Venäjä-vihasta

I.                    Johdannoksi

Aiheenani on Venäjä-viha, mutta liikun menneissä vuosissa enkä paneudu tämän päivän propagandasotaan. Otsikossa voisi olla sana ”ryssäviha”, mutta sen verran kaihdan tuota r-sanaa, etten viitsinyt laittaa sitä niin näkyvälle paikalle.

Juttuni perustana on vuonna 2004 yleisradiossa näytetty suomalaisten Venäjä-vihaa käsittelevä Arvo Tuomisen toimittama dokumenttielokuva (Ykkösdokumentti, YLE 2004), jossa haastatelleen mm. psykoanalyytikko Martti Siiralaa, professori Matti Klingeä sekä tällä kertaa sosiologina ja oman tutkimuslaitoksensa johtajana esiintyvää Johan Bäckmania (Johan Beckman Institute). Kyllähän nykysilmin katsottuna ohjelma tuntuu vanhentuneelta, mutta saattaa se antaa ajattelun aihetta edelleenkin. Ainakin siitä saa tervettä vertailukohtaa. Lopussa palaan myös omiin kokemuksiini aina 80-luvulta lähtien.

Käsittelen juttuni alkuosassa myös Timo Vihavaisen aihetta sivuavaa kirjaa (Ryssäviha. Venäjän-pelon historia. Minerva 2013). Varsin ansiokkaasti siinä Suomen historian mustia vuosia käsitellään. Kirjassa ei pitäydytä pelkästään Suomen asioissa. Tekijä toteaa, että Venäjä-vihaa on ilmennyt maan kaikissa naapurivaltioissa eikä hän halua pitää sitä Suomelle tyypillisenä. Itse aion käsitellä Vihavaisen selvitystä kansalaissodan ja 20-luvun alun ryssävihasta. Nykypäiväänkin hän viittaa ja tuntuu mielestäni vähättelevän nykyisin Venäjä-vihan merkitystä. Seuraavassa lainauksessa hän sortuu kummaan kaunopuheisuuteen, mutta onneksi sitä ei ole liikaa:

”Ei ole liioittelua sanoa, että Venäjä on aikojen kuluessa koettu vaarana ja uhkana kaikissa sen naapurimaissa. Suomen ja Venäjän suhteet ovat kuitenkin olleet pitkiä aikoja suorastaan idylliset. Muilla Venäjän naapureilla ei ole tällaista perintöä. Se elää vielä sekä meillä että Venäjällä. Me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät meistä.” (s. 310.)

Pietarissa Iisakin kirkon liepeillä sijaitsevan kissakahvilan edustalla otettu kuva 

Jokaisella vähintään keski-ikään jo yltäneellä on varmasti muistoja siitä, miten venäläisiin ja neukkuihin on eri vaiheessa suhtauduttu. Nyttemmin varmasti jokainen tajuaa ne selkeät ylilyönnit, joihin me kaikki olemme joskus sortuneet. Näitä Tuomisen dokkarissa myös sivutaan. Jos haluaa tutustua 70-luvun alun tapaan käsitellä Venäjä-vihaa, niin voi mennä Yleisradion Elävään arkistoon ja etsiä sieltä käsiinsä Hannu Taanilan ja Timo Hämäläisen ohjelman Ryssäviha ja Neuvostoliiton vastaisuus vuodelta 1972 (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/ryssaviha-ja-neuvostoliiton-vastaisuus). Siinä yhtenä haastateltavana on professori Matti Klinge, sama henkilö joka on myös noin 30 vuotta myöhemmin tehdyssä Tuomisen ohjelmassa. Minulta ohjelman seuraaminen jäi reiluun puoleen väliin, mutta ehkä on asiasta kiinnostuneita, jotka jaksavat katsoa sen loppuun asti.

Hieman sarkastisesti nostan sieltä esiin yhden näkökulman, jonka olen poiminut eräästä haastattelusta. Puhujana on kommunisti, vakaumuksensa takia vankilassa istunut Elli Parkkari:

”Kauppa on erittäin tärkeää. Kaikkihan tietävät, että meidän metalliteollisuus on kehittynyt Neuvostoliiton turvin.  Se tietää suomelle työtä ja leipää ja porvaristollekin se tietää tilauksia.”

Parkkari mainitsee siinä omaan tyyliinsä vanhan, aikanaan usein toistetun faktan idänkaupan merkityksestä Suomelle, mutta tällainenkin viisaus saatetaan nykymenossa unohtaa. 

Miksi ylipäänsä olen nyt kaivanut esiin 11 vuotta vanhan TV-ohjelman, jossa puhutaan edelleen ajankohtaisesta aiheesta, mutta nykyhetkellemme vierain sanakääntein? Ensiksikin aihe on minulle tärkeä, kutsuisin sitä nyttemmin jopa kipeäksi. Tämä ohjelma tuli sattumalta vastaan löydettyäni vintiltä vanhoja VHS-kasetteja, johon olin senkin aikoinani nauhoittanut. Kun nykyisin keskustelu aiheesta on lipunut minulle vieraaseen suuntaan, niin ajattelin näyttää, miten vielä reilut kymmenen vuotta sitten asiasta puhuttiin. Lisäksi ohjelma kiinnosti minua sen muistoarvonsakin vuoksi.  Palauttaessani mieleen omia kokemuksiani rupeaa muistelemaan, kuinka kaksijakoisesti Neuvostoliittoon ja Venäjään on suhtauduttu. Esimerkiksi omassa uskonnollismielisessä lapsuudenkodissa Neuvostoliiton ateistisena maana ajateltiin olevan paholaisen asialla, toisaalta nähtiin tärkeäksi pitää maahan hyviä suhteita, sillä olihan se naapurimme, joka oli parasta pitää rauhallisena.  

 Ja nykypäivän tilanne on ihan omassa luokassaan. Olen kehityksestä harmissani ja ihmettelen, kuinka helposti lähipiirissänikin provosoidutaan Venäjästä ja propagandistisen uutisoinnin takia sen koetaan uhkaavan turvallisuuttamme. Paljoakaan emme näköjään ole oppineet. Eräitä näistä ohjelman tulkinnoista olisi vaikea liittää tähän päivään. Puheet Karjalan palauttamisesta ovat alkaneet jo unohtua.  Eikä taida psykoanalyyttinen näkemystapakaan enää purra.

Jotkut ohjelman väittämät voivat herättää hilpeyttä. Eri aikakautena keskustelu Venäjästä saa yllättäviä painotuksia. Se osaltaan osoittaa meidän traumaattisuutemme venäläisyyttä kohtaan. 

TV-ohjelmaa käsitellessäni jaa katsauksen lähinnä kolmeen osaan: Suomen historiaan liittyvä osuus (Matti Klinge), psykoanalyytikon näkemys (Martti Siirala), sosiologinen ja sosiopsykologinen näkemys (Johan Bäckman). Bäckmanin näkökulmat olivat yllättäviä. Vaikka hän sosiologisen tutkimuslaitoksen johtajana esiintyessään saattaakin puhua suuremmalla suulla, kuin tosiasiassa on, hän tuo kuitenkin esille sangen mielenkiintoisia asioita, joita kannattaa pohtia vaikka näkemykset saattavat myös hymyilyttää. Lisäksi ohjelmassa haastatelleen Suomen venäläistä, Terijoella 30-luvun lopulla syntynyttä Kiril Gluschkofia ja toimittaja Eilina Gusatinskia, mutta he jäävät nyt taustalle.

II.                  Katse itsenäisyytemme alkuvuosiin

Aluksi mennään kuitenkin Timo Vihavaisen kirjaan. TV-dokumentissa Matti Klinge käsittelee samoja asioita yleisemmällä tasolla. Hänen kantansa sopisi ehkä paremmin alkuun, mutta käsittelen dokumentin omana kokonaisuutenaan. Huomattavaa on, että Vihavainen viittaa kirjassaan myös Klingen tutkimuksiin.

Vihavaisen mukaan ryssävihan voimakas nousu liittyy vuoteen 1918. Toki merkkejä vihasta oli jo aiemmin, mutta tämä katsotaan ohjelmallisen russofobian syntyvuodeksi. Suomalaiset isänmaalliset voimat kokivat sen iskuksi vasten kasvoja, kun sosialidemokraattinen liike turvautui avoimeen, venäläisen esikuvan mukaiseen väkivaltaan. Se herätti monissa moraalista suuttumusta. Esimerkiksi Santeri Alkio oli vielä vuonna 1917 hyvin asiallinen sekä venäläisiä että sosialisteja kohtaan, mutta vuoden 1918 sodan jälkeen hänen asenteensa venäläisiä kohtaan jyrkkenivät. Vihaa löytyi poliittisen kentän eri laidoilta.

Kansalaissodan aikoihin venäläisviha sai raakoja piirteitä. Aseettomia ja avuttomia ihmisiä ammuttiin vähäpätöisistä syistä. Vihavainen tuo esimerkkinä venäläisten teloitukset, joissa motiivina oli etninen tausta. Siitä esimerkkinä Vihavainen tuo Viipurissa 1918 tapahtuneen joukkomurhan.

Samasta on kirjoittanut myös Teemu Keskisarja kirjassaan Viipuri 1918 (Siltala 2013). Joukkomurhan järjestäneet eivät tunteneet lainkaan Viipurin monikansallista luonnetta. Teloitettavaksi saattoi joutua hyvinkin heppoisin ja epämääräisin perustein, mm. jos lausui sanan yksi venäläisittäin ”juksi” (toivottavasti muistini ei tässä petä).  Mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit olivat erityisen raakoja, Keskisarja on maininnut yhden nimenkin. Vihavainen toteaa, että uhreina saattoi olla viattomia lukiolaisia ja esimerkiksi puolalaisia, joiden kansallisuutta teloittajat eivät saaneet selvitettyä. Todettakoon, että olen kirjoittanut blogiini tekstin tilaisuudesta, jossa Keskisarja on esitellyt kirjan aihetta.

1920-luvulle tultaessa puhdistuksia jatkettiin kaiken venäläisten jättämän perinteen juurimiseksi. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura ja se alkoi näkymimmin julistaa pyhää vihaa venäläisiä kohtaan. Vihavainen antaa tunnustusta Matti Klingelle, joka on hänen mukaansa osoittanut AKS:n toiminnassa vihan roolin paitsi puolustuksen osana, myös kansan eheyttämisessä. Kansalaissota osoitti vastapuolella olevan yllättävän paljon voimaa ja AKS:ssa katsottiin, että se saadaan hälvenemään vihan kautta.

Liikkeen keskeisin vaikuttaja pastori Elias Simojoki hehkutti uskonnollissävyisesti paatoksellista vihaa. Simojoki kirjoittaa vuonna 1922 : ”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille…”

Mihail Bulgakovin romaaniin liittyvä muistomerkkki Moskovassa

Vihavainen toteaa Simojoen tekstin ytimenä olevan sen, ryssävihaa ei motivoitu mitenkään: ”Vihan riittäväksi syyksi esitettiin kansallisuus sinänsä”.  Kyse oli ksenofobiasta, joka suuntautui jokaiseen venäläiseen samalla perusteella kuin natsit sittemmin vainosivat juutalaisia. Syynä oli ”kansan synnynnäiset ja periytyvät ominaisuudet”. (s. 209 – 211.)

Viha heijastui myös venäläisen kulttuurin asemaan Suomessa.  Vihavainen selvittää tarkemmin sitä, miten suhtautuminen Venäjän kirjallisuuden klassikkoihin muuttui. Esimerkiksi Ilmari Kianto, Maila Talvio, V.A. Koskenniemi ja Kyösti Wilkuna olivat vielä 1900-luvun alussa venäläisen kirjallisuuden klassikkojen lumoissa. V.A.Koskenniemi torjui jo vuonna 1912  Tolstoin Anna Kareninan ja kehotti kääntymään kirjallisuudessa länteen.

Olen itse vastikään lukenut Martti Häikiön perusteellisen elämäkerran Koskenniemestä ja siellä todetaan, että Hella Wuolijoen muistelmien mukaan hän oli vielä vuonna 1906 vappumarssilla yhdessä Edvard Gyllingin ja Otto Wille Kuusisen kanssa.  On täysin ymmärrettävää, että vastareaktiona ”hairahtumiselleen” hänen kantansa jyrkkeni.

Kyösti Wilkuna alkoi yhtäkkiä halveksia Tolstoita todeten hänen teoksistaan puuttuvan ”synteettisiä, rakentavia elämänarvoja” ja havaiten kirjailijan älyllisyyden vajavaisuudet. Maila Talvio teos Elämän leikki oli sen sijaan Wilkunan suosikkeja. Se sisälsi kuvauksen siitä, miten kaikki muuttui kun siirryttiin Venäjältä rajan yli Saksaan.  (s. 212-213.)

”… kaikki oli kurjaa ja surkeaa ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät.”

”Sitten ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys.”(s. 213.)

Entä sitten autonomian ajan Venäjä-viha, oliko se 1800-luvulla vahvaa? Vihavainen viittaa Matti Klingen kirjoituksiin, joissa hänen mukaansa on osoitettu, ettei ”Suomen ja Venäjän suhde merkinnyt ryssävihaa, sortoa tai itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten itsenäisen Suomen historiankirjoitus oli ollut taipuvainen tulkitsemaan” (s. 265).

III.                Matti Klinge Suomen historiasta

Itsenäistymisen aikoihin ja sen jälkeen venäläisviha nostatettiin kansallistunteen ja isänmaanrakkauden symboliksi. Professori Matti Klinge aloittaa TV-dokumentissa puheenvuoronsa kertomalla, että Suomi irtautui Venäjästä mutkattomasti. Hän tosin heti jatkaa, että kansallinen kunnia vaati itsenäistymiselle tarinaa. Yleisen romanttisen myytin mukaisesti piti kertoa, että Suomi oli taistellut itsenäisyydestä (”vuosisatainen unelma toteutunut, kahleet katkottu”). Ryssävihan kultti synnytettiin verhoilemalla kansalaissodan todellisuus hyvän ja pahan taisteluksi, länsi vastaan itä. Klingeä mukaillen veljessodasta tehtiin vapaussota ja sille keksittiin ulkoinen syy – venäläiset. Näin saatiin taakka pois oman kansan harteilta.

Ensimmäinen propagandistinen ele oli C.G.E. Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voittoparaati 16.5.1918. Sillä haluttiin näyttää, että aivan kuin suomalaiset olisivat itse ratkaisseet oman sisällissotansa. Totuus häivytettiin propagandan taakse. Tosiasiassahan saksalaisten ammattisotilaiden divisioona oli sen kätilöinyt. Haluttiin korostaa pienen kehittymättömän valkoisen armeijan roolia. Siinä onnistuttiin järjestämällä pienehkö paraati.

Klinge pitää tätä ihan mielekkäänä politiikkaan kuuluvana toimintana, vaikka se toki vääristää todellisuutta.. Kaiken lisäksi kun Saksa romahti syksyllä 1918, niin sitä enemmällä syyllä haluttiin siirtää saksalaisten vaikutus syrjään. Näin syntynyt uusi valkoinen Suomi nähtiin syntyneen oman toiminnan tuloksena.

Ohjelmassa todetaan, että ”todellinen venäläisviha syntyi 1920-luvulla suoranaisen lietsonnan seurauksena”. Venäläisvihasta tehtiin yleinen mielipide, joka hyväksyttiin julkisuudessa, vaikka kyseessä oli suoranaista rotuvihaa. Klinge esittää tulkintansa tuon ajan venäläisvihalle: kun vihan tunteet kohdistettiin venäläisiin, niin samalla vapautettiin omat punaiset syyllisyydestä. Se on yksi tekijä selittämään tätä ilmiötä. Punaiset olivat ”erehtyneitä suomalaisia” ja venäläisvihaa lietsoivat ne piirit, jotka pyrkivät integroimaan heidät Suomen kansaan.

Maaliskuussa 1921 puhkesi Kronstadtissa kapina, jonka bolševistit tukahduttivat. Tuolloin jäätä pitkin saapui Suomeen 8 000 pakolaista. Heihin suhtauduttiin torjuvasti: ”Heitä pidettiin alkuun loismaisina muukalaisina ja suhtauduttiin silmiinpistävän alentavasti”. Heitä haluttiin sijoittaa maaseudulle, mutta rotuhygienisten syiden vuoksi sitä vastustettiin. Rotukysymys näytti siis olleen 20-luvulla hyvin pinnalla (”pelättiin suomalaisnaisten olevan alttiita venäläismiehille”). Sosialidemokraatit vastustivat käyttäen samaa perustelua kuin nykyisinkin on käytetty maahanmuuttajia vastaan: venäläisten palkkaaminen laskisi yleistä ansiotasoa. Nuiva vastaanotto saikin puolet pakolaisista palaamaan Venäjälle.

Klingen mukaan 30-luvun lopussa sävy muuttui. 20-luvun hyökkäysmentaliteetista luovuttiin ja Neuvostoliiton sotilaallisen voiman kasvaessa puheiden pääpaino siirtyi puolustukseen. Osasyynä oli myös Suomen vaurastuminen ja olojen parantuminen. 

Talvisodassa korostettiin suomalaisten kestävyyttä ja sankaruutta. Jatkosodan aikoihin kyettiin Klingen mukaan myös vastustajaa arvostamaan. Jatkosota oli kuitenkin myös valloitussota. Sen tuloksena Karjala menetettiin, mutta kauna jäi.

Hävityn sodan jälkeen Suomessa elettiin neuvostosuuntauksen aikaa aina 90-luvun alkuun saakka. ”Ajoittain naapurin mielistely meni niin lipeväksi, että venäläisetkin nikottelivat”, kuvaa ohjelman toimittaja Arvo Tuominen sodan jälkeisiä vuosia.

Presidentti Urho Kekkonen ensimmäisellä Neuvostoliiton vierailullaan vuonna 1958

IV.                Martti Siiralan psykoanalyysia

II maailmansodan jälkeistä aikaa on analysoinut psykiatri Martti Siirala. Hän käyttää aika rajua retoriikkaa. Kyse on suomalaisten patologisesta tilasta. Hänen mukaansa Suomi alistui sortajan samaistumiseen eli sairauteen, jossa alistettu tuntee rakkauden ja palvonnan kohteita alistajaansa kohtaan. Yhdeksi syylliseksi hän nostaa J.K. Paasikiven. Tämä keksi ”Leningradin legitiimit turvallisuusintressit”, joihin Neuvostoliitolla on hänen mukaansa täydet oikeudet.

Mutta myös Neuvostoliitto oli sairas, mikä ilmeni totaalisena oikean ja väärän tietämisenä sekä vainoina ja näytösoikeudenkäynteinä. Tähän Siirala löytää vertailukohdan kirkon historiasta. Siiralan mukaan yksilöllisessä vainoharhaisessa mielisairaudessa on samanlaisia rakenteita ja samantyyppisestä sairaudesta kärsi myös kirkko keskiajalla. Neuvostoliiton historia ja romahdus vertautuu noitavainoihin, jolloin kolmen vuosisadan aikana poltettiin elävältä 200 000 naista.

Venäjällä tarvittaisiin Siiralan mukaan ”uskonpuhdistusta” eli tilintekoa menneisyyden kanssa. Tällöin ei kuitenkaan pitäisi syyllistää kansaa tai ihmisiä. Asia pitäisi nähdä yleisenä ihmiskuntaa riivaavana hirmutekona. Siinä tarvittaisiin kansainvälistä solidaarisuutta, ei syyllisten etsintää ja ulkoapäin tuomitsemista.

Mielestäni tuo Siiralan ajatus on jalo ja ymmärtävä. Valitettavasti vielä nykyisinkin nousee jälkiviisaudessaan uhoavia tuomion enkeleitä, jotka haluavat julistaa kostoa elämän aallossa väärin toimineille.

Siirala on itse osallistunut sotaan ja hän on tullut muutakin kautta tunnetuksi Karjalan palauttamisvaatimuksistaan:

”Venäjä tekisi parhaan mahdollisen palveluksen itselleen, jos se korjaisi sen edeltäjän tekemät vääryydet, kuten Karjalan anastamisen Suomelle. Sillä Venäjän kansan uudestisyntyminen on mahdollista vain, jos se vapautetaan menneisyyden raskaasta perinnöstä, niistä synneistä, jotka sen entisen vallanpitäjät ja järjestelmät tekivät.”

Siiralan mukaan Suomen pitäisi pitää asiaa kansainvälisesti esillä ja vaatia palaamista Tarton rauhan aikaisiin rajoihin ja sen myötä Karjalan palauttamista. Hän toivoo kuitenkin ohjelmassa suoria neuvotteluja, uhkailu ei ole mikään vaihtoehto.

Toimittaja Arvo Tuominen tuo esiin suomalaisten kriittisen kannan: ”Valtaosa suomalaisista ei ottaisi sitä takaisin, vaikka kultalautasella tarjottaisiin.” Tätä näkemystä Siirala kommentoi pitäen sitä ”mitä selvimmin” patologiana.

Ohjelmassa haastateltu liikemies Kiril Gluschkof, joka on syntynyt Terijoella juuri ennen talvisotaa, ei hyväksy Siiralan ajatusta. Hänen mukaansa aika on mennyt ohi. Karjala hävittiin sodassa ja se on muiden asuttama. Nyt voimassa oleva raja on ollut maittemme välillä myös 1700-luvulla.  Tarton sopimuksen mukainen raja oli voimassa vain parikymmentä vuotta.

Minulla itselläni on suvussani side Karjalaan. Äitini oli syntynyt Impilahdella. En ole Karjalan palauttamiseen kuitenkaan koskaan innostunut, vaikka monet sukulaiseni ovatkin Karjala-nostalgiassaan vierailleet useaan otteeseen lapsuutensa tai vanhempiensa lapsuuden maisemissa. En ole nähnyt puheissa Karjalan palauttamisesta mitään realismia, ja vielä vähemmän näen sitä nyt.

Saattoväkeä Mannerheimintien varrella Urho Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986

Palaan vielä Martti Siiralaan. Hän ei itse myönnä tuntevansa vihaa venäläisiä kohtaan: ”En vihaa venäläistä ihmistä, mutta kyllä vihaan sitä, mitä kaikkea he hyvän ohessa tekevät.” Siirala on käsitellyt laajasti yhteisön sairastumista. Siitä voi lukea mm. täältä: http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/9070 .  Aihe on laaja ja vaatisi perehtymistä. Yhden lainauksen olen linkistä kuitenkin poiminut:

”Siiralan mukaan yhteisö määrittelee todellisuutta ja hallitsee sitä myös muissa kuin totalitaristisissa ääritapauksissa. Jos ihminen tai yhteisö kohoaa todellisuuden määrittelijänä tuomarin asemaan, on kysymys todellisuuden harhaisesta omistamisesta. Todellisuutta ei nimittäin voi pohjimmiltaan määrittää, omistaa, saati hallita.”

 

Muistokirjoitus Urho Kekkosesta Kotimaa-lehdessä 1986

V.                  Ennakkoluuloja, syrjintää, prostituutiota, asenteellisuutta

Toimittaja Arvo Tuominen toteaa:

”Kun Euroopan neuvoston alainen rasismin ja diskriminaation ehkäisyn komitea julkisti Suomea koskevan raporttinsa heinäkuunlopulla 2002, se oli synkkää luettavaa erityisesti venäjänkielisen vähemmistön oalta, sillä raportin mukaan heihin kohdistuu huomattavan paljon ennakkoluuloja ja syrjintää, joita tiedotusvälineiden kuvaukset venäläisistä mafiana ja rikollisina yhä silloin tällöin lietsovat.”

Tämä olkoon johdantona Johan Bäckmanin osuuteen. Kuten jo mainitsin, hän edustaa omaa sosiologista tutkimuslaitostaan. Lieköhän siinä hänen lisäkseen ollut muita työntekijöitä? Se ei minua nyt kiinnosta. Totean, että minussa hänen sanomisensa herättivät hymynkareen lisäksi myös ajatuksia. En rupea häntä arvostelemaan, mutta täytyy minun sen verran lisätä, että hänen oidipaalinen tulkintansa mustasukkaisuusfantasioineen tuntuu ainakin ensi alkuun verraten köykäiseltä. Olen jonkin verran muokannut puhetta sopivampaan kirjalliseen muotoon.

1)

Johan Beckman Instituutin edustaja näkee suomalaisten Venäjä-suhteessa kaksijakoisuutta ja hän lähtee sitä selittämään Oidipus-kompleksin kautta. Suhde äiti-Venäjään on myönteinen ja suhde isä-Venäjään on myönteinen.

Suhde Venäjän maahan, luontoon ja Venäjän inhimilliseen puoleen, kuten kulttuuriin, ystäviin ja vieraanvaraisuuteen on myönteistä. Sen sijaan isä-Venäjään suhde on ”äärimmäisen kielteistä”. Sitä edustaa valtio, ideologia ja hallinto. Oidipus-kompleksissa lapsella on viha-rakkaus-suhde vanhempiinsa. Tähän liittyy Bäckmanin sanoin ”mustasukkaisuusfantasiaa, halua tappaa isä ja halua olla äidin kanssa”, ja alitajuisesti tällaisiin tuntemuksiin suomalaisten suhteet Venäjään ja venäläisiin palautuvat.

2)

Siihen, miten historiassa suomalaisen yhteiskunnan kipeät kysymykset on projisoitu Venäjään, Bäckman kertoo seuraavaa:

”Kaikki hyvät asiat projisoidaan Suomeen ja suomalaisuuteen. Sanotaan, että Suomi on johtava maa kaikilla aloilla. Se on teknologian kehityksessä johtava maa, se on maailman vähiten korruptoitunut maa, Suomessa on maailman korkein lukutaito. Esitetään tällaisia välillä epäuskottaviakin väitteitä ja sitten samalla projisoidaan kaikki negatiiviset asiat Venäjään. Venäjä on taas maailma korruptoitunein maa. Venäjä on teknologisesti alikehittynyt maa. … Kaikki positiiviset piirteet projisoidaan meihin, kun taas meidän negatiiviset piirteet projisoidaan alitajuisesti Venäjään ja venäläisiin. … Jokaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on elämässä samanlaisia intressejä ja ongelmia. Suurin osa ihmisistä haluaa elää tasapainoista perhe-elämää. Suurin osa ihmisistä haluaa käydä töissä ja saada siitä kohtuullista palkkaa. Suurin osa ihmisistä haluaa tietyn perusturvallisuuden. Tämmöiset perustekijät ovat ihan samanlaisia. On aika mahdotonta, että venäläiset ihmisinä esimerkiksi valehtelisivat enemmän kuin suomalaiset. Ihminen on aina ihminen ja perusluonteeltaan aina korruptoitunut, kyllä hän on tavalla tai toisella ostettavissa. Kaikkihan käy töissä ja saa siitä palkkaa.”

 3)

Suomalaisten vainoharhaisuudesta venäläisiä kohtaan on seuraava Bäckmanin aihe. Suomalaiset näkevät hänen mukaansa venäläisten tahtovan aina pahaa.

”Vainoharhainen tunne esiintyy mm. silloin, kun venäläiset käyttäytyvät hyvin, silloin kun he ovat miellyttäviä. Silloin suomalaisessa psyykessä herää ajatus siitä, että he haluavat jotain pahaa olemalla miellyttäviä. … Se ilmenee aika monella tasolla. Minun mielestäni voidaan puhua massapsykoosista, ilmiöstä, joka on kollektiivinen ja koskettaa melkein kaikkia suomalaisia. Se nimenomaan vaikuttaa ihmisten toimintaan. Se vaikuttaa siihen, että liikeyritykset pelkäävät mennä Venäjälle, turistit pelkäävät mennä Venäjälle. Ihmiset eivät uskalla olla venäläisten kanssa tekemisissä. Se vaikuttaa politiikkaan …, se vaikuttaa asioiden hoitoon. Se heikentää meitä. Senhän kautta meidän käyttäytymistämme voidaan ohjata, jos tiedetään, että me pelätään vainoharhaisesti jotain.”

Pelon taustalla Bäckman arvelee olevan talvisodan. Hänen mielestään sen traumaattisia vaikutuksia ei ole käsitelty.

Tämän jälkeen ohjelmassa näytetään katkelma Juhani Ahon romaaniin perustuvasta elokuvasta Juha. Tuomisen mukaan ”viekas venäläismies viettelee suomalaisnaisen ja rehti suomalaismies jää rannalle ruikuttamaan”. Aasinsillalla toimittaja johdattaa aiheen 1990-luvulle, jossa asetelma on käänteinen: ”mystisen ja kevytkenkäisen venäläisnaisen pelätään viettelevän suomalaismiehen”. Kuullaan muutama puheenvuoro prostituutiosta. Jopa Matti Klinge sanoo siitä aiheesta mielipiteensä, mutta se on professorismieheltä niin triviaalia puhetta, etten siihen nyt puutu.

Arvo Tuominen osoittaa kuinka lehdistönkin asenteellisuus paljastuu erään TV-ohjelman esittelystä (Naapurissa asuu Natasha).  Hän lainaa Helsingin Sanomia 13.1.1995:

”Suomalaisten mielessä kytee vaistomainen epäluulo venäläistä kohtaan. Sen ymmärtää, kun katsoo karttaa: Venäjä on suunnaton, sekasortoinen, epätoivoinen – ja aivan liian lähellä.”

Toimittaja Tuominen löytää kirjoittajan asenteista vainoharhaisuutta, koska sekasorto ja epätoivo eivät ole kartassa näkyviä ominaisuuksia. Ne ovat kirjoittajan mielessä.

Tuominen nostaa esiin myös toisen jutussa olevan väitteen. Sen mukana jutusta nousee huomaamatta pintaan suomalainen perusasenne, jonka mukaan venäläisen naisen ominaisuuksiin kuuluu huoruus:

”Ohjelma … haluaa osallistua keskusteluun ja osoittaa, että seinän takana asuva venäläinen nainen ei välttämättä ole huora. Jutun mukaan siis se, että venäläinen nainen ei olekaan prostituoitu, on poikkeuksellista ja yllättävää.”

TV-ohjelmassa näytetty lehtileike "naapurin Natashasta"

Minusta näin nykynäkökulmasta katsoen Tuomisen jälkimmäinen esimerkki tuntuu väkisin puserretulta.  Tuo ”virhe” on saattanut olla kirjoittajan tiedossa ja hän on sen laittanut tekstiin puhtaasta sarkasmista. Meidän on kuitenkin vaikea sisäistää sitä, millainen ajatuksen juoksu on ihmisillä reilut kymmenen vuotta sitten ollut.

Kun Klingen puheen pääpaino oli venäläisen naisen naisellisuudessa, Bäckman raapaisee asiaa syvemmältä pohtien prostituutiota ja sitä, miksi venäläinen nainen kiinnostaa. Ensiksi hän nostaa esiin suomalaisen yhteiskunnan latentin misogynian. Toinen näkökulma on yllättävämpi, mutta Bäckmanin mukaan uskottavampi: suomalaisen yhteiskunnan homofobia. Hän palaa jo edellä esitettyyn kantaan, jonka mukaan Suomessa on projisoitu omat torjutut asiat venäläisiin.

”… Venäläisten naisten syyttäminen prostituutiosta kertoo latentista suomalaisen yhteiskunnan misogyniasta, naisvihasta, ja siinä jälleen kysymys on projektiosta. Halutaan projisoida se, että syytetään näihin venäläisiin naisiin syyttämällä heitä huoriksi. … Toinen vaihtoehto selittää tätä ilmiötä liittyy suomalaisen yhteiskunnan homofobiaan, siihen että suomalainen yhteiskunta on homokielteinen yhteiskunta. Ja tällaiset prostituutiofantasiat (jossa venäläiset naiset kuvitellaan prostituoiduiksi) … liittyvät torjuttuun homoseksuaalisuuteen siinä mielessä, että yhteiskunnassa, jossa on homofobiaa ja jossa homoseksuaalisuus on hyvin voimakkaasti torjuttua, niin siellä kiinnostus prostituutioon on hyvin voimakasta. Se ilmenee julkisena keskusteluna ja tällaisina syytöksinä. Se liittyy siihen, että prostituoitu edustaa symbolisesti miehen välillistä seksuaalista yhteyttä muihin miehiin, koska hän on lukemattomien miesten kanssa. Ja itse asiassa venäläisistä prostituoiduista kiinnostunutta henkilöä kiinnostaakin oikeastaan nämä miehet. Näin ollen suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hyvin voimakas kiinnostus venäläisiin prostituoituihin heijastelee latenttia homoseksuaalisuutta, sitä että etsitään homoseksuaalista kontaktia näiden fantasioiden kautta. Tämä on villi ja radikaali selitys, mutta ainoa todella uskottava, koska psyyke toimi näissä asioissa juuri tällä tavalla.”

Seuraavaksi esitellään käytännön esimerkkejä ylilyönneistä, joihin monet kaupat sortuivat 90-luvun alkuvuosina.

Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 14.8. 1992: Itäturisteista riesaa kauppiaille. Jutussa kerrotaan kuinka venäjänkielisten asiakkaiden määrää oli alettu rajoittaa varkauksien pelossa ja kauppojen oville oli ilmestynyt venäjänkielisiä ilmoituksia tyyliin ”vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Erään kauppiaan kertoman mukaan muut asiakkaat hyväksyivät sen 99-prosenttisesti. Vilautellaan myös juristi Martin Scheininin kantaa, jonka mukaan on rikos vedota venäläisyyteen.

Kiril Gluschkof kertoo esimerkin omasta lähikaupastaan, jossa ilmestyi vastaava venäjänkielinen ilmoitus. Hän piti sitä loukkaavana ja vaati ilmoitusta julkaistavaksi kaikille tärkeimmillä kielillä. Hän toteaa, että sen jälkeen ilmoitus poistettiin välittömästi.

VI.                Asenteet muuttuvat

Lopuksi nostetaan esille Suomelle kipeä asia, kun 60-luvun lopulla suomalaiset muuttivat joukolla Ruotsiin ja saivat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa.

Matti Klinge toteaa, että ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on sittemmin parantunut merkittävästi ”Suomen vaurastumisen ja Suomen Eurooppa-politiikan myötä”. Ylenkatse ja halveksunta johtuivat siitä, että ruotsalaiset olivat paljon vauraampia ja Klingen mukaan myös sivistyneempiä monissa asioissa.

Tähän samaan yhteyteen Klinge tuo myös suomalaisten suhtautumisen Viroon ja virolaisiin, joka oli selkeästi tullut kypsemmäksi.  Suomalaiset ovat Klingen mukaan alkaneet huomata, että virolaiset pärjäävät aika hienosti ja että siellä on aika paljon sivistystä ja traditiota. Kunnioitus virolaisia kohtaan Klingen mukaan nousee samanaikaisesti, kun heidän yhteiskuntaelämänsä kehittyy ja talous kohenee.

Taloudella, elintasolla ja yhteiskunnan kehityksellä on siis ohjelman mukaan tärkeä merkitys asenteisiin.

Arvo Tuominen toteaa lopuksi tilanteen kehittyneen kymmenessä vuodessa niin hyväksi, että ”nykyisin useat myymälät tarjoavat jopa palvelua venäjäksi”. Samana ajanjaksona venäläiset ovat tosin vaurastuneet merkittävästi.

Lainataan vähän myös toimittaja Eilina Gusatinskia:

”Se olisi surullista, jos olisi pelkästään rahasta kysymys. Sanotaan paljon, että tarvitaan työvoimaa, että kohta ei ole ketään hoitamassa ikääntyviä suomalaisia. Tuskin venäläiset tulee tänne, jos ilmapiiri ei muutu.”

Gusatinskin sanat tuosta ilmapiiristä voitaisiin kohdistaa tähän päivään.

VII.              Lopuksi: omia kommenttejani

Ohjelman esittämä kuva 90-luvun Suomesta on hyvin tuttu. Minun muistikuvani menevät 80-luvun loppupuolelle, kun Neuvostoliitosta alettiin yhä vapaammin matkustaa länteen ja myös Suomessa turistien määrä alkoi huimasti kasvaa. Muistan todella hyvin, kuinka Turussa haluttiin kieltää Neuvostoliitosta tulevien turistiryhmien oikeus yöpyä jossakin kaupungin laatuhotellissa, koska niiden mukana hotelliin jää mahorkan lemu. Lisäksi muistan ongelmat, kaupoissa, kun tavaraa alkoi hävitä ja seinille tuli venäjänkielisiä ilmoituksia ja kylttejä tyyliin ”Vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Neuvostoturistit eivät olleet vielä tottuneet itsepalvelumyymälöihin ja suhteelliseen vapauteen. Varkaudet oli kyllä ongelma, mutta hyvin hanakasti kansan keskuudessa jutut alkoivat kiertää ja mielellään sorruttiin myös liioitteluun. WC-hygienia julkisissa tiloissa oli myös vastenmielinen ongelma, josta venäläisviha sai kipinää pesäänsä.

Yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Se taisi tapahtua aivan 80-luvun lopulla. Eräs Suomessa työtehtävissä ollut venäläinen akateeminen nainen poikkesi työpaikalta lähdettyään erääseen markettiin. Hänellä oli olkalaukussa kotiin viemisenään sokeripaketti, jonka hän oli saanut muuta kautta. Hän ei tullut kauppaan mennessään ajatelleeksi, että siitä voi tulla poistuessa ongelmia. Työvuorossa ollut naisvartija kiinnitti huomiota selkeästi venäläisen näköiseen, vilkkaasti liikkuvaan naiseen. Sattui vielä niin, että hän poistui kaupasta ilman ostoksia, koska ei ollut löytänyt kaupasta etsimäänsä tuotetta. Vartija käyttäytyi töykeästi ja suoranaisesti nöyryytti kielitaidotonta, oman arvonsa tuntevaa rouvaa. Sen verran tämä sai selvitettyä, että kaupasta soitettiin rouvan antamaan numeroon työpaikalle. Satuin olemaan paikalla ja menin hänelle avuksi.  Vartijanaisen silmissä kiilui voitonriemu ja itsevarma viha. Tunsin rouvan rehellistäkin rehellisemmäksi, mutta sen vakuuttaminen ei tuntunut menevän vartijaan millään perille. Pelkkä kuvitelma varastetusta sokeripaketista tuntui olevan tälle tärkeääkin tärkeämpi asia. Jotenkin asia saatiin selvitettyä, mutta vielä piti rouvan työpaikan johtajaankin ottaa yhteyttä. Jos asia olisi mennyt poliisille asti edes ilmoituksena, olisi siitä voinut olla rouvalle ikäviä seurauksia. Tämän jälkeen rouvan suhde ystävällisinä pitämiinsä suomalaisiin muuttui.  Katkeruus jäi pintaan pitkäksi aikaa.

Tämänkaltainen epäkohtelias käytös suomalaisten taholta muuttui kyllä verraten pian. Myös myymälöiden vartijat opetettiin hyviin käytöstapoihin. Alettiin ymmärtää, että kyseessä saattoi olla erehdys, vaikka epäilty olisikin ollut Venäjältä. Elettiin jo 2000-lukua, kun moskovalainen ystäväni oli luonani vierailulla. Poikkesimme kerran Anttilaan ja jo sisään mennessämme hälytyssummeri alkoi ilman aikojaan piipata. Jätimme menemättä. Vanhat muistot tulivat mieleen ja pelkäsin, että vieraani laukku tarkistetaan. Olimme jo poistumassa, kun verkkaisesti kävellyt vartija tuli luoksemme. Ei ollut vihaa missään, eivät silmät kiiluneet. Hän totesi vain, että hälytin toimii joskus liian herkästi. Onneksi ei tullut mitään tarkastusta, joka olisi voinut olla epäkohtelias ele. Syy hälytykseen oli vieraani laukussa ollut arvokas videokamera, jota olimme vähän aikaa aikaisemmin kotonani ihailleet. Aika oli muuttunut, 80-luvun lopun patologinen tila oli jäänyt jo taakse ja ihmiset osattiin kohdata ihmisinä kansallisuudesta huolimatta. Syynä omaan varovaisuuteeni oli pääosin se, että olin lähes koko 90-luvun asunut ulkomailla ja joissakin asioissa tunsin kotimaani itselleni jopa vieraaksi.

Minulle vuosituhannen vaihteen aika on hyvin mielessä. Silloin kärjistys oli jo hieman laantunut, mutta tavallisen kansan asenteet eivät. Asustelin silloin Moskovassa ja suunnittelin, että tarjoan muutamalle lehdelle kolumnejani Moskovan ja Venäjän kysymyksistä ja elämästä. Luovuin kuitenkin asiasta, koska tajusin, että Venäjän demonisointi oli edelleen vahvasti pinnalla. Ihmiset ja lehdistä janoavat vain konflikteja ja kielteisiä asioita. Jos olisin kirjoittanut myönteistä, olisin saanut osakseni ”ryssän” leiman ja paljon ylenkatsetta. Eikä tietenkään mikään lehti olisi juttujani välttämättä edes julkaissut. En olisi voinut kirjoittaa vapaasti, olisi pitänyt keksiä lehtiin sopivia aiheita ja värkätä jotain negatiivista painotusta asioihin kuin asioihin. Ja minä kun olisin lähtenyt liikkeelle silkasta uteliaisuudesta, halusta tutustua ihmisten todelliseen elämään, turhat valittelut unohtaen.

Haluan vielä kommentoida tuota Gusatinskin yllä olevaa lausuma, jossa hän viittaa että venäläisiä tarvittaisiin hoitamassa suomalaisia vanhuksia.

Venäläisiä tuli paljon 90-luvun alussa Suomeen ja heille luvattiin työpaikkoja juuri suurten ikäluokkien eläkkeelle menon johdosta, juuri hoitoalalta. Taisi olla 2000-luvun alkuvuosina, kun olin eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa aiheena oli maahanmuuttajien kotoutuminen. Tuolloin somali- ja afrikkalaisinvaasio ei ollut vielä alkanut. Eräs Venäjältä Suomeen muuttanut rouva – todennäköisesti inkeriläistaustainen – kysyi, milloin he oikeastaan pääsevät maksamaan takaisin sitä taloudellista hyvää, mitä he ovat Suomelta saaneet. Hän oli asunut Suomessa yli kymmenen vuotta. Hän oli nauttinut yhteiskunnan tukia, häntä oli koulutettu. Vakituista työtä ei ollut.  Tämä tilaisuus avasi minun silmiäni. Kyllä Venäjältä ja Neuvostoliitosta saapui ihmisiä, jotka halusivat tehdä työtä ja integroitua yhteiskuntaan. He olivat kuitenkin jääneet ulkopuolisiksi ja ainakin osin syrjäytyneet.  Segregaatio oli alullaan jo silloin.

Iltapäivälehtien lööppejä