Yhteisvastuu – yhteishenki – yhteys

Suuntaan nyt katseeni omaehtoiseen paikalliseen kulttuuritoimintaan. Kirjoitukseni keskeinen aihe on kuorolaulu. Varoitan kuitenkin, että myös maailmamme globaali kehitys saa aika paljon tilaa. Kerron alkuun muutaman sanan otsikon kolmesta käsitteestä. Siinä yhteydessä liikutaan jo kansainvälisessä talouspolitiikassa, jossa isot jyräävät pienemmät.

Yhteisvastuun käsite liitetään yleensä Euroopan unionin rahaliittoon. Yksittäiset EMU-maat ovat joutuneet kantamaan vastuuta toisen maan huonosti hoidetusta taloudesta.  On uskottu, että näin valtion velka-, rahoitus- ja pankkikriisit saadaan hoidettua ja että se tuo vakautta. Viime aikoina tämänkaltaiseen kehitykseen on Suomessakin alettu yhä laajemmin suhtautua pidättyvästi. EMU:n tasolla jäsenmaiden kannat eroavat ja EMU:n syventämistä kyllä kannatetaan, mutta eri valtioissa EU-kriittiset voimat ovat nostaneet kannatustaan, joten hyvin avoimeen hulluuteen ei noissa yhdentymisasioissa ja yhteisvastuissa voida ainakaan kovin avoimesti mennä. On yritetty luoda erilaisia mekanismeja velkajärjestelyille, ettei valtiot joudu suoraan luopumaan omista varoistaan toisen jäsenmaan talouden huonon hoidon vuoksi. EMU:n kehittämiseksi on luotu Euroopan vakausmekanismi. Sen mukana keskusjohtoisuus vain vahvistuu. Velat, vastuut ja riskit ovat yhteisiä. Ollaan siirtymässä tulonsiirtounioniin. Ei siinä tunnu vikinät auttavan. Kritiikki peittyy suuren organisaation alle.

Yhteishenkeä vaaditaan esimerkiksi urheilujoukkueessa, että homma sujuu ja sydän on toiminnassa mukana. Yksittäiset eripurat eivät saa sitä häiritä, ne pidetään sivussa, koska niiden tajutaan olevan häiriöksi.

Yhteys on koheesiota. Se pitää yhteisöä koossa, nostaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Esimerkiksi Euroopan unionissa ei koossapitävää yhteyttä ei luontevasti löydy. Sitä Brüssel tarvitsisi valtansa pönkittämiseksi. Ja kun ei löydy, on käytettävä vaikka pakkokeinoja.

…

Osallistuin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa järjestetyille valtakunnallisille laulujuhlille (järjestäjänä Sulasol). Kyseessä on kerran viidessä vuodessa järjestettävät Suomen kuorojen ”kokoontumisajot”.

Tapahtuman yhtenä kohokohtana oli sunnuntaina (15.toukokuuta) jäähallissa pidetty juhlakonsertti, jossa esiintyivät ns. suurkuorot: oli mieskuorot, naiskuorot, nuorisokuorot, sekakuorot ja viihdekuorot. Kukin lauloi erikseen ja oli myös muutama kuorojen yhteinen esiintyminen.

Osallistujille – tai oikeastaan osallistujakuoroille – oli lähetetty etukäteen nuottikirjanen, joka sisälsi myös tuon konsertin ohjelman. Sen piti olla juhlaan osallistuneille kuorolaisille ohjenuorana ja kompassina, jonka avulla kukin saattoi valmistautua esityksiin joko pelkästään itsenäisesti tai myös oman kuoronsa kanssa yhteisesti.

Paikan päällä järjestettiin kahdet harjoitukset. Ensimmäiset oli lauantaiaamuna, toiset iltapäivällä. Ne oli yhtä hässäkkää. Kaiken lisäksi nuo aamuharjoitukset oli todella huono idea, sillä suurin osa kuoroista ei ollut vielä tuolloin ehtinyt saapua Hämeenlinnaan.

Varsinaisessa juhlassa esitykset menivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta penkin alle. Oli jokunen hyvähkö esitys, mutta mieskuorot eivät ainakaan kiitosta ansaitse. Eräät esitykset olivat lähes säälittävää kuultavaa. Parhaiksi nostan muutaman nuorisokuorojen esityksen, mm. Annikan laulupolskan. Erityisen kivalta tuntui myös kaikkien kuorojen yhteisesti konsertin alussa esittämä Aarno Ranisen säveltämä ja Pertsa Reposen sanoittama, aikoinaan MTV:n Soitinmenojen tunnussävelmänä tutuksi tullut Elämän sain soimaan. Minua jäi harmittamaan, kun en ollut sitä harjoitellut enkä voinut yhtyä riemukkaaseen lauluun kuin eräissä kohdin hapuillen.

Olisi tietysti pitänyt evästää ja valmistaa kuoroja ja laulajia niin, että harjoittelu olisi edennyt. Yksi keino olisi ollut stemma-cd, jonka kanssa laulajat olisivat voineet harjoitella omaa osuuttaan ja jonka kautta myös kokonaisuus olisi jotenkin kirkastunut. Tällä tavalla suurempi osa laulajista olisi voinut innostua tunnolliseen harjoitteluun. Musiikki kuitenkin vie usein mukanaan. Nyt kaikki jäi korkeintaan puolitiehen ja esityksissä joko peesailtiin niitä muutamia osaajia, vaikeimmissa kohdissa sitten laulettiin päin seiniä ellei älytty vaieta.

Ymmärrän, että ei tuollaiseen esitykseen kovin hanakasti paneuduta, kun kuitenkin laulaja haluaa keskittyä lähinnä oman kuoronsa ohjelmistoon ja esityksiin. Lisäksi suurin osa lauluista oli aivan uusia, modernia musiikkia, johon vaaditaan erityistä paneutumista. Joukossa oli epäonnistuneitakin sävellyksiä, kuten uusi versio perinteisestä mieskuorojen serenadista ”Hän kulkevi kuin yli kukkien”.

Eikä esityspaikkakaan helpottanut esitystä. Jäähallin akustiikka oli erityisen haastava.

Tilanne oli monin puolin haastava. Motivaatiotekijänä kuorolaiselle nuo suurkuoroesitykset eivät olleet kovin korkealla. Kuten kerroin, valmistautuminen kuoron esitykseen oli omalla vastuulla. Kovin vaikeaa sitä vastuuta on yksittäisen laulajan löytää. Lisäksi myös käytännössä esitykseen valmistautuminen oli hankalaa. Kaupungin torille kokoonnuttiin kello 13 juhlakulkuetta varten. Joskus puoli kahden jälkeen päästiin lähtemään. Marssinopeus oli varsinkin alussa raastava. joukossa oli jalkavaivaisia, täydet juhlapukimet olivat yllä ja siinä sitten olisi pitänyt kipitellä kuin kuntolenkillä. Taisi joillakin naisilla olla jopa korkokengät. Perille tultiin 40 minuuttia ennen juhlan alkua. Sitten kiirehdittiin omalle paikalle jäähallin ahtaisiin katsomoihin ja olla tökötettiin paikalla odottaen juhlan alkua. Varsinainen juhla oli selvästi ylipitkä kestäen lähes kolme tuntia. Lopussa mehut oli jo puristettu eikä edes muuten innostava Nuijamiesten marssi saanut miehistä voimaa alleen.  

Lopussa Sulasolin johto päätti vielä uuvuttaa väsähtäneen jäsenistönsä lopullisesti. Alkoi pitkän pitkä palkitsemisruljanssi. Juhlaorganisaation kerma piti palkita, olihan se toki tehnyt paljon työtä juhlien eteen, mutta ylimitoitetulta tuokin seremonia tuntui. Sulasolin kaltainen valtakunnallinen organisaatio saattaa joissakin yhteyksissä kärsiä niukoista rahavaroista mutta pöhötautiin riittää kuitenkin voimavaroja. Ylenmääräinen kunniamerkkien jako on yksi tapa pitää ihmiset mukana ruodussa ja antaa byrokratialle itsetunnon vahvistusta.

Kaiken lisäksi noille organisaation uskollisille jaettiin vielä pitkän kaavan mukaan aplodeja hurraahuutoineen. Kiitoksen he toki olivat ansainneet, mutta kaikkinensa muutenkin ylipitkä juhla siinä vain piteni entisestään, ympärilläni katsomossa alkoi jo kuulua kiukkuisia kommentteja.

…

Kuoroperinteeseen voi liittää kaikki nuo kolme otsikon sanaa. Ainakin pitäisi olla yhteisesti vastuussa kokonaissaundista. Se ei ilman yhteishenkeä ja yhteyden tunnetta toteudu.  Toki sille voi olla muitakin inhimillisiä esteitä. Laulujuhlien järjestäjä luotti tuon yhteisvastuun voimaan turhankin sinisilmäisesti. Ei se kuitenkaan enää noin laajassa yksikössä toimi. Joskus se on toiminut. Satavuotisen itsenäisyyden alkuvuosilta lähtien siitä on merkkejä. Itsenäisyys on luonut koheesiota myös valtakunnallisella tasolla. Nykyisin ”Suomi 100 vuotta” tunnuksen alla on vaikea yhteydentuntoa luoda. Se on liian laaja ja kovin ristiriitaisia seikkoja sisällään pitävä juhlavuosilogo.

Haikeana seuraa Baltian maiden laulujuhlia. Tarkoitan itse lähinnä Tallinnaa ja Vilnaa. Latviasta minulla ei ole kokemusta. Siellä kuoroharrastus yhdistää ja pitää sisällään kansallisuutta yhdistävän voimantunnon.

Suomessa varsinkin mieskuorojen ohjelmistossa on hyvin paljon suomalaiskansallista perinnettä ja yhteyttä sekä myös isänmaallista uhoa sisältäviä lauluja. Ne ovat suomalaisten klassikkosäveltäjien töitä Sibeliuksesta alkaen ja ovat syvällä suomalaisten mieskuorolaisten sydämissä. Kaikki laulajat ne osaavat ja niiden kaikuessa yhteishenki varmasti tiivistyy. Niistä tehdään uusia sovituksia, joissa on pyritty hälventämään suurin isänmaallinen uhma. Kuitenkin syvimmässä kuoron hehkussa ainakin vanhimmat mieslaulajat lisäävät lauluun sitä perinteistä voimallista uhoa. Vanhasta muistista annetaan tulla ”korkeelta ja kovaa” jykevine loppupainotuksineen. Nuoren kuoronjohtajan modernit painotukset siinä ei välttämättä paljoa paina.

Toinen puoli suomalaisessa mieskuorolaulussa ovat saksalais- ja ruotsalaisvaikutteiset serenadit. Niissä puolestaan annetaan herkkyydelle valta, mutta perinteinen iäkkäämpi kuorolaulaja ryydittää niitäkin sellaisella innolla ja lähes taisteluhenkisellä maskuliinisuudella, että nuoret uudesta perinteestä voimansa saaneet kuoroihmiset ovat vaikean tilanteen edessä tasapainoillessaan erityyppisten laulajien kanssa.

Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskus on alkanut poistaa kansanmusiikki käsitteeltä ”nationalistista painolastia” (siitä luin täältä).  Kansallissoittimemme kantele on järjestön mukaan mytologisoitu Kalevalan kautta, nyt soittimelle on haluttu antaa uusi ilme. Sillä on alettu soittaa mm. rockia ja muuta kevyttä musiikkia.  Kansanmusiikkiin on alettu liittää erilaisia genrejä. Itselleni perinteinen kalevalainen kantelemusiikki on kuitenkin sitä aitoa suomalaista perinnettämme. Miksi sen arvo pitäisi kieltää ja leimata se punavihreässä aatemaailmassa kirosanaksi muodostuneeksi nationalismiksi?  Sinällään minulla ei ole mitään kanteleen käytön monipuolistumista vastaan. Olen tuota uudenlaista soitantaa aika paljon kuunnellut. Olen etsinyt siitä eksoottisia erityispiirteitä mutta kovin köykäiseksi sen anti kuitenkin jää. Perinteellä on kuitenkin takanaan monivuosikymmeninen voimansa.

Myös kuorolaulussa on tehty hiljaista työtä kuorolauluperinteen uudistamiseksi. Sitä en varmasti vastusta. Paljon hienoa musiikkia ja upeita kokeiluja on saatu aikaan. Mutta jos mennään perinteen kieltämiseen tai vähättelyyn, niin ollaan harhateillä. Tuolloin kuorolaululta viedään sen kaikkein syvin ydin aina Sibeliuksen Finlandiasta lähtien.

Kuuntelin jokin aika sitten YLL:n eli Ylioppilaskunnan laulajien Sibelius-levyä. Siellä on muiden joukossa perinteinen, Paavo Cajanderin runoon kirjoitettu Isänmaalle, joka alkaa sanoin ”Yks voima sydämehen kätketty on, se voima on puhdas ja pyhä”. Sovituksessa on kivasti uudelleen työstetty säkeitten loput ja erinäisiä tyylikkäitä tempon muutoksia, niin että laulu saa osin uuden ilmeen. Ihan hieno juttu, että tällaista tehdään. Ja se tekee kuorolaululle komeaa kunniaa, että näitä lauluja säilytetään ohjelmistossa. Kuoronjohtajilla on haasteellinen tehtävä saada tulkinnasta elävää.

 …

Palaan Hämeenlinnaan ja siellä jäähallissa pidettyyn pääjuhlaan. Itse tapahtumassa näkyi vielä yhteishenkeä mutta hieman haalistunutta se oli.  Nykypäivänä ei suomalaisuudella ole sellaista vetovoimaa, että se saisi kuorolaulajat hehkumaan yhdessä isänmaan nimeen. Mitä itse pääjuhlan tulee, niin yhteisvastuu laulujen harjoittelemiseksi suurelta osin puuttui. Käsittääkseni kutakuinkin tunnollisesti olivat harjoitelleet ne, joiden omassa kuorossa laulut on otettu ohjelmistoon. Oli niitä laulajia, joilla tuo vanha perinne on jäänyt veriin, he näkivät valmistautumisen velvollisuudekseen. Muut seurasivat muiden mukana ja keskittyivät laulujuhlan toiseen keskeiseen sisältöön eli hauskanpitoon.

Suomessahan on huippukuoroja, joissa laulajat ovat täydestä sydämestä mukana. Se me-henki syntyy yhteisyyden tunteesta, joka syntyy joko kaveri- tai kotiseutuhengestä tai muusta syystä.

Aatteet ovat nykyisin vähissä ja heikoilla. Ainakaan mikään eurooppalaisuuden aate – jos sellaisesta voi puhua – ei voi kuorolauluperinnettä sytyttää. Isänmaallisuudella ja varsinkin siitä kumpuavalla perinteiden kunnioituksella voi jonkinlainen sisäinen voimanlähteensä jonkun yksittäisen kuorolaisen mielessä olla. 

Toistan vielä oman mielipiteeni vakaasti painottaen. Kuorolaulu on Suomessakin ollut kansallismielisyyttä vahvistava voima. Jos se nyky-yhteiskunnan ilmeisen kehityksen mukana viedään laulun kivijalkana pois, on kuorolaulukulttuuri vaarassa tyrehtyä joksikin säestyksen varassa kelluvaksi viihdepelleilyksi tai musiikillisesti kouluttautuneiden taidesnobbailuksi. Ne tavalliset punanokkaiset ja härkäniskaiset suomalaisjuntit kiertävät kuorot kaukaa ja keskittyvät korkeintaan jonkinlaiseen karaokeörinään täpötäydessä baarihälinässä. Se yhteishenki sammuu sitten viimeistään aamun kohmeloherätyksessä. Paljon he menettävät, sillä mieskuorossa on voimaa ja sen yhteishenki on parhaimmillaan vertaansa vailla. Ja lisäksi laulu antaa oman sivistyneen purkautumistiensä ihmisen omille tunnoille. Ollaan mukana jossain yhteisessä, ei hakata muita tai huudeta katkeroitunutta vihaa. Tunteensa voi kanavoida vaikka lauluun. ”Meil on leimuva lemmen ja vihan lies”, lauletaan Nuijamiesten marssissa.  Kyllä se puhdistaa mieltä, vaikkei tuota ajatusta mitkään psykologian teoriat taida vahvistaakaan.

…

Pohdiskelin tapahtuman jälkeen muutaman muun kanssa tapahtuman järjestelyistä. Ensimmäinen uutinen Hämeenlinnan laulujuhlista löytyy vuodelta 2013. Järjestäjillä on ollut siis neljä vuotta aikaa valmistella juhlia. Siihen nähden järjestelyistä löytyy monia yksittäisiä puutteita, niin pieniä kuin isoja. En ala niitä nyt eritellä. Totean vain syyn. Se johtuu siitä, että eri asioille ei ole ollut yksittäisiä vastuuhenkilöitä. On edetty jollakin abstraktilla yhteisvastuulla, mistä syystä monissa asioissa toteutus ontui. Eikä kuorolaulua koossa pitävä yhteishenki ja yhteyden tunne päässyt oikeuksiinsa. Tässä asiassa nuo otsikon kolme asiaa sitoutuvat tässäkin toisiinsa.

…

Palaan vielä kansainväliseen politiikkaan, vaikka sillä ei olekaan tuon yllämainitun kanssa mitään tekemistä. Alussa totesin, että EU:n tasolla organisaatiota uudistetaan mutta sen mukana yhteisvastuullisuus vain tiivistyy. Ruohonjuuritasolla ei vastuuntunnetta kansalaisen mielessä synny, jos sitä ei tunne omakseen eikä sille ole sydämessä tilaa.

Iso valtakunnallinen kuorolaulun parissa toimiva kulttuuriorganisaatio on yhdenlainen sanelija, joka toiminnassaan joutuu luottamaan jäsenistönsä hyväuskoisuuteen. Uskottavuuden kannalta pitäisi kuitenkin olla yhteys ja kiinnekohta aivan paikallistasolle asti, ettei kuorolauluharrastus kuolisi byrokraattiseen pöhötautiin.

Euroopan unionissa Suomelle saattaa käydä niin kuin yllä mainitussa suurkuorossa. Ollaan mukana ja peesaillaan kavereita. Kukaan ei viitsi ottaa henkilökohtaista vastuuta kuin korkeintaan reiluilla taloudellisilla porkkanoilla. Kun kaikki on lähinnä väkinäistä pakottamista, ei yhteyden tunteelle jää tilaa.

EU-mailta puuttuu keskinäinen luottamus, taloudellinen moraali on Suomessakin jo nyt romahtanut. Syömävelkaa vain otetaan lisää. Globaali maailmanvalta iskee lonkeronsa joka paikkaan käyttäen määräysvaltansa vahvistimena tuttuja sanakäänteitä, joille se on antanut mieleisensä sisällön. Pienen Suomen valtiollinen johto istuu tassut ojossa, häntä heiluen odottaen itselleen omaa namupalaa.

Yhteiskunnan kehitys on kuin luonnonmullistus, johon eivät yksittäiset valtiot voi vaikuttaa. Salaperäinen Jumalan käsi ohjaa käyttäen tukenaan vaikka korruptiota. Yhteisvastuu laittaa yksittäisen valtion vain maksajan paikalle. Siitä hyvästä seuraa kummallista logiikkaa: sen omia oikeuksia painetaan alas, siltä viedään itsemääräämisoikeus. Rehellisestä itsensä uhraavasta työntekijästä, yrittäjästä ja veronmaksajasta tehdään elatusvelvollinen. Toisaalta keskusvallan byrokraattien etuoikeudet vain kasvavat.

Tuo globaali yhteisvastuu tuo myös perustuslakiin mielipuolisen tulkinnan. Sen luoma suoja ja oikeudet koskevat myös henkilöitä, jotka eivät edes ole sen yhteiskunnan jäseniä, joita perustuslain on tarkoitus säädellä. Tasavertaisuuden pykälä onkin yhtäkkiä universaali ja tarkoittaisikin sitä, että yksittäinen valtio ei voi itse päättää, ketä se asukkaikseen ja kansalaisikseen ottaa. Kuitenkaan perustuslakia ei ole aikoinaan luoto tällaisia tulkintoja ajatellen. Kaikilla maailman heikompiosaisilla olisi oikeus tulla meidän pöytäämme syömään. Jos sen haluamme kieltää, meitä syytetään itsekkyydestä ja sydämettömyydestä.

Näin kansallisvaltion idea saadaan murtumaan. Meitä ohjaa vahva keskusvalta, jossa kansallisuuden symboleilla ja kansallisella itseilmaisulla on yhteiskunnassa oma paikkansa mutta ne on rajattu lähinnä urheilukilpailuihin, juhlakonserttien ohjelmanumeroiden rekvisiitaksi tai vastaaviin kuriositeetteihin. Se valta saa käyttövaransa totalitarismin perinteestä.

Jos joku nousee vastahankaan, niin oikeuslaitos rankaisee. Laeista on tehty sellaisia, että niitä voidaan tulkita mielivaltaisesti. Ja tuomiolla on myös syvempiä vaikutuksia kuin mahdollinen sakko. Ilman julkista katumista ihminen voi joutua yhteiskunnassa ja työelämässä syrjityksi. Neuvostoliitostakin tuttu ilmiantokulttuuri on jo nostettu kansalaistoiminnan yhdeksi sääntelijäksi.

”Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Näin laulettiin vielä minunkin kouluvuosina. Sanat ovat Jaakko Juteinin runosta Arvon mekin ansaitsemme 1800-luvun alusta, ajalta jolloin suomalaisten kansallinen itsetunto oli viriämässä. Laulussa arvostetaan työtä ja ahkeruutta, rohkeutta ja sydämen siveyttä, suomalaisen syvää sidettä omaan luontoonsa. Tuo Valistuksen ajasta noussut kehitys on kuitenkin ottamassa uuden suunnan. Juteinin ajan hengestä ei ole mitään jäljellä. Kun perheinstituutiokin on murtumassa, niin tulee ajatelleeksi, miksi ylipäänsä lapsia synnytetään. Omaksi iloksi ja viihdykkeeksikö? Kehittyykö tällaisessa ilmapiirissä lapsesta mikään muu kuin kulutushyödyketeollisuuden välttämätön kohde ja osa maailmanlaajuista työvoimareserviä?

…

Ainakin yksi turva tuohon globaaliin kehitykseen löytyy. Aletaan kunnioittaa omia vanhoja perinteitämme. Luodaan paikallista yhteyttä, tunnetaan vastuusta omasta fyysisestä ja henkisestä ympäristöstämme. Löydetään toisemme. Jos uusia, uteliaita ihmisiä tulee mukaan yhteisiin harrastuksiimme, otetaan hänet lämpimästi ja kannustaen vastaan. Tämä ei koske pelkästään kuoroharrastusta.

Eikä keskustelukulttuurimmekaan saisi korostaa vastakkainasettelua. Ei etsitä kansanvihollisia eikä vasikoida, mikä luo vain kyräilyä ja hymistelyä. Lasketaan raja-aitoja, että voimme olla aitoja ja valmiita kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä, sopimaan asioista riitojenkin jälkeen sovussa.  Se on ihmisyyttä.