Tiedotusopin professorin näkemys 15 vuoden takaa: EU-kritiikkiä ei Suomessa toivota.

Pertti Hemanus toimi Tampereen yliopiston tiedotusopin professorina vuodesta 1973 vuoteen 1997. Olen itse ollut hänen luennoillaan kesäyliopistossa. Pidin niistä, vaikka hänen ajatuksenjuoksunsa ei näin jälkeenpäin ajatellen olekaan ollut mieleeni. Tuolloin luennoilla vuonna 1976 hänessä miellytti se, että hän kykeni tarkastelemaan myös omia päätelmiään kriittisesti. Eli loppujen lopuksi varsin dynaamisesta tyypistä oli kysymys. Hänen työparinsa Kaarle Nordenstreng on saanut raisumpaa kritiikkiä. Hänetkin olen tavannut, tosin paljon myöhemmin kuin Hemanuksen. Hänen opetukseen en ole osallistunut, mutta olen kyllä kuunnellut häntä eräässä seminaarissa, mistä mielikuvaksi jäi akateemisuus ja teoreettisuus. Epävirallisissa merkeissä olen hänen kanssa jutellut ja varsin hyvin meillä juttu luisti. Pelkkiä hyviä muistikuvia on tapaamisistamme jäänyt.

Nyt käsittelen kuitenkin vain Pertti Hemanusta. Olen jälleen käynyt läpi vanhoja VHS-kasettejani ja sieltä vastaani tuli nauhottamani katkelma Yleisradion ohjelmasta Professorin jäljillä: Pertti Hemanus. En valitettavasti voi tarkasti kertoa, minä vuonna ohjelma on tehty, mutta kaikesta päätellen kyse on vuodesta 1999. Hän oli tuolloin ollut jo lähes kaksi vuotta professorin virastaan eläkkeellä, mutta vielä hänellä kuitenkin oli asiaa yliopistolle. Kyseessä on Kimmo Räntilän toimittama ohjelma.

Hemanuksen kirjoitukset saattanevat tuntua jo vanhentuneilta enkä pane vastaan. Muistan hänen marxilaisvetoiset piilovaikuttamisteoriansa, jonka mukaan porvarillinen hegemonia imee tiedotusvälineiden käyttäjät salakavalasti vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän suojiin. Sittemmin hänen ajattelutapansa on varmaan monipuolistunut ja villeimmistä kärjistyksistään hän saattoi luopua, niitä ajatuskulkuja en ole kuitenkaan seurannut. Tässä nyt käsiteltävässä tv-ohjelmassa liikutaan yleisellä tasolla hyvin sovinnollisesti. Sympaattinen mies sieltä paljastuu.

Itsesensuuri, Yhdysvaltain vaikutusvalta, toimittajan ammattiin liittyvät kysymykset, yliopistomaailman poliittisuus, akateeminen vapaus, tiedon käsite, yhteiskunnallinen debatti, dekkariharrastus – siinä listattuna jutussa esiin tulevia asioita. Hemanus koki mm. sen ristiriitaiseksi, että yliopiston piti valmistaa toimittajia yksityisen liike-elämän palvelukseen. Näin sen jutusta tulkitsin. Yhteiskunnallisen debatin voimasta hän tuo esimerkkinä Neuvostoliiton romahtamisen.

Tässäkin jutussa hän uskaltaa ruoskia itseään. Ensin hän toteaa, että tiedotusvälineet tukevat aina vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää lisäten, että Suomessa ne tekevät sen poikkeuksellisen vahvasti. Kirjoittaessa on tarkasti mietittävä ja laskelmoitava, millainen kriittinen ajatus menisi lehdissä läpi. Kyse on itsesensuurista. Omasta itsestään hän toteaa, että hän on oppinut kirjoittamaan niin itsesensuurin läpi, että julkaisuvaikeuksia hänellä ei ole. Kun hän jätti virkansa, hän kuvitteli pääsevänsä itsesensuuristaan eroon, muttei ole siinä onnistunut.

Lisäksi Hemanus kertoo mm. oman ammatinvalintansa taustoista. Hän halusi jo lapsena toimittajaksi. Perimmäisenä ajatuksena oli itseilmaisu, mutta haaveili hän myös siitä, että voisi edes hiukan parantaa maailmaa. Nyt hän piti sitä naivina mutta kauniina ajatuksena. Ei hän kuitenkaan mielestään epärealistinen ollut.

Ohjelmaa tehtäessä sosialistisen järjestelmän romahtaminen on ollut vielä sen verran lähellä, että kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän vastakkainasettelusta ei Hemanuskaan ole päässyt eroon. Se näytti kuuluvan vielä tuohon aikaan. Häntä tuntui tuolloin häiritsevän markkinatalousjärjestelmän voittokulku, jonka myötä ihmisistä halutaan väkisin tehdä riskisijoittajia ja jossa tiedotusmaailmakin pinnallistuu. Lisäksi häntä risoo Yhdysvaltain hegemoninen valta, mikä näkyy mm. siinä, että USA:n köyhistä ei saa puhua, kun taas Pohjois-Korean köyhistä saa, vaikka heitä on siellä absoluuttisesti paljon vähemmän.

Nykynäkökulmasta tarkastellen tuo julkaisukynnyksen ylittäminen ei liene nykyisin ongelma. Jos lehti ei juttua julkaise, aina voi sen julkaista esimerkiksi blogissaan. Toki valtamedian hegemonia toimii sillä tasolla, että asia jätetään kommentoimatta, tai sitä tulkitaan itselle mieluisalla tavalla.

Ohjelman perusteella käsittääkseni ainakin 70-luvulla tiedotusopin opiskelijat vaativat, että yliopisto järjestää tavalla tai toisella heille työpaikan. Toisaalta kuitenkin suurin osa työpaikoista oli yksityisellä puolella. Ja niinhän se oli ainakin silloin, että ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Opiskelijoita kiinnostivat enemmän heidän omat laulunsa. Poliittisissa höyryissä opiskelijat liikkuivat, mistä kertokoon tämäkin Hemanuksen 70-luvun esimerkki. Opiskelijat tekivät vierailun Uuden Suomen toimitukseen. Erään opiskelijan osaksi tuli pitää kiitospuhe. Hän toivoi, että sekin lehti menisi mahdollisimman pian konkurssiin.

Mielenkiintoisin ajattelukuvio osuu jutun loppuun, kun mennään syvemmälle sananvapauden kysymyksiin:

”Loppujen lopuksi kaikkein eniten yhteiskunnallista sananvapautta rajoittaa ihmisten jopa tiedostamaton itsesensuuri, se että ei puhu sopimattomia, on tärkeää puhua sopivia. Ja tämä sopivuuden vaatimus on erittäin raskas taakka.”

Kun toimittaja kysyy, mitä tälle taakalle voisi tehdä, professori kehottaa vain jatkamaan sopimattomien puhumista. Tähän hän sitten lisää tuon yllä mainitsemani esimerkin Yhdysvaltain köyhistä.

Toimittaja pyytää sitten esimerkkejä Suomesta. Tähän Hemanus tuo mielenkiintoisen asian – Euroopan unionin.  Suomi on liittynyt vuonna 1995 Euroopan unioniin. Juttu on tehty vuonna 1999. Hemanus toteaa, että EU-kritiikki ei ole Suomessa toivottavaa.

”Ei koskaan sanota, että EU:ta tai Suomen EU-jäsenyyttä ei saisi arvostella mutta jos sitä arvostelee, niin huomaa, että se ei ole toivottavaa.  Ainakaan se ei ota tulta sillä tavoin, että arvostelusta seuraisi jotain.”

Hemanuksen mukaan mikään media ei ole selvittänyt, mitä hyötyä tai vahinkoa EU:sta on Suomelle ollut jäsenyyden ensimmäisten vuosien aikana. Se kysymys on tabu, hän lisää. Hän toteaa äänestäneensä Unioniin liittymisen puolesta, mutta sanoo olevansa pettynyt. Niitä, jotka rohkenevat arvostella EU:ta tai Suomen EU-jäsenyyttä, aletaan heti valtalehdistössä nimitellä eri keinoin. Näissä nimittelyissä on menty liiallisuuksiin: ”Ihmeellisin nimitys, joka on jäänyt mieleen, on perinnestalinisti, josta mä en todellakaan tiedä, mikä eläin sellainen on.” 

Hemanus katsoo, että EU-asiassa ihmisiä pelotellaan keskustelemasta.

Tästä haastattelusta on nyt kulunut yli 15 vuotta.  Samansuuntaisesti on valtajärjestelmä torjunut kaiken EU-kritiikin. Leimakirveitä heitellään edelleen, oheen ovat tulleet muutkin keinot olkinukeista alkaen. Nyttemmin ollaan kiinni myös eurossa. Kritiikkiä ehkä siedetäänkin jo enemmän, mutta irrottautumispuheet menevät kuin kuuroille korville niin kauan kuin eroon EU:sta tai eurosta ei ole kunnollisia välineitä.

Tämä kuva on vuodelta 2004