Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Euroopan jälkeen (Ivan Krastev)

Krastev, Ivan: After Europe

University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.

Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin Liberaalien strategioiden keskuksen (the Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä. Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.

Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.

Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin. Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta. Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.

Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa muttei taida uskoa siihen itsekään.

Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan tuhoutua.  Maassa on kurjassa asemassa oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt. He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista. 

Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija, joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat” luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys,  vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla internationalisteihin ja nativisteihin.

Krastevin mielestä olennaista populismille on sen vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan.  Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta.  Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia, ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten” puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.

Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen. Ainakin joissakin suhteessa  hän tuntuu kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen.  Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti syvempää integraatiota edistävää agendaa.

Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen.  Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin käyttämiä toimintatapoja.

Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä. Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin. Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.

Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu. Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.

Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”. Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.

Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth romaanissaan The Radetzky March. Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan, että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle keskustelun olennaisen sisällön.  He olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.

Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen.  Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä -  kansojen itsemääräämisoikeutta - oli rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla. Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?  

Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan  yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus  ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa. Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.

Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin, jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.

Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua. Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation suosiota.  Periaatteena on se, että annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa eteenpäin.

Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät he mene liian pitkälle.

EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.

Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.

Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.

We the Europeans

Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia.  Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene välittämään sen kaikkia nyansseja.  Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä. Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat. Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.

Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.

Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on suomennettu nimellä Oikukas kuolema.  Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa, että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia lähestymistapoja.  Lopulta tilanne etenee siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta) muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on tarina unelmasta, josta tulee painajainen.

Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että suunta on väärä.

Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin. Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.

Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot etäällä turistikohteista.

…

Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut ja maailma oli valmis.  Näin rohkeita päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan.  Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.

Liitän tähän lainauksen Wikipediasta:

Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.

Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.

Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta, että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi ”poliittisesta korrektiudesta”.

Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun. Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.

Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan.  Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.

Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.

Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua Eurooppaan.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean elintason.  Se on saanut heidät liikkeelle.

Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.  Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.

Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka. Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan Islamin kanssa.  Se kertoo Euroopasta, jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.

Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj Žižek.  Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan vasemmiston kriisiin.  

Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen käsittelyyn.

Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:

1.       Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.

2.       Viha: Miksi juuri minä!

3.       Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun lapseni valmistuvat!

4.       Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin itseäni.

5.       Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on aika valmistautua poislähtöön.

Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:

1.       Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

2.       Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme, muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on pysäytettävä!

3.       OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien perustamista heidän omiin maihinsa.

4.       Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa Europastan!

Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä. Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta, jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin. 

Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä  toivona Euroopalle  ja he toimivatkin asiansa puolesta.

Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta vastaan”.  Se kertoo 90-luvulla syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta. Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa, kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.

Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee teknologinen dystopia. 

…

Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on mahdotonta kesken jääneen koulun takia.

Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille, mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle suojaa.

Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma uhaksi omalle etniselle identiteetille.  

Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.

Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.

Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin luomiselle.

Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan.   Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan islamisaatiosta.  Toiseksi (2) Keski- ja Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9 miljoonaan. 

Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu. Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.

Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä.  Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia. Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin eivät bulgarialaiset helpolla taivu.

Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista. Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä seuranneista etnisistä puhdistuksista.

Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta.  Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin harmoninen tunnelma Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset ekspressionistiset työt.  Friedrich oli saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita. Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen ilmapiiri.

Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa

Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia, ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98 prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.

Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan puolestaan toimineet päinvastoin.  Ne yhdistävät ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia, mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.

Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.

Oskar Kokoschka Omakuva

Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä

Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne. Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan reagointiin. 

Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat jäämässä lännessä varjoon.

Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu. Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin. 

…

They the People

Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo kolme paradoksia.

Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi

Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti  vastustaa riippumattomia instituutioita kuten oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?

Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi

Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?

Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi

Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?

KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)

Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.

Kun postkommunistiset Itä-Euroopan maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa suunnan.

Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja, joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista perinteistä.

Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.

Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen. Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia. Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.

Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita. Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.

LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)

Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n tulevaisuudesta vaikeutuu.  

Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.

Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan luontevammin nuorille toimijoille.   Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä, mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.

BRÜSSELIN PARADOKSI (3)

Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia. Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka, kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään mittaamaan objektiivisesti.

Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa keneltäkään solidaarisuutta.

Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli ”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon. EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta meritokraattista eliittiä.  

”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”, katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut vaarallista urheilua.”

Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö, joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.

Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä, ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)  ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta, sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.

Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä. Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa suomalaisuuteen ei löydy.   Hän elää globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.

Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.

Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.

Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan osallistumisen velvollisuudeksi.  Siinä pidettiin yllä suvun kunniaa.  Krastev toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin työväenluokasta.

Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa. Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.

Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä. Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.

Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin, uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa.  Populistit eivät lupaa äänestäjilleen kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.

Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.

Kirjan takakansi

Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.