Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

Oikkosen koulussa

Oikkonen, Seppo: Rafaelin koulu. Eurooppalaisia esseitä.

Books on Demand 2017, 192 s.

Seppo Oikkosen nimi on tullut aluksi vastaani Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. Sittemmin löytyi myös hänen omat sivustonsa, kuten Alkon kassalla. Hänen teräviä kommenttejaan olen lukenut useissa yhteyksissä. Olen hänen teksteistään saanut myös hyviä elokuvavinkkejä. Esimerkiksi hänen erään kommentin innoittamana hankin käsiini François Truffaut'n vuonna 1966 ohjaaman elokuvan Fahrenheit 451. Kun sitten sain joulukuussa vinkin hänen uudesta esseekokoelmastaan, en aikaillut.

Oikkonen korostaa usein perustavansa pohdiskelunsa durkheimilaiseen sosiologiaan En tunne Durkheimia ja sosiologia on minulle vierasta. Filosofiaa olen kyllä opiskellut yliopistossa jonkin verran, mutten kuitenkaan tunne olevani kypsä filosofisiin pohdiskeluihin. Silti Oikkosen pohdiskelu mm. Descartes’n ja Wittgensteinin filosofian äärellä jaksaa kiinnostaa. Olen käsittääkseni hieman nuorempaa ikäluokkaa kuin Oikkonen. Nyt Rafaelin koulun avainsanoista löytyy kuitenkin runsaasti asioista, jotka olen kohdannut elämäni vaiheissa muuallakin kuin Oikkosen teksteissä. Kirjoittaja käsittelee asioita monipuolisesti. Hän katsoo käsitteiden taakse, perustellen sanomaansa.

Vaikken mikään älykkö olekaan, rohkenin kirjoittaa tämän katsauksen. Syynä ei ole se, että haluaisin ryhtyä kirjoittajan kanssa keskusteluun, vaan siksi, koska kirja antoi itselleni virikkeitä, pani oman elämäni hyrrän pyörimään. Oman elämäni vaiheista löytyy monenlaisia pohdintoja, jotka nyt tuntuvat kadonneen kuin tarpeettomiksi sivujuonteiksi. Olen lähinnä lukiessani kuin kiltti koulupoika. Otan vastaan kirjoittajan maailmankuvan ja pohdinnat. En ehdoin tahdoin kyseenalaista, vaan pyrin kirjoittajaa uskollisesti seuraten paneutumaan joskus kouluaikoina ja sen jälkeen omaksumieni pintakäsitysten tai nyt tyhjinä loistavien nimekkeiden taa.

Kirjan Esipuhe on käytävä ensin perusteellisesti läpi. Se antaa välineet lukujen käsittelyyn. Luvut – joita voi kutsua myös itsenäisiksi esseiksi - on laitettu otsikkonsa mukaiseen aakkosjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä tekstejä, joihin toki limittyy punaisena lankana eräitä keskeisiä ajatuksia ja käsitteitä. Syvimmin minuun iski Rafaelin koulu. Siitä kirja on saanut nimensä ja sitä mukaillen minäkin olen antanut kirjoitukselleni otsikon.

Menen nyt siihen Esipuheeseen. Kokoelma on kirjoittajan elämäkerran vastine. Hän on päätynyt tämänlaiseen ratkaisuun. Elämäkerroissa kirjoittajat pyrkivät lähinnä selittelemään menneisyyttään parhain päin. Se ei ole rehellistä. Olen toiminut paljon mm. kiinalaisten kanssa. Tunnen vanhuksia, jotka ovat toimineet merkittävissä tehtävissä. Kun olen ottanut esille muistelmien teon, he ovat sen suoralta kädeltä torjuneet. Kiinalainen katsoo mieluiten eteenpäin. Hän saattaa poimia nyt eläkkeellä menneisyydestään asioita, joita hän jostain syystä ei ole voinut toteuttaa ja paneutuu niihin. Kyse voi olla kirjallisesta harrastuksesta. Siinä saattaa olla kyse kulttuurillisesta mentaliteetista. Kiinalainen näkökulma elämään on toisenlainen meillä Euroopassa. Hän katsoo eteenpäin ja odottaa ympyrän sulkeutumista.  Länsimaalainen ajattelee lineaarisesti kääntyen taaksepäin voidakseen suoristaa elämänpolkuaan. Oikkonen kallistuu onneksi idän suuntaan.

Oikkonen esittää, että jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi eläessään kirjoittaa oma versionsa maailmanhistoriasta, siis ihan itseään varten. Sen lisäksi hänen tulisi laatia perusteellinen sanakirja oman maailmankatsomuksensa ja -kuvan keskeisistä käsitteistä.  Tämä lähtökohtanaan Oikkonen on nyt laatinut ensyklopedisen ”ajattelunsa avainsanojen kokoelman”.  Sitä kautta hän on halunnut etsiä ajattelunsa lähtökohtaisia käsitteitä.

Valistus on yksi Oikkosen maailman avainsanoja. Hän haluaa elvyttää eurooppalaisen valistuksen henkeä ja sen myötä palata 1600-luvun kartesiolaiseen henkeen. Myös Descartes’n filosofian taustalla on omat humanismin juurensa. Yhtä kaikki hänen filosofisten oivallustensa mukana Eurooppa – niin kuin Oikkonen kuvaavasti toteaa -  havahtui keskiajan tuhatvuotisesta unesta ja antoi minä-persoonalle tilaa. Keski- ja uuden ajan taite mullisti ihmisen historian. Aatehistorioitsijana Oikkonen on halunnut kartoittaa tuon ajan tapahtumia ja siitä liikkeelle lähtenyttä tiedollisen sivistyksen polkua. On kyse eurooppalaisuutemme ymmärtämisestä.    Oikkonen haluaa syvällistä analyysia, jossa mennään Wittgensteinin periaatteita mukaillen vakiintuneiden yleiskäsitteiden taakse aivan juurille. Häntä tympii nykyajan yhteiskunnallinen keskustelu, jossa pyöritään lähinnä ”ideologisten leimasanojen ” varassa. Somekulttuurin pikaviestityyli on pilannut ihmisten analyyttisen tajun. Ajattelu on lukkiutunut Wikipedian tapaisiin käsitemääritelmiin. Tässä suhteessa kulttuurimme on kivettynyt.

Omalla avainsanojen kokoelmallaan Oikkonen haluaa puhdistaa tuon kivettyneen tajunnan ja lähteä liikkeelle uusista avainsanoista. Hän korostaa niiden olevan hänen omiaan, mutta ne voivat olla malliksi muille. Hän toivoo, että niiden avulla voidaan paljastaa elämäämme hallitsevat tabut ja harhat. Siinä toteutuu valistusfilosofien omaksuma periaate.

Kirjaa pitäisi kai lukea hakusanoista lähtien. Itse rupesin kirjaa kuitenkin lukemaan aivan alusta edeten. Jonkin aikaa luettuani ote herpaantui ja aloin muistella omaa elämääni. Kirja kirvoitti muutamaksi hetkeksi ajatukseni omaan suuntaansa. En alkanut etsiä mitään avainsanoja enkä ruvennut Oikkosen tapaan rikkomaan ajatusten kivettymiä. Rupesin muistelemaan niitä aatteita ja näkökulmia, joiden pariin ajatukseni ovat ohjautuneet. Oikkonen on ns. kuuskytlukulainen nuori, kun taas minä elin nuoruuttani seitsemänkymmentäluvun taistolaisbuumin aikaan. Paljon samanlaisia maamerkkejä elämästäni löytyy. Esimerkiksi James Joycen teoksiin yritin paneutua, mutta luovutin aivan liian helposti. Paavo Haavikko oli minullekin merkittävä kirjailija. Filosofeista luin kai kaikki Ludvig Wittgeisteinin teosten suomennokset. Huomasin kuitenkin pian, ettei minusta ole filosofiksi. Venäläisen kirjallisuuden klassikot olivat minulle merkittävä ajattelun aitta. Kuitenkin elin sen suhteen jonkinlaisessa tuolle ajalle tyypillisessä kuplassa, jonka olen vasta myöhemmin kyennyt rikkomaan. Historia oli minulle vain joukko koulussa oppimiani irrallisia perussanoja, jotka olivat painuneet tajuntaani. Sieltä ne tarvitessani kaivoin esiin. Ei se paljoa nykyajan Wikipedia-tajunnasta poikkea.

Osallistuin opiskelijana jonkin aikaa erääseen keskustelupiiriin. Se oli seurakunnan toimintaa, mutta mihinkään uskonnolliseen emme olleet sidoksissa. Se oli yhteiskunnallinen keskustelupiiri. Perehdyimme mm. tolstoilaisuuteen ja sen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen vuosisadanvaihteen Suomessa. Kävimme Tampereella katsomassa aiheeseen liittyvän työväenteatterin näytelmän (nimi oli muistaakseni ”Ken talonsa jättää”). Esityksestä virisi vilkas keskustelu. Minua kiinnosti erityisesti Tolstoin ja tolstoilaisten pasifismi. Arvid Järnefeltin elämä tuli hyvin tutuksi. Siitä kimposi sittemmin oma ratkaisuni siviilipalveluksesta.

Pari muutakin aihetta on sieltä jäänyt mieleen. Saksalaistaustainen mutta sittemmin Englantiin siirtynyt taloustieteilijä E.F. Schumacher oli tuolloin julkaissut kirjan, jolla oli hyvin kiintoisa nimi: Pieni on kaunista.  Siinä käsiteltiin meille nuorille tuolloin hyvin keskeisiä asioita: miten maapallomme selviytyy jatkuvan talouskasvun paineessa. Schumacher etsi ulospääsyä ihmiskunnan pulmaan tilanteessa, jossa kansainvälinen suurtuotanto uhkasi ottaa maailman haltuunsa. Etelä-Aasiassa YK:n tehtävissäkin toiminut Schumacher esitti ratkaisukseen pehmeää teknologiaa ja inhimilliseksi katsomaansa ns. buddhalaista taloustiedettä. Hän painotti pienten yritysyksiköiden etuja, varoitti ydinvoiman käyttöönoton uhkaa.

Schumacher oli kapitalismin kriitikko. Hän ei uskonut kehittyneen teknologian ratkaisevan ruohonjuuritason ongelmia kehitysmaissa. Hän kannatti paikallisen tason elinkeinotoimintaa, vastusti jyrkästi suurkaupunkikehitystä. Aasiassa hän oli innostunut buddhalaisuudesta ja taolaisuudesta.  

Aikansa keskittymiskehityksessä ja sen mukana kehittyneessä rahan vallassa Schumacher näki kafkamaisia piirteitä. Siksi hän kääntyi enemmän ihmisen sisimpään, etsien ratkaisun lähtökohtia myös kiinalaisesta filosofiasta.

Alkuteoksen nimi on Small is beautiful. A Study of Economics as if People Mattered. Se ilmestyi vuonna 1973. Suomennos Pieni on kaunista. Ihmisen talous ihmistä unohtamatta ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1976, suomentajana Mauri Hinneri.  Ryhmämme oli hyvin ajan hermolla, sillä ryhmämme kokoontui juuri vuosina 1976-77. Schumacherista löytyy artikkeli mm. Wikipediassa.

Schumacherin teos tuntui avaavan minulle ratkaisuja tulevaisuuden sopusointuiseen elämänrytmiin. Hänen ideansa kuitenkin unohtuivat varsin nopeasti. Hektinen aika alkoi suosia toisenlaisia trendejä. Ehkäpä hänestä jäi minulle jotakin alitajuntaan, sillä elämäni yhdestä versosta on noussut kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin ja filosofiaan.

Käsittelimme ryhmässä myös teosta, jonka ryhmän vetäjä katsoi vaikuttaneen ja vaikuttavan merkittävästi Suomen tulevaisuuteen. Kirja oli Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka. En palaa nyt tuohon teokseen. Noita aikoja muistellessa tuntuu kuitenkin, että maassamme elettiin sinisilmäisen optimismin vallassa. Näin kehityksessä kyllä uhkia. Teosta kuvatkoon tämä netistä löytyvä Erkki Tuomiojan artikkeli vuodelta 2003.

…

Siirryn takaisin käsiteltävään kirjaan. Sen aiheista löytyisi asiaa sivukaupalla. Yritän kuitenkin välttää venyttämästä kirjoitustani liikaa. Kirjoisten aiheina on Aivopuoliskot, Auto, Evoluutiopsykologia, Freud, Hypnoosi, Ihmiskuva, Joyce jne. Teos loppuu sellaisiin aiheisiin kuin Valistus, Vallan kolmijako-oppi, Wienin piiri, Viimeinen taisto ja Värit. Kukin luku on kiinnostava ja niihin tekee mieli palata uudelleen. Niitä ryydittävät oivasti verkosta löytyvät Oikkosen blogitekstit ja kommentit. 

Mielelläni tässäkin jutussa pohdiskelisin enemmän sitä ”yhteisöllistä vedenpintaa”, jossa sosiaalisesti sidonnaisena oliona yksilö joutuu taiteilemaan. Elämme nyt murrosvaihetta, jossa tuo yhteisöllinen perusta voi lopullisesti pettää.

Oikkosen perustaa ajattelunsa sosiologi ja Antropologi Émile Durkheimin (1858-1917) ajattelun perustalle. En ole lukenut hänen teoksiaan enkä tiedä hänestä juurikaan enempää, mitä olen Oikkosen teksteistä lukenut. Alkuperäisteoksiin en siis voi nyt viitata. Oikkosen lukuisat netistä löytyvät kirjoitukset ja kommentit ovat kirjoitukseni tukena. Mitä Durkheimiin tulee, niin uskontoantropologia voisi kiinnostaa.

Kirja käsittelee Europan kehitystä. Lähtöpisteenä on Rene Descartes’n (1596-1650) filosofia, jonka lähtökohdista on kouluvuosilta jäänyt mieleen oivallus omasta subjektiviteetista (Cogito ergo sum, ”Ajattelen siis olen”). Filosofiassa tehtiin ero subjektin ja sen tarkkaileman todellisuuden välillä. Oikkonen käyttää käsitettä kartesiolainen paradigma tai jossain yhteydessä myös kartesiolainen rationaalisuus. Puhutaan siis yksilön omasta subjektista ja objektivoidusta maailmasta. Tämä mahdollisti individualismin. Myöhemmin individualistinen yksilö on irtautunut yhteisöstään, mikä on ohjannut ihmisluontoa kieroon.

Koska kartesiolainen paradigma vahvisti individualismia ja näin ollen vahvistui myös taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Siitä aukeni tie tieteen ja myös kirjallisuuden uusille oivalluksille. Tässä yhteydessä viitataan 1800-luvun loppupuolelta käynnistyneeseen kehitykseen.

Tähän voisi vielä lisätä kirkossa tapahtunut kehitys. Henkilökohtaiselle uskonratkaisulle alettiin antaa painoa.

Euroopassa uutta aikaa edelsi keskiajan tuhatvuotinen pimeys, johon siis uusi aika toi valon. Mutta jo keskiajan lopulla   ja varsinkin renessanssin aikana oli viestintuojia, jotka ennakoivat tulevaa kehitystä. Nämä viestit nousevat taiteesta ja Oikkonen pitää oivalluksiaan puolitieteellisinä.

Maalaustaiteeseen tuli perspektiivi, arkkitehtuuriin syvyysulottuvuus. Goottilaiset kirkot nousivat korkeuksiin. Tärkeä vaikutus hänen mukaansa on kuuloaistin korvautuminen näköaistilla. Kirjassa pyydetään kuvittelemaan primitiivinen mielenmaisema, jossa illan pimeydessä miehet kerääntyvät yhteen tulen ääreen kertomaan tarinoita. Näköaisti on häivytetty minimiin, kuuloaisti dominoi. Kaikki tapahtui yhdessä ajan hetkessä. Sama on vallalla myös Antiikin Kreikassa. Siellä viisaus toimi väittelyjen varassa – suullisena perintönä. Oltiin kiinni ajan hetkessä enemmän kuin ehkä on ymmärrettykään. Uuden ajan koittaessa näköaisti saa kuitenkin vallan. Tähän liittyen suuri merkitys on kirjapainotaidon kehityksellä keskiajan lopulla. Näköaistin avautumisen myötä ihmisen subjektiviteetti korostui. Lukutaidon huima kehitys loi tietä laajojen joukkojen sivistykselle. Perinteen siirtymiselle tuli uusia mahdollisuuksia.

,,,

Uudella ajalla subjekti alkoi eriytyä objektivoidusta todellisuudesta. Individualismin ohella se merkitsi myös empiirisen tieteen kukoistusta. Tekniikan ja teollisuuden kasvu lisäsivät hyvinvointia. Vaikka joku voi nyt ajatella tuon kehityksen nurjia puolia, niin on hyvä tuoda esille laajempi perspektiivi, joka siis sai alkusysäyksensä kartesiolaisesta paradigmasta:   

”Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja viimeisen parinsadan vuoden kuluessa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä.”

Valistuksen aika oli käänteentekevä vaihe yhteiskunnallisessa ajattelussa. Valistus nousi kartesiolaisen Subjektin synnystä. Siinä ilmenevää historiallisen individualisaation prosessia kirjoittaja kutsuu Valistuksen perinnöksi. Sen myötä mahdollistui kansallisvaltion kehitys ja se poiki hedelmäkseen edustuksellisen demokratian. Valistuksen ajasta alkoivat individuaalisuuden voimat kukoistaa ja kehittyä. SO käyttää kuvakieltä, luonnehtien kehitystä Suureksi Puuksi, joka loi uusia versoja dialektiikan voimalla.  Syntyi vastapareja, antiteesejä teesien rinnalle.

Demokratia oli alun perin kapinaliike syntyperään liittyviä erioikeuksia vastaan. Kirjoittaja kuvaa kärjistäen, että tuona aikana valtahierarkioita – uskontoa, papistoa ja aatelistoa - herjattiin oikein olan takaa. Valistus oli ”todellinen vihapuheen riemuvoitto”.

Valistus tuotti sekä liberalismin että sosialismin, niin demokraattisen kansallisvaltion kuin totalitarismin. Oikkonen ei pidä niitä vastakohtina vaan saman kasvun eri puolina. Ne ovat vastakärkiä, yhtä aikaa kanoja ja munia.  Ne tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ja kehittyäkseen ja tuottaakseen ”totuuden hedelmiään”. 

Mutta Valistuksella oli myös se kielteinen puolensa. Valistus söi omat lapsensa, kommunismin tapaan. Syntyi hirmuvaltaa, päitä putoili, eikä vain aatteellisten vastustajien päitä. Kirjoittajan mukaan valistukseen kuului luonnostaan oikeaoppisuus, ehdottomuus ja pakko. Valistus loi henkisen hegemonian, alistamisen ja sivistyksen pakkosyötön. Siitä kehittyi tämän myötä totalitaristinen järjestelmä.

”Todellisuudessa totalitarismi on nimenoman yhteiskuntaa sisäisesti kahtia jakava, kaksinapaiseen mustavalkoajatteliin, mekaaniseen moraaliseen hyvä-paha-dualismiin ja jyrkkään käskyvaltaiseen komentoportaikkoon ja alistamiseen perustuva järjestelmä.” (s. 168)

Oikkosen mukaan kaikki historian totalitarismit toimivat valistuksen nimissä. Totalitarismi syntyy kahtia jakautuvassa yhteiskunnassa, mutta se ei ole mikään yhtenäistävä voima.  Se on pelkkää väkivaltaa, jolla hajoaminen halutaan ehkäistä:

”Eivät vallankumoukset ole alistettujen, kurjien ja köyhien kapinoita – ne ovat sivistyneiden oppiriitoja, korkean tason valtataisteluja. Kurjalistoa tarvitaan, kun tarvitaan karkeita käsiä tekemään väkivaltaa.” (s. 168)

Kun tuohon lisättiin rotuoppi, niin sen seuraukset tiedämme.  Siihen liittyvän ohjelman hyväksyi ensimmäisenä Saksan lääkäriliitto.

Venäjän vallankumoukselliset muistuttivat uskonnonvastaisuudessaan ranskalaista vallankumoushenkeä. Jaa myös Venäjän vallankumous sortui valtapiirinsä sisäisiin puhdistuksiin ja sen jälkeen tuhoamaan omaa kansaa.

Totalitarismi tarvitsee viholliskuvat. Yläluokka osaa lisäksi luonnostaan ylenkatsomisen taidon. Sille oikeaoppisuuden todistaminen on haaste.  Kohteiksi tarvitaan harhaoppisia ja luopioita. Kaksinapaisuudessaan se löytää vihollisensa omasta keskuudestaan.

Oikkonen korostaa, että totalitarismi ei ole minkään ideologian ominaisuus. Siihen voidaan ajautua minkä ideologian nimissä tahansa. Kun järjestelmä esimerkiksi ottaa käyttöön termin ”nollatoleranssi”, ollaan matkalla totalitarismiin (s.169).

Kuten jo mainitsin, valistuksen aikana kirkko ja uskonnolliset auktoriteetin saivat kyytiä. Kirkon auktoriteettia pyrittiin murtamaan, vaikkei itse uskoa kiellettykään.

Otan mielenkiintoisen esimerkin Voltairen (1694-1778) tuotannosta. Luin juuri norjalaisen Hege Storhaugin kirjan Islam. Yhdestoista vitsaus (Kiuas 2015). Siinä (s. 95-97) tekijä kuvaa Voltairen rajua uskontokritiikkiä. Se oli sen laatuista rienausta, että nykyisin pamahtaisi kiihotussyyte.  Yhtä kaikki Voltaire oli vain järkiperäisen ajattelun ystävä.  Hän ja hänen aikalaisensa suhtautuivat nuivasti jumalallisiin ilmestyksiin, vaikka eivät toki täysin kieltäneet jumalan olemassaoloa.

Storhaug kertoo esimerkin. Vuonna 1741 Voltaire kirjoitti viisinäytöksisen tragedian profeetta Muhammedista. Näytelmää esitettiin Lillessa ja Pariisissa. Voltaire toi esiin Muhammedin kavaluuden, kun hän järjesti vastustajansa ja arvostelijansa hengiltä ollessaan vallassa Medinan kaupungissa. Näytelmän Muhammed on kaksinaamainen ja hyvin väkivaltainen. Pääteemana oli se, miten uskontoa käytetään poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Storhaug toteaa, että vain Napoleon tuomitsi näytelmän, koska siinä Muhammed oli pelkästään petkuttaja ja tyranni eikä suurmies.

Voisi ajatella, että tieteen kehitys 1800-luvun lopulla johti lopulta individualismin ylivaltaan.  Ja kun ihminen on kuitenkin sosiaalinen luonnoltaan. Sehän tarvitsee yhteisönsä luomaa turvaa voidakseen kehittyä tasapainoiseksi. Kun tuo turva katoaa, minkä varassa yksilö moraalisena olentona voi elää? Näin voi kysyä, kun vaarana on, että yhteiskunnassamme kehittyy uudenlainen järjestys, monikansallisen talouden varaan rakentuva voima.

Kirjan lopussa Oikkonen on huolissaan globaalitalouden luomasta harhasta.

”Ilman historiallista, sosiaalista ja kulttuurista jatkumoa ihminen ei ole mitään. Talouden harhat rakentuvat nimenomaan individualismin varaan.” (s. 185)

Kuvitelma, että taloudellinen toimija voisi olla talousmaailman keskipiste, pystyisi sitten järjestämään maailman asiat ja ihmisen elämän, se on Oikkosen mukaan aikamme suurin ja tuhoisin harha. Tämä kehitys osoittaa järkemme rajoittuneisuuden ja voi kääntyä häviöksemme.

…

Menen kuitenkin vielä menneisyyteen. Kartesiolainen paradigma on vahvistanut individualismia. Sen myötä uuden ajan ihmisille ovat kehittyneet taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Sen myötä ihminen on päässyt matkamaan yhä syvemmälle tajuntaansa. Tästä osoituksena on syvyyspsykologian kehitys sekä James Joycen, Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaiset kirjailijat.  Oikkonen tähdentää, että nimenomaan he ovat keskittyneet kuvaamaan ”uudenlaisen tietoisuuden valtaamia ihmisiä”. Kirjassa on oma lukunsa James Joycesta. Tämän tajunnanvirtatekniikasta kirjassa on kiinnostavia havaintoja.

Sigmund Freudia kirjassa käsitellään runsaasti. Hänen merkityksensä ja ylipäänsä syvyyspsykologian merkitys eurooppalaisessa kehityksessä on ollut keskeistä. En mene nyt siihen.

Joycen, Musilin ja Proustin tuotanto nousee syvyyspsykologian kehityksestä. Ihmiskuvan kokiessa murrosta nuo kirjailijat tekivät  arvokasta pioneerityötä. Oikkonen mainitsee suosikikseen myös Paavo Haavikon, jonka tekstit nousevat syvältä alitajunnasta.

Joycen Odysseus ja varsinkin Joycen viimeinen romaani Finnegans Wake lähtökohtanaan Oikkonen toteaa, että tajunnanvirta on elämänvirtaa.  Mutta valitettavan latteasti joudun tätäkin lukua kirjasta kuvailemaan. James Joycea käsittelevä luku on kaikessa mielen avaruudessaan kirjan parhaita. minua miellytti myös se herkkyys, mitä tämä muuten kylmän vaikutuksen ulospäin jättävä Durkheimin tuntija ja ajatushistorian harrastajaksi itsensä lähinnä tituleeraava kaveri nyt osoittaa.

Koska tuossa luvussa käsitellään kielen ja ajattelun samuutta, niin siinä toki mainitaan myös Ludvig Wittgenstein, joka on kirjoittajalle hyvin tuttu läheinen filosofi.  Wittgensteinin on ylipäänsä kirjan keskeisiä nimiä. Se kiinnostaa minua erityisesti, sillä minäkin opiskeluvuosinani yritin perehtyä Wittgensteinin teoksiin ja hänen ohessaan myös sellaisin kielen filosofeihin kuin Searle ja Austin (teos How to do things with words). Huomasin kuitenkin pian, että se ala on tehty viisaampia varten ja keskityin elämässäni helpompiin asioihin. Wittgensteinin rinnastaen kirjoittaja tuo esiin myös Russellin näkemyksiä.

Kirjassa on oma lukunsa Wittgensteinin teokselle Tractatus Logico-Philosophicus. jossa filosofi tutkii aksiomaattisesti edeten kielen elementtien suhdetta todellisuuteen. Filosofin nimi kyllä nousee esiin myös muissa luvuissa. Totta kai tekijä nostaa esiin myöhäisen Wittgensteinin suunnanmuutoksen, jossa kieli on sosiaalinen, kiinni käyttöyhteyksissään, ja sen tehtävänä on toimia yhteisöllisyyden liima-aineena. Kielen ”näkymättömistä langoista” muodostuu punos, joka sitoo ihmiset toisiinsa.

Wittgensteinin viimeinen teos Varmuudesta saa myös osansa. Sen myötä käsitellään kielen sukupolvia ylittävää luonnetta. Inhimillisessä kielessä on ydin, joka välittyy sukupolvelta toiselle. Se on kulttuuriperintö, ihmiselle välttämätön perusta, joka kiinnittää ihmisen yhteisöönsä ja luo ihmiselle mahdollisuuden kriittiseen irtautumiseen tuosta perinnöstä. Tässä on kuitenkin oma kehitysjärjestyksensä. Kuten kirjoittaja ironisoiden lainaa filosofia: ”On opittava ensin puhumaan totta, vasta sitten voi tietoisesti valehdella.”

Luvussa Wienin piiri kirjoittaja nimeää Wittgensteinin Einsteinin ja Freudin rinnalla ajatusvallankumoukselliseksi, ”kartesiolaisen paradigman kukistajaksi”.

…

Kirjastossa Rafael-kirjan äärellä

Kehuin jo yllä kirjan nimiesseetä Rafaelin koulua.  Otsikossa viitataan renessanssin ajan taidemaalarin Rafaelin tai Rafaellon (1483-1520) Vatikaanin kirjastossa sijaitsevaan freskoon Ateenan koulu. Minulle Rafaelilta tulee ensimmäisenä mieleen hänen Madonnan kuvansa, mutta onhan hän toki luonut myös freskoja. Toinen hänen kuuluisa fresko on Väittely pyhästä sakramentista. Sivistyksessäni oli sen verran aukkoja, että minun piti mennä kirjastoon ja etsiä taidehyllystä eräs hirveän iso ja paksu taidekirja, josta löytyi tietoa noista suurtöistä. En ole koskaan käynyt Vatikaanissa eikä Oikkonen suosittelekaan sinne menemistä. Hänen mukaansa sen turistimassoissa ihminen vain tyhmentyy.

Kirjoituksessaan Oikkonen ironisoi koulusivistystämme, jossa tärkeäksi katsotaan, että pitäisi paikantaa Rafaelin työ yrittämättäkään ymmärtää työn taustalle sisältyvää sivistysajatusta ja sitä huikeaa työn tuskaa, mitä tuo nöyrän taiteilijan työ kantaa sisässään. Oikkonen ei keskitykään itse maalaukseen, vaan tuohon koulu-sanaan, järjestelmään, jossa tyydytään noihin faktapohjaisiin maamerkkeihin ja unohdetaan maalauksen todellinen sisältö.

Rafaelista hän toteaa, että tämä ehti lyhyen elämänsä aikana luoda hämmästyttävän paljon ”nykysilmin nähden käsittämättömän täydellisiä henkilökuvia”. Vatikaanissa ja Firenzeen renessanssin taiteilijoiden töiden ääressä ihminen joutuu kuin tyrmätyksi. Jos osaan oikein omin sanoin kuvata, niin joku opettajan kaltainen tiedon lokeroija työntää esimerkiksi Ateenan koulun kaltaisen työn jonnekin oman tajuntansa todellisuudesta vieraantuneeseen käsitepankkiinsa.

Koulussa opetetaan vain käsitetietoa ja Oikkosta tulkiten ollaan hukassa, kun tuo Rafaelin luoma maailma sijoitetaan vain sinne yhteen Paavin kirjaston seinään, jonka ääressä opettaja on joskus käynyt. Sivistys on lokeroitu.

Tämän jälkeen Oikkonen kritisoi laajemmin koulusivistystämme, jonka muotopuitteista vain harvat selviytyvät.

Ateenan koulun keskiössä ovat Platon ja Aristoteles. Olennaista on heidän käden liikkeensä. Platonilla käsi viittaa taivasta kohti, Aristoteleella se painuu maata päin.  Ympärillä on laaja portaikko, jonne on levittäytynyt noin neljäkymmentä henkilöä, joista Oikkosen mukaan noin puolet on kyetty tunnistamaan. Mukana on kreikkalaisia filosofeja kuin myös Rafaelin aikalaisia. Rafael itse on taaempana tarkkaillen tapahtumaa. Oikkonen tulkitsee freskon profetiaksi uuden ajan kartesiolaisesta paradigmasta. Taiteilijan näyssä on siis siintänyt uuden ajan sivistys. Noin sata vuotta myöhemmin filosofi Descartes on kirjannut tuolla suunnalle filosofisen sisällön.

Taiteesta siis löytyy kuva tulevasta kehityksestä. Rafaelin työstä näkyy syvyysperspektiivi, fokus ja paljon dynamiikkaa, joka myös kuvaa uuden ajan ajattelun moninaisuutta. Freskossa on paljon eri persoonallisuuksia, mutta yksi on keskeisin. Oikkonen havaitsee Rafaelin hahmossa minä-persoonan – Subjektin, joka oli ollut koko keskiajan kadoksissa. Hän on siinä läsnä ja hänen tarkkailevan katseen mukana läsnä on myös aika- ja syvyysperspektiivi. Siinä on pohja uuden ajan ajattelulle. Tästä näkökulmasta teosta katsoessaan Oikkonen löytää siitä paljon muuta tulevaa, mukaan lukien institutionaalisen kehityksen hyvät ja huonot puolet. Antiikin kreikkalaisten ”koulut” olivat vapaiden miesten keskustelukerhoja. Läsnä olevan Subjektin myötä avautuu myös toinen sivistykseen liittyvä maailma.

Muinaisessa Roomassa harjoitettiin järjestelmällistä opetusta. Mm. lukutaito kuului oppisisältöihin. Jostain syystä keskiajalla lukutaito kuitenkin oli kadoksissa. Miksi tuollainen taantuma – jota kirjoittaja kutsuu kognitiiviseksi unitilaksi -  ihmiskunnan kehityksessä tapahtui, sen haluaisi kirjoittaja itsekin tietää. Tässä taustalla on amerikkalaisen pedagogin Neil Postmanin ajatukset. Postman riisuu historian kehityksestä turhan idealismin. Hänen ajatuksistaan kirjoittaja näkee avaimia tulevaisuuden kehitykselle.

Tähän yhteyteen kirjoittaja nostaa jälleen esille kartesiolaisen paradigman ja sen nykypäivän vääristymän. Nykyisin tämä Euroopan kantava ajattelu on vääristynyt sokean individualismin suuntaan. Kaikki koetaan vain yksilön kannalta. Yksilö on maailman keskus ja kaiken kokemuksen alkupiste. Siinä historiantaju häviää. eletään vain tätä hetkeä, mikä puolestaan muokkaa ihmisen tajuntaa, tulevia moraali- ja arvovalintoja. Tällainen yksilö ei voi ymmärtää historiaa eikä yhteisöllisyyden olemusta.

Teen jälleen syrjähypyn. Olen tutkinut neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1981) tuotantoa. Hänen teoksissaan näkyy hyvin selvästi neuvostoihmisen mentaliteettiin iskostunut historiattomuus. Ihminen elää irrallisena vain siinä hetkessä. Sen lisäksi on mukana kaikki elämän arkeen liittyvät suuret ongelmat ja tarve luoda itse elämäntavoillaan yhteiskunnallista statusta.

Harmaassa massassa ihmisen tajunnassa tärkeää on erottua muista. Siksi hän pyrkii eri keinoin luomaan yhteiskunnallista statusta, kuten esimerkiksi Talo rantakadulla -teoksessa eräs päähenkilö etsii kuumeisesti jotain ”antiikkihuonekalua” yrittäen näin täyttää vaimonsa ehdotonta päätöstä.

Tuo historiallinen muisti kuitenkin elää, kun teoksissa olevat henkilöt alkavat paneutua menneisyyteen ja tutkivat ihmiskohtaloita. Se oli Trifonovin oma henkilökohtaisestikin kipeä kiinnostuksen kohde, sillä hänen vanhempansa ja monet sukulaiset olivat kokeneet kovia. Ehkä pitäisi pitää kokemuksia järkyttävinä, kun pikku Jurilta viedään yhtäkkiä keskellä yötä oma isä. Epätoivoinen poika kirjoittaa tuskansa päiväkirjaan. Onneksi se on vielä luettavissa. Hän itse halusi selviytyä elämässä ja se tahto antoi nuorukaiselle valtavan voiman. Hänen historiallinen muistinsa ei kadonnut.  Sellainenkin salaisuus hänen elämään liittyy, että myös hänen oma vaimonsa – musiikkiteatterin hehkeä sopraano - oli joutunut puoluepomo Lavrenti Berijan seksiobjektiksi.

…

Luvussa ”Käsiterealismi” Oikkonen lyö sitten pöytään huikean tulevaisuuden dystopiansa. Pirstoutumiskehityksen tuloksena kaikenlaiset ”ismit” ovat luoneet uudenlaisen totuudellisen ulottuvuuden. Opillinen ”tieto” on irtautunut reaalimaailmasta. Ja – kuten Oikkonen kuvaa – vastassa kehämäisessä ajan kulussa siintää taas tuo menneisyydestä tuttu keskiaikainen käsiterealismi, jossa ”yleiskäsitteet noituvat ympäristömme”. Tämä tarkoittaa yleiskäsitteiden luomien kuvausten ja selitysten valtaa todellisen ja empiiristen havaintojen kustannuksella. Eikä tässä kehityksessä voi välttyä muodikkailta kärjistyksiltäkään. Tästä esimerkkeinä kirjoittaja mainitsee feminismin ja monikulturismin, joiden kaltaiset suunnat ovat levittäneet lonkeronsa jo akateemiseen maailmaan. 

Kehitys on tulosta individualismin voittokulusta, jonka myötä myös sillat historiaan ovat kadonneet.  Kartesiolaisesta rationaalisuudesta johdonmukaisesti nouseva todellisuuskäsitys on kääntynyt päälaelleen. Objektiiviseksi luulemamme todellisuus on subjektivoitumassa. Totuudellisuus alkaa pyöriä merkitystä luovien avainkäsitteiden ja sitä tukevien yleiskäsitteiden varassa. Opillinen sivistyksemme suunta on sen myötä kieroutumassa. Käsitteellistämiskehityksen myötä ei tehdä enää eroa tiedollisten ja aatteellisten sisältöjen välillä. Aletaan luoda käsitteiden kautta todellisuutta.

Tässä yhteydessä Oikkonen mainitsee Humen giljotiinin. Varsinaisestihan se tarkoittaa, että tosiasioista ei voi johtaa moraaliarvostelmia. Tuo ajatus on kuitenkin kääntynyt ylösalaisin: moraaliarvoista päätellään, mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla olemassa. Samasta asiasta Oikkonen on kirjoittanut myös mm. tässä kulttuurirelativismia käsittelevässä kirjoituksessaan.  Erinäisten todistelut nousevatkin siis ideologisista lähtökohdista, joita ei haluta tai rohjeta kyseenalaistaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä suunta on  yhtä lohduton. Kun kartesiolaisen paradigman pohjalta historia loi yksilön oikeudet ja vapaudet, joiden myötä kehittyi kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia.  Kansallisvaltiot ovat nykyisin hajoamassa ja ylikansalliset voimat ovat ottamassa vallan.  Siinä kehityksessä keskiössä on todellisuudesta irrotettu numerotalous.

Rafaelin enkelit maalauksesta Sikstiiniläismadonna

Yhteisvastuu – yhteishenki – yhteys

Suuntaan nyt katseeni omaehtoiseen paikalliseen kulttuuritoimintaan. Kirjoitukseni keskeinen aihe on kuorolaulu. Varoitan kuitenkin, että myös maailmamme globaali kehitys saa aika paljon tilaa. Kerron alkuun muutaman sanan otsikon kolmesta käsitteestä. Siinä yhteydessä liikutaan jo kansainvälisessä talouspolitiikassa, jossa isot jyräävät pienemmät.

Yhteisvastuun käsite liitetään yleensä Euroopan unionin rahaliittoon. Yksittäiset EMU-maat ovat joutuneet kantamaan vastuuta toisen maan huonosti hoidetusta taloudesta.  On uskottu, että näin valtion velka-, rahoitus- ja pankkikriisit saadaan hoidettua ja että se tuo vakautta. Viime aikoina tämänkaltaiseen kehitykseen on Suomessakin alettu yhä laajemmin suhtautua pidättyvästi. EMU:n tasolla jäsenmaiden kannat eroavat ja EMU:n syventämistä kyllä kannatetaan, mutta eri valtioissa EU-kriittiset voimat ovat nostaneet kannatustaan, joten hyvin avoimeen hulluuteen ei noissa yhdentymisasioissa ja yhteisvastuissa voida ainakaan kovin avoimesti mennä. On yritetty luoda erilaisia mekanismeja velkajärjestelyille, ettei valtiot joudu suoraan luopumaan omista varoistaan toisen jäsenmaan talouden huonon hoidon vuoksi. EMU:n kehittämiseksi on luotu Euroopan vakausmekanismi. Sen mukana keskusjohtoisuus vain vahvistuu. Velat, vastuut ja riskit ovat yhteisiä. Ollaan siirtymässä tulonsiirtounioniin. Ei siinä tunnu vikinät auttavan. Kritiikki peittyy suuren organisaation alle.

Yhteishenkeä vaaditaan esimerkiksi urheilujoukkueessa, että homma sujuu ja sydän on toiminnassa mukana. Yksittäiset eripurat eivät saa sitä häiritä, ne pidetään sivussa, koska niiden tajutaan olevan häiriöksi.

Yhteys on koheesiota. Se pitää yhteisöä koossa, nostaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Esimerkiksi Euroopan unionissa ei koossapitävää yhteyttä ei luontevasti löydy. Sitä Brüssel tarvitsisi valtansa pönkittämiseksi. Ja kun ei löydy, on käytettävä vaikka pakkokeinoja.

…

Osallistuin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa järjestetyille valtakunnallisille laulujuhlille (järjestäjänä Sulasol). Kyseessä on kerran viidessä vuodessa järjestettävät Suomen kuorojen ”kokoontumisajot”.

Tapahtuman yhtenä kohokohtana oli sunnuntaina (15.toukokuuta) jäähallissa pidetty juhlakonsertti, jossa esiintyivät ns. suurkuorot: oli mieskuorot, naiskuorot, nuorisokuorot, sekakuorot ja viihdekuorot. Kukin lauloi erikseen ja oli myös muutama kuorojen yhteinen esiintyminen.

Osallistujille – tai oikeastaan osallistujakuoroille – oli lähetetty etukäteen nuottikirjanen, joka sisälsi myös tuon konsertin ohjelman. Sen piti olla juhlaan osallistuneille kuorolaisille ohjenuorana ja kompassina, jonka avulla kukin saattoi valmistautua esityksiin joko pelkästään itsenäisesti tai myös oman kuoronsa kanssa yhteisesti.

Paikan päällä järjestettiin kahdet harjoitukset. Ensimmäiset oli lauantaiaamuna, toiset iltapäivällä. Ne oli yhtä hässäkkää. Kaiken lisäksi nuo aamuharjoitukset oli todella huono idea, sillä suurin osa kuoroista ei ollut vielä tuolloin ehtinyt saapua Hämeenlinnaan.

Varsinaisessa juhlassa esitykset menivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta penkin alle. Oli jokunen hyvähkö esitys, mutta mieskuorot eivät ainakaan kiitosta ansaitse. Eräät esitykset olivat lähes säälittävää kuultavaa. Parhaiksi nostan muutaman nuorisokuorojen esityksen, mm. Annikan laulupolskan. Erityisen kivalta tuntui myös kaikkien kuorojen yhteisesti konsertin alussa esittämä Aarno Ranisen säveltämä ja Pertsa Reposen sanoittama, aikoinaan MTV:n Soitinmenojen tunnussävelmänä tutuksi tullut Elämän sain soimaan. Minua jäi harmittamaan, kun en ollut sitä harjoitellut enkä voinut yhtyä riemukkaaseen lauluun kuin eräissä kohdin hapuillen.

Olisi tietysti pitänyt evästää ja valmistaa kuoroja ja laulajia niin, että harjoittelu olisi edennyt. Yksi keino olisi ollut stemma-cd, jonka kanssa laulajat olisivat voineet harjoitella omaa osuuttaan ja jonka kautta myös kokonaisuus olisi jotenkin kirkastunut. Tällä tavalla suurempi osa laulajista olisi voinut innostua tunnolliseen harjoitteluun. Musiikki kuitenkin vie usein mukanaan. Nyt kaikki jäi korkeintaan puolitiehen ja esityksissä joko peesailtiin niitä muutamia osaajia, vaikeimmissa kohdissa sitten laulettiin päin seiniä ellei älytty vaieta.

Ymmärrän, että ei tuollaiseen esitykseen kovin hanakasti paneuduta, kun kuitenkin laulaja haluaa keskittyä lähinnä oman kuoronsa ohjelmistoon ja esityksiin. Lisäksi suurin osa lauluista oli aivan uusia, modernia musiikkia, johon vaaditaan erityistä paneutumista. Joukossa oli epäonnistuneitakin sävellyksiä, kuten uusi versio perinteisestä mieskuorojen serenadista ”Hän kulkevi kuin yli kukkien”.

Eikä esityspaikkakaan helpottanut esitystä. Jäähallin akustiikka oli erityisen haastava.

Tilanne oli monin puolin haastava. Motivaatiotekijänä kuorolaiselle nuo suurkuoroesitykset eivät olleet kovin korkealla. Kuten kerroin, valmistautuminen kuoron esitykseen oli omalla vastuulla. Kovin vaikeaa sitä vastuuta on yksittäisen laulajan löytää. Lisäksi myös käytännössä esitykseen valmistautuminen oli hankalaa. Kaupungin torille kokoonnuttiin kello 13 juhlakulkuetta varten. Joskus puoli kahden jälkeen päästiin lähtemään. Marssinopeus oli varsinkin alussa raastava. joukossa oli jalkavaivaisia, täydet juhlapukimet olivat yllä ja siinä sitten olisi pitänyt kipitellä kuin kuntolenkillä. Taisi joillakin naisilla olla jopa korkokengät. Perille tultiin 40 minuuttia ennen juhlan alkua. Sitten kiirehdittiin omalle paikalle jäähallin ahtaisiin katsomoihin ja olla tökötettiin paikalla odottaen juhlan alkua. Varsinainen juhla oli selvästi ylipitkä kestäen lähes kolme tuntia. Lopussa mehut oli jo puristettu eikä edes muuten innostava Nuijamiesten marssi saanut miehistä voimaa alleen.  

Lopussa Sulasolin johto päätti vielä uuvuttaa väsähtäneen jäsenistönsä lopullisesti. Alkoi pitkän pitkä palkitsemisruljanssi. Juhlaorganisaation kerma piti palkita, olihan se toki tehnyt paljon työtä juhlien eteen, mutta ylimitoitetulta tuokin seremonia tuntui. Sulasolin kaltainen valtakunnallinen organisaatio saattaa joissakin yhteyksissä kärsiä niukoista rahavaroista mutta pöhötautiin riittää kuitenkin voimavaroja. Ylenmääräinen kunniamerkkien jako on yksi tapa pitää ihmiset mukana ruodussa ja antaa byrokratialle itsetunnon vahvistusta.

Kaiken lisäksi noille organisaation uskollisille jaettiin vielä pitkän kaavan mukaan aplodeja hurraahuutoineen. Kiitoksen he toki olivat ansainneet, mutta kaikkinensa muutenkin ylipitkä juhla siinä vain piteni entisestään, ympärilläni katsomossa alkoi jo kuulua kiukkuisia kommentteja.

…

Kuoroperinteeseen voi liittää kaikki nuo kolme otsikon sanaa. Ainakin pitäisi olla yhteisesti vastuussa kokonaissaundista. Se ei ilman yhteishenkeä ja yhteyden tunnetta toteudu.  Toki sille voi olla muitakin inhimillisiä esteitä. Laulujuhlien järjestäjä luotti tuon yhteisvastuun voimaan turhankin sinisilmäisesti. Ei se kuitenkaan enää noin laajassa yksikössä toimi. Joskus se on toiminut. Satavuotisen itsenäisyyden alkuvuosilta lähtien siitä on merkkejä. Itsenäisyys on luonut koheesiota myös valtakunnallisella tasolla. Nykyisin ”Suomi 100 vuotta” tunnuksen alla on vaikea yhteydentuntoa luoda. Se on liian laaja ja kovin ristiriitaisia seikkoja sisällään pitävä juhlavuosilogo.

Haikeana seuraa Baltian maiden laulujuhlia. Tarkoitan itse lähinnä Tallinnaa ja Vilnaa. Latviasta minulla ei ole kokemusta. Siellä kuoroharrastus yhdistää ja pitää sisällään kansallisuutta yhdistävän voimantunnon.

Suomessa varsinkin mieskuorojen ohjelmistossa on hyvin paljon suomalaiskansallista perinnettä ja yhteyttä sekä myös isänmaallista uhoa sisältäviä lauluja. Ne ovat suomalaisten klassikkosäveltäjien töitä Sibeliuksesta alkaen ja ovat syvällä suomalaisten mieskuorolaisten sydämissä. Kaikki laulajat ne osaavat ja niiden kaikuessa yhteishenki varmasti tiivistyy. Niistä tehdään uusia sovituksia, joissa on pyritty hälventämään suurin isänmaallinen uhma. Kuitenkin syvimmässä kuoron hehkussa ainakin vanhimmat mieslaulajat lisäävät lauluun sitä perinteistä voimallista uhoa. Vanhasta muistista annetaan tulla ”korkeelta ja kovaa” jykevine loppupainotuksineen. Nuoren kuoronjohtajan modernit painotukset siinä ei välttämättä paljoa paina.

Toinen puoli suomalaisessa mieskuorolaulussa ovat saksalais- ja ruotsalaisvaikutteiset serenadit. Niissä puolestaan annetaan herkkyydelle valta, mutta perinteinen iäkkäämpi kuorolaulaja ryydittää niitäkin sellaisella innolla ja lähes taisteluhenkisellä maskuliinisuudella, että nuoret uudesta perinteestä voimansa saaneet kuoroihmiset ovat vaikean tilanteen edessä tasapainoillessaan erityyppisten laulajien kanssa.

Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskus on alkanut poistaa kansanmusiikki käsitteeltä ”nationalistista painolastia” (siitä luin täältä).  Kansallissoittimemme kantele on järjestön mukaan mytologisoitu Kalevalan kautta, nyt soittimelle on haluttu antaa uusi ilme. Sillä on alettu soittaa mm. rockia ja muuta kevyttä musiikkia.  Kansanmusiikkiin on alettu liittää erilaisia genrejä. Itselleni perinteinen kalevalainen kantelemusiikki on kuitenkin sitä aitoa suomalaista perinnettämme. Miksi sen arvo pitäisi kieltää ja leimata se punavihreässä aatemaailmassa kirosanaksi muodostuneeksi nationalismiksi?  Sinällään minulla ei ole mitään kanteleen käytön monipuolistumista vastaan. Olen tuota uudenlaista soitantaa aika paljon kuunnellut. Olen etsinyt siitä eksoottisia erityispiirteitä mutta kovin köykäiseksi sen anti kuitenkin jää. Perinteellä on kuitenkin takanaan monivuosikymmeninen voimansa.

Myös kuorolaulussa on tehty hiljaista työtä kuorolauluperinteen uudistamiseksi. Sitä en varmasti vastusta. Paljon hienoa musiikkia ja upeita kokeiluja on saatu aikaan. Mutta jos mennään perinteen kieltämiseen tai vähättelyyn, niin ollaan harhateillä. Tuolloin kuorolaululta viedään sen kaikkein syvin ydin aina Sibeliuksen Finlandiasta lähtien.

Kuuntelin jokin aika sitten YLL:n eli Ylioppilaskunnan laulajien Sibelius-levyä. Siellä on muiden joukossa perinteinen, Paavo Cajanderin runoon kirjoitettu Isänmaalle, joka alkaa sanoin ”Yks voima sydämehen kätketty on, se voima on puhdas ja pyhä”. Sovituksessa on kivasti uudelleen työstetty säkeitten loput ja erinäisiä tyylikkäitä tempon muutoksia, niin että laulu saa osin uuden ilmeen. Ihan hieno juttu, että tällaista tehdään. Ja se tekee kuorolaululle komeaa kunniaa, että näitä lauluja säilytetään ohjelmistossa. Kuoronjohtajilla on haasteellinen tehtävä saada tulkinnasta elävää.

 …

Palaan Hämeenlinnaan ja siellä jäähallissa pidettyyn pääjuhlaan. Itse tapahtumassa näkyi vielä yhteishenkeä mutta hieman haalistunutta se oli.  Nykypäivänä ei suomalaisuudella ole sellaista vetovoimaa, että se saisi kuorolaulajat hehkumaan yhdessä isänmaan nimeen. Mitä itse pääjuhlan tulee, niin yhteisvastuu laulujen harjoittelemiseksi suurelta osin puuttui. Käsittääkseni kutakuinkin tunnollisesti olivat harjoitelleet ne, joiden omassa kuorossa laulut on otettu ohjelmistoon. Oli niitä laulajia, joilla tuo vanha perinne on jäänyt veriin, he näkivät valmistautumisen velvollisuudekseen. Muut seurasivat muiden mukana ja keskittyivät laulujuhlan toiseen keskeiseen sisältöön eli hauskanpitoon.

Suomessahan on huippukuoroja, joissa laulajat ovat täydestä sydämestä mukana. Se me-henki syntyy yhteisyyden tunteesta, joka syntyy joko kaveri- tai kotiseutuhengestä tai muusta syystä.

Aatteet ovat nykyisin vähissä ja heikoilla. Ainakaan mikään eurooppalaisuuden aate – jos sellaisesta voi puhua – ei voi kuorolauluperinnettä sytyttää. Isänmaallisuudella ja varsinkin siitä kumpuavalla perinteiden kunnioituksella voi jonkinlainen sisäinen voimanlähteensä jonkun yksittäisen kuorolaisen mielessä olla. 

Toistan vielä oman mielipiteeni vakaasti painottaen. Kuorolaulu on Suomessakin ollut kansallismielisyyttä vahvistava voima. Jos se nyky-yhteiskunnan ilmeisen kehityksen mukana viedään laulun kivijalkana pois, on kuorolaulukulttuuri vaarassa tyrehtyä joksikin säestyksen varassa kelluvaksi viihdepelleilyksi tai musiikillisesti kouluttautuneiden taidesnobbailuksi. Ne tavalliset punanokkaiset ja härkäniskaiset suomalaisjuntit kiertävät kuorot kaukaa ja keskittyvät korkeintaan jonkinlaiseen karaokeörinään täpötäydessä baarihälinässä. Se yhteishenki sammuu sitten viimeistään aamun kohmeloherätyksessä. Paljon he menettävät, sillä mieskuorossa on voimaa ja sen yhteishenki on parhaimmillaan vertaansa vailla. Ja lisäksi laulu antaa oman sivistyneen purkautumistiensä ihmisen omille tunnoille. Ollaan mukana jossain yhteisessä, ei hakata muita tai huudeta katkeroitunutta vihaa. Tunteensa voi kanavoida vaikka lauluun. ”Meil on leimuva lemmen ja vihan lies”, lauletaan Nuijamiesten marssissa.  Kyllä se puhdistaa mieltä, vaikkei tuota ajatusta mitkään psykologian teoriat taida vahvistaakaan.

…

Pohdiskelin tapahtuman jälkeen muutaman muun kanssa tapahtuman järjestelyistä. Ensimmäinen uutinen Hämeenlinnan laulujuhlista löytyy vuodelta 2013. Järjestäjillä on ollut siis neljä vuotta aikaa valmistella juhlia. Siihen nähden järjestelyistä löytyy monia yksittäisiä puutteita, niin pieniä kuin isoja. En ala niitä nyt eritellä. Totean vain syyn. Se johtuu siitä, että eri asioille ei ole ollut yksittäisiä vastuuhenkilöitä. On edetty jollakin abstraktilla yhteisvastuulla, mistä syystä monissa asioissa toteutus ontui. Eikä kuorolaulua koossa pitävä yhteishenki ja yhteyden tunne päässyt oikeuksiinsa. Tässä asiassa nuo otsikon kolme asiaa sitoutuvat tässäkin toisiinsa.

…

Palaan vielä kansainväliseen politiikkaan, vaikka sillä ei olekaan tuon yllämainitun kanssa mitään tekemistä. Alussa totesin, että EU:n tasolla organisaatiota uudistetaan mutta sen mukana yhteisvastuullisuus vain tiivistyy. Ruohonjuuritasolla ei vastuuntunnetta kansalaisen mielessä synny, jos sitä ei tunne omakseen eikä sille ole sydämessä tilaa.

Iso valtakunnallinen kuorolaulun parissa toimiva kulttuuriorganisaatio on yhdenlainen sanelija, joka toiminnassaan joutuu luottamaan jäsenistönsä hyväuskoisuuteen. Uskottavuuden kannalta pitäisi kuitenkin olla yhteys ja kiinnekohta aivan paikallistasolle asti, ettei kuorolauluharrastus kuolisi byrokraattiseen pöhötautiin.

Euroopan unionissa Suomelle saattaa käydä niin kuin yllä mainitussa suurkuorossa. Ollaan mukana ja peesaillaan kavereita. Kukaan ei viitsi ottaa henkilökohtaista vastuuta kuin korkeintaan reiluilla taloudellisilla porkkanoilla. Kun kaikki on lähinnä väkinäistä pakottamista, ei yhteyden tunteelle jää tilaa.

EU-mailta puuttuu keskinäinen luottamus, taloudellinen moraali on Suomessakin jo nyt romahtanut. Syömävelkaa vain otetaan lisää. Globaali maailmanvalta iskee lonkeronsa joka paikkaan käyttäen määräysvaltansa vahvistimena tuttuja sanakäänteitä, joille se on antanut mieleisensä sisällön. Pienen Suomen valtiollinen johto istuu tassut ojossa, häntä heiluen odottaen itselleen omaa namupalaa.

Yhteiskunnan kehitys on kuin luonnonmullistus, johon eivät yksittäiset valtiot voi vaikuttaa. Salaperäinen Jumalan käsi ohjaa käyttäen tukenaan vaikka korruptiota. Yhteisvastuu laittaa yksittäisen valtion vain maksajan paikalle. Siitä hyvästä seuraa kummallista logiikkaa: sen omia oikeuksia painetaan alas, siltä viedään itsemääräämisoikeus. Rehellisestä itsensä uhraavasta työntekijästä, yrittäjästä ja veronmaksajasta tehdään elatusvelvollinen. Toisaalta keskusvallan byrokraattien etuoikeudet vain kasvavat.

Tuo globaali yhteisvastuu tuo myös perustuslakiin mielipuolisen tulkinnan. Sen luoma suoja ja oikeudet koskevat myös henkilöitä, jotka eivät edes ole sen yhteiskunnan jäseniä, joita perustuslain on tarkoitus säädellä. Tasavertaisuuden pykälä onkin yhtäkkiä universaali ja tarkoittaisikin sitä, että yksittäinen valtio ei voi itse päättää, ketä se asukkaikseen ja kansalaisikseen ottaa. Kuitenkaan perustuslakia ei ole aikoinaan luoto tällaisia tulkintoja ajatellen. Kaikilla maailman heikompiosaisilla olisi oikeus tulla meidän pöytäämme syömään. Jos sen haluamme kieltää, meitä syytetään itsekkyydestä ja sydämettömyydestä.

Näin kansallisvaltion idea saadaan murtumaan. Meitä ohjaa vahva keskusvalta, jossa kansallisuuden symboleilla ja kansallisella itseilmaisulla on yhteiskunnassa oma paikkansa mutta ne on rajattu lähinnä urheilukilpailuihin, juhlakonserttien ohjelmanumeroiden rekvisiitaksi tai vastaaviin kuriositeetteihin. Se valta saa käyttövaransa totalitarismin perinteestä.

Jos joku nousee vastahankaan, niin oikeuslaitos rankaisee. Laeista on tehty sellaisia, että niitä voidaan tulkita mielivaltaisesti. Ja tuomiolla on myös syvempiä vaikutuksia kuin mahdollinen sakko. Ilman julkista katumista ihminen voi joutua yhteiskunnassa ja työelämässä syrjityksi. Neuvostoliitostakin tuttu ilmiantokulttuuri on jo nostettu kansalaistoiminnan yhdeksi sääntelijäksi.

”Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Näin laulettiin vielä minunkin kouluvuosina. Sanat ovat Jaakko Juteinin runosta Arvon mekin ansaitsemme 1800-luvun alusta, ajalta jolloin suomalaisten kansallinen itsetunto oli viriämässä. Laulussa arvostetaan työtä ja ahkeruutta, rohkeutta ja sydämen siveyttä, suomalaisen syvää sidettä omaan luontoonsa. Tuo Valistuksen ajasta noussut kehitys on kuitenkin ottamassa uuden suunnan. Juteinin ajan hengestä ei ole mitään jäljellä. Kun perheinstituutiokin on murtumassa, niin tulee ajatelleeksi, miksi ylipäänsä lapsia synnytetään. Omaksi iloksi ja viihdykkeeksikö? Kehittyykö tällaisessa ilmapiirissä lapsesta mikään muu kuin kulutushyödyketeollisuuden välttämätön kohde ja osa maailmanlaajuista työvoimareserviä?

…

Ainakin yksi turva tuohon globaaliin kehitykseen löytyy. Aletaan kunnioittaa omia vanhoja perinteitämme. Luodaan paikallista yhteyttä, tunnetaan vastuusta omasta fyysisestä ja henkisestä ympäristöstämme. Löydetään toisemme. Jos uusia, uteliaita ihmisiä tulee mukaan yhteisiin harrastuksiimme, otetaan hänet lämpimästi ja kannustaen vastaan. Tämä ei koske pelkästään kuoroharrastusta.

Eikä keskustelukulttuurimmekaan saisi korostaa vastakkainasettelua. Ei etsitä kansanvihollisia eikä vasikoida, mikä luo vain kyräilyä ja hymistelyä. Lasketaan raja-aitoja, että voimme olla aitoja ja valmiita kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä, sopimaan asioista riitojenkin jälkeen sovussa.  Se on ihmisyyttä.