Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…

Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.

Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.

Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.

Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa

Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.

Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.

Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.

Tampereen tuomiokirkossa

Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa

Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:

”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:

 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich rauschen:

du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”

En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.

Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  

Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni

Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.

Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 

Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

…

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.

Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,

miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.

Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,

en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.

Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,

niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.

Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain

on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)

Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”

Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.

Elias Lönnrot - elämästä, urasta ja vähän muustakin

Edellisessä kirjoituksessani aloitin jo Lönnrot-teemani käsittelyn. Siinä kuvasin omaa vierailuani Lönnrotin kotipaikkakunnallani Sammatissa ja kerroin myös Lönnrotin lapsuudesta ja ensimmäisistä kouluvuosista kodin ulkopuolella. Nyt jatkan käsittelyä. Käyttämäni kirjalliset lähteet on mainittu juttuni lopussa.

Tuo yllä oleva kuva antaa kuvan nuoresta ja viriilistä miehestä. Yleensä hänestä esitetään vanhuuden kuvia, mikä johtuu valokuvauksen myöhäisestä kehittymisestä. Unohdetaan, että laulumailla runoja keräämässä kierteli reipas iloinen nuorimies. Muistan kuunnelleeni joskus aikoinani radioluentaa Lönnrotin päiväkirjoista, jossa Lasse Pöysti yritti vanhan miehen äänellään jäljitellä nuorta Lönnrotia. Näin vääristynyt mielikuva jäi elämään minunkin tajuntaan. 

Olen kysellyt itseltäni, miksi ylipäänsä Lönnrotista kirjoitan, kun hänestä lienee kaikki jo sanottu. Yksi perusteeni on Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Kun kerran kirjoittamista harrastan, niin haluan satavuotiaan Suomen kunniaksi kirjoittaa myös arvostamistani suurista suomalaisista. Onhan hänen elämänuransa aivan käsittämättömän merkittävä ja monipuolinen sekä toisaalta traaginen. Hänen uutteruutensa on vaikuttavaa. Hän ei pitänyt kynttilää vakan alla eikä mainetta saavutettuaan jäänyt kabinetteihin hienostelemaan.

Kuuntelin juuri sattumoisin yleisradion ohjelmaa Roman Schatzin maammekirja, jossa aiheena oli nyt satavuotista itsenäisyyttään juhliva Suomi.  Studiossa keskustelemassa olivat juontajan lisäksi kaksi historiantutkijaa Teemu Keskisarja ja Markku Jokisipilä. Ohjelmassa ei mainittu Elias Lönnrotin nimeä, mutta viittaan kuitenkin yhteen kohtaan laajassa keskustelussa. Juontaja kysyy, mitä me tehdään tällä satavuotisprojektilla vuonna 2017. Keskisarja haluaa venyttää itsenäistymisprojektia 1800-luvun loppupuolelle. Hänen mielestään silloin syntyneestä suomalaisuusliikkeestä on lähtöisin se hyvä, joka on jatkunut suomalaisessa kansallisvaltiossa. Ennen fennomanian läpimurtoa suomalaisella rahvaalla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa eikä tasa-arvoa. Suomi oli hänen mukaansa alistettu kehitysmaa, jossa edes arkisia virka-asioita ei voinut hoitaa äidinkielellä. Globalistiseen ihanuuteen uskova juontaja yrittää vähätellä kansallisvaltion merkitystä, mutta Keskisarja ei taivu:

-          Voitaisko me nyt lopettaa tämä kansallinen projekti?

-          Voidaan, jos haluamme palata takaisin nälkään kuoleviksi metsäläisiksi ja alistetuiksi kehitysmaalaisiksi ja lopettaa kaikki sivistyshömpötykset.

Kun juontaja pyrkii vähättelemään kansallisvaltion merkitystä, Keskisipilä toteaa suomalaisen nationalismin olleen positiivinen voima, vaikka nykyisin siitä onkin tehty kirosana.

Juuri niin. Mielestäni Elias Lönnrotin kaltaiset miehet tekivät sitä uraa uurtavaa pohjatyötä kansan keskuudessa. Hän oppi kansan parissa kiertäessään suomalaisten syvimmät tunnot ja toi niitä esille kansalliseen keskusteluun. Hänen myötään nousi suomalainen itsetietoisuus. Hän halusi nostaa suomalaisia toimimaan oman lähiympäristönsä eteen ja samalla oman kansakuntansa eteen, kantamaan itsestään vastuuta. Lönnrotin oma elämä on merkkinä siitä juurissamme eläneestä yhteisöllisyydestä, jonka voimasta hän itse pääsi etenemään opin tiellä. Lönnrotin velvollisuudentuntoinen työ oman kansansa eteen alkoi kantaa hedelmää myös esimerkkinä maanmiehille, kansan syville riveille.

Ohjelma löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4188014. Yllä käyty keskustelu alkaa suurin piirtein kohdasta 18:30 ja kestää noin viisi minuuttia. Tämän kantani olisi kai pitänyt olla loppupäätelmänä. Se on kuitenkin vain yksi kirjoitukseni juonne.  Ja lopussa on vielä erityinen jälkikirjoitus tuomassa yhdenlaista vertailukohtaa.

I.                     Hämeenlinna ja Turku

Vuonna 1820 koti Sammatissa sai jäädä. Sitä ennen hän oli vielä koulun ohessa Paikkarin torpassa asuen toiminut teinilaulajana ja räätälinä. Elias muutti Porvooseen lukioon. Siellä hän kuitenkin viipyi vain kolme viikkoa. Hämeenlinnan apteekkiin tarvittiin apulaista ja koulusta tiedusteltiin, löytyisikö sopivaa. Eliasta suositeltiin, koska hän oli jo ehtinyt oppia hyvin latinaa. Hämeenlinnassa kuluivatkin seuraavat kaksi vuotta. Rohdoskasvit ja erilaiset lääkkeet tulivat nuorukaiselle tutuksi, mistä oli suuren suurta apua myöhemmällä uralla. 

Apteekkariperhe huomasi välittömästi ujon nuorukaisen lahjakkuuden. Kun paikallisen triviaalikoulun rehtori ja samalla Hämeenlinnan piirilääkäri Erik Juhana Sabelli puhutteli kerran apteekissa Eliasta latinaksi, hän hämmästyi, kun poika vastasi sujuvasti samalla kielellä. Siitä lähtien Eliaksesta tuli rehtorin yksityisoppilas. Tämän voi todeta olleen tärkeä potku tiellä yliopisto-opintoihin.

Vuonna 1822 Elias aloitti opintonsa Turun akatemiassa. Hän pääsi opiskelemaan Turussa filosofian kandidaatin tutkintoa. Se oli yleissivistävä tutkinto, johon Elias liitti monenlaisia oppiaineita. Elias pärjäsi opinnoissa, mutta taloudelliset seikat toivat edelleen ongelmia. Hän joutui etsimään tienestiä toimeentulonsa eteen.  Hän antoi yksityisopetusta, jonka myötä hänen elämänuransa alkoi selvetä. Ratkaisevaa Eliaksen tulevaisuuden uran kannalta oli vuosi 1824, jolloin hän meni opettamaan professori Törngrenin perheeseen

Pohjustan vielä Turussa vallinnutta elämänpiiriä. 1810-luvulla Turun yliopiston nuoret syttyivät romantiikan aatteisiin. Romantiikka oli idealistinen ajattelutapa, filosofinen suuntaus, jossa ihminen alkoi arvioida uudella tavalla suhdettaan luontoon. Yksilöllisyyttä ja tunteen voimaa alettiin arvostaa. Vapauden tunne painui nuoren älymystön sydämiin. Ilmapiiri nosti Suomessa pintaan kansallisen tietoisuuden. Romantiikan aatteet näkyivät Lönnrotin katsomuksessa näkyvästi mm. suomalaisen kansallismaiseman ihannoimisessa.

Venäjän vallan alla saatu autonomia antoi itse asiassa eväitä oman kansallisen identiteetin kehittymiseen. Rohkaistuttiin nostamaan esille alun alkuun monen mielestä varmaan hullulta tuntuva ajatus: suomesta olisi tehtävä virallinen opetus- ja virkakieli. Yksi radikaaleimmista julistajista oli Arwid Ivar Arwidsson. Itselleni hänen nimensä tuli tutuksi jo koulupoikana.  Muistan itse lukeneeni 1970-luvun alussa lausahduksen, jonka väitettiin olevan häneltä peräisin: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. Siitä tuli meidän lukiolaisten reaktio tuolloin päätään nostavalle vasemmistolaiselle Neuvostoliittoa ihannoivalle suuntaukselle.

Lönnrotin tullessa Turkuun Arwidsson karkotettiin Ruotsiin. Häntä ei kuitenkaan saatu vaikenemaan ja seuraajia alkoi Suomessakin olla runsaasti.

Yliopiston piiri oli pieni, kaikki tunsivat toisensa. Lönnrot tutustui mm. sellaisiin tulevaisuuden suuriin suomalaisiin kuin Runeberg ja Snellman. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Lönnrot saattoi tutustua kansallisuusaiheisiin kirjoituksiin ja kansanrunokeräelmiin.  Siinä poltteessa hän vuonna 1927 päätti lähteä runonkeruumatkalle keräämään aineistoa suomalaisen identiteetin pohjustukseksi.  Elämänura alkoi kirkastua.

Köyhyys ei ollut Lönnrotille esteenä, vain pelkkä hidaste. Hän hankki varoja antamalla yksityisopetusta, minkä uskon vain avartaneen nuoren Lönnrotin maailmankuvaa.

Entä muu opiskelijaelämä, kuten illanvietot ja juomingit? Rahapula toki toi Lönnrotille rajoituksensa, mutta kyllä hänen päiväkirjamerkinnöistä selviää, että hän osallistui myös opiskelijoiden huvituksiin. Varsin normaali nuori mies oli kyseessä. Mutta opiskelijan varojen oli riitettävä paitsi ruokaan, asuintoon, kirjoihin ja vaatteisiin, myös pakolliseen univormuun. Hämeenlinnan piirilääkäri Sabelli lähetti hänelle edelleen avustuksia mutta ne eivät riittäneet. Niinpä Lönnrotin vapaa-ajan täytti kotiopettajan työ. Se venytti myös opintoja.

II.                   Törngrenin perhe

Vuonna 1824 hän alkoi opettaa Törngrenin perheen kasvattipoikaa Karl Wilhelmia.

Johan Agapetus Törngren (1772-1859) oli kirurgian ja synnytysopin professori. Vaimo Eva Agatha oli (1782-1849) oli kodin hengetär, joka kaiken älyllisen harrastuneisuutensa ohessa oli kiinnostunut myös kansanrunoudesta. Perheellä oli toinen koti Vesilahdella Laukon kartanossa, josta tuli myös Eliakselle tärkeä paikka. Eliaksen tehtävä perheessä oli opettaa perheen kasvattipoikaa Karl Wilhelmiä. Tämä olikin tuolloin sangen hankala opetettava, jonka kansaa Elias kykeni löytämään yhteisen sävelen. Siinä auttoi hänen virikkeellinen lapsuutensa. Yhteys poikaan löytyi erilaisten leikillisten oivallusten kautta ja Elias onnistui herättämään villin pojan kiinnostuksen oppimiseen. Karl Wilhelm pääsi elämässään korkealle. Hänestä tuli yliopiston kirjastonhoitaja ja oppihistorian professori.

Ylipäänsä Eliaksesta tuli Törngrenin perheelle hyvin läheinen henkilö, kuin oma poika. Elias ihastui kovasti perheen ainoaan tyttäreen ja suri valtavasti, kun tämä menehtyi 19-vuotiaana vaikeaan sairauteen. Perheen nuorimman pojan, vuonna 1824 syntyneen Adolfin kanssa kehittyi pitkä ystävyys. Hänestä tuli liikemies, joka nimesi vuonna 1860 höyrylaivansa Elias Lönnrotiksi.

Törngrenin perheessä Lönnrot ehkä innostui lopullisesti lääkärin urasta. Lisäksi arvellaan, että Eva Agatha oli se henkilö, joka sai Eliaksen innostumaan runonkeruumatkoista.

Tuolloin opiskeluaikana tärkeä seikka oli myös se, että Törngrenien parissa Eliakselle avautui mahdollisuus luoda ihmissuhteita yli säätyrajojen. Hän loi moniin vaikutuksen, mutta hän myös sai itse laajalti vaikutteita. Mainittakoon sekin, että Eva Agathan isä oli Henrik Gabriel Porthanin oppilas, minkä myötä Elias pystyi ammentamaan jotain sivistyksen perinteestä.

Törngrenin perheessä Elias oppi juomaan kahvia ja se himo jatkui elämän loppuun asti. Jostain on jäänyt lausahdus, että kahvin ansiosta Eva Agatha sai Eliaksen taivuteltua runonkeruumatkalle.

Eliaksen suhde Törngrenin perheen kanssa jatkui pitkään. Hän kävi Eva Agathan kanssa aktiivista kirjeenvaihtoa. Laukon kartanosta tuli hänelle tärkeä paikka. Kirjallisia töitä tehdessään Elias sai Laukossa paitsi työrauhan, myös maksuttoman täysihoidon ja muun taloudellisen tuen. Eikä saa unohtaa siellä saatua henkistä kannustusta. Lisäksi kartanossa Eliaksella oli mahdollisuus tutustua moniin siellä vierailleisiin merkkihenkilöihin. Laukon kartanossa Elias sittemmin viimeisteli kaikessa rauhassa vuonna 1849 valmistunutta Kalevalan uutta laitosta.

Lönnrot kokosi Laukon kartanon ympäristössä myös kansanrunoutta. Yksi näiltä seuduilta löytynyt balladi on tässä yhteydessä erityisesti mainittava. Se on Elinan surma, jonka Lönnrot liitti Kanteletar-kokoelmaansa.

Elias oli kiitollisuudenvelassa Eva Agathalle ja hänen miehelleen. Se varmasti toi Eliaksen omaan sydämeen myöhemmin vanhuuden lähestyessä auttamisen halun. Vuonna 1849 Eliaksen matka Kajaaniin viivästyi. Hänen oma morsiamensa Maria Piponius joutui odottamaan sulhoaan, kun tämä jäi Laukon kartanoon hoitamaan vaikeasti sairastunutta Eva Agathaa. Tämä menehtyi sairauteensa. Suuren surun keskeltä mies kiirehti häihinsä.

III.                 Lääkärinä

Oliko Elias huono lääkäri vai vähättelikö hän muuten vain vaatimattomuuttaan itseään? Ainakin hänellä oli tunnon tuskia epäonnistumisestaan. Se oli luonnollista riittämättömyyden tunnetta. Lääketiede ei vielä tuolloin kyennyt löytämään keinoja moniin rajusti leviäviin kansantauteihin ja epidemioihin. Hoitokeinot olivat alkeelliset. Parhaana lääkkeenä pidettiin sitä, ettei sairautta pelättäisi. Vuosien kuluessa Lönnrot yritti kyllä seurata uusimpia lääketieteen tutkimuksia, mutta kaikkeen ei löytynyt energiaa. Lääketieteen kehitysvauhti oli huima, mutta se ei vielä Lönnrotin nuoruudessa ollut nostanut kansan parissa lääkäreiden arvostusta. Aivan lääkärin uran alkuvaiheessa Lönnrotille tarjottiin mm. lääkärin tehtäviä Hämeenlinnassa ruokapalkalla, mihin Lönnrot reagoi pirullisen katkuisella kirjeellä. No, tuo oli itse asiassa yksittäistapaus. Työn tarjoaja oli miehen kouluajoilta tuttu mies, joka piti edelleen Lönnrotia entisenlaisena pienen torpan maalaispoikana.

Mennään tarkemmin Lönnrotin lääkärin uran alkuun 30-luvulle. Hän valmistui varsinaisesti lääkäriksi vuonna 1832. Hänen kansanperinteeseen liittyvä väitöskirjansa (Suomalaisten maagillinen lääketiede) tarkastettiin kesäkuun puolivälissä ja viiden päivän kuluttua Lönnrot osallistui Helsingin yliopiston ensimmäiseen promootioon. Siinä Lönnrot sai tohtorin arvon ja siihen liittyvät tunnukset: hatun ja miekan.

Lääkärin tehtävät Lönnrot kuitenkin aloitti jo edellisenä vuonna. Tuolloin elettiin hektisiä aikoja ja Lönnrot joutui heti apulaislääkärin tehtävissään ajan hermolle.

Vuonna 1830 Aasiasta saapui Eurooppaan kauhea vieras – kolera.  Kansan suussa tappavasta taudista liikkui kauheita huhuja eikä varsinaista tietoa sen syistä ja leviämisestä ollut. Hoitokeinona käytettiin erilaisia kylpyjä, suoneniskentää, oksetusaineita ja sinappikääreen tapaisia lämmityskeinoja. Vuonna 1831 tauti iski Helsinkiin ja mieliala koko maassa alkoi olla vähintäänkin huolestunut. Lönnrot kutsuttiin kesken Venäjän matkansa Helsinkiin epidemiaa hoitamaan. Lääkäreitä oli saapunut ympäri Eurooppaa.

Pakokauhu valtasi kaupungin. Lönnrotin monet tuttavat pakenivat maalle. Kaupungissa oli tuolloin 10 000 asukasta, heistä sairastui muutama sata, vajaat kaksi sataa kuoli. Lönnrot itsekin sairastui mutta parani nopeasti. Lönnrot ei pelännyt, vaan taisteli uhrautuvasti ihmetellen samalla eräiden Ruotsista tulleiden lääkäreiden pintapuolisuutta. Tappavassa taudissa päästiin lopulta voiton puolelle. Myöhemmin syksyllä Lönnrotin työ koleraa vastaan jatkui maaseudulla. Työ oli vaivalloista senkin vuoksi, että kansa eli erinäisten huhujen vuoksi epäluuloisen pelon vallassa. Lääkärin luultiin syöttävän myrkkyä.

Uhrautuvasta työstään Lönnrot sai keisarilta palkinnoksi komean sormuksen, jota hän ei kylläkään osannut arvostaa. 

Tohtorin promootionsa jälkeen Lönnrot nimitettiin syyskuussa lääkäriksi Ouluun. Hänen tehtävänään oli kierrellä ympäri maaseutua jakamaan kansalle ohjeita sairausien hoidossa. Olot olivat kurjat, puute ja nälkä kaatoivat kansaa. Talven hän vietti Kainuun seudulla Kajaanissa ja sen ympäristössä. Lönnrotin kuvaukset kertovat punataudin ja lavantaudin oireista. Hänen mielestään syynä sairauksiin oli kelvoton ravinto ja epäsiisteys. Tarvittiin ennen muuta viljaa. Oli levitettävä tietoa siitä, miten voi välttää tartuntaa.

Kesken kaiken piirilääkäri kuoli lavantautiin ja Lönnrot siirtyi piirilääkäriksi Kajaaniin. Siellä meni seuraavat kaksikymmentä vuotta. Toki väliin kertyi virkavapausvuosia kansanrunousharrastuksen ja kirjallisen tuotannon vuoksi. 40-luvulla lääkärin työ alkoi yhä enemmän tuntua miehelle taakalta. Kansanrunouden keruu vei Kajaanissa kaiken muun ajan. Kävelykilometrejä kertyi vaeltajalle. 50-luvulla elämään tuli uusi käänne, kun Helsingin yliopistossa vapautui suomen kielen professorin virka. Sitä ennen lähes viisikymppinen mies oli perustanut perheen.

IV.                Kuoleman karu seura

Lönnrot sai kokea kuoleman karun seuran sekä lääkärinä että omassa elämässään. Löngrenin perheen ainoaan tyttäreen Evaan hän oli ihastunut. Tämä kuoli vuonna 1934 alle kaksikymppisenä ja se tuntui Eliaksesta raskaammalta kuin oman siskon kuolema kymmenen vuotta aiemmin.

Lönnrotin oma henki oli tietysti vaarassa hänen toimiessaan Helsingissä koleralääkärinä ja sen jälkeen nähdessään epidemioiden ja tarttuvien tautien niittävän kansaa. Tyhjyyteen kaikuivat epätoivoiset ohjeet siisteydestä ja puhtaudesta. Viimeisenä vaiheena Lönnrotin kohtaloon vaimon sekä omien lasten menehtyminen. He kuolivat yhtä lukuun ottamatta ennen isää. Se ei kuitenkaan haitannut hänen elämäntyötään ja kutsumustaan. Hän piti surun sisällä sydämessään ja jatkoi työtään entistä aktiivisemmin.

Henkilökohtaisesti varsin traumaattinen tapaus Eliakselle oli kuitenkin vuonna 1839 tapahtunut traaginen veneonnettomuus, josta Lönnrot selvisi onnen kaupalla hengissä. Elias oli Kajaanissa palaamassa seurueensa kanssa helluntaikirkosta. Nopeassa virrassa vene karahti kiveen ja kaatui. Onnettomuudessa hukkui kaksi henkeä. Heistä toinen oli Eliaksen veljenpoika Kaarle, joka oli jäänyt isänsä Henrik Juhanan edellisenä vuonna tapahtuneen kuoleman jälkeen Eliaksen kasvatiksi. Elias kykeni uimaan rantaan. Lisäksi kaksi muuta veneessä ollutta onnistui pelastumaan. Kaarlen ohella palvelijatar hukkui.

Veljenpojan kuolema koski Eliasta syvästi. Hän koki tapauksesta syyllisyyden tuntoa, mikä vaivasi häntä varmaan läpi elämän.

Eliaksen aikana kuuolema ei kysynyt ikää. Lapsia kuoli kulkutauteihin. Toisaalta Lönnrotin isä eli 85-vuotiaaksi ja äiti eli vuotta pitempään.  

V.                  Vihdoin vihille ja sitä seuranneisiin elämän käänteisiin

Lönnrotin luultiin jäävän poikamieheksi, mutta avioliitollekin tuli aikansa.  Heinäkuussa 1849 hänet vihittiin 21 vuotta nuoremman Maria Piponiuksen kanssa. Lönnrot oli vielä lähes viisikymppisenä nuorekas reipas mies ja loistavassa fyysisessä kunnossa. Siinäkään mielessä avioliitto yli 20 vuotta nuoremman naisen kanssa ei kummastuttanut.

He olivat menneet salakihloihin edellisenä vuonna. Myös häitä varjosti salaperäisyyden leima.  Niiden ajankohta oli loppuun asti epäselvä, sillä ei oltu varmoja, milloin Lönnrot ehtii Kajaaniin. Eikä ujonpuoleinen ja töihinsä uppoutunut Elias niistä ääntä pitänyt. Lönnrot oli Laukon kartanossa valmistamassa uutta laitosta Kalevalasta. Lähtö viivästyi talon emännän äkillisen kuoleman johdosta. Lisäksi matka pohjoiseen oli pitkä. Häät kuitenkin pidettiin ja Lönnrot alkoi taas hoitaa piirilääkärin virkaansa, kun työ Kalevalan parissa oli saatu päätökseen. 

Avioliiton satamasta tuskin voi Lönnrotin kyseessä ollessa puhua, mutta kyllä Elias selvästi halusi elämässään rauhoittua. Hän oli rakastunut vaimoonsa ja halusi asettua enemmän aloilleen. Ehkä vastikään valmistunut Uusi Kalevala oli eräänä elämän virstan pylväänä lisäämässä rauhoittumisen tarvetta. Pariskunta alkoi heti ensi alkuun rakennuttaa omaa taloa. Työtä tehtiin yhdessä. Maria-vaimo oli topakka ja määrätietoinen nainen. Hän laati piirustukset, valvoi aktiivisesti rakennustöitä ja huolehti erityisen päättäväisesti talon kodikkaasta sisustuksesta. Siitä syntyikin Kajaanin suurin ja komein asuinrakennus, mikä lienee kertoo jotain myös tuon ajan Kajaanin pienuudesta. Talo oli noin 22 metriä pitkä ja 12 metriä leveä. Talon piharakennukseen muuttivat Eliaksen vanhemmat, tosin isä eli enää vain vähän aikaa. Talo rakennettiin loppuelämäksi. Mitään säröjä ei yhteiselossa näkynyt. Eikä rahaa säästetty: sitä kului lääkärin toimen neljän vuoden palkka. Muitakin merkkejä oli siitä, että tarkoitus oli jäädä pohjoiseen, mutta sitten kävi niin kuin kävi.

Perheen esikoinen Elias-poika syntyi seuraavana vuonna. Aviopari eli onnensa kukkuloilla, mutta se tunne romahti pian. Pikku-Elias menehtyi äkillisesti aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana. Isä Elias otti kantaakseen syyllisyyden varjon, kun ei lääkärinä osannut aavistaa sairauden laatua. Mutta kuten Korolaisen ja Tuluston kirjassa todetaan, tuskin silloisin menetelmin lapsi olisi ollut pelastettavissa. Murhetta lisäsi Eliaksen oman isän kuolema edellisenä vuonna. Elias etsi tukea mm. uskonnosta. Paras lohtu tuli kuitenkin perheen sisältä. Kesäkuussa vuonna 1952, kolmisen kuukautta ennen pojan kuolemaa, syntyi perheeseen Maria-tytär. Eikä Eliaksella ollut aikaa jäädä liikoja kohtalon liikkeitä murehtimaan. Myöhemmin syksyllä Elias lähetti hakemuksensa suomen kielen professorin virkaan Helsingin yliopistoon. Sen hän teki lähinnä velvollisuuden tunnosta. Muutto Kajaanista oli edessä. Sekin auttoi osaltaan surutyössä. Piirilääkärin virka sai jäädä.

Lönnrot seurasi virassa Matias Aleksanteri Castrénia, joka oli yllättäen kuollut ehdittyään hoitaa tehtäviään vai noin vuoden verran. Oikeastaan Lönnrotia lähes painostettiin hakemaan virkaa, jottei valinta olisi osunut ”väärälle” henkilölle. Lönnrot piti virkaanastumisesitelmänsä helmikuussa 1854.

Muuton myötä Sammatista tuli perheelle läheinen paikka. Kesät ja loma-ajat vietettiin siellä Mikolan talossa. Tosin Kajaanikaan ei täysin unohtunut.  Vuonna 1857 Lönnrot palasi sinne lyhyeksi aikaa taistelemaan nälänhätää vastaan. Ja vielä vuonna 1881 Elias pakeni Ida-tyttärensä kanssa Helsingistä Kajaaniin edessä olevia Suomalaisen kirjallisuuden seuran 50-vuotisjuhlia, joiden keskiöön häntä oltiin työntämässä.  Tosin pakomatka ei onnistunut, sillä häntä oltiin vastassa suurin joukoin sekä Kajaanissa että välipysähdyspaikalla Kuopiossa.

VI.                PROFESSORIN VIRASTA ELÄKKEELLE

Vuonna 1862 Lönnrot jäi professorin virasta eläkkeelle täytettyään 60 vuotta. Sen myötä aikaa vietettiin yhä tiiviimmin Sammatissa. Työt eivät luonnollisestikaan mieheltä loppuneet. Hän oli julkaissut vuonna 1860 Flora Fennican, joka oli ensimmäinen suomenkielinen kasvikokoelma. Teos herätti laajuutensa ansiosta paljon huomiota. Ja 60-luvulla työ kasviston parissa jatkui. Lisäksi hän meni mukaan virsikirjakomiteaan. Virsien parissa hän teki työtä kuolemaansa saakka. Siitä kerron lisää alempana.

Hänen vanhuusvuosien merkittävin työ oli kuitenkin Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Hän toimitti sitä vihkoina vuosien 1866-1880 kuluessa. Työn merkitystä nostaa huomattavasti se, että hän joutui sen ohessa kehittämään huomattavan paljon suomen kielen sanastoa. Sanaston luomisessa hän hyödynsi suomen rikasta johto-oppia rakentaen uuden terminologian tuttujen kantasanojen pohjalle.  Seuraava lainaus on Helsingin yliopiston sivulta:

Vuonna 1880 valmistui Lönnrotin suurtyö, yli 200 000 sanaa sisältävä Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Edes Nykysuomen sanakirja vielä 1960-luvulla ei sisältänyt olennaisesti enemmän sanoja. Lönnrot kehittikin suuresti suomen kirjakieltä ja sanastoa esimerkiksi lakikielen, kasvi- ja kieliopin sekä matematiikan saralla.

Hän keksi muun muassa sanat esitys, itsenäinen, kieltolaki, pöytäkirja, sopimus, tasavalta, äänioikeus, monikko, toisinto, yksikkö, kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, mietelmä ja sivistys. Suomen kielen professorina Lönnrot puhui kansan oman kielen merkityksestä. Hän vaati suomen kielen käyttöönottoa opetuksessa, tieteessä, viranomaispalvelussa sekä kulttuurissa.

Sanakirjan tarkistus- ja oikolukuvaihetta pidetään työssä ainutlaatuisena. Hän luki yksin koko teoksen oikovedoksen käyden läpi yli 200 000 sanaa. Tunnollinen paneutuminen oli osa Lönnrotin ankaraa velvollisuudentuntoista työmoraalia.

Kalevalan laajuuden ja merkityksen sekä Kantelettaren kaikki varmasti tuntevat. Eläkkeellä hän loi lisää kansanperinteeseen liittyviä julkaisuja. Mainitsen yhden, vuonna 1880 valmistuneen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Se on ehdoton suomalaisen kansanrunouden merkkiteos. Siitä on kerrottu, että se oli Elias Lönnrotin pitkäaikaisin toimitustyö ja suursaavutus alallaan.

Lähes 400-sivuinen aineisto sisältää laajalti niin kansanparannuksessa, eränkäynnissä kuin arkisissa töissäkin käytettyjä loitsuja. Kirjassa on myös Lönnrotin laaja esipuhe suomalaisten vanhasta loitsu- ja taikaperinteestä.

VII.               Perheestä

Perhe kasvoi tyttärillä. Ida syntyi vuonna 1855, Elina vuonna 1858 ja Eliaksen lemmikki Thekla vuonna 1860. Lisäksi 60-luvulla perheen päälukua kasvattivat muutamat orvoiksi jääneet ottolapset.

Kuitenkin kuoleman varjo seurasi perheen arkea. Vaimo Maria kuoli keuhkotautiin vuonna 1868 perheen nuorimmaisen ollessa kahdeksanvuotias. Ja sen jälkeen tyttäristä kolme menehtyi ennen Elias-isää. Ida-tytär jäi henkiin mutta sairastumisen uhka leijui hänenkin yllä. Lönnrot oli tehnyt elämässään uhrautuvaa työtä epidemioita ja tartuntatauteja vastaan. Omaa perhe oli niitä vastaan kuitenkin puolustuskyvytön. Isä oli kohtalon edessä voimaton ja tunsi olevansa huono lääkäri. 

Vanhin tytär Maria oli opiskelemassa Jyväskylän seminaarissa. Siellä hän sai keuhkotautitartunnan ja kuoli lopulta loppiaisena 1874. Ida opiskeli samassa oppilaitoksessa ja vuoden kuluttua hänkin sai samanlaisia oireita, kuin Marialla oli ollut. Hän parani, mutta Jyväskylän opinnot saivat jäädä. Idan luonteeseen se jätti jäljen. Jonkinlaatuiseen uskonnolliseen mystiikkaan hänen kerrotaan olleen taipuvainen. Isän kuoleman jälkeen Ida muutti Suomesta, eli elämänsä Italiassa pyrkien unohtamaan menneisyytensä kuulusan isänsä jälkeläisenä.

Elinan vuoro tuli loppiaisena 1976, 18 vuoden ikäisenä. Hän ei kuitenkaan kuollut keuhkotautiin, vaan kurkkumätään. Sairaus tuntui aluksi tavalliselta kurkkukivulta. Kun sitten sairaus vain paheni, Elias vei tyttärensä lääkäriin. Tämä totesi Elinalla olevan pitkälle kehittynyt kurkkumätä. Sairaus oli tuskainen, kivulias kuolema koitti joulun alla 1876. 

Totean tähän väliin hieman tietoa epidemioista. Kurkkumätä oli 1800-luvulla hyvin tavallinen sairaus. Sitä levittävä bakteeri löydettiin 1880-luvulla ja rokote saatiin kehitettyä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Suomessa viimeinen kurkkumätäepidemia oli 1940-luvull. Silloin otettiin myös rokote yleiseen käyttöön, minkä myötä kurkkumätä alkoi Suomessa hävitä. Viimeiset kuolontapaukset ovat vuodelta 1956.

Keuhkotaudin historiassa tapahtui käänne vuonna 1882. Löydettiin tuberkuloosibakteeri, joka varmisti olettamukset taudin tarttuvuudesta ja muutti myös lääkäreiden suhtautumisen sairauteen. Alettiin etsiä aktiivisesti uusia hoitokeinoja.

Lönnrotilla ei siis voinut olla vielä tuolloin tietoa vaimonsa ja tytärtensä sairauksien todellisesta luonteesta. Hänellä oli aavistuksia, minkä vuoksi myös Ida-tytärtä ei enää päästetty Jyväskylään. Kunnianhimoisena lääkärinä hän tunsi totta kai syyllisyyttä, kun ei ymmärtänyt pelätä pahinta. Ehkä päällimmäisenä oli kuitenkin voimattomuuden tunne.  Viimeisinä vuosinaan Lönnrot yritti kaiken muun työn ohella seurata myös lääketieteen ajankohtaisinta kehitystä.

Isä Elias koki raskaasti elämän kohtalon iskut, mutta piti surunsa sisällään. Kuvaava on Korolaisen ja Tuluston kirjassa kerrottu tapaus heti Elinan kuoleman jälkeen. Eliaksen hyvä ystävä tuli tapaamaan. Juttu luisti ja vitsit lensivät entiseen tapaan. Vasta kotimatkalla Rabbe kuuli, että tytär oli kuollut edellisenä päivänä.

Voin kuvitella isän surun ja pakahtumaisillaan olevan sydämen, kun myös nuorimmainen Thekla menehtyi 18-vuotiaana vuonna 1879. Kuolinsyy oli sama kuin äidillä ja isolla siskolla – keuhkotauti. Thekla oli ollut isän ja äidin lemmikki. Hänestä oli kehittynyt tumma suurisilmäinen kaunotar. Sisarten kuolema oli jättänyt tyttöön jälkensä. Kuolemankaipuu näkyi hänen kirjeissään ja runoissaan.  Koulu jäi hiukkasen neidolla kesken, kun kotipiirissä sinnitellyt bakteeri osui kohteeseensa.

Huomattava on, miten Lönnrot toimi näiden kuolemantapausten yhteydessä.  Vaimonsa kuoltua hän lahjoitti varoja Sammatin kirkon korjauksiin. Lisäksi hänen perustamansa kansakoulu aloitti toimintansa saman vuoden syyskuussa ja sinne hän lahjoitti vaimonsa muistoa kunnioittaen opetusvälineitä.

Maria-tyttären menehdyttyä Lönnrot lahjoitti kansakoulun lisärakennukseen tarvittavat varat. Tähän päätökseen liittyi se, että tytär oli opettanut Sammatin koululapsille käsitöitä.  Elinan kuoltua Lönnrot lahjoitti varoja Sammatin kirkon korjaukseen ja tuki lisäksi pitäjän vammaisia. Theklan kuoleman johdosta hän lahjoitti Sammatin kirkkoon Adolf von Beckerin maalaaman alttaritaulun, joka esittää Kristusta jakamassa ehtoollista.

Tulkitsen tämän auttamisen halun niin, että Lönnrot koki perheekseen koko oman kasvuympäristönsä ja pitäjänsä yhteisön. Tuota näkemystä laajentaen hän koki omakseen koko meidän suomalaisen yhteisömme.

VIII.             KUOLEMA

Kuopuksen kuoleman jälkeen ei isäkään ollut enää entisensä. Idan tuntemuksia kykenen vain kuvittelemaan. Elias jatkoi kuitenkin töitään. Laaja loitsurunokokoelma valmistui nuorimmaisen kuoleman aikoihin ja hän tunsi huojennusta saadessaan keskittyä työskentelemään virsirunojen parissa. Hän oli edelleen työkuntoinen, silmälasejakaan hän ei tarvinnut. 

Lönnrot työskenteli aivan elämänsä loppuun. Viimeisinä vuosinaan hän eli säännöllistä elämää. Hänen heikkoutenaan oli tupakka ja kahvi. Niistä hän ei luopunut koskaan. Hänelle kehitettiin erityinen rakennelma piippua varten, niin että pystyi polttamaan piippuaan käyttämättä käsiään. Käsiään hän tarvitsi kirjoittamiseen. Aamulla herättyään hän aina aluksi lauloi kanteleella itseään säestäen kaksi kalevalaista laulua. Sen jälkeen hän lähti metsään pitkälle kävelylle. Siten hän työskenteli. Hän söi yksinkertaista ruokaa. Lopun päivää hän työskenteli.

Vuonna 1883 alkoi ilmetä merkkejä voimien heikentymisestä. Hän kärsi suolistovaivoista. Niihin hän lopulta kuolikin. Vaivat haittasivat loppuvaiheessa hänen istumista. Hän jaksoi istua vain pari tuntia työpöytänsä ääressä. Siksi hänen vuoteeseen rakennettiin erityinen työpöytä, jonka ääressä hän pystyi kirjoittamaan.

Testamentin hän oli tehnyt jo pari vuotta aikaisemmin. Kuolema koitti 19. maaliskuuta 1884.

Lönnrotin hautajaisia muisteltiin Sammatissa pitkään. Läsnä oli varmaan koko pitäjän väki. Helsingistä tuli Lohjalle jopa erityinen juna, jollaa saapui maan poliittista ja kulttuurielämän johtoa saattamaan Sammatin suurmiestä hautaan.

Elinaikanaan Lönnrot oli monin tavoin toiminut Sammatin hyväksi. Lääkärinä ja monella muullakin tavalla hän oli auttanut ja tukenut pitäjän vähävaraisia ja toki myös kunnallisissa asioissa hän oli ollut aktiivisesti edistämässä pitäjän hyvinvointia. Toiminta jatkui myös kuoleman jälkeen. Testamentissaan hän määräsi Sammattiin perustetavaksi suomenkielisen kansakoulun tyttöjä varten.  Hän ehdotti, että koulussa kiinnitettäisiin huomiota naisten toimiin ja käsitöihin. Hän korosti testamentissaan naisten sivistyksen ja käytännöllisten taitojen merkitystä kansan hyvinvoinnin edellytyksenä. 

,,,

Ida

Löysin aivan äskettäin mielenkiintoisen blogin, jossa käsitellään Lönnrotin sukua. Siellä on myös tietoa Idan kohtalosta isänsä kuoleman jälkeen. Sen osoite on täällä: http://mlonnrot.omablogi.fi/eliaksen-lapset/ . Blogin ylläpitäjä on Eliaksen veljen, Adolf Fredrikin suora jälkeläinen. Sen sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista tietoa.

Siinä kuvataan Idalla olleen omituinen luonteeksi: oikullinen, ihmisarka, vaatimaton ja hyvyyttä täynnä. Theklan kuoleman jälkeen hän oli surkutellut, kun joutui itse jäämään maan päälle. Toisaalta häntä on kuvattu myös iloiseksi ja seuralliseksi. Ida oli taiteellinen persoonallisuus: hän kirjoitti, piirsi, teki käsitöitä ja musikaalisuuttakin löytyi. Kaikki jäi kuitenkin pintatasolle. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen. Ulkomailla hänellä tiedetään olleen ystäviä. Arkuus näkyi siinä, että hän vältti isoja ihmisjoukkoja.

Ida peri isänsä jälkeen huomattavan määrän rahaa ja arvopapereita sekä kuukausittain nostettavan elinkoron.  Vuonna 1886 hän lähti kiertämään maailmaa, mikä kertoo voimakastahtoisuudesta. Hän lähti Pietarista, eteni sieltä Dresdeniin ja päätyi lopulta eri vaiheiden jälkeen Italian Sienaan. Siellä hän eli ostamassaan talossa elämänsä loppuun. Hänen haaveilemansa Pyhä Maa jäi näkemättä. Elämänsä loppuvaiheissa hän sokeutui ja sairastui reumaan. Hänen kerrotaan vain istuneen aamusta iltaan sänkynsä laidalla.

Idan piirros Lammin talosta

IX.                 Virsikirjakomiteassa

Osallistuminen vuonna 1863 perustettuun virsikirjakomiteaan on ehkä jäänyt Lönnrotin uraa tarkasteltaessa turhan vähälle huomiolle. Ensi ehdotuksessa vuonna 1867 oli kaikkiaan 413 virttä ja niistä 97 oli Lönnrotin ehdottamassa muodossa. Niin ikään Lönnrotin kuoleman jälkeen vuonna 1886 hyväksytyssä virsikirjassa hänen osuutensa oli erittäin suuri.

Tutuin Elias Lönnrotin omista virsisepitelmistä on hänen kouluvirreksi nimetty virtensä, jonka viimeinen säkeistö kuuluu alkuperäisessä asussaan näin:

Aikaamme auta muistamaan, Jok’ kulkee joutuisasti,

Sen wuoksi ahkeroitsemaan Hartaasti, taitawasti!

Karkoita meistä kankeus, Luo meihin halu, hartaus

Kaikissa menoissamme!

Lähde löytyy täältä. Virren kerrotaan välittävän Lönnrotin omimpia elämänarvoja. Hän sepitti sen 1860-luvun lopulla Sammatin kansakoulun avajaisiin. Nykyversiossa kieliasua on hieman muutettu:

”Aikaamme auta muistamaan, Mi kulkee joutuisasti, sen vuoksi ahkeroitsemaan hartaasti taitavasti. Karkoita meistä velttous, Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme”.

Vuonna 1943 hyväksytyssä virsikirjassa se on neljäs säkeistö virrestä numero 474 ja se alkaa sanoin Oi herra kaikkivaltias (teema: Koulu, lukuvuoden päättyessä). Vuoden 1986 virsikirjassa se on virsi 460, oheen on kirjoitettu ”toisinto Raumalta”. Melodia on siinä toinen.

Mainitsen nyt myös toisen virren. Se on nykyisen käytössä olevan virsikirjan virsi numero 572, jonka Lönnrot on luonut psalmin 65 pohjalta. Erään alan tuntijan mukaan se pitäisi laulaa kevyesti ja iloisen herkästi. Vanhaa laahaavaa virsilaulutyyliä pitäisi välttää:

”Taas kukkasilla kukkulat, oi herra kaikki vyötät/ ja laumat lukemattomat taas laitumilla syötät./ Näin kaikki maa nyt iloissaan sinulle laulaa kiitostaan,/ julistaa kunniaasi.”

Tämä virren ensimmäinen säkeistö olkoon tässä merkkinä Lönnrotin virsirunouden luomistaidosta. Senkin melodia on toisinto Raumalta.

 

X.                   Elias Lönnrotin luonteesta

Lönnrotin luonnetta on kuvattu ristiriitaiseksi. Tuota ristiriitaisuutta avataan Korolaisen ja Tuluston kirjassa. Siinä, kysytään, miten Elias Lönnrot saattoi täysin vaurioitta kestää rikkinäisen ja nöyryyttävän lapsuutensa. Vastauksena todetaan, että ei hän täysin kestänytkään. Hän vältti vahingoittamasta muita. Hänen kodissaan kaikki saivat samanlaisen kohtelun sukutaustasta tai varallisuudesta riippumatta. Myös eläimet saivat hyvän kohtelun, edes kärpäsiä ei kertoman mukaan hennottu tappaa. Elias ei halunnut nöyryyttää toisia. Hän esimerkiksi suojeli kerran ympäri juovuksissa ollutta pappia, etteivät muut olisi nähneet tämän alennustilaa. Vanhuuden päivinä rahan riittäessä hän avusti tuntemattomiakin nuoria koulunkäynnissä. Hän jakoi kerjäläisille ilmaista ruokaa.  Tällä oli tietysti kääntöpuolensa. Hän oli sovitteleva mutta se näkyi ajoittain myös liiallisena ”sopuiluna”. Hän ei kyennyt puolustamaan omia näkemyksiään. Vanhemmiten hänen liika pehmoilunsa vain lisääntyi.

Lönnrotista huokui vaatimattomuus. Hän oli toisaalta lähtöisin kansasta, toisaalta hän edusti uutta sivistyneistöä. Keskeistä hänen toiminnassaan on velvollisuudentuntoisuus. Se oli hänen oman työtarmonsa ja ahkeruutensa perusta. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaan hän näki ihmiset tasavertaisina ja lahjakkuus oli Jumalan lahja.

Lönnrotin auttamishalu pohjautuu paljolti siihen, että hän sai nuoruudessaan paljon apua, tukea ja kannustusta. Ymmärrän hänen tajunneen, että se oli hänen onnistumisen edellytys. Hänen lahjakkuutensa oli niin poikkeuksellista, että hän ylipäänsä saattoi saada opintonsa alkuun ja lopulta päätökseen. Henrik-veli auttoi häntä ensin taloudellisesti. Häntä tuki myös Sammatin kappalainen Juhana Lönnqvist antaen lisäopetusta. Hämeenlinnassa hänen auttajiaan olivat apteekkari ja triviaalikoulun rehtori. Sitten Turussa turvapaikaksi tuli Törngrenin perhe. Ei näin ollut mikään ihme, kun Lönnrot halusi itse opettaa oman kylän lapsia ilmaiseksi. Kuitenkin joskus hänelle oli liiallisesta auttamishalusta myös haittaa. Nimittäin lääkärin työssä tulot jäivät pieniksi, kun ei hän raaskinut ottaa köyhiltä maksua.

Lönnrot oli hyvin mukautumiskykyinen ihmistyyppi. Sen voi todeta, kun lukea hänen päiväkirjaansa ensimmäisiltä runonkeruumatkoiltaan. Ihmisiä tavatessaan hän sisäistyy erilaisiin rooleihin saavuttaakseen ihmisten luottamuksen. Yökortteerinkin hän etsii käytännöllisistä syistä mieluiten tavallisen kansan parista.

Haluan avata enemmän Lönnrotin luonteen moninaisuutta. Ei hän pelkästään mikään lepsu myötäilijä ollut. Edellisessä blogitekstini aiheessa (julkaistu 1.9.2017) käsittelen Fjodor Dostojevskin kertomusta Lempeä neito. Siinä kaiken muun ohessa käsittelen myös ”lempeän luonteen” ongelmallisuutta. Lönnrotia voi hyvin perustein kutsua lempeäksi mieheksi. Mutta niin kuin Dostojevskin kertomuksen neidolla luonteen kääntöpuoli saattoi purkaantua joskus esiin hyvin ilkeänä ja myrskyisenä, niin kyllä Lönnrot myös osasi olla ”ilkeä”. Laitan sanan varmuuden vuoksi lainaismerkkeihin, ettei sitä käsitettäisi liian kirjaimellisesti. Se näkyi hänen kirjeissään ja kirjoituksissaan joskus sapekkaanakin kommentointina. On tietysti hyvä, että joskus kykenee pitämään todelliset tunteensa piilossa, mutta aika ajoin on voitava purkautua. Lönnrot teki sen paljolti töittensä kautta. Kirjoituksissaan hän kyllä viljeli ironiaa, ivaa ja sarkasmia.

Hänen huumorintajunsa oli myös joskus sen laatuista, että jotkut saattoivat siitä loukkaantua. Kyse oli sarkasmista, jota hän saattoi käyttää yllättäen mm. riitatilanteissa. Aina sanoma ei mennyt jähmeisiin suomalaisiin perille. Joskus Kajaanissa juopottelevien herrojen kesken syntyi mitätön riita kesken jonkun seurapelin. Lönnrot ehdotti, että riita ratkaistaisiin maistraatissa. Siitä Lönnrot sai osakseen vihaisia mulkaisuja.  Venäjän kielen professori Jakov Grot sen sijaan näki ystävänsä luonteessa vain myönteisiä puolia:

”Olen aivan ihastunut häneen, varsinkin kun hän puhuu, elehtii ja keinuttelee päätään edestakaisin.”

Perheen parissa topakka Maria-vaimo halusi jakaa vastuuta talon käytännön asioista myös puolisolleen, mutta Elias yritti luikerrella tilanteista huumorillaan. Kun Maria tiedusteli, miten omenapuut olisi paras istuttaa, Elias nosti tyynesti päätään papereittensa keskeltä:

                             ”Sen neuvon annan, ettei omenapuita pidä istuttaa latva maahan.”

Kerran vaimo taas valitteli, kuinka kauan vaatteiden pesu kestää. Siihen mies virkahti: ”Vielä kauemmin kestää, kun ne pestäviksi pidetään.” Ja kun Elias sattumalta kuuli vaimon päivittelevän huoneeseen päässeen liikaa savua, huudahti Elias, että ”koirallekin tuli aivan vesi silmiin”. Perheen naisväkeä alkoi toisinaan harmittaa isän savolaistyylinen huumori ja kylmäkiskoinen suhtautuminen arkipäivän askareisiin.  Perheystävien muisteloiden perusteella se ei kuitenkaan rakkautta hälventänyt.

Itsekeskeisyys oli Lönnrotista kaukana. Hän jäi mielellään taustalle, jos näki asian etenevän hienosti ilman hänen väliintuloaan, ja luopui mielihyvin asioiden hoidosta, jos oli muita pätevämpiä. Yliopiston hallinnossa hän oli hyvin vaitelias. Kokouksissa hän piti lähinnä kannatuspuheenvuoroja. Ylipäänsä yliopistotyössä häntä ei voi kutsua lennokkaaksi persoonaksi. Hän oli töihinsä uppoutunut tutkija, luennoitsijana hän tuskin kehuja sai.

Vanhenemisen myötä Lönnrotin maine ja arvostus kasvoi.  Hän kuitenkin kykeni suhtautumaan arvostukseensa luonnollisesti, tarvittaessa terveellä itseironialla.

Elias pyrki rakentamaan olemuksellaan sopua. Se näkyi myös hänen yli kansallisuusrajojen yltävässä ymmärryksessä. Vaikka hän siis oli suomalaisuusmielinen, se ei merkinnyt, että hän olisi asennoitunut ulkomaailman asioihin ahdasmielisesti. Toimittamassaan Mehiläinen-aikakauslehdessä hän julkaisi itämaisia satuja ja arabialaisia sananlaskuja, jotka auttoivat ymmärtämään muita kulttuureita.

Mehiläisen numerossa kesäkuulta 1836 Lönnrot puolustaa turkkilaisia ja heidän uskontoaan. Kerron ensin taustaksi Lönnrotin uskontokritiikistä.

Hän oli jo aikaisemmin hyökännyt kirjoituksissaan herännäisyydessä ilmenevää uskonnollista hurmoksellisuutta vastaan.  Sitä hän piti joukkopsykoosina, josta oli lääkärinä huolissaan. Lönnrot katsoi, että kansan epäluuloisuus heränneitä kohtaan oli järkevää. Tällainen uskonnollisuuden leviäminen oli merkki pahoinvoinnista. Ihmismieli tarvitsi kansanrunojen ja seuraelämän tuomaa virkistystä.

Lönnrot ei ollut siis mikään myötäilevä ”kivapuhuja”. Hänen kannanottonsa myötä uskonnollinen liike ja kansallisen herätyksen aate olivat joutumassa vastakkain. Lönnrotia syytettiin pakanallisuuden suosimisesta. Muun muassa J. L. Runeberg vastusti Lönnrotia haluten osoittaa, että myös sivistyneistön piirissä oli herännäisyyden kannattajia. 

Tuossa Mehiläisen numerossa Lönnrot moitti aluksi maan herännäisiä maailmanlopun saarnaajiksi. Sitten hän nosti esille talonpoikaisrunoilija Iisakki Pieksiäisen ajatuksen, jossa tämä oli nimittänyt turkkilaisia ”jumalattomaksi julmaksi kansaksi”. Aluksi Lönnrot kehui runoilijan suomen kieltä, mutta siten hän torjui tämän käsityksen turkkilaisista ja selvitti muhamettilaisen uskon - eli nykykielessä islamin - perusteita. Lönnrot osoittaa ymmärrystä muhamettilaisia kohtaan. Lönnrotin mukaan nämä tunnustavat yhden ainoan Jumalan, kuin kristitytkin, mutta Jumalan kolminaisuuden he kieltävät. Lönnrot arvostelee Pieksiäisen väitteitä, että nämä olisivat pakanoita ja jumalaton kansa. Hän pehmentää kuitenkin kritiikkiään antamalla alussa miehelle tunnustusta muussa asiassa.

Lönnrot ajoi oman kansansa asiaa, mutta uskalsi nousta myös kansan uskomuksia vastustamaan ja edellytti muiden kansojen kunnioitusta. Lönnrot halusi ymmärtää kansojen moninaisuutta.   Paitsi uskonnollista fanatismia hän arvosteli jyrkästi myös Suomen kansan laajalti omaksumia vääriä elämäntapoja. Juoppous ja laiskuus olivat anteeksiantamattomia paheita.

Vuosina 1844-45 Lönnrot teki tutkimus- ja runonkeruumatkan Viroon. Lönnrot tapasi Tartossa Tohtori Fählmannin. Nähtyään tämän ahkeruuden pyyteettömyyden Lönnrot totesi, että kaikki suomalaiset tuloistaan ja liiasta työmäärästään valittavat voisivat oppia Virossa paljon uutta.  Lönnrotin mielestä ei ollut riittämättömiä tuloja, oli vain turhia menoja. 

Lönnrot olisi ollut mieluummin pappina Suomessa tuhannen ruplan palkalla kuin Virossa kymmenen tuhannen palkalla, koska arveli, ettei tottuisi katselemaan kansan sortoa. Hänen mielestään Suomessa oli Viroon verrattuna asiat hienosti. Viron talonpoikien asunnotkin olivat huonommat kuin köyhimmillä suomalaisilla torppareilla. Toisaalta elintasoerot olivat huimat. Tilanomistajat eivät Lönnrotin mukaan tienneet, mitä vuosituloillaan olisivat tehneet, talonpojilla ei ollut tietoa, mistä saivat seuraavana päivänä ravintoa. Lönnrot ymmärsi, miksi talonpojista oli tullut niin velttoja ja välinpitämättömiä.

Tämä luo osaltaan kuvaa Lönnrotin herkkyydestä ja realismin tajusta. Hän oli omantunnon mies, mikä kuuluu tuohon yllä mainittuun ”lempeään luonteeseen”. Lönnrot oli lähtöisin äärimmäisen köyhistä oloista ja hän kykeni ymmärtämään kansan luonnetta ja asenteita. Omissa toimissaan hän kykeni olemaan aivan kuin välikätenä köyhän ja osattoman kansanosan ja varakkaiden hyväosaisten välillä.  Hän yhdisti olemuksellaan kansakuntaa saaden toimillaan kansakunnan yhteisiin ponnistuksiin kansallisen hyvinvoinnin eteen.

Toimittajana työskennellessään Lönnrot osoittautui hyväksi organisoijaksi. Hän osasi jakaa töitä. Monet tutut lääkärit, opettajat ja papit tavallaan verkostoituivat tukemaan julkaisua. He hankkivat tilaajia ja sai itse samalla verkostojensa kautta arvokkaita neuvoja siihen, kuinka lehteä tulee toimittaa.

Velvollisuudentunto näkyi siinä, että Lönnrot oli hoitamissaan asioissa mukana koko sydämellään pannen itsensä myös taloudellisesti likoon. Kun aikakauslehti Mehiläinen joutui lopettamaan toimintansa, kärsi Lönnrot palkattomasta työstään rahallista tappiota 200 ruplaa, viidenneksen lääkärin vuosipalkastaan.

XI.                 Lönnrot kansanvalistajana

Lönnrot toimi aktiivisena lehtimiehenä yli 40 vuotta. Kirjoituksista ilmenee, että Lönnrot halusi ohjata kansaa sellaisiin hyveisiin kuin ahkeruus, raittius ja jumalisuus. Toisaalta köyhiäkään kohtaan hänen julistustaan ei aina voi kuvata armahtavaiseksi ja lempeäksi. Laiskat, juopot ja tuhlarit saivat huutia. Lönnrotin mielestä ihmiset olivat itse syypäitä omaan huonouteensa.  Kansa kieltäytyi omaa tietämättömyyttään parantamasta elinolojaan ja eli julkisten avustusten varassa.

Vuoden 1833 nälänhädän ja viranomaisten toimien myötä tuli ilmi myös kansan avuttomuus.  Maata ei osattu lannoittaa, perunanviljelyssä ei osattu hyödyntää paikkoja, jonne halla harvoin nousi. Parhaat metsät saatettiin hakata surutta paljaiksi tervanpolttoon. Siitä kärsi naapuri, mutta sitähän ei tullut kukaan edes ajatelleeksi. 

Kainuussa toimiessaan Lönnrot moitti myös kansan viinanhimoa:

Katovuosista selvittäisiin, ellei hyvien vuosia ylijäämäsatoa poltettaisi viinaksi. Kokemuksesta tiedettiin hyvien ja huonojen vuosien vuorottelu mutta sitä ei haluttu ottaa opiksi.

Kajaanissa Lönnrot perusti raittiusseuran, koska näki viinanhimon vakavaksi sairaudeksi. Palvelusväen hän syytti juovan palkkansa. Hän paheksui talonpoikia, jotka kävivät kirkossa vain myydäkseen kirkonmäellä viinaa. Lönnrotin kiukku ei kohdistunut pelkästään talonpoikiin, myös hyväosaiset saivat osansa. Rikkaat tilanomistajat saattoivat pitää alaisensa nöyrinä tarjoamalla heille viinaa.

Lönnrot halusi ohjata kansaa omatoimisuuteen, mutta totesi myös, että oli rehellisiä talonpoikia, jotka eivät selvinneet ilman apua. Hän ehdotti, että Etelä-Suomesta oli hankittava neuvojia opastamaan talonpoikia. Säätyläiset tuhlasivat kuitenkin varojaan kaikenlaiseen muuhun turhuuteen.

Lönnrot vaati vastuuta. Tuomitessaan vastuuttomuuden hän käytti ajoittain rajujakin sanoja:

”Maan talouden syöpä olivat rengit, jotka avioituivat kohta 20 vuotta täytettyään ja tekivät Jumalaa kiusatakseen liudan lapsia, joista kaikista tuli kerjäläisiä.” (Kuukka-Majamaa-Vepsä, s. 88) 

Lönnrot ei pelkästään haukkunut. Hän esitti aktiivisesti parannusehdotuksia. Lääkintöhallitukselle hän lähetti vuonna 1857 raportin, joka sisälsi uudistusvaatimuksia.  Kansaa oli ohjattava ajattelemaan päivää pitemmälle, valmistautumaan pahan päivän varalle. Hän puhui kansan itsemääräämisoikeuden puolesta. Kansan tuli saada valita kunnan johto, omat luottamusmiehensä, joiden tuli saada kohtuullista palkkaa. Pelkän kunnian vuoksi halusi harva ryhtyä ajamaan yhteisiä asioita.  Vaalikelpoisuuden ehtona pidettävät luku- ja kirjoitustaito lisäsivät kansan opinhalua ja vastuuntunnetta.

Vanhoista huonoista tuhlailevista tavoista oli luovuttava. Esimerkiksi viljaa ei saanut tuhlata. Ja ylimääräiset rahat kannatti sijoittaa pankkiin. Luontoa piti käyttää laajemmin hyväksi, talveksi piti kehittää sivuelinkeinoja eikä turvautua kerjäämiseen. Lönnrotin mielestä luonnosta löytyi runsaasti aineksia, joita ei osattu hyödyntää ravinnoksi.

Lönnrotin ohjeisiin suhtauduttiin vaihtelevasti.  Kainuussa Lönnrot ehdotti kalanviljelyä, mutta sitä pidettiin ”herrain hyödyttömänä keksintönä”.

XII.               Sammatin kirkossa ja hautausmaalla

Laitan varsinaisen kirjoitukseni loppuun vielä kuvauksen käynnistäni Sammatin kirkossa. Siitä kerroin jo edellisessä tekstissäni, mutta tässä on jotain lisää. Kirkko ja ympäröivä hautausmaa ovat eläviä muistomerkkejä Lönnrotin ajasta.

Sammatin kirkko on perinteisen punainen koruttoman näköinen suomalainen maalaiskirkko. Ensireaktiona panin merkille sekä kirkon että viereisen tapulin komeana kohoavan paanukaton. Kirkon esitteen mukaan kirkko on viimeksi kunnostettu vuosina 2000-2002.

Elias Lönnrotin ja hänen perheensä hauta sijaitsee Sammatin kirkon vieressä. Viereisestä rivistöstä löytyy myös hänen isonveljensä Henrik Juhanan hauta. Sammatin kirkko on arvokas pala Suomen historian muistoa. Nykyinen kirkkorakennus on peräisin 1750-luvulta. Kirkon sivuitse kulkevan tien juurella seisova kellotapuli on pystytetty vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Sen uumenista löytyy ikivanhoja seppeleitä, joista osa on jäänyt muistoksi Elias Lönnrotin hautajaisista.  Hauraina ne vielä roikkuvat tapulin harmaalla seinällä, kuitenkin ihmeen hyvin säilyneinä.

Kirkon sisällä kaikki näyttää pelkistetyltä. Komea saarnastuoli veti ainakin minun huomioni. Sinne noustaan suoraan sakastista. Pappi ilmestyy kirkkokansan yläpuolelle aivan kuin salaa. Minusta siinä ei ole mitään erikoista, koska mm. minulle hyvin tutussa Oulun tuomiokirkossa on samanlainen kulkutunneli. Opas kertoi sitä kuitenkin erikoisuutena ja tottahan toki pienessä kirkossa papin ilmestyminen tällä lailla koetaan eri lailla. Kirkosta syntyisi oma tarinansa. Totean nyt vain, että professori A. von Beckerin maalaaman alttaritaulun lahjoitti aikoinaan Elias Lönnrot vuonna 1879 kuolleen Thekla-tyttärensä muistolle. Alttarin oikealla puolella nurkassa oleva Madonnan patsas on erikoisuus, joka tuo mieleen katolisen perinteen. Sen alkuperä jäi minulle hämäräksi. Myös Elias itse saarnasi siellä usein keräten kuulijoita myös ympäröivistä seurakunnista. Kirkkoon tutustuminen jätti muiston, tekisi mieli sinne joskus palata. Elias Lönnrotin muistoa ja elämäntyötä ei saa unohtaa. Lönnrotin sanoittamat virret ovat sen kaltainen luterilaisessa jumalanpalvelusperinteessä liian vähälle huomiolle jäänyt aarre, että toivoisi sitä hyödynnettävän, kun suunnitellaan menneisyyttämme kunnioittavia muistotilaisuuksia.

Eliaksen vanhimman veljen perhehauta Sammatin hautausmaalla

…

LÄHTEITÄ

Lähteinäni olen käyttänyt seuraavia teoksia:

Korolainen Tuula – Riitta Tulusto: Monena mies eläessänsä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. WSOY 2002.

Kuukka Väinö – Raija Majamaa – Hannu Vepsä: Elias Lönnrot - taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS 2002.

Majamaa Raija – Elina Anttila: Paikkarin torppa, opas. Museovirasto 2002.

Suomen kansallisbiografian artikkeleista olen tässä käyttänyt Eva Agatha Törngrenista kirjoitettua artikkelia: Suomen kansallisbiografia, osa 10, SKS 2007.

Noista kolmesta päälähteestäni arvostan erityisen paljon Korolaisen ja Tuluston teosta. Se minut oikeastaan innosti tutustumaan tarkemmin Elias Lönnrotin elämään. Myös Raija Majamaan oppaaseen kirjoittama kuvaus Paikkarin torpasta ja Lönnrotin elämästä on hyvin tiivistetty ja tässä yhteydessä avuksi. Mainitsen vielä oman kotikirjastoni hyllyltä löytyvän Vaeltaja-teoksen. Se on Lönnrotin päiväkirja ensimmäiseltä runonkeruumatkaltaan Hämeessä, Savossa ja Karjalassa vuonna 1828 (SKS, 1985). Muut lähteet ovat vaikuttaneet jossakin alitajuntani syvyydessä. Käyttämieni nettilähteiden ohessa on linkki. Muutamia kuvia olen kaapannut yllä mainitusta oppaasta.

Aarne Anttila on tehnyt Lönnrotista kattavimman elämäkerran ( Elias Lönnrot – elämä ja toiminta, SKS) . Siihen en ole päässyt tutustumaan. Se on kaksiosainen ja ilmestynyt vuosina 1931 ja 1935.

…

JÄLKIKIRJOITUS

Siinä vaiheessa, kun tämä kirjoitukseni oli vasta suunnitteluvaiheessa, aloin vertailun vuoksi miettiä, löytyisikö jotakuta Lönnrotin aikalaista, jonka elämäntyötä voisi tarkastella rinnan hänen elämäntyönsä kanssa. Suomalaisuusmiehet halusin jättää sivuun, etsin kansainvälistä vertailukohtaa. Kauan ei tarvinnut miettiä.

Aleksandr Puškin (1799-1837) on venäläisyyden ikoni ja syntynyt vain kolme vuotta Lönnrotia aikaisemmin. Hänen elämänsä jäi paljon lyhyemmäksi, mutta yhtä kaikki hän sai elämässään todella paljon aikaan. Hänelläkin oli sisimmässään polte tehdä työtä oman äidinkielensä ja kulttuurinsa eteen. Heidät molemmat tempaisi nuoruudessa romantiikan aalto mukaansa. Lönnrotilta löytyy ruotsinnos maineikkaan venäläisen historiantutkijan Nikolai Karamzinin meriaiheisesta runosta, joka on julkaistu Åbo Underrättelser -lehdessä vuonna 1824. Karamzin (1766-1824) oli laajojen historiateostensa kautta tullut Puškinille varmasti paljon tutummaksi kuin Lönnrotille.

Aleksandr Puškin on tehnyt todella merkittävää työtä venäjän kielen ja kulttuurin eteen. Ansiot ovat kiistattomat. Kuitenkin historian saatossa on Puškinista varsinkin Neuvostoliitossa luotu osittain vääristynyt kiiltokuva. 30-luvulla maa tarvitsi poliittisen ideologiansa tueksi Venäjän kulttuurihistoriasta hahmoa, jonka varaan voisi rakentaa neuvostoyhteiskunnalle kulttuurista ”arvopohjaa”. Jalustalle nostettiin realistisen kirjoitusperinteen rajamaille sijoittuva Puškin. Helmikuussa 1937 hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen johdosta koko valtakunta valjastettiin juhlimaan suurta runoilijaa, joka haluttiin nähdä jonkinlaisena sosialistisen aatteen taustana olevan realistisen perinteen esitaistelijana. Tehtaissa ja tuotantolaitoksissa työläisjoukot pantiin juhlimaan suurta runoilijaa ja lausumaan hänen runojaan, vaikka todellisuudessa tuskin tajusivat, kenestä oli kyse. 

Lönnrotin persoonan ja hänen elämäntyönsä merkitys Suomen itsenäisyyskehitykselle on ollut valtava. Sillä on haluttu pönkittää suomalaisuuden aatetta ja suomalaista kansallisvaltiota, mutta samanlaisiin keinotekoisiin juhlallisuuksiin ei varmasti ole sorruttu. Puškinin ihailu kehittyi Neuvostoliitossa lähes palvonnaksi. Samantapaisia hahmoja on Suomikin satavuotiaan historian aikana tarvinnut, mutta täällä on kuitenkin pitäydytty muistojuhlissa, komeissa Kalevalan juhlapainoksissa ja muissa arvonantoa osoittavissa julkaisuissa.

Miesten elämän kaaret olivat hyvin erilaiset. Puškin sai kasvaa rikkaassa aatelisperheessä. Hän sai jo kotonaan rikkaan yleissivistyksen, puhui ranskaa lapsena yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Lastenhoitajan tarinat olivat lopulta se kiinnekohta, josta Puškin ammensi voimansa ja jonka ansiosta hän löysi lahjoilleen tiensä. Lastenhoitajan tarinat jäivät pikkupojan mieliin kypsymään. Niissä tuli vastaan myös suomalaisperäisiä hahmoja, joita näkyy hiukkasen Puškinin tuotannossa.  

Lönnrotin tie oli pitempi, mitään ei kannettu eteen tarjottimella. Elämä vei kuitenkin eteenpäin. Molemmat ammensivat kansan parista ainekset tuotantoonsa ja elämäntyöhönsä. Puškin joutui elämään tsaarin vallan alla. Sopeutuminen poliittiseen järjestelmään ei aina luonnistunut ja hän joutui elämään karkotettuna eri puolilla laajaa Venäjää. Siellä hän hakeutui kansan pariin ja hyödynsi omassa tuotannossaan sen kulttuuriperintöä.

Molemmat joutuivat kasvotusten sensuurin kanssa. Se ei kuitenkaan ollut hidastetta suurempi este. Keisari nöyryytti välillä Puškinia ja puuttui tämän yksityiselämäänkin.  Hän kesti sen jotenkuten, vaikka kylläkin välillinen vaikutus saattoi olla traagisempi. Myös Lönnrot joutui kohtaamaan sensuurin. Julkaisutoiminnassa (esim. aikakauslehti Mehiläinen ja sanomalehti Oulun Wiikko-Sanomia) viranomaisten kiusanteko toi työhön ja sanoman perillemenoon oman haittansa. Yksityiselämä ei siitä kärsinyt, mistä tosin saa kiittää myös Lönnrotin sopeutuvaa luonnetta.

Lönnrotin Viron matkallaan tekemät huomiot osoittavat, että miehillä oli aatteellista läheisyyttä. Luonteet miehillä poikkesivat toisistaan kuitenkin täysin. Puškin oli raikulipoika ja naisten hurmaaja, joka piti puolensa, jos miehen kunniaa loukattiin. Häneen verrattuna Lönnrot oli lähinnä pehmo, mutta tosiasiassa monipuolisempi.

Puškin oli kuollessaan 37-vuotias. Hän joutui yhteiskunnan kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi puolustamaan kunniaansa kaksintaistelussa ja menetti siinä henkensä. Tuolloin mies oli yltä päältä veloissa ja tuskin olisi selviytynyt niistä, vaikka olisi jäänyt henkiin. Kuoleman jälkeen keisari tuki perhettä auttaen näin selviytymään veloista.

Lönnrot nousi kurjuudesta ja joutui ansaitsemaan omalla työllään toimeentulonsa. Lähipiiri tajusi hänen lahjakkuutensa ja avusti häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Muiden avulla hän ylipäänsä sai mahdollisuuden opintoihin. Iän myötä Lönnrotista itsestään tuli aulis tukija ja vähävaraisten auttaja.  Hänen jätti jälkeensä valtavan perinnön, jonka turvin hänen ainoa eloon jäänyt jälkeläisensä Ida-tytär pystyi elämään yltäkylläisyydessä.

Sekä Lönnrotin että Puškinin kuolemat aiheuttivat suuren kohun. Puškinin tehdessä Pietarissa kuolemaa hänen asuintalonsa ympärille kokoontui sankka väkijoukko. Väkeä oli tuhansia ja ja kaupungissa pelättiin kapinaa. Tuon pelon vuoksi Puškin haudattiin mitättömän pienessä kirkossa ja ruumis kuljetettiin kaukaiselle syrjäseudulle. Sieltä ei kapinahenki päässyt puhkeamaan ja valtakunnan turvallisuusuhka saatiin laannutettua.

Lönnrotin hautajaiset olivat puolestaan kansaa ja ylhäisöä yhdistävä massatapahtuma. Niitä muisteltiin pitkään.

Tämänkaltainen vertailu on kiintoisaa siinä mielessä, että vaikka molemmat miehet asuivat samassa valtakunnassa, he olivat kuitenkin kuin eri maailmasta. Tuon ajan Suomessa kantavana voimana oli kuitenkin yhteisöllisyys ja yhteishenki, jonka turvin myös Lönnrotia haluttiin auttaa elämässä eteenpäin. Puškinin Venäjä eli maaorjuuden aikaa ja kuilu ylhäisön ja tavallisen kansan välillä oli huomattavan syvä. Syvä se oli toki Suomessakin, mutta kyllä täällä oli helpompi päästä etenemään. Venäjällä se alkoi tulla mahdolliseksi vuosisadan lopulla ja siitä seurasikin sitten valtakunnassa myrsky, joka toi valtaan kansan sortoa hyödyntävän osapuolen.

Suomessakin itsenäisyys taistelun noustessa tilanne kärjistyi. Onneksi järki voitti. Kansalaissodan traumasta selvittiin itsenäisyyden koittaessa nopeasti, kun paikallistasolla aatteellisesti vastakkaista suuntaa edustaneet päättäjät joutuivat kompromissiensa kautta demokraattista päätöksentekotapaa käyttäen rakentamaan yhteistä tulevaisuutta yhteiseksi hyväksi. Venäjällä kaikki meni toisin, kun poliittiset vastustajat koettiin uhaksi ja demokratia unohdettiin.