneet eivät tunteneet lainkaan Viipurin monikansallista
luonnetta. Teloitettavaksi saattoi joutua hyvinkin heppoisin ja epämääräisin
perustein, mm. jos lausui sanan yksi
venäläisittäin ”juksi” (toivottavasti muistini ei tässä petä). Mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit
olivat erityisen raakoja, Keskisarja on maininnut yhden nimenkin. Vihavainen
toteaa, että uhreina saattoi olla viattomia lukiolaisia ja esimerkiksi
puolalaisia, joiden kansallisuutta teloittajat eivät saaneet selvitettyä.
Todettakoon, että olen kirjoittanut blogiini tekstin tilaisuudesta, jossa
Keskisarja on esitellyt kirjan aihetta.
1920-luvulle tultaessa puhdistuksia jatkettiin kaiken
venäläisten jättämän perinteen juurimiseksi. Vuonna 1922 perustettiin
Akateeminen Karjala-seura ja se alkoi näkymimmin julistaa pyhää vihaa
venäläisiä kohtaan. Vihavainen antaa tunnustusta Matti Klingelle, joka on hänen
mukaansa osoittanut AKS:n toiminnassa vihan roolin paitsi puolustuksen osana,
myös kansan eheyttämisessä. Kansalaissota osoitti vastapuolella olevan
yllättävän paljon voimaa ja AKS:ssa katsottiin, että se saadaan hälvenemään
vihan kautta.
Liikkeen keskeisin vaikuttaja pastori Elias Simojoki hehkutti
uskonnollissävyisesti paatoksellista vihaa. Simojoki kirjoittaa vuonna 1922 :
”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Esi-isiemme vuotaneen
veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja
raiskaajille…”
Mihail Bulgakovin romaaniin liittyvä muistomerkkki Moskovassa |
Vihavainen toteaa Simojoen tekstin ytimenä olevan sen, ryssävihaa
ei motivoitu mitenkään: ”Vihan riittäväksi syyksi esitettiin kansallisuus
sinänsä”. Kyse oli ksenofobiasta, joka
suuntautui jokaiseen venäläiseen samalla perusteella kuin natsit sittemmin
vainosivat juutalaisia. Syynä oli ”kansan synnynnäiset ja periytyvät
ominaisuudet”. (s. 209 – 211.)
Viha heijastui myös venäläisen kulttuurin asemaan Suomessa. Vihavainen selvittää tarkemmin sitä, miten
suhtautuminen Venäjän kirjallisuuden klassikkoihin muuttui. Esimerkiksi Ilmari
Kianto, Maila Talvio, V.A. Koskenniemi ja Kyösti Wilkuna olivat vielä
1900-luvun alussa venäläisen kirjallisuuden klassikkojen lumoissa.
V.A.Koskenniemi torjui jo vuonna 1912
Tolstoin Anna Kareninan ja
kehotti kääntymään kirjallisuudessa länteen.
Olen itse vastikään lukenut Martti Häikiön perusteellisen
elämäkerran Koskenniemestä ja siellä todetaan, että Hella Wuolijoen muistelmien
mukaan hän oli vielä vuonna 1906 vappumarssilla yhdessä Edvard Gyllingin ja
Otto Wille Kuusisen kanssa. On täysin
ymmärrettävää, että vastareaktiona ”hairahtumiselleen” hänen kantansa jyrkkeni.
Kyösti Wilkuna alkoi yhtäkkiä halveksia Tolstoita todeten
hänen teoksistaan puuttuvan ”synteettisiä, rakentavia elämänarvoja” ja havaiten
kirjailijan älyllisyyden vajavaisuudet. Maila Talvio teos Elämän leikki oli sen sijaan Wilkunan suosikkeja. Se sisälsi
kuvauksen siitä, miten kaikki muuttui kun siirryttiin Venäjältä rajan yli
Saksaan. (s. 212-213.)
”… kaikki oli kurjaa ja surkeaa
ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä,
kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät.”
”Sitten ylitettiin kapea joki,
muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo
ja rehellisyys.”(s. 213.)
Entä sitten autonomian ajan Venäjä-viha, oliko se 1800-luvulla
vahvaa? Vihavainen viittaa Matti Klingen kirjoituksiin, joissa hänen mukaansa
on osoitettu, ettei ”Suomen ja Venäjän suhde merkinnyt ryssävihaa, sortoa tai
itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten itsenäisen Suomen historiankirjoitus oli ollut
taipuvainen tulkitsemaan” (s. 265).
III.
Matti Klinge Suomen historiasta
Itsenäistymisen aikoihin ja sen jälkeen venäläisviha
nostatettiin kansallistunteen ja isänmaanrakkauden symboliksi. Professori Matti
Klinge aloittaa TV-dokumentissa puheenvuoronsa kertomalla, että Suomi irtautui
Venäjästä mutkattomasti. Hän tosin heti jatkaa, että kansallinen kunnia vaati
itsenäistymiselle tarinaa. Yleisen romanttisen myytin mukaisesti piti kertoa,
että Suomi oli taistellut itsenäisyydestä (”vuosisatainen unelma toteutunut,
kahleet katkottu”). Ryssävihan kultti synnytettiin verhoilemalla kansalaissodan
todellisuus hyvän ja pahan taisteluksi, länsi vastaan itä. Klingeä mukaillen
veljessodasta tehtiin vapaussota ja sille keksittiin ulkoinen syy – venäläiset.
Näin saatiin taakka pois oman kansan harteilta.
Ensimmäinen propagandistinen ele oli C.G.E. Mannerheimin
johtaman valkoisen armeijan voittoparaati 16.5.1918. Sillä haluttiin näyttää,
että aivan kuin suomalaiset olisivat itse ratkaisseet oman sisällissotansa.
Totuus häivytettiin propagandan taakse. Tosiasiassahan saksalaisten
ammattisotilaiden divisioona oli sen kätilöinyt. Haluttiin korostaa pienen
kehittymättömän valkoisen armeijan roolia. Siinä onnistuttiin järjestämällä
pienehkö paraati.
Klinge pitää tätä ihan mielekkäänä politiikkaan kuuluvana
toimintana, vaikka se toki vääristää todellisuutta.. Kaiken lisäksi kun Saksa
romahti syksyllä 1918, niin sitä enemmällä syyllä haluttiin siirtää
saksalaisten vaikutus syrjään. Näin syntynyt uusi valkoinen Suomi nähtiin
syntyneen oman toiminnan tuloksena.
Ohjelmassa todetaan, että ”todellinen venäläisviha syntyi
1920-luvulla suoranaisen lietsonnan seurauksena”. Venäläisvihasta tehtiin
yleinen mielipide, joka hyväksyttiin julkisuudessa, vaikka kyseessä oli
suoranaista rotuvihaa. Klinge esittää tulkintansa tuon ajan venäläisvihalle:
kun vihan tunteet kohdistettiin venäläisiin, niin samalla vapautettiin omat
punaiset syyllisyydestä. Se on yksi tekijä selittämään tätä ilmiötä. Punaiset
olivat ”erehtyneitä suomalaisia” ja venäläisvihaa lietsoivat ne piirit, jotka
pyrkivät integroimaan heidät Suomen kansaan.
Maaliskuussa 1921 puhkesi Kronstadtissa kapina, jonka bolševistit
tukahduttivat. Tuolloin jäätä pitkin saapui Suomeen 8 000 pakolaista.
Heihin suhtauduttiin torjuvasti: ”Heitä pidettiin alkuun loismaisina
muukalaisina ja suhtauduttiin silmiinpistävän alentavasti”. Heitä haluttiin
sijoittaa maaseudulle, mutta rotuhygienisten syiden vuoksi sitä vastustettiin.
Rotukysymys näytti siis olleen 20-luvulla hyvin pinnalla (”pelättiin
suomalaisnaisten olevan alttiita venäläismiehille”). Sosialidemokraatit
vastustivat käyttäen samaa perustelua kuin nykyisinkin on käytetty
maahanmuuttajia vastaan: venäläisten palkkaaminen laskisi yleistä ansiotasoa.
Nuiva vastaanotto saikin puolet pakolaisista palaamaan Venäjälle.
Klingen mukaan 30-luvun lopussa sävy muuttui. 20-luvun
hyökkäysmentaliteetista luovuttiin ja Neuvostoliiton sotilaallisen voiman
kasvaessa puheiden pääpaino siirtyi puolustukseen. Osasyynä oli myös Suomen
vaurastuminen ja olojen parantuminen.
Talvisodassa korostettiin suomalaisten kestävyyttä ja
sankaruutta. Jatkosodan aikoihin kyettiin Klingen mukaan myös vastustajaa
arvostamaan. Jatkosota oli kuitenkin myös valloitussota. Sen tuloksena Karjala
menetettiin, mutta kauna jäi.
Hävityn sodan jälkeen Suomessa elettiin neuvostosuuntauksen
aikaa aina 90-luvun alkuun saakka. ”Ajoittain naapurin mielistely meni niin
lipeväksi, että venäläisetkin nikottelivat”, kuvaa ohjelman toimittaja Arvo
Tuominen sodan jälkeisiä vuosia.
Presidentti Urho Kekkonen ensimmäisellä Neuvostoliiton vierailullaan vuonna 1958 |
IV.
Martti Siiralan psykoanalyysia
II maailmansodan jälkeistä aikaa on analysoinut psykiatri
Martti Siirala. Hän käyttää aika rajua retoriikkaa. Kyse on suomalaisten
patologisesta tilasta. Hänen mukaansa Suomi alistui sortajan samaistumiseen eli
sairauteen, jossa alistettu tuntee rakkauden ja palvonnan kohteita alistajaansa
kohtaan. Yhdeksi syylliseksi hän nostaa J.K. Paasikiven. Tämä keksi
”Leningradin legitiimit turvallisuusintressit”, joihin Neuvostoliitolla on
hänen mukaansa täydet oikeudet.
Mutta myös Neuvostoliitto oli sairas, mikä ilmeni
totaalisena oikean ja väärän tietämisenä sekä vainoina ja
näytösoikeudenkäynteinä. Tähän Siirala löytää vertailukohdan kirkon
historiasta. Siiralan mukaan yksilöllisessä vainoharhaisessa mielisairaudessa
on samanlaisia rakenteita ja samantyyppisestä sairaudesta kärsi myös kirkko keskiajalla.
Neuvostoliiton historia ja romahdus vertautuu noitavainoihin, jolloin kolmen
vuosisadan aikana poltettiin elävältä 200 000 naista.
Venäjällä tarvittaisiin Siiralan mukaan ”uskonpuhdistusta”
eli tilintekoa menneisyyden kanssa. Tällöin ei kuitenkaan pitäisi syyllistää
kansaa tai ihmisiä. Asia pitäisi nähdä yleisenä ihmiskuntaa riivaavana
hirmutekona. Siinä tarvittaisiin kansainvälistä solidaarisuutta, ei syyllisten
etsintää ja ulkoapäin tuomitsemista.
Mielestäni tuo Siiralan ajatus on jalo ja ymmärtävä.
Valitettavasti vielä nykyisinkin nousee jälkiviisaudessaan uhoavia tuomion enkeleitä,
jotka haluavat julistaa kostoa elämän aallossa väärin toimineille.
Siirala on itse osallistunut sotaan ja hän on tullut
muutakin kautta tunnetuksi Karjalan palauttamisvaatimuksistaan:
”Venäjä tekisi parhaan
mahdollisen palveluksen itselleen, jos se korjaisi sen edeltäjän tekemät
vääryydet, kuten Karjalan anastamisen Suomelle. Sillä Venäjän kansan
uudestisyntyminen on mahdollista vain, jos se vapautetaan menneisyyden
raskaasta perinnöstä, niistä synneistä, jotka sen entisen vallanpitäjät ja
järjestelmät tekivät.”
Siiralan mukaan Suomen pitäisi pitää asiaa kansainvälisesti
esillä ja vaatia palaamista Tarton rauhan aikaisiin rajoihin ja sen myötä Karjalan
palauttamista. Hän toivoo kuitenkin ohjelmassa suoria neuvotteluja, uhkailu ei
ole mikään vaihtoehto.
Toimittaja Arvo Tuominen tuo esiin suomalaisten kriittisen
kannan: ”Valtaosa suomalaisista ei ottaisi sitä takaisin, vaikka kultalautasella
tarjottaisiin.” Tätä näkemystä Siirala kommentoi pitäen sitä ”mitä selvimmin”
patologiana.
Ohjelmassa haastateltu liikemies Kiril Gluschkof, joka on
syntynyt Terijoella juuri ennen talvisotaa, ei hyväksy Siiralan ajatusta. Hänen
mukaansa aika on mennyt ohi. Karjala hävittiin sodassa ja se on muiden
asuttama. Nyt voimassa oleva raja on ollut maittemme välillä myös
1700-luvulla. Tarton sopimuksen mukainen
raja oli voimassa vain parikymmentä vuotta.
Minulla itselläni on suvussani side Karjalaan. Äitini oli
syntynyt Impilahdella. En ole Karjalan palauttamiseen kuitenkaan koskaan
innostunut, vaikka monet sukulaiseni ovatkin Karjala-nostalgiassaan vierailleet
useaan otteeseen lapsuutensa tai vanhempiensa lapsuuden maisemissa. En ole
nähnyt puheissa Karjalan palauttamisesta mitään realismia, ja vielä vähemmän
näen sitä nyt.
Saattoväkeä Mannerheimintien varrella Urho Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986 |
Palaan vielä Martti Siiralaan. Hän ei itse myönnä tuntevansa
vihaa venäläisiä kohtaan: ”En vihaa venäläistä ihmistä, mutta kyllä vihaan
sitä, mitä kaikkea he hyvän ohessa tekevät.” Siirala on käsitellyt laajasti
yhteisön sairastumista. Siitä voi lukea mm. täältä: http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/9070
. Aihe on laaja ja vaatisi perehtymistä.
Yhden lainauksen olen linkistä kuitenkin poiminut:
”Siiralan
mukaan yhteisö määrittelee todellisuutta ja hallitsee sitä myös muissa kuin
totalitaristisissa ääritapauksissa. Jos ihminen tai yhteisö kohoaa
todellisuuden määrittelijänä tuomarin asemaan, on kysymys todellisuuden
harhaisesta omistamisesta. Todellisuutta ei nimittäin voi pohjimmiltaan
määrittää, omistaa, saati hallita.”
V.
Ennakkoluuloja, syrjintää, prostituutiota,
asenteellisuutta
Toimittaja Arvo Tuominen toteaa:
”Kun Euroopan neuvoston alainen
rasismin ja diskriminaation ehkäisyn komitea julkisti Suomea koskevan
raporttinsa heinäkuunlopulla 2002, se oli synkkää luettavaa erityisesti
venäjänkielisen vähemmistön oalta, sillä raportin mukaan heihin kohdistuu
huomattavan paljon ennakkoluuloja ja syrjintää, joita tiedotusvälineiden
kuvaukset venäläisistä mafiana ja rikollisina yhä silloin tällöin lietsovat.”
Tämä olkoon johdantona Johan Bäckmanin osuuteen. Kuten jo
mainitsin, hän edustaa omaa sosiologista tutkimuslaitostaan. Lieköhän siinä
hänen lisäkseen ollut muita työntekijöitä? Se ei minua nyt kiinnosta. Totean,
että minussa hänen sanomisensa herättivät hymynkareen lisäksi myös ajatuksia. En
rupea häntä arvostelemaan, mutta täytyy minun sen verran lisätä, että hänen oidipaalinen
tulkintansa mustasukkaisuusfantasioineen tuntuu ainakin ensi alkuun verraten köykäiseltä.
Olen jonkin verran muokannut puhetta sopivampaan kirjalliseen muotoon.
1)
Johan Beckman Instituutin edustaja näkee suomalaisten
Venäjä-suhteessa kaksijakoisuutta ja hän lähtee sitä selittämään
Oidipus-kompleksin kautta. Suhde äiti-Venäjään on myönteinen ja suhde
isä-Venäjään on myönteinen.
Suhde Venäjän maahan, luontoon ja Venäjän inhimilliseen
puoleen, kuten kulttuuriin, ystäviin ja vieraanvaraisuuteen on myönteistä. Sen
sijaan isä-Venäjään suhde on ”äärimmäisen kielteistä”. Sitä edustaa valtio,
ideologia ja hallinto. Oidipus-kompleksissa lapsella on viha-rakkaus-suhde
vanhempiinsa. Tähän liittyy Bäckmanin sanoin ”mustasukkaisuusfantasiaa, halua
tappaa isä ja halua olla äidin kanssa”, ja alitajuisesti tällaisiin
tuntemuksiin suomalaisten suhteet Venäjään ja venäläisiin palautuvat.
2)
Siihen, miten historiassa suomalaisen yhteiskunnan kipeät kysymykset
on projisoitu Venäjään, Bäckman kertoo seuraavaa:
”Kaikki hyvät asiat projisoidaan
Suomeen ja suomalaisuuteen. Sanotaan, että Suomi on johtava maa kaikilla
aloilla. Se on teknologian kehityksessä johtava maa, se on maailman vähiten
korruptoitunut maa, Suomessa on maailman korkein lukutaito. Esitetään tällaisia
välillä epäuskottaviakin väitteitä ja sitten samalla projisoidaan kaikki
negatiiviset asiat Venäjään. Venäjä on taas maailma korruptoitunein maa. Venäjä
on teknologisesti alikehittynyt maa. … Kaikki positiiviset piirteet projisoidaan
meihin, kun taas meidän negatiiviset piirteet projisoidaan alitajuisesti Venäjään
ja venäläisiin. … Jokaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on elämässä samanlaisia
intressejä ja ongelmia. Suurin osa ihmisistä haluaa elää tasapainoista
perhe-elämää. Suurin osa ihmisistä haluaa käydä töissä ja saada siitä
kohtuullista palkkaa. Suurin osa ihmisistä haluaa tietyn perusturvallisuuden.
Tämmöiset perustekijät ovat ihan samanlaisia. On aika mahdotonta, että
venäläiset ihmisinä esimerkiksi valehtelisivat enemmän kuin suomalaiset.
Ihminen on aina ihminen ja perusluonteeltaan aina korruptoitunut, kyllä hän on
tavalla tai toisella ostettavissa. Kaikkihan käy töissä ja saa siitä palkkaa.”
3)
Suomalaisten vainoharhaisuudesta venäläisiä kohtaan on
seuraava Bäckmanin aihe. Suomalaiset näkevät hänen mukaansa venäläisten
tahtovan aina pahaa.
”Vainoharhainen tunne esiintyy
mm. silloin, kun venäläiset käyttäytyvät hyvin, silloin kun he ovat
miellyttäviä. Silloin suomalaisessa psyykessä herää ajatus siitä, että he
haluavat jotain pahaa olemalla miellyttäviä. … Se ilmenee aika monella tasolla.
Minun mielestäni voidaan puhua massapsykoosista, ilmiöstä, joka on
kollektiivinen ja koskettaa melkein kaikkia suomalaisia. Se nimenomaan vaikuttaa
ihmisten toimintaan. Se vaikuttaa siihen, että liikeyritykset pelkäävät mennä
Venäjälle, turistit pelkäävät mennä Venäjälle. Ihmiset eivät uskalla olla
venäläisten kanssa tekemisissä. Se vaikuttaa politiikkaan …, se vaikuttaa
asioiden hoitoon. Se heikentää meitä. Senhän kautta meidän käyttäytymistämme
voidaan ohjata, jos tiedetään, että me pelätään vainoharhaisesti jotain.”
Pelon taustalla Bäckman arvelee olevan talvisodan. Hänen
mielestään sen traumaattisia vaikutuksia ei ole käsitelty.
Tämän jälkeen ohjelmassa näytetään katkelma Juhani Ahon
romaaniin perustuvasta elokuvasta Juha.
Tuomisen mukaan ”viekas venäläismies viettelee suomalaisnaisen ja rehti
suomalaismies jää rannalle ruikuttamaan”. Aasinsillalla toimittaja johdattaa
aiheen 1990-luvulle, jossa asetelma on käänteinen: ”mystisen ja kevytkenkäisen
venäläisnaisen pelätään viettelevän suomalaismiehen”. Kuullaan muutama
puheenvuoro prostituutiosta. Jopa Matti Klinge sanoo siitä aiheesta
mielipiteensä, mutta se on professorismieheltä niin triviaalia puhetta, etten
siihen nyt puutu.
Arvo Tuominen osoittaa kuinka lehdistönkin asenteellisuus
paljastuu erään TV-ohjelman esittelystä (Naapurissa
asuu Natasha). Hän lainaa Helsingin
Sanomia 13.1.1995:
”Suomalaisten mielessä kytee
vaistomainen epäluulo venäläistä kohtaan. Sen ymmärtää, kun katsoo karttaa:
Venäjä on suunnaton, sekasortoinen, epätoivoinen – ja aivan liian lähellä.”
Toimittaja Tuominen löytää kirjoittajan asenteista
vainoharhaisuutta, koska sekasorto ja epätoivo eivät ole kartassa näkyviä
ominaisuuksia. Ne ovat kirjoittajan mielessä.
Tuominen nostaa esiin myös toisen jutussa olevan väitteen.
Sen mukana jutusta nousee huomaamatta pintaan suomalainen perusasenne, jonka
mukaan venäläisen naisen ominaisuuksiin kuuluu huoruus:
”Ohjelma … haluaa osallistua
keskusteluun ja osoittaa, että seinän takana asuva venäläinen nainen ei
välttämättä ole huora. Jutun mukaan siis se, että venäläinen nainen ei olekaan
prostituoitu, on poikkeuksellista ja yllättävää.”
TV-ohjelmassa näytetty lehtileike "naapurin Natashasta" |
Minusta näin nykynäkökulmasta katsoen Tuomisen jälkimmäinen
esimerkki tuntuu väkisin puserretulta.
Tuo ”virhe” on saattanut olla kirjoittajan tiedossa ja hän on sen
laittanut tekstiin puhtaasta sarkasmista. Meidän on kuitenkin vaikea sisäistää
sitä, millainen ajatuksen juoksu on ihmisillä reilut kymmenen vuotta sitten
ollut.
Kun Klingen puheen pääpaino oli venäläisen naisen
naisellisuudessa, Bäckman raapaisee asiaa syvemmältä pohtien prostituutiota ja sitä,
miksi venäläinen nainen kiinnostaa. Ensiksi hän nostaa esiin suomalaisen
yhteiskunnan latentin misogynian. Toinen näkökulma on yllättävämpi, mutta
Bäckmanin mukaan uskottavampi: suomalaisen yhteiskunnan homofobia. Hän palaa jo
edellä esitettyyn kantaan, jonka mukaan Suomessa on projisoitu omat torjutut
asiat venäläisiin.
”… Venäläisten naisten
syyttäminen prostituutiosta kertoo latentista suomalaisen yhteiskunnan
misogyniasta, naisvihasta, ja siinä jälleen kysymys on projektiosta. Halutaan
projisoida se, että syytetään näihin venäläisiin naisiin syyttämällä heitä
huoriksi. … Toinen vaihtoehto selittää tätä ilmiötä liittyy suomalaisen
yhteiskunnan homofobiaan, siihen että suomalainen yhteiskunta on homokielteinen
yhteiskunta. Ja tällaiset prostituutiofantasiat (jossa venäläiset naiset
kuvitellaan prostituoiduiksi) … liittyvät torjuttuun homoseksuaalisuuteen siinä
mielessä, että yhteiskunnassa, jossa on homofobiaa ja jossa homoseksuaalisuus
on hyvin voimakkaasti torjuttua, niin siellä kiinnostus prostituutioon on hyvin
voimakasta. Se ilmenee julkisena keskusteluna ja tällaisina syytöksinä. Se liittyy
siihen, että prostituoitu edustaa symbolisesti miehen välillistä seksuaalista
yhteyttä muihin miehiin, koska hän on lukemattomien miesten kanssa. Ja itse
asiassa venäläisistä prostituoiduista kiinnostunutta henkilöä kiinnostaakin
oikeastaan nämä miehet. Näin ollen suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun
hyvin voimakas kiinnostus venäläisiin prostituoituihin heijastelee latenttia
homoseksuaalisuutta, sitä että etsitään homoseksuaalista kontaktia näiden
fantasioiden kautta. Tämä on villi ja radikaali selitys, mutta ainoa todella
uskottava, koska psyyke toimi näissä asioissa juuri tällä tavalla.”
Seuraavaksi esitellään käytännön esimerkkejä ylilyönneistä,
joihin monet kaupat sortuivat 90-luvun alkuvuosina.
Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 14.8. 1992: Itäturisteista riesaa kauppiaille.
Jutussa kerrotaan kuinka venäjänkielisten asiakkaiden määrää oli alettu
rajoittaa varkauksien pelossa ja kauppojen oville oli ilmestynyt
venäjänkielisiä ilmoituksia tyyliin ”vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Erään
kauppiaan kertoman mukaan muut asiakkaat hyväksyivät sen 99-prosenttisesti. Vilautellaan
myös juristi Martin Scheininin kantaa, jonka mukaan on rikos vedota
venäläisyyteen.
Kiril Gluschkof kertoo esimerkin omasta lähikaupastaan,
jossa ilmestyi vastaava venäjänkielinen ilmoitus. Hän piti sitä loukkaavana ja
vaati ilmoitusta julkaistavaksi kaikille tärkeimmillä kielillä. Hän toteaa,
että sen jälkeen ilmoitus poistettiin välittömästi.
VI.
Asenteet muuttuvat
Lopuksi nostetaan esille Suomelle kipeä asia, kun 60-luvun lopulla
suomalaiset muuttivat joukolla Ruotsiin ja saivat osakseen ylenkatsetta ja
halveksuntaa.
Matti Klinge toteaa, että ruotsalaisten suhtautuminen
suomalaisiin on sittemmin parantunut merkittävästi ”Suomen vaurastumisen ja
Suomen Eurooppa-politiikan myötä”. Ylenkatse ja halveksunta johtuivat siitä,
että ruotsalaiset olivat paljon vauraampia ja Klingen mukaan myös
sivistyneempiä monissa asioissa.
Tähän samaan yhteyteen Klinge tuo myös suomalaisten
suhtautumisen Viroon ja virolaisiin, joka oli selkeästi tullut kypsemmäksi. Suomalaiset ovat Klingen mukaan alkaneet
huomata, että virolaiset pärjäävät aika hienosti ja että siellä on aika paljon
sivistystä ja traditiota. Kunnioitus virolaisia kohtaan Klingen mukaan nousee
samanaikaisesti, kun heidän yhteiskuntaelämänsä kehittyy ja talous kohenee.
Taloudella, elintasolla ja yhteiskunnan kehityksellä on siis
ohjelman mukaan tärkeä merkitys asenteisiin.
Arvo Tuominen toteaa lopuksi tilanteen kehittyneen
kymmenessä vuodessa niin hyväksi, että ”nykyisin useat myymälät tarjoavat jopa
palvelua venäjäksi”. Samana ajanjaksona venäläiset ovat tosin vaurastuneet
merkittävästi.
Lainataan vähän myös toimittaja Eilina Gusatinskia:
”Se olisi surullista, jos olisi
pelkästään rahasta kysymys. Sanotaan paljon, että tarvitaan työvoimaa, että
kohta ei ole ketään hoitamassa ikääntyviä suomalaisia. Tuskin venäläiset tulee
tänne, jos ilmapiiri ei muutu.”
Gusatinskin sanat tuosta ilmapiiristä voitaisiin kohdistaa
tähän päivään.
VII.
Lopuksi: omia kommenttejani
Ohjelman esittämä kuva 90-luvun Suomesta on hyvin tuttu. Minun
muistikuvani menevät 80-luvun loppupuolelle, kun Neuvostoliitosta alettiin yhä
vapaammin matkustaa länteen ja myös Suomessa turistien määrä alkoi huimasti
kasvaa. Muistan todella hyvin, kuinka Turussa haluttiin kieltää Neuvostoliitosta
tulevien turistiryhmien oikeus yöpyä jossakin kaupungin laatuhotellissa, koska
niiden mukana hotelliin jää mahorkan lemu. Lisäksi muistan ongelmat, kaupoissa,
kun tavaraa alkoi hävitä ja seinille tuli venäjänkielisiä ilmoituksia ja
kylttejä tyyliin ”Vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Neuvostoturistit eivät
olleet vielä tottuneet itsepalvelumyymälöihin ja suhteelliseen vapauteen.
Varkaudet oli kyllä ongelma, mutta hyvin hanakasti kansan keskuudessa jutut
alkoivat kiertää ja mielellään sorruttiin myös liioitteluun. WC-hygienia
julkisissa tiloissa oli myös vastenmielinen ongelma, josta venäläisviha sai
kipinää pesäänsä.
Yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Se taisi tapahtua
aivan 80-luvun lopulla. Eräs Suomessa työtehtävissä ollut venäläinen akateeminen
nainen poikkesi työpaikalta lähdettyään erääseen markettiin. Hänellä oli
olkalaukussa kotiin viemisenään sokeripaketti, jonka hän oli saanut muuta
kautta. Hän ei tullut kauppaan mennessään ajatelleeksi, että siitä voi tulla poistuessa
ongelmia. Työvuorossa ollut naisvartija kiinnitti huomiota selkeästi venäläisen
näköiseen, vilkkaasti liikkuvaan naiseen. Sattui vielä niin, että hän poistui
kaupasta ilman ostoksia, koska ei ollut löytänyt kaupasta etsimäänsä tuotetta. Vartija
käyttäytyi töykeästi ja suoranaisesti nöyryytti kielitaidotonta, oman arvonsa
tuntevaa rouvaa. Sen verran tämä sai selvitettyä, että kaupasta soitettiin
rouvan antamaan numeroon työpaikalle. Satuin olemaan paikalla ja menin hänelle
avuksi. Vartijanaisen silmissä kiilui
voitonriemu ja itsevarma viha. Tunsin rouvan rehellistäkin rehellisemmäksi,
mutta sen vakuuttaminen ei tuntunut menevän vartijaan millään perille. Pelkkä
kuvitelma varastetusta sokeripaketista tuntui olevan tälle tärkeääkin tärkeämpi
asia. Jotenkin asia saatiin selvitettyä, mutta vielä piti rouvan työpaikan
johtajaankin ottaa yhteyttä. Jos asia olisi mennyt poliisille asti edes
ilmoituksena, olisi siitä voinut olla rouvalle ikäviä seurauksia. Tämän jälkeen
rouvan suhde ystävällisinä pitämiinsä suomalaisiin muuttui. Katkeruus jäi pintaan pitkäksi aikaa.
Tämänkaltainen epäkohtelias käytös suomalaisten taholta
muuttui kyllä verraten pian. Myös myymälöiden vartijat opetettiin hyviin
käytöstapoihin. Alettiin ymmärtää, että kyseessä saattoi olla erehdys, vaikka
epäilty olisikin ollut Venäjältä. Elettiin jo 2000-lukua, kun moskovalainen
ystäväni oli luonani vierailulla. Poikkesimme kerran Anttilaan ja jo sisään
mennessämme hälytyssummeri alkoi ilman aikojaan piipata. Jätimme menemättä.
Vanhat muistot tulivat mieleen ja pelkäsin, että vieraani laukku tarkistetaan. Olimme
jo poistumassa, kun verkkaisesti kävellyt vartija tuli luoksemme. Ei ollut
vihaa missään, eivät silmät kiiluneet. Hän totesi vain, että hälytin toimii
joskus liian herkästi. Onneksi ei tullut mitään tarkastusta, joka olisi voinut
olla epäkohtelias ele. Syy hälytykseen oli vieraani laukussa ollut arvokas
videokamera, jota olimme vähän aikaa aikaisemmin kotonani ihailleet. Aika oli
muuttunut, 80-luvun lopun patologinen tila oli jäänyt jo taakse ja ihmiset
osattiin kohdata ihmisinä kansallisuudesta huolimatta. Syynä omaan
varovaisuuteeni oli pääosin se, että olin lähes koko 90-luvun asunut ulkomailla
ja joissakin asioissa tunsin kotimaani itselleni jopa vieraaksi.
Minulle vuosituhannen vaihteen aika on hyvin mielessä.
Silloin kärjistys oli jo hieman laantunut, mutta tavallisen kansan asenteet
eivät. Asustelin silloin Moskovassa ja suunnittelin, että tarjoan muutamalle
lehdelle kolumnejani Moskovan ja Venäjän kysymyksistä ja elämästä. Luovuin
kuitenkin asiasta, koska tajusin, että Venäjän demonisointi oli edelleen
vahvasti pinnalla. Ihmiset ja lehdistä janoavat vain konflikteja ja kielteisiä
asioita. Jos olisin kirjoittanut myönteistä, olisin saanut osakseni ”ryssän”
leiman ja paljon ylenkatsetta. Eikä tietenkään mikään lehti olisi juttujani
välttämättä edes julkaissut. En olisi voinut kirjoittaa vapaasti, olisi pitänyt
keksiä lehtiin sopivia aiheita ja värkätä jotain negatiivista painotusta
asioihin kuin asioihin. Ja minä kun olisin lähtenyt liikkeelle silkasta
uteliaisuudesta, halusta tutustua ihmisten todelliseen elämään, turhat
valittelut unohtaen.
Haluan vielä kommentoida tuota Gusatinskin yllä olevaa
lausuma, jossa hän viittaa että venäläisiä tarvittaisiin hoitamassa suomalaisia
vanhuksia.
Venäläisiä tuli paljon 90-luvun alussa Suomeen ja heille
luvattiin työpaikkoja juuri suurten ikäluokkien eläkkeelle menon johdosta,
juuri hoitoalalta. Taisi olla 2000-luvun alkuvuosina, kun olin eräässä
keskustelutilaisuudessa, jossa aiheena oli maahanmuuttajien kotoutuminen.
Tuolloin somali- ja afrikkalaisinvaasio ei ollut vielä alkanut. Eräs Venäjältä
Suomeen muuttanut rouva – todennäköisesti inkeriläistaustainen – kysyi, milloin
he oikeastaan pääsevät maksamaan takaisin sitä taloudellista hyvää, mitä he
ovat Suomelta saaneet. Hän oli asunut Suomessa yli kymmenen vuotta. Hän oli
nauttinut yhteiskunnan tukia, häntä oli koulutettu. Vakituista työtä ei
ollut. Tämä tilaisuus avasi minun
silmiäni. Kyllä Venäjältä ja Neuvostoliitosta saapui ihmisiä, jotka halusivat
tehdä työtä ja integroitua yhteiskuntaan. He olivat kuitenkin jääneet
ulkopuolisiksi ja ainakin osin syrjäytyneet.
Segregaatio oli alullaan jo silloin.
Iltapäivälehtien lööppejä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti