Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.

Kun keskustelua ei ole, kun huudamme ohi

On aamuyö. Pari päivää kestänyt niskakipu häiritsee unta ja pitää hereillä, vaikka aamulla on matka edessä ja olisi noustava virkeänä ylös. Tässä tilanteessa kirpoaa hieman filosofista pohdintaa.

Kun mediassa keskustelusta on tullut toisten yli huutamista ja kilpalaulantaa (siinä määrin että olen käytännössä lopettanut ainakin YLEn tv-keskustelujen seuraamisen), niin olisi tarpeen tuoda esille Torsti Lehtisen esiin nostama kierkegaardilainen ajatus dialogista ja siihen liittyvästä keskinäisestä kunnioituksesta.

Søren Kierkegaard oli dialogisen filosofian alullepanija. Hän kirjoitti usealla nimimerkillä ja saattoi esittää teksteissään kritiikkiä omaa tekstiään kohtaan, rehellisesti ja avoimesti. Hän lähti siitä, että kukaan meistä ei kykene näkemään objektiivista todellisuutta. Jokainen rämpii omassa suossaan. Ainoa vaihtoehto tällaisessa tilanteessa on dialogi, jossa me kyllä sanomme mahdollisimman rohkeasti oman mielipiteemme, mutta samalla olemme nöyriä ja valmiita kuuntelemaan, miten joku toinen kokee asian.

Oman itsensä kanssa olisi hyvä harjoitella. Sitten kasvotusten toisten kanssa voisi aito vastavuoroisuuden ilmapiiri viedä edes jonkin verran tasaisempaan maastoon.

Nykyisin ihmistä hallitsee yhä enemmän minäminäminä-ajattelu. Mitä eväitä se antaa, kun kerran kaikki ei kuitenkaan palaudu itseeni?  Suljenko maailmani ulkopuolelle sen, mikä ei siihen taivu? Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, totesi muinoin Khalil Gibran. Ei hän halunnut sanomisellaan rikkoa perheyhteyttä.

Torsti Lehtinen

AlfaTV:n kanavalla Markku Tenhusen keskusteluohjelmassa nimeltä Tenhunen on vieraana kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen (s. 1942). Linkki ohjelmaan on tässä.  En aio nyt toistella keskustelun sisältöä, tuon siitä edempänä esille muutaman minua kiinnostaneen seikan. Ensin kuitenkin kerron muutaman sanan omasta suhteestani Lehtisen tuotantoon ja esittelen samalla henkilöä.

Torsti Lehtinen on kova jätkä. Hän on Kallion kundeja, kasvanut nuoruuteen äärimmäisenköyhissä oloissa, kerännyt varhaisimmat elämänkokemuksensa Kallion kaduilta, lähtenyt sitten kiertämään maailmaan, käynyt pohjilla huumeitakin kokeillen.  Mutta elämä on kuitenkin ajanut häntä pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Hän on lukenut iltalukiossa ylioppilaaksi ja opiskellut Helsingin yliopistossa itselleen loppututkinnon. Monien vaiheiden ja harhailujen jälkeen elämä on vakiintunut paikoilleen. Filosofian alueella hänet tunnetaan Søren Kierkegaardin tutkijana ja tuntijana. Ylipäänsä hän on nostanut esille eksistentiaalista filosofiaa.

Lehtinen on myös kirjailija.  Itselleni hän on tullut tutuksi omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Jano kautta. Se kertoo Topin tarinan. Topi oli neljävuotias, kun isä kuoli. Tämä oli pitänyt kotonaan suutarin verstasta.  Hän jäi äitinsä hoiviin. Tältä hän sai kuulla olevansa tavallaan korvikelapsi. Isoveli oli kuollut pari vuotta ennen hänen syntymäänsä ja tämän tilalle hänet hankittiin. Helsingin Kallion kadut olivat kova koulu. Sieltä hän sai eväät tulevaisuuteensa. Hän nostaa sen yliopistosivistyksen rinnalle. Tv-keskustelussa hän toteaa kutakuinkin niin, että filosofin pätevyytensä hän on saanut ensisijaisesti Kallion kaduilla.

Romaanitrilogian osat ovat Kun päättyy pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa sekä Sokea taluttaja. Ne ovat ilmestyneet aiemmin yksittäisteoksina 1980-luvun alkupuoliskolla. Trilogia osui silmiini jossakin kirjakaupassa, ehkä taisin odottaa junan lähtöä Helsingin asematunnelissa. Kympin se maksoi. Olin kyllä kuullut miehestä aikaisemmin. Nyt pääsin sitten käsiksi hänen elämäntarinaansa. Se oli samalla aikaa järkyttävä ja huojentava lukukokemus. Nuori mies halusi ottaa omaa elämäänsä haltuunsa, kun hän oli jo saamassa jotain otetta, tuli vastoinkäymisiä, uudelleen siitä noustiin, selvyyttä ei tunnu trilogian lopussakaan tulevan. Ensimmäisen osan taisin lukea siltä istumalta, sitten lukuprosessi hieman hidastui mutta ahmien luin kirjan loppuun ensimmäisen osan imussa miehen epätoivoiselta vaikuttavaa kilvoittelua seuraten. Suosittelen Janoa. Sen jälkeen ainakin minulle tuli tarve tutustua myös kirjailijan muihin elämänfilosofisiin ja uskonnollisiin pohdintoihin. Julkaisuja hänellä kyllä riittää. Hänen viimeisin teoksensa on esseekokoelma Multaisen iän kerho (Basam books 2015). Koko hänen tuotannossaan keskeisenä kysymyksenä on elämän perimmäisten kysymysten pohdinta, erityisesti kuoleman kohtaaminen tuntuu olevan yksi keskeinen aihe. Hän palaa usein lapsuutensa maisemaan, Kallioon.

Torsti Lehtisen ääni on myös tullut tutuksi monissa eri yhteyksissä. Tuo yllä mainittu ohjelma ei ole todellakaan ainoa tv-ohjelma, joissa hän on esiintynyt. Lisäksi radiossa hän on esiintynyt useaan otteeseen.  Hän palaa aina samoihin kysymyksiin, mutta niihin ei olekaan olemassa mitään selviä vastauksia. Tätä viimeisintä tv-ohjelmaa kuunnellessani panin merkille, että verrattuna varhaisempiin kirjoituksiin Lehtinen on löytänyt sanomalleen pelkistetymmän ilmaisun. Nuorempana hän pyöritteli enemmän ajatuksiaan hakien niiden tueksi erilaisia kontekstistaan irrotettuja viittauksia, joilla hän ikään kuin haluaa todistella lukijoilleen omaa lukeneisuuttaan. Nyt hän osaa selkeämmin kiteyttää asiansa.

On hän toki osannut kiteyttää aiemminkin. En nyt valitettavasti muista, mistä tämän seuraavan esimerkin olen lukenut, saattaa olla tuosta viimeisimmästä teoksista. Hän pohdiskelee sitä, että tekstejä tuntuu olevan maailmassa liian paljon. Tuntuu, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Hän kuitenkin toteaa filosofi Wittgensteinin tunnettua postulaattia (”Wovon man nicht sprechen kann, daruber mus man schweigen”) mukaillen: ”Siitä mistä emme voi puhua on kirjoitettava”.  Kirjoittaminen on meille kaikille mahdollisuus, henkilökohtainen tarve, joskus jopa sisäinen pakko. Se auttaa selviämään.

Lehtinen osaa myös olla humoristinen. Itse asiassa kuoleman kohdatessaan ihminen tarvitsee huumoria. Se tulee ilmi myös Tenhusen ohjelmassa.  Lehtinen kertoo tilanteesta, kun hän oli töissä sairaalassa. Hän meni työkaverinsa kanssa vainajien kylmäkaapeille. Hänen seuralaisellaan oli tapana oven avatessaan tervehtiä vainajia, kerran hänelle sitten vastattiin. Enempää en paljasta.

Jossakin radio-ohjelmassa tai mahdollisesti jossakin teoksessaan hän kertoo hirtehisen tarinan pohjoisen papista, joka joutuu Lapin syrjäkylillä kertomaan perheen äidille miehensä tapaturmaisesta kuolemasta. En kerro nyt tarinaa, koska pelkäisin vesittäväni sen. Saattaa olla, että olen sen lukenut jostakin teoksesta, mutta siinäkin tapauksessa Lehtisen oma äänensävy tulee tarinassa niin kirkkaana esiin, minun kirjoittamanani juttu ei saisi pontta. Herskyvät naurut tarina minussa herätti, vaikka liittyikin inhimilliseen suruun ja kuolemaan. Hyväksyttäköön, että kuoleman tragiikkaan tarvitaan hirtehishuumorinkin kaltaisia suojamekanismeja.  Mutta toisen kuolema voi aiheuttaa ihmiselle elämänikäisen helvetin, varsinkin silloin, jos on ollut itse sitä aiheuttamassa. Jossakin vanhemmassa kirjoituksessaan Lehtinen kertoo nuoresta papista, joka menetti uskonsa joutuessaan hautaamaan erästä ehkä parivuotiasta pikkutyttöä. Perheen isä tuli kotiin, pikkutyttö juoksi innoissaan isäänsä vastaan, isä nosti lapsen käsillään ilmaan iloisesti tervehtien, yllä sattui olemaan kattokruunu, jossa oleva piikki lävisti lapsen pääkallon. Tytär kuoli välittömästi. Minulle tuo tarina on jäänyt mieleen, koska olen kerran nostanut vajaan kaksivuotiaan lapsen käsivarsillani lennättäen suoraan kattokruunuun. Tuolloin luulin lapsen saavan ikuisen vamman, onneksi hän selvisi pitkällä itkulla, joka muuttui sitten nauruksi.

…

Nostan haastattelusta esille muutaman seikan.

Lehtinen ei ole jäänyt koskaan elämässä paikoilleen. Aina häntä on jokin elämisen liekki vienyt eteenpäin, sovinnaisuuksien kuoppaan hän ei ole langennut. Hän asettaa elämänkokemuksensa kirjaviisauden edelle ja kokemuksistaan hän on voinut ammentaa paljon. Työsuhteitakin on ollut kymmenittäin. Häntä voisi kutsua rauhattomaksi sieluksi, mutta hän on vain halunnut pitää itseänsä liikkeessä, olla lähempänä todellista elämää.

Hän kertoo, että hänen pisin yhtäjaksoinen työsuhde oli Nokia-nimisessä yrityksessä joskus paljon ennen kuin se nousi maailmanmaineeseen. Hän oli ohjelmistoasiantuntijana ja suhde kesti kymmenisen vuotta. Hän koki työnsä rasitteeksi sen yksipuolisuuden vuoksi ja oli harkinnut lähtöä jo kauan. Lopullisen päätöksen teko oli hankalaa. Kun häntä sitten kerran oltiin lähettämässä jatkokoulutukseen, hän omien sanojensa mukaan älysi lähteä, koska tuo koulutus olisi sitonut hänet yritykseen ainakin kahdeksi vuodeksi. Hän lähti, koska hän tunsi, että hänen elämänkokemuksensa jää vaille käyttöä. Sieltä hän meni kirurgiseen sairaalaan, tehtävänä oli mm. jakaa potilaille ruokaa ja kantaa vainajia kylmäkaappiin.  Lehtinen toteaa, että ”se oli hyvin eksistentiaalista ja filosofista työtä”. Hän jatkaa:

”Vaikka palkka romahti ja työn arvostus romahti, niin jotenkin tunsin olevani lähempänä elämää. Siitä siten hakeuduin tarkkailuluokan opettajaksi ja huumetyön tekijäksi. Ne olivat sellaisia töitä, joissa kummasakin koin, että kaikki se mitä olin oppinut elämässä ymmärtämään, oli tarpeen.”

Toinen nostoni liittyy Torsti Lehtisen läheisimpään filosofiin - Kierkegaardiin, jonka ajatteluun hänen oma filosofinen näkemyksensä paljolti perustuu. Lehtinenhän oli tekemässä aiheeseen liittyvää väitöskirjaa, joka olikin jo melkein julkaisuvalmiina. Se kuitenkin tuhoutui homevaurion takia ja samalla meni myös valtava lähdekirjallisuus. Energiaa ei enää löytynyt työn uudelleen kokoamiseen. Pieni osa oli ehditty siirtää tietokoneelle, ja siitä syntyi pari aiheeseen liittyvää teosta.

Kierkegaardin filosofiasta Lehtinen nostaa esille ajatuksen, että kukaan ei näe todellisuutta sinänsä, me olemme oman todellisuutemme vankeja. Tämä tarkoittaa, että ei ole olemassa absoluuttista tietoa. Kierkegaard puhuu dialogin puolesta.

Kierkegaardin keskeisenä taustahahmona on Immanuel Kant, jonka mukaan ihminen ei pysty näkemään todellisuutta sinänsä. Me olemme oman näkökulmamme vankeja. Kukin näkee asiat omilla silmillään. Kiteyttäen voisi siis todeta, että totuus on subjektiivista. Tähän liittyen Lehtinen kysyy: ”Jos jokainen on subjektivisuutensa vanki, niin suistummeko me suhteellisuuksien suohon?” Eikö ole mitään, mikä olisi yleispätevästi totta? Lehtinen vastaa, että yksi ainoa tie objektiivisen totuuden kohtaamiseen on dialogi.

Lehtinen pitää Kierkegaardia dialogisen filosofian alullepanijana.  Tämä kirjoitti itse useilla nimimerkeillä, saattoi jopa esittää kritiikkiä omaa teostaan kohtaan. Hänellä oli kahdeksantoista eri salanimeä, jotka kaikki olivat Lehtisen mukaan jokseenkin kaikesta eri mieltä. Hän kertoo esimerkin siitä, kun hänen pääteoksensa Enten – Eller ilmestyi (v. 1843). Paikallisessa lehdessä se sai murskakritiikin, koko valtava tiiliskivijärkäle oli arvostelijan mukaan paperin tuhlausta. Kööpenhaminan älymystö oli vahingoniloinen, kerrankin joku sanoi suorat sanat. Kunnes kävi ilmi, että arvostelun oli kirjoittanut Kierkegaard itse. 

Torsti Lehtinen kiteyttää Kierkegaardin dialogisuuden kutakuinkin seuraavasti:

Jos lähdetään siitä, että kukaan meistä ei näe objektiivista todellisuutta, niin ainoa vaihtoehto näiden subjektivisuuksien ja suhteellisuuksien suossa rämpimiselle on dialogi, jossa me sanomme mahdollisimman rohkeasti ja jopa röyhkeästi oman mielipiteemme ja samalla olemme nöyriä ja valmiita kuulemaan toisen raporttia siitä, miten hän kokee asian.

Minulla nousee tästä mieleen valtamediassamme esiintyvä aidon dialogin puute. Tuon kierkegaardilaisen ajatuksen toivoisin tulevan myös yleisradion ja muun valtamedian periaatteeksi.  Media ei saa ruveta esittämään yhtä totuutta, sen on annettava tilaa myös aidolle keskustelulla ja ajatusten vaihdolle. On rakennettava keskinäistä ymmärrystä eikä eripuraa ja kahtiajakoa. Sitä myötä me kansalaiset kykenemme pääsemää lähemmäksi totuuden likiarvoa ja kaiken lisäksi pystymme itse luomeen oman näkökulmamme emmekä alistu yleisradion ja muun median esittämään yhteen ja ainoaan totuuteen.

Huomasin muuten Lehtisen itse toteuttavan tuota dialogisuuden periaatetta hänen kertoessaan omasta kristillisyydestään ja vakaumuksestaan.  Hän toteaa päätyneensä kristinuskoon, ettei elämä olisi vain merkityksetöntä ”kompurointia omaa hautakuoppaa kohti”, jolloin millään ei olisi mitään tarkoitusta. Tällöin elämä olisi hyppy tuntemattomaan. Samalla Lehtinen kuitenkin esittää täydennykseksi kannan, jolla hän osoittaa ymmärrystä vastakkaiselle näkemykselle. Hänen mukaansa sekin (elämän merkityksettömyys) on hyvä lähtökohta, sillä toisen ihmisen haurauden ymmärtäminen antaa mahdollisuuden solidaarisuuteen, kohtalotoveruuteen ja veljeyteen. Hän käy omassa monologissaan sisäistä dialogia. Se näyttää kuuluvan osana näihin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Itse jaan tämän lähestymistavan. Epäily kuuluu keskeisesti läsnä uskonnollisissa pohdiskeluissa.

Kolmantena asiana nostan esille kysymyksen hyvästä ja pahasta. Torsti Lehtinen perustelee omaa näkemystään Goethen Faustiin viitaten. Mefistoteles toteaa Faustille: ”Olen osa voimaa syvää, joka pahaa tahtoo, mut aikaan saa vain hyvää.” Sen mukaan asia voi näyttää lyhyestä perspektiivistä katsottuna pahalta, mutta pitemmälle katsottuna se voi olla välttämätöntä ja hyödyllistä. Tästä seuraa, että hyvän ja pahan rajanveto on hankalaa. Lehtisen mukaan tärkeää on pitää mielessä, että hyvän ja pahan raja ei kulje uskontojen, maailmankatsomusten eikä ihmisyksilöiden välillä. Se raja kulkee niiden lävitse. Siis kaikissa maailmankatsomuksissa on sekä hyvää että pahaa.

…

Kirjoitan vielä lopuksi muutaman mieleen nousevan asian.

Torsti Lehtisen tuotanto on laaja. Esseissä hän palaa tuttuihin ikuisuusteemoihin. Hänen kirjoistaan tulee ilmi vankka pohjatyö ja lukeneisuus. Eräässä pienessä teoksessaan hän on mm. käsitellyt perusteellisesti Saatanan historiaa (Kirjapaja 2004). Raamatun aiheeseen hän osaa tuoda omaperäisen näkökulman. Siitä osoituksena on yleisradiossa esitetty keskustelu Jobin kirjasta.  Näköjään se keskustelu on vieläkin kuultavissa yleisradion sivuilla. Joissakin jutuissaan ja ohjelmissa hän leikittelee oivasti huumorilla.

Nostan ylitse muiden tuon yllä mainitsemani omaelämäkerrallisen romaanitrilogian. Täytyy sekin mainita, että aloin lukea myös hänen myöhempää kaunokirjallista teosta, vuonna 2003 ilmestynyttä dokumenttiromaania Kutsumushuora. Sen valmisteluprosessista Lehtinen kertoo kiinnostavasti kirjoituskokoelmassaan Multaisen iän kerho ja pitää sitä yhtenä haastavimmista töistään.  Niin kiinnostavalta kuin tuo romaani tuntuukin, niin se ei minua sytyttänyt ollenkaan. Julkista huomiota se on kyllä saanut, ja onhan se jopa dramatisoitu. Hän valitsi romaanin päähenkilöksi kahdesta mahdollisesta sen toisen. Ehkä se Sonja Marmeladovaa mukaileva hahmo olisi ollut ainakin minulle kiinnostavampi. Mutta raadollisissa asioissa siinä liikutaan, ehkä siksi sitä monet vieroksuvat.