Vappuna 2020: ”Sarkkasi juo”

Nyt koronan aikana kirjoitan laulusta ja laulamisesta. Se on asia, jota tänä vappuna erityisesti kaipaan.

Carl Michael Bellmanin Sarkkasi juo sopisi nyt ainakin minun mielialaani. Timo Vihavaisen mukaan Otto Wille Kuusinen lauloi sitä Viipurissa vuonna 1918 odotellessaan valkoisten rynnäkköä. Sittemmin hän pakeni paikalta. No, jonkin sympatian ripauksen hän minultakin nyt saakoon, kun on tullut tuollaisena hetkenä Bellman mieleen. Tekisi mieleni kysäistä, paniko laulu mieheen vipinää. Mutta ei hänestä nyt tämän enempää. Laitoin lainauksen tähän senkin vuoksi, kun muutama päivä sitten kertailin Viipurin vuoden 1918 tapahtumia, mutta ei siinä yhteydessä Kuusista mainittu.  

Mennään musiikkiin. Lainaan hienoa laulukokoelmaa Laulu-Miesten lauluja, osa 1. Minulla on käsissäni kahdeksas painos, vuodelta 1959. Kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, jonka mieskuoro Helsingin Laulu-Miehet on julkaissut. En tunne kuoroa, mutta hienon laulukokoelman ovat aikoinaan julkaisseet. Ostin nuo kolme kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta sitten Kuopion torilta. Se on nahkakantinen, hieman kulunut, kannessa on minulle tuntemattoman laulumiehen kullattuna painettu nimi. Elimme tuolloin jo eurossa, koska sisäkannessa on hinta 12 e. Muistan tinkineeni kolmesta kirjasta hieman, ehkä sain sen kolmella kympillä. Kun otan kirjan eteeni, ajattelen usein tuota Kuopiossa tai sen lähistöllä vaikuttanutta laulunharrastajaa. Hänen on täytynyt olla kuoromies koko sydämestään.   

Tähän kokoelmaan laulun on suomentanut kuoromies Heikki Klemetti. Se taitaa olla kuorolle sovitettu mukaelma Pallen eli Reino Hirvisepän suomennoksesta, mitä en voi nyt valitettavasti kuitenkaan varmistaa. Bellmanin sanoitukset ovat mahtavia ja suomentaja on kyllä saanut lauluun tekijänsä hengen. Minulle se on se paras ja ainoa versio, jota olen laulanut ja toivottavasti laulan edelleen. Vesku Loiri ei minulle nyt kelpaa.

Kyseessä on Fredmanin epistola nro 30. Se on säveltäjän mukaan elegia ja omistettu salaperäiselle isä Movitzille, joka sairastaa koron… , ei kun keuhkotautia. Movitz puolestaan on Bellmanin epistoloiden hahmo, jolla on ollut vastine todellisuudessa. Ruotsia taitavat voivat lukea oheisesta linkistä, tai täältä Wikipediasta. Kuoroversiossa lauletaan vain ensimmäinen säkeistö.

Mieskuoron tai pienemmän ryhmän esityksissä lauluun tulee eloa vain silloin, kun laulamassa on tarpeeksi ärhäköitä matalia bassoja ja vastapainona hempeä-äänisiä ykköstenoreita.

Laitan juttuni loppuun linkin, jossa laulua esittää Matti Hyökin johtama YL vuoden 2009 levytyksessä (huom. youtube-linkissä on virhe). Olen kuullut ainakin muutaman laulumiehen toteavan, että haluaa tämän laulun esitettävän omissa hautajaisissaan. Minä en sitä toivo. Kaiken katkeruuden ohessa kyseessä on elämän laulu, katse on eteenpäin. Viimeinen säe sen kertoo.

Sarkkasi juo, lyö Tuonen airut usta.

Viikatemies on vieraaks’ saapunut.

Viestin hän tuo, sull’ onko uskallusta.

Päättyy jo ties, pian lakkaa laulelut!

Riemua muistoin, siis soi ääni heikko!

(Uu-uu-uu-uu…), ah lauluveikko,

laulusikin kohta muisto vain on!

Kauniisti kerran se soikohon!

https://www.youtube.com/watch?v=NgbW1imHn3s

…

Pietari - kokemuksia, tunnelmia, mietteitä matkaltani tammikuussa 2018 (osa I)

Taustaksi

Kävin jälleen Pietarissa. Matkani kohteet eivät paljoa poikenneet edellisistä käynneistä. Nyt kerron parista teatterielämyksestä, Eremitaašin näyttelyistä, kuorolaulusta, baletista ja kirjakaupoista sekä teen muuten vain sekalaisia havaintoja. Ja katsonpa hieman myös televisiota, jossa aiheena on Donald Trump ja hänen kotimaansa. Eräässä iltahämärän vaiheessa mietteet liitelevät myös rakkaan Suomemme asioihin. Nyt puhti kuitenkin loppui kesken kirjoitusprosessin ja pääsen vain kuorokonserttiin asti. Venäläisbaletin historiaan liittyvää opastettua museokierrosta ja viimeisen illan varsin erikoista tulkintaa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta käsittelen piakkoin kirjoituksen toisessa osassa.

Tässä tule vastaan niin erilaisia asioita, että olisi voinut ne laittaa kaikki erilleen mutta samassa tajunnassa tämä on syntynyt.

…

Olen kehunut Pietaria ennenkin ja kehun edelleen. On upeaa, kun lähellämme on sen kaltainen miljoonakaupunki, jonka kulttuurielämästä ja nähtävyyksistä voin ainakin itse ammentaa jatkuvasti uutta. Tietysti venäjän kielen taitoni on tähän merkittävin syy. Kun on vuosiviisumi, on helppo nousta Allegro-junaan ja mennä nauttimaan runsaasta kulttuuritarjonnasta. Eräät kaupungin täyteen ahdetut kirjakaupat ovat minulle jännittäviä seikkailuja, joissa hapuileviin silmiini saattaa osua varmasti selailun arvoista tuotosta. Musiikkitarjontaa löytyy kaupungista mielialan mukaan. Teatterissa ei mahdolliset pienet pettymyksetkään häivytä ahaa-elämyksiäni. Aina niistä jotain itselle saa. Pienet kirjailija- ja taiteilijamuseot ovat olleet herkkupaloja, joista kaikki kiinnostava tosin on jo tullut nähdyksi. Maassa arvostetaan kulttuuria. Monet taitavat ja uutterat ihmiset ovat antaneet sille oman sydänverensä. Heitä saan syvästi kumartaen kiittää kaikista kokemuksistani ja elämyksistäni.  

Tällä kertaa matkaan oli pari erityistä syytä. Oli jäänyt näkemättä Eremitaašin kehuttu ”Talvipalatsi vuonna 1917” -näyttely. Sen halusin vielä ehtiä tammikuun aikana vilkaista. Lisäksi halusin käydä sen vastapäätä palatsiaukion toisella puolella sijaitsevassa entisen Pääesikunnan näyttelytilassa. Sielläkin minulla oli erityiskohde. Halusin paneutuen tutustua vuosisadan vaihteessa eläneen liikemiehen ja taidekeräilijän Sergei Štšukinin kokoelmaan. Yleisradion Teema-kanava näytti joulukuussa upean ranskalaisen dokumentin Štšukinista. Sen katsottuani innostuin miehen elämäntarinasta ja polte 1900-luvun alun ranskalaiseen modernismiin ja impressionismiin ei jättänyt rauhaan. Olin ne osastot joskus väsähtäneenä läpikävellyt, mutta tuolloin en oivaltanut, minkä aarteen ja minkä kohtalokkaan tarinan maalaukset sisällään kantavat. Dokumenttielokuva, joka muuten on vielä nähtävissä Ylen Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4128560), sai minut paneutumaan tarkemminkin kokoelman ihmeelliseen matkaan halki neuvostohistorian uhkaavien karikkojen. Ehkä kirjoitan siitä vielä jotain, kunhan saan ensin käytyä Moskovassa, johon myös on sijoitettu osa kokoelmasta.

Ensimmäinen päivä

Saapuessani kaupungissa oli kevyttä lumisadetta. Oli oikeastaan kiva nähdä taas kaupunki lumisena. Siellä täällä pyöri väkeä lapiot kädessä. Vanhat oudonnäköiset neuvostoajan lumenkeruukoneet olivat nyt muuttuneet modernimpiin ajopeleihin. Ensin oli vuorossa valuutan vaihto ja sitten riensin hankkimaan liput iltaohjelmiin. Sain liput sinne, minne halusin. Tosin ne olivat kyllä aivan viimeisiä paikkoja.

Hotelliin asettauduttuani oli edessäni pieni lepohetki. Pitkään en vuoteessa kuitenkaan viihtynyt. Hotellin vieressä sijaitsi pieni apteekki, jossa kävin tekemässä suunnittelemani lääkeostokset. Samalla tein pienen kävelyn lähiympäristöön. Ostin samalla Stockmannin alakerrasta pientä naposteltavaa loppuillaksi kolmituntisen teatteriesityksen jälkeen.

Kompromissi

Ensimmäisenä iltana kävin katsomassa Sergei Dovlatovin teokseen Kompromissi pohjautuvan samannimisen näytelmän. Se kuuluu pienen Komedianty-teatterin ohjelmistoon. Teatteri sijaitsee aivan Moskovan aseman lähellä Ligovski prospektilla. Katsomopaikkoja teatterissa on niukalti, ehkä hieman yli 60. Hieman ihmettelen, miten teatteri ylipäänsä selviytyy taloudellisesti, sillä ohjelmisto on yllättävän monipuolinen ja näyttelijöiden määrä on suhteellisen runsas, mutta toisaalta lipputuloja ei pienen salin huomioon ottaen esitystä kohden liikoja kerry. Lippujen hinnatkin ovat hyvin kohtuulliset. Minun lippuni katsomon keskiosasta maksoi 900 ruplaa ja tarjolla oli myös 750 ruplan lippu hieman reunemmalta eturivistä. Tämän hetken ruplan kurssin mukaan ne ovat hieman yli 10 euroa. Ehkä säästöjä tulee juoksevissa menoissa. Tilat ovat ahtaat ja rakennus vanha.

Illan näytelmästä kerrotaan venäjäksi täällä.  Klikkaamalla avautuu myös runsaasti valokuvia, joten venäjää taitamatonkin voi tutustua sivuun ja sitä kautta myös muuhun ohjelmistoon.

Näyttämö ennen esityksen alkua

Esityksen lopussa

Kirjailija Sergei Dovlatovista ja näytelmän taustoista tyydyn nyt kertomaan niin suppeasti kuin osaan. Dovlatov oli mielenkiintoinen persoonallisuus, joka ilman muuta ansaitsisi oman käsittelynsä. Ensin kuitenkin hieman johdattelen näytelmään. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Viroon ja siellä erääseen lehden toimitukseen, josta neuvostoviranomaisten hampaisiin joutunut Dovlatov oli onnistunut saamaan töitä. Näytelmän kerrotaan olevan surullinen komedia. Sitähän se on. Se on myös satiiri makoisine ylilyönteineen.

Näytelmän päähenkilö on mies nimeltä Sergei Dovlatov. On toki tehtävä ero tuon henkilöhahmon ja kirjailija Sergei Dovlatovin välillä, vaikka he muistuttavatkin toisiaan. Oikea Sergei Dovlatov oli pietarilaiskirjailijoita, joka muutti todellakin Tallinnaan ja sai töitä erään lehden toimituksesta. Hän – kuten roolihahmokin- eli kroonisessa rahapulassa ja käytti turhaumassaan runsaasti alkoholia. Näytelmä on kuitenkin fiktiota. Toki sisältö ja teema koskettelevat kirjailijalle hyvin tuttuja asioita.

En malta olla kertomatta lisää kirjailijan elämänvaiheista. Hän emigroitui Virosta vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja joka sitten kuoli siellä vuonna 1990 hieman alle viisikymppisenä, kun sydän ei kestänyt runsasta alkoholin käyttöä. Dovlatov on nykyisin moderni klassikko, mutta hänen kirjailijauransa Venäjällä alkoi varsinaisesti kukoistaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Varsinaisesti hän pääsi julkaisemaan teoksiaan vasta Amerikoissa. Hänen teoksiaan on suomennettu, mutta tätä Kompromissi-kirjaa ei käsittääkseni ole.

Dovlatov vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Leningradissa opiskellen jonkin aikaa jopa Leningradin yliopiston suomen kielen osastossa, koska sinne oli suhteellisen helppo päästä. Hän menestyi opinnoissa huonosti mutta suomen kielen taitoaan hän hyödynsi opettaessaan kieltä trokareille eli mustan pörssin kauppiaille. Opinnot eivät tuolloin kuitenkaan kiinnostaneet ja hän jättikin ne kesken mennen asepalvelukseen. Yliopistoon hän kuitenkin vielä palasi. Tällä kertaa hän onnistui pääsemään venäjän kielen osastolle, josta ei kuitenkaan koskaan valmistunut.

Kerroin jo, että Kompromissi sijoittuu miehen Viron vuosiin, jonne mies muutti, kun ei löytänyt kotikaupungistaan töitä. Teos on varsinaisesti novellikokoelma. Se koostuu kahdestatoista ”kompromissista”, tarinasta tallinnalaisen lehden toimituksessa. Päähenkilönä on Sergei Dovlatov -niminen mies, joka muistuttaa elämäntavoiltaan erehdyttävästi itse kirjailijaa. Mies on kuitenkin fiktiivinen hahmo eikä kaikki novellien mottoina olevat aidolta näyttävät artikkelilainaukset ole lukemani perusteella täysin aitoja. Tiedetään kuitenkin, että mies kirjoitti tuolloin mielenkiintoisia lehtijuttuja. Hänen kirjailijan tyylinsä oli hioutunut vuosien myötä jo verraten kypsässä iässä. Se vaikuttaa mestarillisen vaivattomalta mutta tuo helppouden tuntu on kovan työn tulosta.

Näytelmässä ollaan neuvosto-Viron tunnelmissa. Muutama vironkielinenkin sana siinä kuuluu. Kirjahyllystä pilkistää tyhjiä votkapulloja. Ne tuntuvat olevan räsyisen ja elämän kuluttaman toimittajan vakiokalustoa. Toimituksessa hän kohtaa jatkuvasti vastoinkäymisiä ja elämässään hassuja sattumuksia. Näyttelijät onnistuvat vaikeassa tehtävässään ihan siedettävän hyvin. He eivät onneksi sorru liioittelevaan ylinäyttelemiseen, mikä tuntuu joskus venäläisteattereita vaivaavan.

Näytelmässä on runsaasti hauskoja sattumuksia, joista paljastuu Neuvostoliiton aikaisen todellisuuden absurdi ilmapiiri. Eräässä kohtauksessa Dovlatov on esimiehensä kanssa työmatkalla ja joutuu ”yllättäen” parin ilotytön seuraan. Kerran taas hänet lähetetään jonkun merkkihenkilön hautajaisiin lehden toimitusta edustamaan, vaikkei hänellä ole mitään tietoa itse vainajasta. Miettiä siinä sitten muistosanoja. Eikä miehellä ole edes tummaa pukua, mutta onneksi toimituksesta joku huonosti istuva pikkutakki löytyy.

Pari kohtausta jäi minulle kuitenkin erityisen kirkkaana mieleen.  Ensimmäinen tarina oli se, kun toimittaja lähetettiin synnytyslaitokselle tekemään juttua lehden juhlanumeroon. Tehtävänä oli tehdä juttu vastasyntyneestä ja hänen perheestään, ei tietenkään kenestä tahansa, sillä perheestä oli lehtiartikkelissa tarkoitus tehdä loistavan kommunistisen tulevaisuuden esikuva. Vanhempien piti olla esimerkillisiä, mielellään puolueen jäseniä.  Lapsen tuli olla mieluiten poika ja hänelle piti antaa virolaiseen kansanperinteeseen liittyvä nimi Lembit.  Tehtävä tuntuu helpolta, mutta tässä satiirissa se on kaikkea muuta. Ensimmäinen ehdotettu lapsi tuntuu oikein hienolta, kun vanhemmatkin ovat kunnon kommunisteja. Isän nimen kuultuaan toimittajan on kuitenkin soitettava esimiehelleen. Hän on nimittäin Etiopiasta, toki aito kommunisti. ”Musta” ei käy sosialistisen Viron esikuvaksi eikä asiaa pehmennä sekään, että johtava lääkäri toteaa isän ja lapsen olevan ”suklaan värinen”. Toisessa tapauksessa lapsen vanhemmat ovat jopa toimittajan tuttavia. Asia vaikuttaa hienolta, mutta – yksi seikka vesittää kaiken. Lapsen isä on juutalainen. Kolmas tapaus meneekin sitten hyväksyttävästi läpi. On oikein työläistaustaa. Mutta pikkuongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun toimittaja tapaa lapsen isän. Hän on oikein perivenäläinen juoppo, joka ei millään tahdo hyväksyä lapselleen nimeksi typerältä kuulostavaa ”Lembitiä”. No, päästään kompromissiin: voihan nimen sitten juhlan jälkeen muuttaa.

Toinen tapaus jäi minulle koko näytelmästä minulle päällimmäisenä mieleen. Sen pääosissa on Dovlatovin kollega Ernst Buš (tai ehkä Bush) ja saksalainen merikapteeni. Buš on Dovlatovin lailla elämän ja alkoholinkin  ryvettämä mies, joka harhailee elämässä naissuhteesta toiseen. Tarina oli niin kiinnostava, että luin sen myös itse kirjasta, jossa juttu onkin kerrottu pitemmän kaavan mukaan. Kirjan olin ostanut samana päivänä läheisestä Bukvojed-ketjun myymälästä. Sen luettuani arvostukseni Dovlatovin tyyliä kohtaan vain nousee.

Tiivistän tähän tapauksen huipennuksen. Bušia yritetään saada kirjoittamaan ilmiantoa, jossa tuo kapteeni saatetaan vähintäänkin epäilyttävään valoon. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa julkisesti, että tuo kapteeni oli yrittänyt lähennellä tätä. Ilmiannot kuuluivat neuvostotodellisuuteen ja siksi luonnollisesti KGB:n kanssa useita kertoja hankaukseen joutunut Dovlatovkin on liittänyt kohtauksen kertomukseensa. Tässä satiirissa tilannetta on vielä kärjistetty älyttömän tuntuisilla homosyytöksillä. Elämä on luonnollisesti täynnä kompromisseja, varsinkin Neuvostoliiton kaltaisessa totalitarismissa. Nyt ylittyi kuitenkin toimittaja Bušilla se raja, jossa hän ei enää kompromissiin taipunut.

Kerron tuon saman vielä laajemmin. Saksalainen kauppalaivan kapteeni on nimeltään Paul Rudi. Toimittaja Ernst Buš on Neuvostoliiton saksalaisia ja kai siksi hänet lähetetään tekemään ideologissävytteistä juttua, jossa kapitalistinen maailma pitäisi avautua kielteisessä valossa, mutta jutusta tulisi kyllä näkyä myös yhteistyön ilmapiiri. Buš pääsee kapteenin kanssa juttusille, juttu syntyy ja se julkaistaan. Seuraavana päivänä alkaa kuitenkin tapahtua. Toimitukseen tulee KGB:n eversti. Hetken päästä päätoimittajan huoneeseen kutsutaan myös toimittaja Buš. Päätoimittajan arvovalta kokee kolauksen, kun tuo vieraana oleva tiedustelupalvelun upseeri pyytää päätoimittajaa poistumaan omasta työhuoneestaan. Toimittajan rääpäle jää näin ollen kahden hyvin tahdikkaasti ja korostetun hillitysti käyttäytyvän KGB:n upseerin kanssa. Tulee puhe kapteenista. Mies oli vangittu, sillä kyseessä on aikoinaan vuosikymmenen alussa Virosta länteen loikannut emigrantti, aikaisemmalta nimeltään Rytti. Eversti tekee salakavalasti toimien sovinnon eleen, jossa hän ehdottaa Bušille virallista lausuntoa. Buš on asiaan valmis, kynäkin on jo valmiina kädessä ja paperi edessä. Sitten kun selviää, mistä on kyse, kynälle ei enää olekaan käyttöä. Toimittajan pitäisi siis kertoa Rudin ehdottaneen homoseksiä, joskin eversti käyttää häveliästä sanamuotoa. Toimittaja Buš reagoi kuitenkin asiaan kansanomaisemmin. Hän pöyristyy torjuen raivostuneena sovintotarjouksen. Arkaluontoista tunnustusta ei tulekaan.  Eversti vastaanottaa toimittajan kieltäytymisen hyvin tyynenä. Myöhemmin elämässään mies saa kyllä kokea sen seuraukset vuosienkin jälkeen.  Kirjassa kerrotaan kapteeni Rudista sen verran, että hän joutui vankileirille suomensukuisten mordvalaisten alueelle ja kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet vapautetaan parin vuoden kuluttua ennenaikaisesti.

Tässä on kyse totalitarismille ominaisesta poliittisesta harjaamisesta. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole välttämättä pakkotoimia eikä suoranaisia uhkailuja, vaan - aivan kuin tässä – suostuttelua ja myötäkarvaan silittelyä. Sellaisessa käsittelyssä on helppo taipua namupaloihin. Kompromissit kuuluivat arkipäivään. Taipumista sovintoon pidettiin luonnollisena, kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa haastaa riitaa tai rakentaa epäsopua. Asioista tuli helposti itsestäänselvyyksiä.

 …

Näytelmä eteni sujuvasti. Se kesti noin kolme tuntia, mutta minä pitkästyin vain hieman väliajalla.  Siinä edettiin reippaasti tilanteesta toiseen. Se on oiva satiiri 70-luvun yhteiskunnan pinnan alta. Hyvää on sekin, että henkilöhahmot eivät ole liian yksioikoisia. Dovlatovin hahmo tuntuu tuossa ympäristössä luonnolliselta selviämisstrategialta. Miehen juopottelua korostetaan. Se on kai jonkinlainen oman egon puolustusreaktio. Kyllähän myös kaikille tuttu Vladimir Vysotski poltti kynttiläänsä molemmista päistä. He molemmat päätyivät ratkaisuunsa omassa ajassaan, periaatteistaan kiinni pitäen, tehden näin elämästään totta.

Useissa kohdin minulle itselleni palautui mieleen omat moninaiset kokemukseni 70- ja 80-lukujen Neuvostoliitosta. Nyt ne alkoivatkin tuntua hassuilta ja jopa absurdeilta.

…

Rupesin illalla hotellihuoneessa miettimään näytelmän sanomaa. Mieleen ei noussutkaan pelkästään omat kokemukseni Neuvostoliitosta vaan meidän oma Suomemme.  Ajatukseni alkoivat harhailla tuttujen politiikan henkilöiden ympärillä. Menin kyllä näytelmästä aivan liian kauas, mutta kerron kuitenkin. Ainakin siitä näkee, miten laajasti minä tuon kompromissihakuisuuden ymmärrän.

Eduskunnassa valtiopäivien avajaisissa presidenttimme piti 3.2.2018 puheen, jossa hän kertoi arvomaailmaamme liittyvästä ongelmasta. Hän totesi mm. seuraavaa:

”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”

Toki asioita pyöritellen mutta vähintäänkin epäsuorasti hän arvosteli EU:iin kohdistunutta massamaahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa.  Sen jälkeen hän on vaiennut ongelmista ja tuntuu myöntyneen Merkelin ja muiden EU:n suurten johtajien ajamaan linjaan. Kaiken lisäksi hän on alkanut vaatia erään toisen puolueen johtajalta ”voimakasta katumista”, kun hän ei katsonut tämän arvojen olevan kohdallaan. Tämähän viittaisi siihen, että mies olisi itse asettautunut moraalin yläpuolelle.

Pääministerimme meni kai pikaistuksissaan vuonna 2015 lupaamaan asuntonsa maahamme Ruotsin kautta muuttovirran mukana tuleville. Sitten asia unohtui eikä lupaukseen ole palattu.

Keskuudessamme on toki monia muitakin vaikenevia, ainakin osin periaatteensa myyneitä hahmoja. Eräs nykyinen ministeri nousee ensimmäisenä mieleen. Eräs entinen on jo noussut komissaariksi.

Tulee vain mieleen, mitenköhän heitä on silitelty päin virallista linjaa. Pääministerimme taisi ottaa sen hellittelyn liian innoissaan, kun meni lupaamaan liikoja. Presidenttiämme taidettiin joutua helmikuun jälkeen hieman taivuttelemaan ojennukseen. Siihen ei tekijöiltä kai paljoa vaadittu. Ojennus on säilynyt ja mies on toiminut kuin mallioppilas, mistä merkkinä on tämänvuotisiin presidentin vaaleihin avautuneet runsaat tukieurot. Näitä ojennusleirit jäävät salaperäisen hämärän utuun.

Miksikö näitä nyt tähän laitoin? No koska niistä puhuminen on meidän yhteiskuntamme tabuja. Jotakin siis salaillaan. Dovlatovin kirja puolestaan nostaa esiin hänen yhteiskuntansa piiloteltua puolta.

...

Ohjelmalehden kannessa on kuva kirjailija Sergei Dovlatovista

Palaan vielä Dovlatovin näytelmään. Se loppuu päähenkilö Dovlatovin arvoitukselliseen lausahdukseen, jonka suomentamisessa minulla on suoranaisia ongelmia. Lausahdus on tämä: ”Трудна дорога от правды к истине.” Siinä on kaksi sanaa, jotka molemmat merkitsevät ’totuutta’. Suoraan käännettynä lause kuuluisi näin: ”Vaikea on tie totuudesta totuuteen.” Se ensimmäinen sana ”pravda” on suomalaisillekin tuttu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tärkeimmän sanomalehden nimenä. ”Istinassa” on kyse enemmän moraalista ja eettisestä rehellisyydestä, se löytyy syvältä ihmisen sisältä. Kun se kerran jotenkin on käännettävä, niin päädyin liikoja miettimättä suomentamaan sen näin: ”Vaikea on tie   totuudenmukaisuudesta rehellisyyteen.”

Televisiokeskustelu

Samana iltana vuoteessa aloin surffailla TV-kanavilla. Niitä löytyi muutamia kymmeniä. Minulle ennen tuntemattomalla ja käsittääkseni verrattain pienellä ja valtakunnallisesti katsoen merkityksettömällä Zvezda-kanavalla (nimi merkitsee suomeksi ’tähteä’) oli kiinnostava keskustelu.

 Siinä ohjelman juontajan Aleksandr Striženovin vieraana oli Neuvostoliiton ensimmäisen rock-oopperan säveltäjä Aleksandr Žurbin (s. 1945). Tuo rock-ooppera valmistui vuonna 1975. Mies muutti 90-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja hänellä on nykyisin asunto sekä New Yorkissa että Moskovassa. Hän on jatkanut sävellystyötä ja keskustelun perusteella hänen sävellyskenttänsä on laajentunut klassisenkin puolelle.  Häneltä on valmistunut viisi sinfoniaa ja useita klassisen musiikin oopperoita. Niistä hän kertoo hyvin ylpeänä. Ja edelleen tuolla jo 70 vuotta täyttäneellä miehellä tuntuu olevan runsaasti hankkeita.

Ohjelmassa jutellaan monista asioista, mutta kerron nyt hieman siitä, mitä mies kertoi presidentti Donald Trumpista. Hän pystyi käsittelemään Yhdysvaltain presidentin asemaa analyyttisesti hehkuttelematta tunteitaan. Arvioihinsa hänellä on oma arvokas näkökulmansa, sillä hän on itse kasvanut neuvostoyhteiskunnassa ja kokemusta USA:sta on jo 90-luvulta lähtien. Tosin toimintaa on varsinkin 2000-luvulla ollut yhä enemmän myös Venäjällä.

Žurbinin mielestä Trumpin hyökkäävä asenne ja käytös Yhdysvaltain valtamediaa kohtaan on järkyttävä virhe.  Amerikkalaisella valtamedialla – kuten esimerkiksi sanomalehti New York Times – on maassa hyvin vahva asema. Se on auktoriteetti, johon luotetaan. Žurbin uskoo, että kun Trump alkoi arvostella valtamediaa valemediaksi, on selvää, että tilanne ei jää siihen. Kosto elää ja se on oleva Trumpille tuhoisa. Media-alan valtaeliitti tekee kaikkensa, että Trump saadaan erotettua presidentin toimestaan.  Žurbin toteaa ohjelmassa suoraan, että hän ei tule olemaan vallassa koko presidenttikauttaan.

Muitakin presidentin toimintaan liittyviä asioita keskusteluissa kosketellaan. Siinä toistuu mm. presidentin entisen turvallisuusneuvonantajan Michael Flynnin nimi. Lisäksi mennään myös Jerusalemin tilanteeseen. Myös USA:n Venäjä-suhteita käsitellään. Žurbinin mielestä kaikki Trumpin lähipiirin keskustelut Venäjän suurlähetystön kanssa on otettava tulevaisuuden kannalta vakavana uhkana. Venäläiset emigrantit ovat Žurbinin mukaan laajalti Trumpin puolella. Žurbin kehuu Yhdysvaltain talouden kehitystä. Työttömyys on laskenut ja pörssikurssit ovat nosteessa. Hänen mielestään siinä on Trumpin politiikan vaikutusta.

Žurbinin mielestä ikäviäkin asioita voi tapahtua eikä näissä tapahtumissa rajoituta USA:n rajojen sisälle. Tulipesäkkeitä voi kehittyä ympäri maailman. Haastateltava on kuitenkin sisäisistä ja ulkoisista uhkakuvista puhuessaan hyvin maltillinen. Hän lähinnä vain varovaisesti myötäilee toimittajaa, tai ehkä jopa hillitsee. Hän toteaa, että turvatarkastukset ovat viime aikoina maassa huimasti kiristyneet mutta kaikkea ei niidenkään avulla voida estää.

Tämä haastattelu jääköön tähän. En itse seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain poliittisia käänteitä. Minua asia kiinnosti vain sen venäläisen näkökulmansa vuoksi. Haastattelu on katsottavissa myös Youtubessa ja löytyy täältä. Pääpaino keskustelussa on toki musiikissa.

Toinen päivä: modernia taidetta, historiaa ja kuorolaulua

Toinen päivä meni kivasti Eremitaašissa. Menin ensiksi Pääesikunnan näyttelytilaan. Nousin yläkertaan, jossa sijaitsivat Štšukinin ja Morozovin kokoelmat, joiden takia olin ylipäänsä paikkaan tullut.

Vilkaisu Pääesikunnan ikkunasta kohti Talvipalatsia

Sergei Štšukiniin tutustuessani olen oppinut, miten 1900-luvun alun moderni taide saattoi kyetä suggeroimaan katsojansa. Vaikutus alitajuntaan voi olla hypnoottisen vahva.  Yllä mainitsemassani Yleisradion Areenassa katsottavissa olevassa dokumentissa siitä kertoo Pablo Picasson maalaus Nainen ja viuhka. Tuo nimenomainen maalaus on sijoitettuna Moskovan Puškin-museoon. Štšukin kulki tuon maalauksen ohitse aamuisin ja alkoi havaita itsessään pitemmän ajan kuluessa sisäisiä muutoksia.

Pääesikunnassa mieleenpainuvin on ilman muuta Henri Matissen Tanssi ja sen rinnakkaisteos Musiikki. Ne olin kyllä pannut merkille jo edellisellä käynnilläni. Taiteilijanimistä vastaan tuli vastaan Matissen ja Picasson lisäksi ainakin Derain, Gauguin, Van Gogh, Cezanne ja Monet.  Nyt minä hurmaannuin eniten Picassosta, mikä oli itsellenikin pieni yllätys, sillä olen häntä aiemmin vähätellyt. Yritän kai sisimmässäni jäljitellä Štšukinin tuntemuksia. Myös minulle ennestään tuntemattoman Andre Derainin maalaukset kiinnostivat. Juttelin museossa erään hotellin työntekijän kanssa. Kehuin kokoelmaa, mihin hän tietysti yhtyi. Hänen suosikkinsa oli Matisse. Kun kerroin pitäväni Picassosta, hän nyrpisti hieman nenäänsä. Picasson maalaus Kaksi sisarta vaikutti nyt ehkä vahvimmin. Sen edessä seisoin pitkän tovin, kuin olisin siitä etsinyt jotain salaista viestiä. En kuitenkaan haluaisi mitään yksittäistä taulua liikaa korostaa. Itse näyttelyn kokonaisuus sai minut lopulta mykistymään. Morozovia tunnen huonosti, mutta arvelen hänen olleen keräilyharrastuksessaan kylmäkiskoisempi sijoittajatyyppi. Sergei Štšukin sen sijaan koki sisimmässään taiteen hyvin voimakkaana. Hänen panoksensa maalaustaiteen kehitykseen on jäänyt turhan näkymättömäksi.

Henri Matissen maalaukset Tanssi ja musiikki

 

Lisää Matissen maailmaa

Pablo Picasson kaksi sisarta ja tuijottava silmä

Štšukinin ja Morozovin kokoelmien jälkeen kiertelin vielä jonkin aikaa muita osastoja katsellen. Sen jälkeen laskeuduin alas ja istuin leppoisan hetken aulan kahvilassa. Innostuin vilkaisemaan viereiseen kirjamyymälään ja ostin kauniin kuvitetun kirjan Eremitaašin historiasta.

Sitten menin päärakennukseen, jossa toisessa kerroksessa oli paljon kehuttu näyttely ”Eremitaaši ja Talvipalatsi vuonna 1917”. Se oli monipuolinen ja vaikuttava kokonaisuus. Kuvien, esineistön ja hyvin kiteytettyjen tekstien lisäksi nähtävillä oli myös harvinaista filmimateriaalia. Keisariperheestä on nähtävillä upeita kuvia.

Kruununprinssi Aleksein leluja

Siellä ensimmäisenä silmiin pisti rakennuksessa ensimmäisen maailmansodan aikana perustetun sotasairaalan toiminta. Tapahtumissa edettiin kronologisesti. Vastaan tuli helmikuun vallankumous, sitä seurasi väliaikaisen hallituksen kausi ja lopulta lokakuun vallankaappaus. Bolševikkien ottaessa vallan Talvipalatsiin rynnänneet yrittivät kiihkeästi etsiä keisarin hovin rikkauksia niitä suuremmin löytämättä. Paljon tuhoa saatiin kyllä aikaan.

Erityisen kiinnostunut olin Aleksandr Kerenskin toimista. Hänen persoonansakin sailisävalaisua. Helmikuun vallankumouksen jälkeen häneen kohdistui suuren suuria odotuksia, mutta ne osoittautuivat turhiksi. Hän toimi suuruudenhulluna vallaten mm. käyttöönsä Aleksanteri III:n työhuoneen.  Hän otti suojelukseensa vanhan legendaarisen vallankumousjohtajan Jekaterina Breško-Breškovskajan, jota kutsuttiin yleisesti Venäjän vallankumouksen babuškaksi eli isoäidiksi. Kerenskin hallitus oli vapauttanut hänet Siperian karkotuksesta.

Aikaa kului vuoden 1917 tapahtumia seuratessa sen verran kauan, että muihin osastoihin ei enää jäänyt kovin paljoa aikaa. Olen toki käynyt siellä ennenkin. Aina yhtä rauhoittavaa on kierrellä ympäriinsä ja ihailla  eri tyyliin sisustettujen huoneiden sopusointua.

…

Illalla olin Filharmonian pienessä salissa kuorokonsertissa. Konsertissa esiintyi kahdeksan hengen mieskuoro  ”Optina pustin” (Оптина пустинь). Se toimii luostarin yhteydessä ja nytkin ohjelmistossa oli jouluun liittyvää ortodoksisen perinteen mukaista musiikkia. Sain siis vielä tammikuun lopulla saada nauttia joulun tunnelmasta, joka tosin poikkesi meidän luterilaisesta lauluperinteestä. Toinen osa koostui perinteisestä venäläisestä kansanmusiikista. Kuoro lauloi ilman säestystä.

Konsertin alkua odotellessa

Loppukumarrus ja -kukitus

Itse kuoroihmisenä tein omia kriittisiä havaintojani.  Esiintymistyyli oli erikoinen. Kuoro esiintyi puolikaaressa, johtaja seisoi keskellä katse yleisöön päin. Hän lauloi osan ajasta itse mukana, mutta hän johti kuoroa ja ohjasi sitä sen vuoksi käsillään. Nyt se kuitenkin näytti minusta hieman hassulta huitomiselta, koska kuorolaisista kaikki eivät seuranneet juuri lainkaan johtajan liikkeitä. Lopetukset olivat epätarkkoja, kun jotkut unohtivat totella johtajansa sormimerkkejä. Aloituksetkin epäonnistuivat muutaman kerran. Eräässä s-äänteellä alkavassa laulussa joku alkoi suhista ennen aikojaan. Lisäksi balanssissa oli välillä ongelmia. Minua se kiusasi mutta muu yleisö ei siitä näyttänyt välittävän. Eikä valitteluni vielä lopu. Ohjelmalehtisen tiedotkaan eivät pitäneet paikkaansa. Se johtui kai erään kuorolle ilmeisen tärkeän laulajan sairastumisesta. Muutama laulu oli jouduttu poistamaan ohjelmistosta pelkästään sen vuoksi, että tuon sairastuneen laulajan olisi pitänyt laulaa solistina.  Lisäksi osa oli poistettu, koska nähtävästi hänen osuutensa siinä oli muuten keskeinen. Niihin kuului eräs Rahmaninovin Vigiliaan kuuluva laulu, jota erityisesti odotin kuulevani (Ныне отпущаеши ”Nyt päästät meidät”). Nähtävästi kuoron balanssi ja yhteissointi häiriintyivät juuri tuon laulajan poissaolon takia.  Kuorossa oli kontratenori- tenori-, baritoni- ja bassoäänet. Kontratenorin ääni oli vieno ja hieman soinnuton, eikä matala bassokaan vakuuttanut. Näin balanssissa väliäänet tuntuivat liikaa dominoivan.

Yhtä kaikki nautin nimenomaan toisen osan perinteisistä venäläisistä lauluista. Se olevan kuorollekin vahvempaa aluetta.  Mukana oli hienoja soolosuorituksia. Niihin yleisökin hurmaantui. Se nousi osoittamaan suosiotaan ajoittain jopa ylös nousten. Täpötäysi sali nautti kuulemastaan. Vaikka yllä hieman moitinkin kuoron teknistä tasoa, niin kokonaisuudessaan salin ilmapiiri itsessään oli minulle aivan upea musiikillinen elämys.

Konsertin ehkä erikoisin esitys oli sävelmä, jonka sanat ovat tuttuja myös venäjää taitamattomalle. Se on Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Odotin sitä uteliaana ja onneksi se oli ohjelmistossa. Tuollainen hyvin nopeatempoinen laulu on aikamoinen haaste lauluryhmälle, jossa on mukana jo iäkkäitäkin laulajia. Siinä tulee nimittäin laulajille kiire eivätkä kaikki välttämättä pysy mukana. Näiden laulajien tekninen taitavuus riitti kuitenkin mainiosti. Se oli hauska vakavampien laulujen väliin sijoitettu ilonpilkahdus.  

Konsertin alussa eräs kuoron jäsen piti yleisölle tervehdyssanat ja totesi samalla olevansa iloinen, että kuoro voi esittää konserttinsa Filharmonian pienessä salissa. Hänen mukaansa se on akustiikaltaan Pietarin paras konserttisali. Tuo no muuten merkillepantava toteamus.  Olin siellä nyt ensi kertaa ja voin vahvistaa salin hienon akustiikan. Sitä samaa kyllä kehui myös salin lippukassan vanha rouva, kun hieman kyselin häneltä ennakkoon salista.

Viimeisenä esitetty toinen ylimääräinen laulu sai minunkin sydämen sykähtelemään ja lopussa lähes riemastumaan. Laulu tunnetaan Suomessa nimellä ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” (venäjäksi ”Однозвучно гремит колокольчик”). Laulun herkässä lopussa kontratenori alkoi hehkuttaa korkeuksissaan mutta vieressä nuori tenoriääni yltyi nousemaan vielä ylemmäksi, mikä yllätti herkkyydessään sekä minut että venäläisyleisön. Sai siinä sitten iloinen ujonoloinen nuori tenori hieman hehkutella raikuvien suosionosoitusten paisteessa. Kuorossa on upeaäänisiä laulajia, vaikkei mielestäni yhteissointi aina toiminutkaan. Mutta ne heikkoudet voi unohtaa. Kun päätös oli niin upea, niin se pelasti koko konsertin. Olisittepa nähneet yleisön konsertin jälkeen. Ei siellä happamia ilmeitä näkynyt, vaikka vaatenaulakkojen äärellä ihmisruuhkassa osa taisikin hieman kärsimättömänä jonottaa päällysvaatteitaan.

Konsertin jälkeen minä kävelin rauhassa Nevski prospektia pitkin kohti hotelliani. Hieman kuitenkin pitkä päivä alkoi hiukoa ja poikkesin eräässä kansainvälisen ketjun pikaravintolassa kevyellä iltapalalla. Hotellini oli pieni ja yksinkertainen mutta toisaalta siinä on oma kiva tunnelmansa. Hissi siitä puuttui ja nousin portaita sen ylimpään eli kolmanteen kerrokseen. Päästessäni ylös portaikko oli täynnä pieniä tyttöjä ja poikia. Samaan kerrokseen oli majoittunut jostain päin Venäjää saapunut urheilijaryhmä, nähtävästi uimareita. Heillä oli meneillään valmistautumispalaveri seuraavan päivän kilpailuja varten. He olivat aivan nuoria, ehkä 9-12-vuotiaita. Sinä hetkeltä he olivat keskittyneet kuuntelemaan johtajaansa ja tuskin huomasivat minua, kun puikkelehdin heidän välistään. Reippaita he olivat ja seuraavana aamuna aamupalalla tuntuivat myös sympaattisilta. He kiittivät jopa tarjoilijaa ruokailunsa päätteeksi. 

Aitäh, Eesti – upea nuorten laulujuhlien konsertti Tallinnan laululavalla

Olin vielä eilen sanaton, nyt yritän jotakin vaikutelmia kirjoittaa. Sain netistä iltapäivällä tiedon, että Viron televisiossa oli meneillään suora lähetys Tallinnan laululavalta XII:lta nuorten laulujuhlilta. Kun lähetys eteeni avautui, niin jämähdin paikalleni. Lähetys kesti iltayhdeksään asti. Välillä piti tosin käydä ulkosalla mutta hanakasti taas palasin konsertin pariin.

Enpä ole muualla sellaista innostusta nähnyt! Laulun riemua ja innostuneita nuoria laulajia oli upeaa katsoa, mutta ei se pelkästään kiinnostanut. Esitysten välillä oli kiinnostavia haastatteluja. Olen joskus nuorena opiskellut viron kieltä. Jotenkin aloin kieltä taas ymmärtää ja kuuntelin jutustelua kuin lumoutuneena. Kiinnostus lisäsi ymmärrystä. Vaikka osa puheesta meni ohitse, luulen tajunneeni melko paljon olennaisesta. Eri ikäiset ja eritaustaiset ihmiset saivat kertoa mielipiteitään ja tuntojaan. Juontajat saavat erityiskiitoksen. Yhden juontajan haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Hän oli pikkutyttö, ehkä kymmenvuotias tai kenties yksitoista. Hän oli koko sydämellään tilanteessa läsnä. Ylimääräiset jännitystilat katosivat keskustelusta.

Juhlat olivat kai kestäneet muutaman päivän. Lauantaina oli ollut kansantanssiryhmien konsertti. Sunnuntaiaamuna oli myös upea juhlakulkue, joka jouduttiin käymään kevyessä vesisateessa. Tiedoissani saattaa olla aukkoja, mutta juontajien puheesta jäi mieleen luku 40 000. Sen verran olisi ollut marssijoita: tanssijoita ja laulajia, eikä vain Virosta, vaan virolaistaustaisia ympäri maailmaa. Sunnuntain laulajien määräksi olin kuulevinani luvun 23 000, toisessa yhteydessä laulajien määräksi kerrotaan tuo yllä mainittu 40 000. Olkoon määrä mikä hyvänsä, se on häkellyttävän iso luku. Kyse on kuitenkin pienestä valtiosta ja nimenomaan nuorten juhlasta. Tiedämmehän, että kuorolaulu on yleensä vanhenevan sukupolven harrastus.  

Konsertin alkuosassa lauloivat eri kuororyhmittymät vuorollaan: tarkoitan eri ikäryhmiä, poikakuoroja tyttökuoroja ja pienten lasten kuoroja (”mudilaskoori”), väliin mahtui myös orkesterimusiikkia. Lopussa kuorot yhdistyivät ja kymmeniä tuhansia käsittävä yleisö sai kokea todellisen yhteislaulun voiman. Erään tiedon mukaan laululavalle mahtuu kerralla 20 000 laulajaa ja kyllä lava oli konsertin loppuosassa aivan täysi, eli kyllä siellä lähes kaikki laulajat ehkä pienimpiä lukuun ottamatta olivat läsnä. Yhteisyyden riemu näkyi jok’ikisen laulajan kasvoilta. Viron sinimustavalkoinen lippu liehui useiden laulajien kädessä luoden ympärille upean kansallista yhteenkuuluvuutta ilmaisevan lippumeren. Sitä katsellessa ja koko sydämestä nousevaa laulua kuunnellessa juhlavat väristykset nousivat pintaan ja minusta tuli kerralla suurta sympatiaa kaikille läsnäolijoille osoittava Viron fani.

Sekin on todettava, että yleisö istui melko kiltisti koko seitsentuntisen konsertin ajan paikallaan. Oluttelttaa ei tarvittu, tuskin taskumattiakaan.  Ja yleisön määrä on kaikkinensa varmasti yli 100 000.

Laulujuhlien teemana oli ”Mina jään”. Jokainen varmaan osaa sen suomentaa. Teema herättää ajatuksia ja pohdintaa. Haastattelijat kyselivät haastateltaviltaan ajatuksia kuoropäivien teemasta. Kaikilla niillä, joita kuulin, perimmäisenä ajatuksena oli se, että jokainen henkilökohtaisesti on mukana perinnettä jatkamassa. Kansainvälisestä kehityksestä huolimatta pieni kansakunta Viro ja sen asukkaiden sydämessä elävä virolaisuus jää henkiin kansallistunteen voimalla. Se tunne on vahvana jokaisen konsertissa mukana olevan sydämessä.

Parin muualta Viroon muuttaneen henkilön haastattelu jäi mieleen.

Ensiksi ajatuksen kertoo Ukrainasta muuttanut mies. Ymmärsin, että hän on tullut Viroon avioliiton kautta. hän itse sekä hänen lapsensa ovat sekä virolaisen että ukrainalaisen kulttuuriperinnön jatkajia. Siitä mies kertoi olevansa hyvin ylpeä. Miehestä huokui virolaisuus, vaikka hän tosiaan on maahanmuuttaja. ”Mina jään” merkitsee juuri tuota kasvamista perinteen juurille. Sen voimasta elämä jatkuu eteenpäin.  

Toinen mieleen jäänyt on nuori poika, ehkä 11-12-vuotias. En ehtinyt kuulla haastattelun alkua enkä siis tiedä mistä maasta hän on syntyjään. Hän oli kuitenkin asunut Virossa vain kaksi vuotta ja puhui jo sujuvasti viroa.  Hän oli integroitunut yhteiskuntaan juuri tuon laulukulttuurin kautta. Maahan muuttaneena hän oli omaksunut uuden kotimaan kulttuurin. Hän kertoi parista lempilaulustaan ja lauloikin yhden. Niiden sisältämä kansallistunne oli jo tarttunut vereen. Oli ilo katsoa poikaa ja hänen kypsää asennettaan.

Mieleen jäi myös eräs analyyttisempi mielipide laulujuhlista ja virolaisesta kulttuurista.  Kerron sen ydinajatukset vapaasti tulkiten.

Virolaisenkulttuurin vahvuus on siinä, että on kyetty yhdistämään kaksi kulttuuria: oma suomalais-ugrilainen perinne – jota Lennart Meri piti aikoinaan kovasti esillä -  sekä maan oma eurooppalainen perinne.  Tuolla viimeisellä ei puhuja viittaa Viron historiaan, ei nykyiseen Euroopan unioniin.  Niiden yhdistämisestä on puhujan mukaan kimmonnut se voima, jonka ansiosta virolainen kulttuuri elää niin voimakkaana, periytyy nuoremmille sukupolville ja kantaa eteenpäin myös tulevaisuudessa.

Virolaisten ei ole pelätä oman kulttuuriperintönsä tuhoa. Laulujuhlille oli tullut ympäri maailmaa ihmisiä, joiden juuret ovat Virossa. He ovat vieraassakin kulttuurissa halunneet säilyttää oman virolaisuutensa.

En malta olla rinnastamatta tätä asennetta Suomeen. Suomessa on piirejä, jotka pyrkivät väheksymään omaa kansallista kulttuuria, aivan kuin suomalaisuutta ei olisi edes olemassa. Sen ohessa työnnetään väkisin jotain juuretonta pan-eurooppalaista olotilaa, kun puolestaan Viro lähtee kohtaamaan eurooppalaisuutta omista juuristaan ja sen voimasta. Siinä on kyse vahvasta etnisestä itsetunnosta. Siinä kontekstissa opitaan myös arvostamaan muiden kansallista kulttuuriperintöä.

Varmaankin juhlan alussa moni virallinen taho toi oman tervehdyksensä. Valitettavasti tulin netin ääreen hieman myöhässä enkä ole konsertin alkua nähnyt. Aion sen vielä toki katsoa, sillä konsertti on youtubessa nähtävissä.  Näin kuitenkin, kun Viron kulttuuriministeri Indrek Saar toi lyhyen tervehdyksensä (kuva on alla). Hän sai osakseen raikuvat suosionosoitukset. En tiedä mitään hänen poliittisista taustoistaan. Sen sijaa ajattelin, saisiko kukaan suomalainen ministeri tuollaista positiivista huomiota. Kyllä he kaikki ovat hyvin kaukana kulttuurin juurista.  Pan-eurooppalaisen hötön puolesta he kykenevät kyllä jotain posket kiiltäen teennäisesti laukomaan. Heidän omassa sydämessään on mielessä vain oma urakehitys ja ehkä palkkiovirka. Ei löydy niitä, jotka asettaisivat Suomen oman kulttuurisen kukoistuksen etusijalle.

Luin eräästä nettipäivityksestä, että Viron presidentti istui koko pitkän konsertin ajan etupenkissä. Se on iso viesti maan kansalaisille. Turvajärjestelyjä oli jouduttu tekemään, sillä Virokin on osa yhteistä Eurooppaamme.

Laitan loppuun hieman linkkejä konserttiin ja lisään muutaman sanan muutamista lauluista. En suomenna nimiä. Laitan myös jotakin kuvia. Osa niistä on epäselviä, koska olen ottanut ne suoraan tietokoneeni kuvaruudulta. Olen pari kuvaa rohjennut myös kaapata netistä, laitan lähteen oheen. Yhteisellä asialla me kuvaajan kanssa ollaan.

,,,

Sunnuntain (02.07.2017) koko konsertti on nähtävissä täällä: https://www.youtube.com/watch?v=eD9rjJII5Nw.

Säveltäjä Rein Rannap oli minulle ennestään tuttu nimi. Hän taitaa olla monipuolinen muusikko, mutta minulle hän on jazzpianisti, koska olen joskus muinoin hankkinut hänen soololevynsä, vinyylin. Hänen sävellyksensä ”Eesti muld ja eesti süda” on nähtävissä täällä: https://www.youtube.com/watch?v=2G0oR_vpaak.

Haikeampaa tunnelmaa edustaa laulu ”Mu isamaa on minu arm”, säveltäjänä Gustav Ernesaks.  Sen kaunis melodia ja sanojen tunnevoima saa monilla laulajilla ja varmasti yleisölläkin kyyneleet silmiin. Katsokaa esimerkiksi kohdassa 3:19 kyynelehtivää tyttöä täältä:  https://www.youtube.com/watch?v=vHa0H9krtI8.

Mu isamaa on minu arm

Alo Mattiisen on säveltänyt laulun ”Isamaa ilu hoieldes”: https://www.youtube.com/watch?v=0qalDlQsOSg. Kuoronjohtajana debytoi nuori Valter Soosalu. Laulun yksi solisti kannattaa kuitenkin panna erikseen merkille. Hän on tunnettu virolainen kevyen musiikin kulttuuripersoona Ivo Linna. Hän oli aikoinaan mukana perinteikkäässä virolaisessa Apelsin-yhtyeessä, joka niitti mainetta ympäri Neuvostoliiton. Muut solistit ovat Robert Linna, Indra-Mirell Zeinet ja Joosep Toomesta. Hekin ansaitsevat maininnan, sillä heidän suorituksensa suurkuoron kanssa on loistava. Säestäjänä on sinfoniaorkesteri, jota johtaa Tõnu Kõrvits.

Viimeinen näyte on ehkä suosikkini, koska siitä huokuu nuoruuden ilo ja melodia on jäänyt päähäni soimaan. Laulun nimi on ”Meie”. Sen säveltäjä Rasmus Puur johtaa itse kuoroa ja orkesteria. Hän vaikuttaa innostavan oloiselta nuorelta mieheltä. Innostus heijastuu kyllä myös laulajiin, se näkyy heidän silmistään. Laulu avautuu täältä: https://www.youtube.com/watch?v=YhHYV2CsEEc.

Laulujen sanoittajat jätin kertomatta. Pari nimeä mainitsen Lydia Koidula (1843-1886) ja Anna Haava (1864-1957). Vuosiluvut kertovat osaltaan, että syvällä perinteessä liikutaan, vaikka säveltäjät voivatkin edustaa nuorempaa sukupolvea. Kuoroja oli johtamassa 17 nuorta kuoronjohtajaa. He kykenivät kyllä osoittamaan kyntensä.

Aitäh! Se tarkoittaa ”kiitosta”. Sana toistui niin usein haastattelujen yhteydessä, että päätin sen laittaa otsikkoon. Virolaiset ovat kiitoksensa ansainneet.

Tämän kättään heiluttavan viulistin soolo teki minuun erityisen vaikutuksen. Kuva Heikki Porkka.

Viron lippumerta. Kuva Heikki Porkka.

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa

Elämää Verikirkon edustalla keskiviikkona 14. kesäkuuta ennen illan konserttia

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin. Itse asiassa olisin halunnut mennä Aleksandrinski-teatteriin katsomaan näytelmäversiota Fjodor Dostojevskin myöhäisvuosien kertomuksesta Naurettavan ihmisen uni. Esitys oli kuitenkin loppuunmyyty ja iltaohjelma piti miettiä uudestaan. Valitsin tuon konsertin, vaikka tarjolla olisi ollut myös muuta teatteria. Tuo Dostojevskin kertomus on minulle erityisen kiinnostava ja toivon näkeväni esityksen myöhemmin. Muihin tarjolla oleviin näytelmiin minulla ei olisi ollut samaa tunnesidettä.  Musiikki sen sijaan sopii aina. Ja kun siihen liitetään ikonien täyttämä kirkko, tunnen luterilaisuudestani huolimatta olevani pyhyyden äärellä. Ortodoksista musiikkia kuunnellessa sielu lepää. Se on minun voimanlähteitäni ja sopii loistavasti myös kesäiltaan.

Paikkana oli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Nykyisin kirkko on pääasiassa museokäytössä. Kesällä siellä järjestetään konsertteja. Minä olin kuuntelemassa Pietarin konserttikuoroa, joka esiintyy kirkossa kesäisin muutaman kerran. Joka toinen keskiviikko on kuorolla esiintyminen. Käsittääkseni paikkana vuorottelee Iisakin kirkko.

Pietarin konserttikuoro on saanut nykyisen nimensä toukokuussa 2016. Entinen nimi on Smolnan katedraalin kamarikuoro. Kyseessä on siis sama kuoro, josta olen kirjoittanut jo muutaman kerran. Vuoden 2014 heinäkuussa olin Iisakin kirkossa katsomassa kuoron esitystä Rahmaninovin Vigiliasta. Siitä konsertista on juttu täällä. Seuraavan kerran näin kuoron esiintyvän Mariinski-teatterin konserttisalissa vuonna 2015. Siitä esityksestä on maininta täällä.  Myös Verikirkossa olen nähnyt kuoron kerran aikaisemmin. Siitä konsertista olen kirjoittanut täällä. Lisäksi viime vuonna kävin Iisakin kirkossa kuuntelemassa kuoron versiota Sergei Rahmaninovin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta. Siitäkin olen kirjoittanut blogitekstin.

Tuo aikaisempi Verikirkon konsertti olisi kai hyvä vertailukohta tähän viime viikon konserttiin. Mielestäni tämä tuorein esitys oli tasapainoisempi.  Aikaisemmassa konsertissa muutama yksittäisen laulajan ääni kuului läpi, osin häiriten. Nyt kokonaisuus oli eheämpi. Nyt suurimmat puutteet olivat laulujen aloituksissa. Lähdettiin liikkeelle hieman eri aikaan. Sen kyllä kuulee, oli kyse vaikka sekunnin murto-osasta. Mutta se ei kokonaisuutta haitannut, ei tällaiselta kesäillan lauluhetkeltä voi liikoja vaatia. En vertaile enempää. Kirjoitan juttuni nyt mieleen jääneiden vaikutelmieni pohjalta. Silloin kirjoitin sävellyksistä erikseen, nyt tyydyn pelkkään kokonaisvaikutelmaan.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

…

Ennen konserttia

Kyseessä oli kesän ohjelmaan kuuluva rutiinikonsertti. Kuten yllä mainitsin,  kuoro esiintyy kesäisin säännöllisesti joko Verikirkossa tai Iisakin kirkossa. Molemmat sijaitsevat Pietarin keskustassa turistivirtojen ulottuvissa.  Ortodoksinen kirkkomusiikki ei kyllä suuria matkailijajoukkoja puoleensa vedä. Esiintymispaikat kuuluvat kyllä matkailijoiden keskeisiin nähtävyyksiin ja siksi kuulijoiden joukossa on runsaasti väkeä, jotka saattavat Pietarin matkallaan kuulla ensimmäistä kertaa elämässään karun soinnikasta ortodoksista kirkkolaulua sen luonnollisessa ympäristössä. On olemassa pelko, että tilanteessa voi syntyä hieman levotonta ilmapiiriä, koska kaikki eivät osaa hiljentyä musiikkiin niin kuin laulujen sanoma edellyttäisi. Mutta kyllä nyt musiikki hiljensi yleisönsä. Muistan edellisiltä kerroilta, että väliaplodit ovat häirinneet kokonaisuutta, nyt käyttäydyttiin kunnioittavasti hiljentyen. Muutamia yksittäisiä valokuvaajia aina löytyy, mutta pysyttiin kuitenkin selkeästi kohtuudessa. Muutaman kerran alkoi kännykkä soida. Yhdellä kerralla puhelimen haltija ei sitä itse tainnut huomata ja katseet alkoivat kääntyä. Se oli hyvä merkki. Yleisö eli musiikissa, sen sanomassa, joka kyllä välittyi voimallisuudessaan myös kielitaidottomille. Kaiku oli karua, mutta kuoro julisti juuri sen avustamana ortodoksisen kirkkolaulun perustavaa voimaa välittäen taiteellisesti tasokkaasti musiikin kristillistä sisältöä.

 

Pietarin konserttikuoro johtajanaan Vladmir Begletsov

Konsertin ohjelma venäjäksi ja englanniksi (suurenee klikkaamalla)

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

Pavel Tšesnokovia on rinnastettu Bachiin. Niin kuin Bach käytti perustanaan saksalaista musiikkia, niin Tšesnokov rakensi ortodoksisesta perinteestä pala palalta suurenmoisen kokonaisuuden, joka on säilyttänyt tuoreutensa. Hän innoitti, hänen musiikissaan paloi sisäinen liekki. Hän vältti tuomasta musiikkiin mitään ulkoisia tehosteita. Musiikki soi koruttomana, kiinni olennaisessa, venäläisen kirkkomusiikin monivuosisataisessa perinteessä. Hän loi siivet rukoukselle ja ylistykselle yksinkertaisin melodioin, jotka lähtivät syvältä puhtaasta, kaiken täyttävästä harmoniasta. Maallisille intohimoille ei hänen musiikissaan ole tilaa. Vallankumous hiljensi miehen kristillisen. Hän kuitenkin jatkoi kuorolaulun teorian parissa luoden syvällisen teoksen kuorotaiteen perusteista. (Lähde: http://horist.ru/biblioteka/o_chesnokove.shtml)

Tarvittiin vuosikymmeniä ja tarvittiin monien ihmisten pyyteettömiä ponnisteluja, jotta Bachin musiikkia opittiin arvostamaan.  Samanlaista tietä on läpikäymässä myös Tšesnokovin musiikki.  

Kirkkosalin kattomaalauksia

Kuoro keskittyi olennaiseen, laulettiin rehdisti perinteen voimalla ja konstailematta. Oltiin juurilla, musiikki sai tilaa. Kuoro välitti energisyydellään laulujen sisällön. Annettiin äänen tulla ja kaiun viedä sanomaa eteenpäin. Lämpöisestä kesäillasta pyhäinkuvien keskeen saapunut yleisö sai kuulla musiikin voimallista viestiä.

Laulun voima sai intensiivisyydellään yleisön hiljentymään mutta kokonaisuudessaan mitään erityistä kontemplatiivista pyhyyttä se ei saliin tuonut. Ei herkistytty ristinmerkkeihin. Oltiin ennen muuta korkeatasoisen kulttuurin äärellä. Se loi kyllä eräänlaisen vastavoiman sille ulkona kumuavalle suurkaupungin hälylle ja kaupallisuudelle, jonka yleisö oli konserttiin tullessaan ulkona kokenut. Paitsi voimaa laulussa oli myös harmoniaa. Oli malttia hillitä äänen liiallista avautumista. Suuressa linjassa edettiin, keskityttiin kokonaisuuteen. Crescendot olivat eteenpäin pyrkiviä ja sulavia. Kirkon kaiussa kuulijat kokivat hetkittäin olevansa syvän, lähes kipunoivan pauhinan keskellä. Päästettiin täysillä, mutta laulajat eivät kuitenkaan sortuneet sanomaansa huutamaan. Maltettiin julistaa välillä myös hiljaisuuden kautta. Silloinkaan ei jämähdetty paikalleen vaan kerronta eteni luontevana. Voiman ja energisyyden avain oli kuoron tasapainoisuudessa, johon se on kypsynyt yhdessä sitkeän harjoittelun kautta.  Laulajat kykenivät hallitsemaan ääntänsä ja tiesivät, missä kohden ja miten voimansa purkaa.

Konsertissa oli kaksi solistiosuutta. Niistä ensimmäinen oli konsertin toisessa numerossa. Kyseessä oli Tšesnokovin laulu ”Autuas mies” (Блажен муж), jossa solistilla on hyvin keskeinen osuus. Konsertin ohjelmassa on mainittu myös soolon esittäjän nimi. Hän on bassobaritoni Anton Avdejev, yksi kuorolainen muiden joukossa.

Konsertin alkunumero oli ollut eräänlainen johdantolaulu, alkurukous. Toisessa laulussa lähdettiin varsinaisesti asiaan. Siinä solisti osoitti voimansa, sai ainakin minut lähes häkeltymään energisellä ja kaikkinensa vahvalla laulutyylillään. Kuoron tehtävänä oli aktiivisella laulullaan säestää solistia. Sen ei tarvinnut hillitä voimaansa, koska solistin kantava ja komea ääni kyllä nousi sanomaansa julistavan kuoron yläpuolelle. Tuloksena oli hienosti yhteen sointuva kokonaisuus. Laulussa oli hyvin voimallisia kohtauksia. Suoraan sanoen eräässä kohdassa minulla nousivat kylmät väreet ihon pintaan. Niin vaikuttavasti solisti laulun sisältöön eläytyi.

Yritin kuunnella Youtubessa samaa laulua.  Löysin kyllä erilaisia versioita. Ne eivät ole yhtään mitään verrattuna tuohon Verikirkon live-esitykseen, jossa kirkon karu kaiku toi sisältöön oman erityisen panoksensa.  Kirkkotila antoi esitykselle sen syvän pohjan, jonka päälle esitys rakentui. Äänitykset eivät kykene välittämään aidon akustiikan luomaa kokonaisvaikutelmaa.  Videota katsoessa basson voima ei päässyt oikeuksiinsa eikä sopraanojen enkelimäiset äänet päässeet leijumaan kirkon korkeaan avaruuteen.

Konsertti tuntui seuraavan nimenoman ortodoksista esitysperinnettä. On tärkeää, ettei vain laulaa hoiloteta kuin oopperassa tai konserttisalissa. Kirkkotila ympäristönä tuo oman visuaalisen ja auditiivisen perustan, jota ei sähköisin keinoin ainakaan kuoron ollessa kyseessä kyetä välittämään. Täytyy olla henkilökohtaisesti tilassa läsnä.

Konsertin toinen soolo oli lyhyempi. Sen esitti hienoääninen tenori konsertin loppupuolella eli Rahmaninovin osiossa. Hieman äänessä oli kireyttä, mutta kyseessä on alkava ja kehittyvä laulaja. Kokonaisuudessa äänestä huokui herkkyyttä ja ilmaisullisuutta. Olen nähnyt tuon saman laulajan aikaisemmin sekä tämän kirjoituksen alussa mainitsemissani konserteissa, että myös Mariinsky.tv:n suorissa nettilähetyksissä. Kyseessä on hyvin nuorennäköinen kaveri. Laulaja on jäänyt mieleeni hillityn rauhallisella olemuksellaan. Lisäksi muita hieman pienikokoisempana hän jotenkin osuu silmiin.  Edellisissä konserteissa hän esiintyi hillitysti, välillä tuntui, avasiko hän suutaan ollenkaan.  Pohdin tuolloin, oliko kyseessä basso, jolle oli annettu oma tehtävänsä tukea kuoroa vain tietyissä kohdin. Nyt hän osoittautuikin teknisesti lahjakkaaksi ja ääniväriltään hienoksi tenoriksi, joka siis laulaa ja on laulanut kuin kuorossa pitää eli puskematta omaa ääntään väkisin esille.  Nyt hän sitten näyttäessään solistin taitojaan paljasti äänivarojensa voiman. Se oli vaikuttava soolo.  

Konsertin ylimääräinen kappale ansaitsee oman luonnehdintansa. Siinä hiljaisuus pääsi tasapainoisimmin esille. Laulu lähti liikkeelle täydestä hiljaisuudesta. Sen edessä kirkkosali hiljeni runsaiden aplodien jälkeen. Tunnelma oli rauhaisa, laulajien olemuksesta oli konsertin tuoma jännitys kutakuinkin hävinnyt. Senkin ansiosta kuoron ilmaisu tuntui saaneen kuin lisää sisäistä voimaa. Voima voi välittyä myös hiljaisuuden kautta.

Ääni voimistui vähitellen, levollisena. Kuulin nyt varmaan koko konsertin herkimmän pianissimon ja sitten tasaisesti nousevan koskettavan crescendon, jossa kirkkotilan kaiku pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Sitten kuoro antoi vyöryä saundiaan eteenpäin tempoaan kiihdyttäen. Konsertti päättyi vapautumiseen. Hyvillä mielin poistuttiin kirkkotilasta.

Kristuksen ylösnousemuksen katedraali. Konsertti on ohitse, pilvet väistyvät taivaalta.

…

Konserttiin liittyy vielä jälkinäytös, joka voi tuntua turhalta ja typerältä, mutta kerron kuitenkin.

Konsertin loputtua käveleskelin vielä tyhjenevässä kirkkosalissa. Annoin sielun levätä, katselin erityylisiä ikoneita, otin muutaman kuvan, vaikka olin aiemmilla käynneilläni kuvannut kirkon jo moneen kertaan. Pysähdyin alttaritaulun eteen. Tutkin tarkasti sn keskellä olevaa kullattua porttia. Tuo kierrokseni kesti muutaman minuutin. Poistuin ulkosalle, jossa minua odotti puolipilvinen hieman kylmenevä, mutta silti lämpöinen heikon viileähkön tuulen saattelema kirkas kesäilta.  Ulko-oven luona oli kaksi nuorta naista, joita ohi kulkiessani tervehti suttuisiin farkkuihin pukeutunut mies. Hän osoittautui yllättäen kuorolaiseksi, olisikohan ollut peräti kuoron johtaja. Kova oli kontrasti, kun juuri äsken sama mies oli seisonut komeassa smokissa musta siisti rusetti kaulassa. Naiset tervehtivät miestä iloisesti ja kehuivat konserttia: ”Здóрово получилось!” (eli ”Hienosti meni”). Samaan aikaan kirkon toisesta päästä saapui lisää ”epämääräisesti” pukeutunutta nuorisoa. Kyllä, kyseessä oli kuoron mieslaulajia, nuoremmasta päästä. Naisia ei vielä näkynyt, ehkä heillä vaatteiden vaihto sujuu hitaammin. Nuorukaisista joku kantoi pukupussia, muutama oli työntänyt silitetyn smokkinsa pieneen selkäreppuun. Eräällä se oli pistetty pelkkään muovikassiin. Siitä silotellusta, smokkipukuisesta hyvin kuororivistöön ryhmittyneestä laulajakaartista ei ollut enää jälkeäkään. Oli resuisissa farkuissa ja mauttomissa pusakoissa tai paidoissa kulkeva porukka, kuin lauma mopopoikia. Muutamalla lenkkaritkin olivat tyystin kuluneet, aivan kuin olisi napattu jostain surkeimman kirpputorin poistolaatikosta. Pojat juttelivat niitä näitä ja näyttivät kiirehtivän koteihinsa. Se tenorisoolon esittänyt oli pukeutunut siististi ja kulki käsi kädessä teinityttönsä kanssa. He kulkivat herkkinä muista erillään toinen toisiinsa herkkinä liki, sydän lämpöä täynnä. Rempseästi jutellen muu joukko näytti etenevän lähinnä metroaseman suuntaan. Tuo naiskaksikko oli tullut poikien mukaan. Juttua riitti. He varmaankin olivat opiskelleet yhdessä.  Naiset tiesivät kyllä kuorolaulusta paljonkin. He yrittivät kai jotain kysellä konsertista ja poikien laulu-urasta, mutta sellaiseen ei nyt ollut kiinnostusta. Siirryttiin hyvin pian muihin juttuihin.

Kuoro koostui paljolti nuorista laulajista. Nimenomaan miehissä näytti olevan paljon nuorta laulajakaartia. Naisissa oli hieman enemmän keski-ikäisiä mutta toisaalta miesten joukossa olivat kuitenkin ne vanhimmat. Yksi mies näytti kasvoiltaan vanhalta, mutta olemukseltaan ja pukeutumiseltaan käveli tuossa ryhmässä kuin nuori skeittikourujen tai mopojengien sankari.

Myönnän liioittelevani, mutta oli tuo näkemäni kuitenkin aikamoinen kontrasti verrattaessa siihen kuororooliin. Ego nätti olevan nuorilla miehillä vahva ja olemus sen mukaisesti vapautunut. Kyse oli kuitenkin nimekkään ammattikuoron jäsenistä. Mutta suunnataan katse hieman venäläiseen todellisuuteen ja historiaan. Venäjällä on paljon ammattikuoroja. Kulttuurin on kuitenkin yhä kipeämmin kamppailtava rahoituksestaan.  Kuorolaulajat ovat aina olleet pienipalkkaisia puurtajia, joista osa ehkä saattaa haaveilla jostain miljonääri-Hvorostovskin tulevaisuudesta. Ammattitaitoa heillä on riittänyt esittämään moninaisia ja monimuotoisia teoksia, mutta pahnan pohjimmaisia kun ollaan, niin toistaiseksi joudutaan ehkä hankkimaan lisätienestejäkin eri keinoin.  Jos mennään tsaarin ajan Venäjälle, niin kuorolaulajat saattoivat olla pelkkiä maaorjia tai muuten alamaisia, ehkä jopa vankeja. Eikä läntisessä Euroopassa tilanne ole ollut paljoa auvoisempi. Suuret säveltäjät ja taiteilijat saattoivat olla rikkaiden maaomistajien ja aateliston nöyriä palkkalaisia. He tekivät uskollisesti rahakkaille mesenaateilleen tilaustöitä. Kun tilaukset loppuivat tai kun välit menivät rahoittajiin poikki, oltiin elämän ikuisuuskysymysten äärellä. Suuri nero Beethoven käy esimerkistä.