Jälkikirjoitus Voiton päivän juhlintaan

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettiin Venäjällä Voiton päivää Suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi. Neuvostoliitossa voitolla tarkoitettiin voittoa fasismista eli natsi-Saksasta. Se on nykyisin virallinen vapaapäivä, suuri juhla, joka on saanut pysyvän paikan ihmisten mielissä. Länsi-Euroopassa vastaava juhla on päivää aikaisemmin, koska Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo ehtinyt vaihtua. Muissa liittoutuneissa maissa tuolla juhlalla ei lie kuitenkaan yhtä vahvaa asemaa. Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa on tilalle tekaistu Eurooppa-päivä, jota ei kansa ole luonnollisestikaan sisäistänyt omakseen.

Voiton päivän juhla on meillä Suomessa saanut osakseen lähinnä väheksyntää. Eräs järvenpääläinen dosentti kirjoitti huhtikuun lopussa Uudensuomen puheenvuoropalstalla katkeran pistävästi juhlaan yhä tiiviimmin liittyvästä ”Kuolemattomien rykmentistä”, joka järjestettiin myös Helsingissä. Hän pitää sitä jonkinlaisena uhomarssina. Kokoomuksen nettilehti käsittelee sotilasparaatia ja lienee uutispulassa turvautunut tällaiseen juttuun. Myös MTV kiinnittää huomiota juhlan sotilaalliseen puoleen nähden sen pullisteluna. Tiistaina pidetystä paraatista on nähtävissä noin 13 minuutin mittainen katsaus täällä. On ymmärrettävää, että tuon kaltainen näyttävä sotilaallinen esittelynäytös saa ulkomailla huomiota. Siihen on toki pyritty. Venäjä haluaa sotilaallisen kaluston esittelyllä todistella muulle maailmalle omaa poliittista voimaansa. Vaikka patrioottiset venäläiset antavat paraatille arvoa, katson kuitenkin, että Voiton päivän juhlan varsinainen ydin on muissa asioissa.

Minä näen Voiton päivän ensisijaisesti tavallisten ihmisten juhlana. Helsingin tilaisuudesta taisi olla uho kaukana, se oli perinteen mukaisesti ilon juhla. Sota vei lähes jokaisen suvusta mukanaan jonkun läheisen, juhlijat haluavat yhdessä muistella sotaan osallistuneita ja siinä mahdollisesti menehtyneitä, tuoda heitä lähemmäksi elämäänsä. Minä kysyn samaa kuin moni muu: mitä pahaa siinä on, että myös Suomessa asuvat venäläiset kunnioittavat sotaan osallistuneiden sukulaistensa muistoa?

Kerron aluksi hieman taustatietoa juhlinnasta ja sen jälkeen laskeudun ihmisten tasolle ja liitän juhlintaan omavaltaisesti hieman laajempaa historiallista muistia.

Historiallista taustaa

Iosif Stalinin eläessä Voiton päivällä oli valtiollisen juhlan status vain kahtena vuotena: 1946 ja 1947. Sen jälkeen se oli pitkään tavallinen työpäivä vaikka juhlaa toki vietettiin. En ala nyt spekuloida tarkemmin, miksi tuohon ratkaisuun päädyttiin. Mitä ilmeisimmin syyt olivat sisäpoliittiset, mm. juhlan pelättiin vahvistavan marsalkka Zhukovin asemaa.  

Vasta Leonid Brežnevin aikana vuonna 1965, kun Voitosta oli kulunut 20 vuotta, siitä tuli virallinen juhlapäivä ja valtakunnallinen vapaapäivä. Ljudmila Ulitskaja toteaa teoksessaan (lähdetiedot alhaalla), että ajan kuluessa tuota päivää on alettu juhlia yhä korskeammin.

Ensimmäinen Voittoon liittyvä paraati pidettiin 24. kesäkuuta 1945. Siitä on olemassa runsaasti filmi- ja kuvamateriaalia. Marsalkka Zhukov ratsastaa ylväästi valkealla hevosella ottamaan paraatin vastaan (ks. myös tämä). Paraatia johtaa marsalkka Rokossovski. Tässä osassa filmiä kohdassa 1:05 on ehkä paraatin toiseksi tutuin näky: Leninin mausoleumin edessä lojuu kasa natsi-Saksan lippuja. Iosif Stalin seuraa paraatia mausoleumin yllä sijaitsevalta puhujakorokkeelta.

Tuo juhlaparaati oli neuvostoarmeijan voimannäytös, mutta sekin järjestettiin käytännön syistä vasta kesäkuussa. Sen jälkeen ei sotilasparaati kuulunut Voiton päivän juhlintaan ennen kuin vuonna 1995. Käsittääkseni siihen on hyvin looginen syy.  Neuvostoliiton tärkein valtiollinen juhla oli lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen muistojuhla 7.-8- marraskuuta, jolloin Punaisella torilla järjestettiin näyttävä sotilasparaati.

Vuonna 1995 Moskovassa järjestettyä natsi-Saksasta saadun voiton 50-vuotisjuhlaa vietettiin arvokkaalla tavalla. Tuolloin haluttiin siltoja luoda idän ja lännen välille ja juhlaohjelmaan kuuluvaa sotilasparaatia olivat seuraamassa maailman merkittävimmät valtionpäämiehet, mukaan lukien myös presidentti Martti Ahtisaari. Vuodesta 2008 lähtien paraatissa alkoi olla mukana myös raskasta tekniikkaa. Ulitskajan mielestä sen piti luultavasti ruokkia patriotismia ja kansallisen ylpeyden tunnetta sekä osoittaa valtiollista mahtia. Kirjailija Ljudmila Ulitskajalta ei ironiaakaan puutu. Hän tuo esille kuin raapaisuna, kuinka kallista sotilasparaatin järjestäminen on. Pelkästään kenraaliharjoituksen ja varsinaisen paraatin jälkeiseen asfalttipäällysteen korjaukseen menee vuosittain kaupungin kassasta 40 miljoonaa ruplaa. Vuonna 2012 kului 64 miljoonaa ruplaa siihen, kun juhlapäivänä piti kaupungin keskustan yltä saada sadepilvet hajotettua. Myös paraatin erityisjärjestelyt aiheuttavat kuluja. Liikenneruuhkien arveltiin vuonna 2011 aiheuttaneen 5 miljoonan ruplan menot.

Ulitskajan ironinen kommentti liittyy viranomaisten ilmoitukseen, että vuonna 2012 on 36 000:n sotaveteraanin määrä saada oma asunto. Kun maassa oli vuonna 2015 (jolloin Ulitskajan kirja ilmestyi) 364 000 veteraania, joista 220 000 on jo saanut asunnon, niin jotta kaikille tulisi oma asunto, pitäisi viimeisten veteraanien elää vähintään 110 vuotiaiksi.

Muistoja ja kokemuksia

Ulitskajan kirjassa tavalliset kansalaiset ovat kirjoittaneet muistojaan sodan jälkeisiltä vuosilta. Osansa niistä muistoista saa myös Voiton päivän vietto.  Voiton päivä vuonna 1945 oli riemukas tapahtuma. Siitä todistavat lukuisat kirjeet niiltä, jotka olivat omin silmin Punaisella torilla todistamassa toukokuun 9. päivän juhlaa. Se oli spontaania iloa ja kyyneleitä, joka levisi Punaiselta torilta ”aallon lailla” ympäri maan: suuriin ja pieniin kaupunkeihin, kyläteiden pienille aukioille. Ensimmäinen Voiton päivä oli koko kansan juhla, jota ei sotilaallinen uho häirinnyt. Yllä mainittu virallinen sotilasparaati järjestettiin vasta kesäkuun lopulla.

Tahdon väittää, että Voiton päivällä on myös laajempi konteksti kuin vain voitto natsi-Saksasta. On palautettava mieliin tuo aika Neuvostoliiton historiassa. Sodan päättyminen nosti Neuvostoliiton kansalaisissa suunnattoman vapautumisen ja toivon tunteen. On muistettava, että sitä edelsi kauhea suuren terrorin aika, elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sota kuitenkin onnistui yhdistämään kansan.  Sen päätyttyä maa oli revitty rikki, samoin ihmiset. Vapautuminen sodasta aiheutti surun keskelläkin riemun purkauksen. Jokainen toivoi sisimmässään uutta alkua, jossa menneet kauhut voisi unohtaa.  Sekä tavalliset kansalaiset että myös kirjailijat ja ns. älymystö ovat muistelmissaan ja tuotannossaan välittäneet nuo samat tunnot.

Tuon muutaman esimerkin Ulitskajan kirjasta. Niissä muistellaan ensimmäistä Voiton päivää vuonna 1945.

Nina T. kertoo Moskovan Punaisen torin juhlasta. Se syntyi hänen mukaansa spontaanisti. Ihmiset kerääntyivät kaupungin keskustaan, kulkivat Gorkin katua pitkin kohti toria. Kansaa tuli koko ajan lisää. Vieraat ihmiset halailivat toisiaan. Taisteluun osallistuneet sotilaat olivat erityisen juhlinnan kohteena. Heitä heiteltiin ilmaan. Nina T. oli juhlassa pienen Jura-poikansa ja ystävättäriensä kanssa. He joutuivat lopulta liikkumaan kauheassa tungoksessa. He nostivat Juraa pään yllä käsistä käsiin. Juralle se jäi mieleen niin syvästi, että vielä vuosia myöhemmin hän muisteli ”uineensa väkijoukossa”. Loppuhuipennuksena oli upea ilotulitus. Tuosta juhlasta alkaen Jura-poika innostui sotilaallisesta rekvisiitasta. Äiti ompeli paitaan olkalaput ja lakkiin laitettiin punainen tähti.

Vera B. juhli Voiton päivää Leningradissa, jossa oli koettu kovia pitkään jatkuneen piirityksen aikana.

 Taivaalta leijaili lentolehtisiä ja lapset yrittävät poimia niitä parvekkeelta kurkottaen. Oli aurinkoinen päivä ja Nevski prospekti oli täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kaikki menivät kohti Palatsiaukiota, jok’ikinen halusi olla juhlassa mukana. Palatsiaukiolla tanssittiin, laulettiin, suudeltiin, sinne tänne oli pystytetty valkokankaita, joista näytettiin filmejä. Veran mukaan joukossa oli ehkä myös niitä, jotka itkivät kaatuneiden omaisten menetyksen johdosta, mutta heistä hänellä ei ole muistikuvia. Samoin kuin Moskovassa, myös täällä illan kruunasi ilotulitus.

Lilia M. kertoo pienestä hiljaisesta kaupungista Asovanmeren rannalla. Siellä saattoi viimeinkin huokaista vapaana. Kaikki pitkän ja kiduttavan sodan kauheudet olivat jääneet taakse. Vielä elämää ja ympäristöä hallitsi tuho ja nälkä. Valtava määrä ihmisiä jonotti leipää ja kerosiinia. Edessä odotti rauhanomainen elämä, edessä olevat vaikeudet pelottaneet. Kansan sisimmässä oli syvä tahto selvitä kaikista esteistä. 

Kaupungissa oli sodan päättymisen jälkeen iloisia tapahtumia. Voittajat palasivat sodasta –  oli isiä, aviomiehiä, veljiä ja poikia. Monet olivat raajarikkoja, kuka ilman kättä, kuka kainalosauvojen varassa. Mutta yhtä kaikki heidän kasvoistaan loisti ilo.

Lapsia viiletteli kaikkialla. Heidän joukossaan Lilia itse siskonsa ja kavereittensa kanssa. Koululaiset ottivat saapuvia junia vastaan käsissään valtavia syreenikimppuja. Niin jatkui koko toukokuun. Sitten Voiton juhlan riemuun liittyi myös koulun kevätjuhla.

…

Angelina Kazmina-Björckbacka on kirjoittanut noista sodan jälkeisistä ajoista koskettavat muistelmat (Venäläinen onni, 2010). Hän tuo omien kokemustensa ja tuntojensa kautta esille 40-luvun loppupuolen ja 50-luvun alun henkistä ilmapiiriä. Perhe oli nuorelle tytölle tärkeä turva. Kun se siten mureni, oli selvittävä yksin. Mutta lapsena koettu perheyhteys oli henkisenä voimavarana myös myöhemmin.

17-vuotias Angelina muistelee sodan päättymisen hetkeä vuonna 1945:

”Koitti kevät 1945, ja sen mukana voitto. Valtava riemu ja onnentunne täytti mielet, verenvuodatus päättyi ja alkoi uusi rauhanomainen elämä.

Jäi myös suru – maassa ei ollut ainoatakaan perhettä, jota sota ei olisi koskettanut. Miten paljon lapsia jäikään ilman isää, vaimot ilman miestä, äidin kaipasivat poikiaan ja tyttäriään… Me olimme lähes harvinainen poikkeus, isä tuli ehjänä kotiin sodasta ja olimme säilyneet hengissä Stalingradin pommitusten ja miehitysten ajan. Tunsimme itsemme onnellisiksi, olimme kuin ihmeen kaupalla jääneet henkiin kaikista raskaista sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945 muodostui unohtumattomaksi. Olin ystävättärieni kanssa Moskovan keskustassa. Gorkinkatu (nykyään Tverskaja), Maneesin aukio ja Punainen tori olivat täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kovaäänisistä tulvi iloista musiikkia...”

Voitonpäivää Angelina kuvaa unohtumattomaksi, iloa huokui kaikkialla. Uskottiin, että vanhaan ei ole paluuta, mutta toisin kävi. Tuota riemua ja suuria odotuksia seurasivat kuitenkin ikävät ajat. Palattiin karuun todellisuuteen, kun seuraavan vuoden keväällä isä noudettiin keskiyöllä kello 12 KGB:n kuulusteluihin. Ajan myötä hänet vapautettiin ja hän pääsi palaamaan takaisin työelämään. Vuosia myöhemmin äitikin joutui oikeuden eteen, mutta hänet lopulta vapautettiin syytöksistä.

Minulle nuo muistelot kertovat noista ajoista myös sen, että oikeuslaitos kuitenkin jollain lailla toimi ja siihen saattoi luottaa, vastakohtana 30-luvun totaaliselle mielivallalle.

Ironiaakaan ei Kazmina-Björcbackan muistoista puutu. Maa oli täynnä raajarikkoja, sodassa loukkaantuneita ja kärsineitä. Olisi ollut kenestä huolehtia. Mutta palattiin vanhaan: turhiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Toivon sijasta ihmisten mieliin palasi pelko.

Yksi syy epäluuloihin ja runsaslukuisiin kuulusteluihin oli se, että sodan aikana kansalaisten arveltiin omaksuneen lännestä joitain vapauksia, jotka sitten Neuvostoliiton valtapelissä koettiin uhaksi.

”Sodanjälkeinen yhteiskunta oli toisenlainen kuin 30-luvulla.  Rintamalla olleet olivat viettäneet puolitoista vuotta Euroopassa, Neuvostoliiton rajojen takana.  Uusi, paljon nähnyt ja sodan kokenut sukupolvi alkoi asteittain muodostua ja ymmärtää uudella tavalla tapahtuvat muutokset.”

Oli toki ihan konkreettisiakin syitä. Alkoi kylmä sota, jännitys idän ja lännen välillä alkoi kiristyä.  Se sai alkunsa Winston Churchillin kuuluisasta ”rautaesirippupuheesta” Fultonissa 5. maaliskuuta 1946. Siitä lähtivät Neuvostoliitossa tapahtumat etenemään vyöryn lailla. Isänmaan katsottiin olevan vaarassa. Saman vuoden lopulla alettiin maan sisällä sota älymystöä vastaan. Kyse oli kosmopolitismin vastaisesta taistelusta, mikä merkitsi, että jos ihmisellä oli yhteyksiä länteen, hän saattoi joutua syytösten kohteeksi. Juutalaistaustaiset ihmiset olivat erityisesti vallanpitäjien silmätikkuina.

Haluttiin kitkeä irti kaikki länsimaiset vaikutteet. K-B toteaa, että jälleen kerran mentiin liiallisuuksiin. Kaikki piti olla peräisin Neuvostoliitosta, ja Venäjä luonnollisesti sai erityisaseman. Tieteessä mentiin äärimmäisyyksiin. Mm. biologiassa jatkoi voittokulkuaan ”talonpoikaisnero” Trofim Lysenko, jonka teorioiden mukaan hankitut ominaisuudet muuttuvat perinnöllisiksi.

Keväällä 1947 jännitystä ja levottomuutta alkoivat lisätä puoluejohdon näkyvät kampanjat tutkijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä vastaan. Vainon kohteena olevia syytettiin puoluevastaisuudesta ja aatteettomuudesta.

Tilanne oli ristiriitainen, sillä samanaikaisesti oli alkanut muotoutua uusi sivistyneistösukupolvi, joka halusi elää humaanimmassa ja oikeudenmukaisemmassa yhteiskunnassa.  

Pelosta huolimatta uudenlainen ilmapiiri sai aikaan uudenlaisen asenteen vallanpitäjiä kohtaan. Heidän toimintaansa uskallettiin myös halveksia ja ylenkatsoa. Sitä ei K-B:n mukaan tietenkään lausuttu ääneen, mutta ystävien kesken tohdittiin arvostella suoraan yksittäisiä poliitikkoja ja toimintamenetelmiä. Kun esimerkiksi valtakoneisto tyrmäsi Anna Ahmatovan, kiinnostus hänen runouteensa ei laantunut.  

Stalinin suuruudenhulluus täytti kaiken todellisuuden. K-B kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana. Tässä hieman lyhennetty katkelma:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös, samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”… Muistan, miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme. hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Stalin-kultti näkyi elämän kaikilla tasoilla. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.

Pelko ja kyräily vallitsi myös Moskovan yliopistossa. Jahdattiin ”kansan vihollisia" ja professoreja katosi yllättäen. Keskellä yötä saatettiin tulla opiskelija-asuntolaan noutamaan joku opiskelija, eikä häntä sen koommin nähty. Angelina K-B opiskeli slaavilaista filologiaa ja vaikka kyseessä ei ollut mitenkään ”arka alue”, hänen oli poliittisista syistä vaihdettava diplomityönsä aihe.

Vasta Stalinin kuoltua alkoi ihmisten mieliin levitä vapaampia tuulia. Sivistys ja rohkeus saivat tilaa.

…

Tuohon samaan aikaan on hyvä liittää myös kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten tuntoja 40-luvun lopulta.

Boris Pasternak oli aluksi mukana tuossa samassa vapauden huumassa. Hän huomasi kuitenkin pian sen valheellisuuden. Hän alkoi kuitenkin yhä rohkeammin kulkea omaa polkuaan.  Hän sisäisti itsessään henkisen vapauden, mistä sai alkunsa hänen tärkein elämäntyönsä – romaani Tohtori Zhivago. Pasternak oli sen kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, että häneen eivät vallanpitäjät uskaltaneet kajota. Hänen julkaisumahdollisuudet kyllä heikkenivät huomattavasti, mutta hän sai olla vallanpitäjiltä vapaana. He kohdistivat kuitenkin kostotoimensa hänelle läheisiin henkilöihin, nimenomaisesti naisystävä Olga Ivinskajaan, joka lopulta vangittiin. Vankeudessa tämä sai keskenmenon ja pari menetti yhteisen lapsen.

Myös säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Prokofjev kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Suojellakseen itseään hän poltti pikaisesti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Molemmat saivat jatkaa työtään, mutta Prokofjeville kävi kuin Pasternakille. Hänen vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. 

Juri Trifonov julkaisi 70-luvulla romaanin Talo rantakadulla, joka sivuaa myös tuota aikaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin ei voinut ihan vapaasti kertoa sellaisista maan historiaan liittyvistä asioista kuin poliittinen vaino. Asia oli peiteltävä taiteelliseen muotoon. Trifonov on ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli kosmopolitismia. Se tapahtui hänen esikoisromaanissaan Ylioppilaita (Студенты), joka ilmestyi 1950-luvun alussa. Kirjailija ei antanut teokselle myöhemmin mitään arvoa, mutta mielestäni vainon kohteeksi kuvatusta professorista kerrotaan niin inhimillisesti kuin vain tuona aikana kertoa voi.  Trifonovin oma isä oli kuollut 30-luvun vainoissa. Trifonov itse oli määrätietoinen nuorukainen, joka halusi selviytyä elämässään. Sota-aikana hän hakeutui tehtaalle töihin ja siirtyi sitten opiskelemaan kirjallisuusinstituuttiin. 40-luvun loppupuolella hän valmisteli esikoisromaaniaan, jossa kuvataan raikkaasti sodan jälkeistä, elämässä eteenpäin pyrkivää nuorisoa. Siinä on kuvattu myös sodan päättymistä ja Voiton päivää elämänläheisellä tavalla.

S. Ekštut on kirjoittanut Trifonovin elämäkerran. Hän valaiseen noiden kahden yllä mainitun romaanin maailmaa lainauksella kirjailija Ilja Ehrenburgin muistelmista.

Ne jotka elivät 30- ja 40-luvulla, saivat kokea erityistä irrationaalista pelkoa. Ehrenburg kertoo, kuinka kirjailijat istuivat yhdessä pohdiskellen niitä näitä. Huolta aiheutti se, että Lavrenti Berijalle oli 9. päivä heinäkuuta 1945 myönnetty marsalkan arvo. Runoilija Olga Bergolts kysyi yhtäkkiä Ehrenburgilta: ”Mitäs luulette, voiko vuosi 1937 toistua, vai onko se nykyisin mahdotonta?” Ehrenburg vastasi: ”Ee-i, minusta ei voi…” Olga Bergolts naurahti: ”Teidän äänessänne on epävarmuutta…”  

Sodan päätyttyä elettiin jonkin aikaa optimismin hengessä, mutta sille ei ollut takeita, takana väijyi epävarmuus. Vainot saattoivat toistua, niin kuin kävikin. Tuo sama epävarma ilmapiiri paljastuu myös Trifonovin romaanin (Talo rantakadulla) henkilöiden kautta. Vanha professori Gantšukille kohtalokasta oli se, että hänen kotinsa työhuoneen seinällä oli erään Solomon Lozovskin muotokuva, joka oli tuolloin joutumassa epäsuosioon ja lopulta teloitettiin kosmopolitismista tuomittuna vuonna 1952.

Sodan jälkeinen aika oli niukkaa. Itse kullekin elämä oli selviämiskamppailua. Piti hankkia jostakin toimeentulo. Oli vaarassa joutua heitteille. Väkivalta ja varastelu rehottivat. Ihmisiltä vaadittiin ponnisteluja ja voimakasta tahtoa. Kun yksittäinen tutkija tai taiteilija saattoi yllättäen joutua yllättäen vainon ja poliittisen parjauskampanjan kohteeksi, reagoi yleensä ensiksi elimistö. Ennenaikaisia kuolemantapauksia oli paljon. Sydän ei kestänyt. Työ oli hengissä pitävä voima. Kun sen harjoittamiselta vietiin edellytykset, saattoi käydä huonosti. Eräät kokivat loppunsa viimeistään vankilassa.

Runoilija Arseni Tarkovski menetti sodassa toisen jalkansa. Hän oli invalidi ja joutui välillä elämään ahtaissa yhteisasunnoissa, jossa käymälä sijaitsi kaukana pihan perällä. Hänellä kerrotaan olleen myrkkyannos jatkuvasti taskussa. Itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Hän kuitenkin selvisi kriisistään. Luovuus antoi voimaa.

Kuolematon rykmentti

Kuolematon rykmentti tämän vuosikymmenen ilmiö. Se on yleistynyt parin viime vuoden aikana, tosin esikuvia on jo aiemmilta ajoilta. Itse seurasin Kuolemattoman rykmentin marssia ensimmäisen kerran Moskovan television suorassa lähetyksessä Voiton päivänä 2015.  Se oli ensimmäinen kerta, kun kulkue järjestettiin Moskovan ydinkeskustassa. Se eteni Tverskaja-kadulta Punaiselle torille. Kulkueen kärjessä kulki tuolloin presidentti Putin. Uskallan tunnustaa, että se oli vaikuttava ja lämminhenkinen tapahtuma. Haastatellut ihmiset saivat kertoa omista läheisistään ja Venäjän TV:n kommentaattoreitakin oli kiva kuunnella. Siinä eri sukupolvet kohtasivat, muistaakseni eräässä perheessä oli jopa neljä sukupolvea edustettuna.

Tuo Punaisen torin tapahtuma oli massiivinen näytös. Myönnän, että suuruudessaan sillä oli myös poliittista painoarvoa. Samanlaisia tapahtumia on järjestetty pienimuotoisena ympäri maailman yli 80 maassa. Tapahtumaan yhdistyy lämmin muisto läheisistä. Ihmiset kantavat kädessään kuvaa sukulaisestaan, joka on osallistunut natsi-Saksaa vastaan käytyyn sotaan. Tämä on joko selvinnyt siitä elävänä tai mahdollisesti kaatunut.  Mikäli hän on selvinnyt, niin hän on kyennyt osallistumaan oman isänmaansa rakentamiseen, on ollut mukana noissa pyörteissä, joista yllä kerroin. 

Tuonkaltainen tapahtuma syventää uuden sukupolven sidettä menneeseen. Ihminen löytää juurensa.

Tadžikistanissa Kuolemattoman rykmentin marssi haluttiin kieltää. Eräät halusivat uhmata kieltoa, en tiedä miten lopulta kävi. Ymmärrän ja hyväksyn kuitenkin kiellon syyn. Tadžikistan on islamilainen maa ja islamilaisen perinteen mukaisesti vainajan kuvan esitteleminen julkisuudessa ei ole hyväksyttävää.  Siksi valtio päätti kieltäytyä järjestämästä kulkuetta, ettei se olisi kärjistänyt konflikteja.

Kuolematon rykmentti Helsingissä

Helsingissä järjestettiin pienimuotoinen tilaisuus Sibelius-monumentin luona. Väkeä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan 250-300 henkeä. Käsitykseni mukaan se sujui rauhallisesti. joku oli sivusta haukkunut marssijoita ”fasisteiksi”, mikä osallistujia on tainnut lähinnä vain naurattaa.

Lopuksi

Voiton päivän juhlassa on siis monta puolta. Virallisesti kansainvälisessä politiikassa siitä on tullut vallanpitäjien voimannäytön tilaisuus. Toiseksi se on perinteiseltä sisällöltään juhla, jossa kunnioitetaan sotaan osallistuneita. Perinteisesti sotaan osallistuneet ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan menneitä. Sotaveteraaneja on kukitettu, he ovat käyneet kouluissa kertomassa kokemuksistaan. He ovat olleet juhlan sankareita. Nyt kun sotaan osallistuneita ei juurikaan ole hengissä, on juhla saanut uusia muotoja. Yksi sellainen on tuo Kuolemattoman rykmentin marssi.  Sen myötä juhlasta on tullut vainajien muistopäivä.

Viime vuosina on nimenomaan venäläisten Voiton päivän viettäjien pukeutumista täydentänyt oranssimusta Pyhän Yrjön kunniamerkkinauha. Se on kuulunut juhlintaan vasta vuodesta 2006. Pyhän Yrjön risti on ollut mm. venäläisten kansallissosialistisesta Saksasta saavuttaman voiton symboli (lisätietoa täällä). Viime aikoina tuo oranssimusta nauha on aiheuttanut yhteenottoja ainakin Ukrainassa. Sen käytön on nähtävästi koettu viestivän isovenäläisestä uhosta.

Voiton päivä on nykyisin ennen muuta venäläisiä yhdistävä juhla. Jokainen suku on joutunut tuon sodan kokemaan sekä kärsimään siitä ja sen seurauksista. Siihen sisältyy erilaisia tunteita. Juhlapäivänä ihmisillä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja tuoda Voiton päivään liittyvät muistot lähelle.

Esitellessäni laajempaa kontekstia haluan vain kertoa, ettei Voiton päivän vietto ole pelkkää isänmaallisuutta tai patrioottista uhoa. Sodan aikaan liittyy paljon erilaisia muistoja. Se tuo menneisyyden lähelle, syventää historiallista muistia. Vaarana toki on, että nykyisin Pyhän Yrjön nauhan kaltaiset symbolit luovat juhlintaan myös peitettyä poliittista viestiä.

Lisätään loppuun hieman sarkasmiakin. Ehkä nykyeurooppalaisen federalisaatiokehityksen sukupuolineutraalissa poltteessa Voiton päivän kaltainen juhla voi tuntua sopimattomalta, sillä siinähän biologiset sukulaisuussuhteet saavat erityisen painoarvon. Jokuhan voisi vaikka tykätä huonoa.

 

Lähteitä:

Ekštut, Semjon                            Экштут Семён. Юрий Трифонов. Москва 2014.

Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni, Stalinin kauden perhekronikka. Books on Demand, 2010.

Ulitskaja, Ljudmila                      Улицкая, Людмила  Детство 45-53: а завтра будет счастье. Москва 2015. (”Lapsuus 45-53: mutta huomenna koittaa onni”)