Jatkan tarinaani tammikuun Pietarin matkalta. Lupasin kertoa
Juri Butusovin ohjaamasta versiosta Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Nyt kuitenkin kommentoin
esitystä vain lyhyesti. Haluan käsitellä näytelmää laajemmin erillisessä
kirjoituksessa. Tuo esitys on kai vaikuttanut minuun vahvemmin kuin silloin
katsomiseen jälkeen uskoin. Kokoan vielä rauhassa ajatuksiani.
Näytelmää esitetään Lensovet-teatterissa, jonka taiteellinen
johtaja Juri Butusov on. Se oli varsin raju perinteisestä draamailmaisusta
pesäeroa tekevä lähes viisituntinen esitys, joka toki piti sisässään kolme
väliaikaa. Tällaiset esitykset ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia.
Väliajoillakin on niissä oma merkityksensä. Totean, että näytelmässä ei tyydytä
pelkkään ulkoiseen juoneen, vaan mennään henkilöisen tajunnan sisälle. Tie
perinteisestä venäläisestä teatteri-ilmaisusta tämänkaltaiseen uudenlaiseen
ilmaisuun on pitkä. Tarvetta siihen on, sen osoittaa yleisön laaja kiinnostus.
Näytelmän alkuosassa juoni etenee kuin olisi kyse jostain
pakon sanelemasta läpiluennasta. Ensimmäisen väliajan jälkeen tapahtuu
täyskäännös. Henkilöiden sisäinen maailma nousee keskiöön. Mielen heilahtelut
traumoineen alkavat hallita olemista. Sitten katsoja ei pian enää tajua
tilanteiden etenemistä. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin limittäin. Joihinkin
erityisiin kohtiin aivan kuin pysähdytään. Ihmiset mukautuvat ja muuttuvat.
Tuntuu kuin näyttämölläkin oltaisiin tapahtumain kehityksestä hämmentyneitä ja
aivan kuin eksyksissä. Tajunnan virrassa on välillä siirrytty keskelle oman aikamme
traumoja.
Näytelmässä henkilöt
yrittävät viimeiseen asti pitää kiinni unelmistaan. Viimein he sortuvat.
Näytelmä päättyy havainnolliseen kuvaan, kun kaikki esityksen miesnäyttelijät
alkavat rakentaa tiiliseinää näyttämön eteen. Yllättävän nopeasti se valmistuu.
Työtä toki helpottaa se, että tiilet ovat puisia. Tällaisessa maailmassa
elämme. Työnteko ja velvollisuus perivät voiton. Näytelmän merkittävin hahmo,
sisaruksista nuorin Irina ei ole ketään koskaan rakastanut. Rakkautta ei ole
näkyvissä vielä siinäkään vaiheessa, kun hän päättää mennä vihille
sotilasurasta luopuneen ja todelliseen työelämään siirtyvän paroni Tuzenbachin
kanssa. ”Sieluni on kuin arvokas
flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt”, toteaa Irina uskoen
kuitenkin tulevansa hyväksi vaimoksi. Se lausahdus jää esityksestä minun
mieleeni päällimmäisenä mieleen. Lähtöpäivän aamuna tuokin korvikeunelma
murskaantuu, kun paroni kuolee kaksintaistelusta, jonka taustalla on sotilaan
velvollisuus puolustaa kunniaansa.
 |
| Odotellaan esityksen alkua |
 |
| Väliaika |
 |
| Yleisö osoittaa seisten suosiotaan |
Kolme sisarta on moneen suuntaan avautuva näytelmä. Katsotaan, pystynkö siitä kehkeytyneitä ajatuksiani työstämään jutuksi. Olen lukenut ja ehkä myös nähnyt näytelmän ensi kertaa noin 40 vuotta sitten. Se kertoo jotain paitsi näytelmästä ja myös minusta, että jälleen kerran alan katsoa sitä kuin uusin silmin. Ehkä se kertoo paljon myös siitä tulkintaperinteestä, jonka vankeina katsojat olleet.
Nyt mennään kuitenkin päivän tapahtumiin ja niistä
kehkeytyneisiin aiheisiin.
Kolmas päivä
 |
| Nevskiä pitkin kohti Stremjannajaa ja edelleen Samoilovien kotimuseoon |
Matkan kolmantena päivänä pääsin hotellista matkaan vasta
puolen päivän aikoihin. Illalla oli edessä tuo teatterin maratonesitys. Siksi
en halunnut itseäni päivällä liikoja rasittaa.
Olin ennakolta mietiskellyt vaihtoehtoja päiväohjelmaksi ja
Nevskiä kävellessäni eräs ajatus kirkastui. Poikkesin Majakovskin metron
kohdalla vasemmalle ja sieltä edelleen oikealle Stremjannaja-kadulle. Aivan
hetkessä olin talon numero 8 kohdalla. Siinä sijaitseen Samoilovin
näyttelijäsuvun kotimuseo. En ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt, vaikka
ohi olin kulkenut ja monta kertaa olin aikonut siellä poiketa. Museo järjestää
tiloissaan temaattisia luentoja ja opastuksia ja pian oli alkamassa esitys
venäläisen baletin historiasta. Pidän kovasti kaikesta Venäjän
kulttuurihistoriaan liittyvästä, mutta balettia olen vierastanut. Päätin
kuitenkin mennä kuuntelemaan, kun muutakaan kiinnostavampaa ei ollut siihen
hetkeen tarjolla. Yhtä kaikki saadessani kuunnella valmiiksi pureskeltua ja
elävästi kerrottua sivistävää esitystä siinä sielu lepää ja mieli valpastuu,
aina löytyy yhteyksiä historian muihin tapahtumiin.
Ennen kuin kerron siitä mitä sisällä tapahtui, on
johdannoksi kerrottava muutama virke Samoilovin näyttelijäsuvusta ja museon
taustoista.
Huoneisto on ennen bolševikkien valtaantuloa kuulunut
Samoilovin näyttelijäsuvulle. Eräät suvun jäsenet saivat 1800-luvulla kunniaa
ja mainetta näyttelijöinä ja oopperatähtinä lähinnä keisarillisessa Aleksandrinski-teatterissa.
Perheen esihahmoja ovat oopperalaulaja Vasili Samoilov
(1782-1839) ja hänen vaimonsa, myös oopperatähti Sofia Tšernikova-Samoilova
(1782-1854). Heillä oli neljä lasta, joista kaikki olivat merkittäviä
näyttelijöitä ja/tai oopperalaulajia. Poika Vasili Samoilov (1813-1887) –
isänsä etunimikaima – oli näyttelijätyön ohessa myös tunnettu taiteilija. Lisäksi
perheessä oli kolme tytärtä - Marija
(1807-1880), Nadežda (1818-1889) ja Vera (1824-1880). Nadežda
oli tunnettu mezzo-sopraano. Nuorimmainen Vera
Samoilova-Mitšurina loi oikein komean teatteriuran, mutta lopetti uransa yllättäen
huipulla ollessaan.
Poika Vasilin perheen lapset ja ainakin muutamat
lapsenlapset loivat itselleen näyttelijän uran. Nikolai (1838-1897) työskenteli
Aleksandrinskin teatterissa, Pavel (1866-1931) loi uraa myös Neuvostoliiton
aikana. Ljubov , Pjotr ja Sergei olivat myös näyttelijöitä ainakin osan aikaa.
Vera Samoilova-Mitšurinan tytär Vera Mitšurina-Samoilova
(1866-1948) jatkoi loistavaa uraansa myös Neuvostoliitossa. Hän sai
Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen ja vuonna 1943 ensimmäisen luokan
Stalinin palkinnon. Leningradin miehityksen aikana hän asui kaupungissa tehden
vielä iäkkäänäkin työtä teatteritaiteen parissa vaikeissa oloissa.
 |
| Sukupuu |
Mainittakoon että nykyisin ehkä tunnetuin Samoilova,
Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1958 palkitun Kurjet lentävät
-elokuvan naispääosan esittäjä Tatjana Samoilova ei kuulu tähän
taiteilijasukuun. Hänkin on toisen
polven näyttelijä.
Neuvostoaikana huoneisto otettiin valtion haltuun ja se
toimi ns. ”yhteisasuntona”. Huoneistossa asui useita perheitä. Siinä touhussa
se meni huonoon kuntoon.
Museo perustettiin 1990-luvulla (1994). Samaan kortteliin
Nevski prospektin puolelle entisöitiin viiden tähden hotelli ja siinä
yhteydessä tämä huoneisto erotettiin museoksi. Osa asunnosta siis jäi hotellin
puolelle, mutta hyvä kun päästiin edes tällaiseen ratkaisuun. Museoon onnistuttiin
keräämään Samoilovin suvulle kuulunutta esineistöä.
Museossa esitellään paitsi Samoilovien perheen
elämäntarinoita ja jäämistöä myös muuta 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen
teatterielämän esineistöä ja mm. asuja. Myös baletti on esillä. Museon
yhteydessä on pieni tila konsertteja varten. Siellä pidetään myös
säännöllisesti teatterin, baletin ja oopperan historiaan liittyviä temaattisia
luentotilaisuuksia, jollaiseen siis minäkin nyt osallistuin.
Yllättäen väkeä kerääntyi pieneen museoon aika paljon.
Nuorehko luennoitsija oli tietysti siitä hyvin iloinen ja paitsi että tuntui
olevan venäläisen baletin asiantuntija, hän innostuksesta ja sorjasta
ulkonäöstä päätellen lienee myös itse joskus harrastanut balettitanssia.
Pienessä museossa reilut parikymmentä henkeä oli jo paljon. Lienee normaalia,
että minä olin tuon ryhmän ainoa mies. Mutta ei siihen kukaan kiinnittänyt
huomiota. Olin lisäksi ainoa, joka teki
esittelystä muistiinpanoja. Kirjoitin muutaman nimen muistiin, jottei esitys
olisi mennyt aivan kokonaan toisesta korvasta ulos. Esitys oli antoisa, nautin luennoitsijan
tyylistä kertoa asia tiivistetysti liikoja lavertelematta mutta kuitenkin
eläytyen.
Luennon ja opastetun kierroksen sekä lyhyen filmin
katsomisen jälkeen tutustuin kotimuseon huoneistoon, sen koreisiin
huonekaluihin ja esineisiin. Sen pari
huonetta on todella koreasti sisustettu. Näkyvillä on maalauksia, valokuvia ja
monenlaisia pikkuesineitä. Siellä kierrellessäni saatoin eläytyä 1800-luvun
loppupuolen taiteilijaperheen ylelliseen elämäntyyliin.
Nuorempi Vasili Samoilov, Vasili Vasiljevitš Samoilov on
museon päähahmo, sillä hän hankki aikoinaan tuon asunnon perheen haltuun. Hän
oli legendaarinen näyttelijä valloittaen teatteriyleisön rooleissaan elämänsä
loppuun saakka. Hän oli mukana tuon ajan merkittävimpien ja suosituimpien
kirjailijoiden draamoissa ja laulunäytelmissä Shakespearen Hamletista ja Pierre Beaumarchais’n Figaron häistä 1800 aina Nikolai Gogolin ja oman aikalaisensa,
”venäläisen näytelmäkirjallisuuden isän” Aleksandr Ostrovskin (1823-1886)
tuotantoon. Hän sai aikanaan antiikin mytologiasta löydetyn lisänimen
”teatterin Proteus”. Museoon
on saatu kerättyä hänelle kuuluneita esineitä ja maalauksia. Erään maiseman kerrotaan
valmistuneen kuuluisan merimaalarin Ivan Aivazovskin ohjauksessa.
Nyt käyntini jälkeen Samoilovin perhe ja suvun henkilöiden
elämäntarinat ovat tulleet minulle jollain lailla tutuiksi. Päässäni on ainakin
jokin kiinnekohta, kun nimi tulee lukiessani vastaan. Jälleen kerran tuli todetuksi, että Pietarissa
osataan huolehtia museoista, sekä isoista että pienistä.
Kerron hieman itse luennon aiheesta eli venäläisen baletin
historiasta 1900-luvun alusta lukien. Luento rakentui paljolti henkilökuvausten
varaan. Museosta löytyi kiitettävästi aiheeseen liittyvää esineistöä ja kuvia.
Kierroksen lopuksi katsoimme vielä muutaman erityisen kiinnostavan
historiallisen balettiesityksen. Oli kiinnostavaa verrata vuosisadan alun ja
nykypäivän balettiperinnettä.
Sen verran jäi mieleen, että nykybaletissa tekniikassa on
menty paljo pitemmälle, mikä tietysti edellyttää paljon enemmän voiman käyttöä.
Samoin balettitanssijoiden tekniikan
vaatimusten noustessa balettitanssijoiden ulkoinen olemus on muuttunut. Miehet
ovat lihaksikkaampia, naisista on tullut sorjempia ja pitempiä. Vuosisadan
alussa tärkeämpiä olivat korkeammat hypyt ja jonkinlainen sulavuus. Hyvän
vertailukohdan antoi luennon lopussa esitetty filmikatselmus erilaisista
balettityyleistä. Siinä edettiin kronologisesti alkaen 1920-luvulta ja
päädyttiin meidät aikaamme. Hyvä vertailukohta on Saint-Sainsin Joutsentanssi. On siinä tyylissä eroa, kun
katsoo, miten sen 20-luvulla tanssi Anna Pavlova ja miten sen tulkitsevat
nykyiset tekniset pitkän soreat tanssijat.
Tällä kertaa ei mainittu sanallakaan ainakin Venäjän
mediassa viime aikoina ehkä eniten esillä olleesta prima ballerinasta eli Matilda
Ksesinskajasta (1872-1971), jonka suhteesta keisariperheeseen ja tulevaan
tsaariin Nikolai II:een on tehnyt maassa jonkinlaisen skandaalin synnyttänyt
elokuva. Elokuvan olen nähnyt (ohjaaja
Aleksei Utšitel)
eikä se minuun tehnyt yhtään mitään vaikutusta. Ksesinskajasta on tullut jotain
luettua. Olen myös käynyt viime vuonna tutustumassa hänen kotimuseoonsa, joka
sijaitsee erään toisen museon yhteydessä Pietari-Paavali linnoituksen
lähistöllä. Ksesinskaja taisi olla – ellen väärin muista – 153 cm pitkä.
Nykyisin olisi hankala kuvitella sen kokoista balettitanssijaa. Ylipäänsä hänen
mitoillaan balettitanssijaksi ei nykyisin olisi mitään järkeä yrittää.
 |
| Tamara Karsavina S. Sorinin maalauksessa (1910) |
Luennolla mainittiin ainakin neljä ballerinaa: Tamara Karsavina,
Anna Pavlova, Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova. Anna Pavlovan nimi oli
minulle ennestään tuttu, koska olen joskus aikoinani nähnyt hänen elämäänsä
kuvaavan neuvostoliittolaisen elokuvan.
Tärkeimpiä säveltäjänimiä olivat Pjotr Tšaikovski,
Camille Saint-Saëns ja Igor Stravinski.
Kyllähän toki myös Adolphe Adamin Giselle
taidettiin mainita. Kolme balettia olivat jo luennoitsijan silmäin loisteen
perusteella ylitse muiden: Igor Stravinskin Tulilintu
ja Petruška
sekä Camille Saint-Saënsin sävelmään (orkesterisarjasta Eläinten karnevaali) luotu sooloesitys Kuoleva joutsen, josta jo yllä mainitsin.
Igor Stravinskin Tulilintu oli
aikansa kulttibaletti ja jokaisen urallaan kunnianhimoisen tanssijan todellinen
haaste. Se valmistui vuonna 1910. Itse
asiassa se oli Ballets russes
-seurueen johtajan Sergei Djagilevin tilaus. Tuo seurue oli nimenomaan luennon
keskeisiä aiheita. Ballets russes
toimi vuosina 1909-1929. varsinainen tuon ajan venäläisen baletin kantava
voimahahmo Sergei
Djagilev (1872-1929) kokosi seurueeseensa parhaimpia Pietarin ja Moskovan
tanssijoita ja järjesti vierailunäytäntöjä ympäri Eurooppaa ja myös
Yhdysvaltoihin. Hänen ansiostaan venäläinen baletti tuli maailmalla tunnetuksi.
Vaikka hän ei itse ollut tanssija eikä koreografi, hän kuitenkin kykeni
kokoamaan ympärilleen useita maineeseen nousseita lahjakkuuksia.
Seurueen pääkoreografina vuosina 1909-1914 toimi Mihail Fokin
(1882-1942). Hän oli itse balettitanssija, mutta hänet tunnetaan ennen muuta
koreografina. Hän oli yhden tuon ajan suuruuden Anna Pavlovan henkilökohtainen ohjaaja.
Hän loi Kuoleva joutsenen koreografian.
Se oli Anna Pavlovaa varten luotu sooloteos. Hän loi tuolloin myös maineikkaat koreografiat
Stravinskin baletteihin Tulilintu ja Petruška.
Djagilevin ja Fokinin esittelyyn luennoitsija käytti paljon
aikaa. Sitten vuorossa oli nimekkäiden ballerinojen esittely. Tamara Karsavina
ja Anna Pavlova olivat mukana Ballets
Russes -seurueessa. Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova ovat luoneet
uransa myöhemmin.
Karsavina (1885-1978) valmistui Pietarin balettikoulusta
vuonna 1902 ja oli aluksi Mariinsky-teatterin ballerinana, mm. Gizellessa ja Tšaikovskin
Joutsenlammessa. Vasta Sergei Djagilevin ja hänen Ballets Russes seurueensa ansiosta hän nousi todelliselle huipulle.
Hän toimi seurueessa vuoteen 1922 asti. Karsavina asettautui myöhemmin
Lontooseen.
Karsavinan tanssia on pidetty sielukkaana ja kun itse sitä
katsoin, niin minusta se näytti hyvin naiselliselta ja kevyen oloiselta. Siinä
se tulkinnallinen voima taisi olla.
Nyt tulee sitten meitä suomalaisia erityisen kiinnostava
asia. Siitä ei mainittu luennolla, mutta Karsavinan elämään tutustuessani asia
tuli esille. Tästä linkistä
avautuvassa tekstissä mainitaan Karsavinan ihailijaksi myös Carl Gustav Emil
Mannerheim. Tuolloin hän oli tsaarin armeijan upseeri ja yleisesti seurapiirien
tuntema naisten mies. Hänen kerrotaan flirttailleen Karsavinan kanssa. Lisäksi
on mainittava runoilija Anna Ahmatova. Hänenkin runosuoni alkoi sykähdellä
Karsavinan tanssin innoittamana.
Huomattavan korkealle aikalaiset ovat ylistäneet myös
Karsavinan ja Vatslav Nižinskin (Vaslav Nijinsky) yhdessä esittämää duettoa.
Lennokkaita ilmauksia ei niistä muistoista puutu. Kerron Nižinskistä hieman alempana.
Filmejä tai kai muitakaan kuvallisia dokumentteja ei heidän tanssistaan ole
olemassa.
Karsavinan harjoittelua voi ihastella tässä videossa: https://www.youtube.com/watch?v=aMsHWuLbsOI.
Se on peräisin 1920-luvulta. Vuodesta on hieman ristiriitaisia tietoja. Luennon
lopussa olleessa filmikatselmuksessa näytettiin pätkä, jossa Karsavina
harjoittelee sisätiloissa. Hän kertoo samalla, että hänen esityksistään ei ole
saatu mitään ikuistettua filmille. Youtubesta kyllä kuitenkin löytyy tällainen
katkelma: https://www.youtube.com/watch?v=kuFwqTmVfeo
.
Anna Pavlova (1881-1931) ei varsinaisesti ollut seurueen
jäsen, mutta hän teki kiinteästi yhteistyötä yhteistyötä Mihail Fokinin kanssa
ja sitä myötä hänellä oli siteitä seurueeseen. Pavlova oli aikansa ihailtu
balettitähti. Hän toimi Mariinsky-teatterin ykkösballerinana vuodesta 1906
vuoteen 1913. Maailmansodan syttymisen aikoihin hän asettui asumaan Englantiin
ja teki kiertueita sieltä käsin ympäri maailmaa. Häneltä on jäänyt vähän kuva-
ja filmimateriaalia. Täällä on nähtävissä hänen esittämänsä Kuoleva joutsen vuodelta 1925: https://www.youtube.com/watch?v=ou6rlB7n9to&t=24s.
Filmin laatu on huono.
 |
| Anna Pavlova |
En nyt muista, mainittiinko luennolla Maija Plisetskaja.
Tässä on kuitenkin vertailun vuoksi nähtävissä hänen esittämänsä versio: https://www.youtube.com/watch?v=SC0XLmowi2o
. Filmi lienee 1960-luvulta. Plisetskaja eli vuosina 1925-2015. Hänen uransa on
hyvä esimerkki venäläisen balettikoulun kehityksestä ja jatkuvuudesta. Tämä
versio lienee 1960-luvulta. Kyseessä on legendaarinen versio, minkä kyllä voi
tajuta kommenttien perusteella.
Kolmas luennolla käsitelty ballerina oli Natalia Dudinskaja
(1912-2003). Hän loi uransa Neuvostoliitossa. ja oli Kirovin baletiksi
muuttuneessa Mariinsky-teatterissa tunnetuin tanssijatar. Hän sai neljä
Stalinin palkintoa ja hänelle myönnettiin Neuvostoliiton kansantaiteilijan
arvonimi. Dudinskaja työskenteli tanssijana 49-vuotiaaksi eli ura päättyi
60-luvun alussa. Hänen puolisonsa oli
tunnettu balettitanssija ja koreografi ja pedagogi Konstantin Sergejev.
Museosta löytyy maalaus Dudinskajasta tanssimassa georgialaisen
Vakhtang Tšabukianin kanssa duettoa meille tuntemattomammassa
Laurensija-baletissa. Netistä löytyy tällainen esimerkki
heidän yhteistyöstään vuodelta 1940.
 |
| Dudinskaja ja Tšabukiani maalauksessa |
Neljäs keskeinen nimi luennolla oli Galina Ulanova
(1910-1998). Hän opiskeli Leningradissa, valmistui 1928 ja tanssi
Kirov-baletissa vuoteen 1948. Sieltä hän siirtyi Moskovan Bolšoi-teatterin
balettiryhmään. Leningradilaisen Kirovin ja moskovalaisen Bolšoi-teatterin
baletit olivat keskenään jonkinlaisia kilpailijoita. Bolšoi oli tuolloin
kehittymässä haastamaan paljon maineikkaampaa Kirovia. Sen vuoksi Ulanova
itsekin koki siirtymisensä pääkaupunkiin hieman hankalaksi. Olihan hän itse
balettitanssijaperheestä ja hänen vanhempansa olivat luoneet tanssijan uransa
Mariinsky-teatterissa ja toimivat myöhemmin baletin parissa, isä ohjaajana jaa
äiti pedagogina. Siirtymiseen oli omat syynsä mutta hän kuitenkin toivoi, ettei
Leningradissa hänen siirtymistään olisi paheksuttu. Ymmärsin luennosta, että pelko oli aiheeton.
Bolšoissa hän kykeni luomaan uraansa vapautuneemmin. Ulanovan ura on valtavan
hieno ja hän on luonut kasvot monelle tunnetulle baletille. Tästä linkistä avautuu Ulanovan versio ”Kuolleesta
joutsenesta”: https://www.youtube.com/watch?v=ytH5TJ8n964
.
Galina Ulanovan merkittävimpiin rooleihin Bolshoissa kuuluu Tuhkimo. Sergei Prokofjev sävelsi sen
1940-luvulla. Ensi-ilta oli Bolšoissa
vuonna 1945. Aluksi pääroolissa oli Olga Lepešinskaja mutta myöhemmin sitä
esitti myös Ulanova. Mm. runoilija Boris Pasternak on ylistänyt Ulanovan
roolisuoritusta.
Samanaikaisesti Kirovin teatterissa Leningradissa esitettiin
Prokofjevin Tuhkimoa Konstantin
Sergejevin tekemän koreografian pohjalta ja Tuhkimon roolissa oli koreografin
puoliso Natalia Dudinskaja. Tässäkin ilmeni kilpailuasetelma Kirovin ja Bolšoin
teatterien välillä. Ei tätä ”kilpailua” tarvitse tietenkään ruveta
liioittelemaan tai dramatisoimaan. Taisi olla kyse lähinnä terveestä vertaisarvioinnista.
Ymmärrän kuitenkin, että Kirovin väellä ja leningradilaisilla jonkinlaisia
tunteita on esille noussut.
Luennoitsija mainitsee lempeän positiivisesti myös
Moskovassa sijaitsevan Galina Ulanovan kotimuseon. Se on perustettu vuonna 2004
ja sijaitsee eräässä Stalinin ajan pilvenpiirtäjässä eli ”Stalinin hampaassa”. Pientä
vaimeutta luennoitsijan sanoista olin kuulevinani. Saatan kuitenkin vain
kuvitella, koska tiedän, että pietarilaisten ja moskovalaisten välillä on aina
jotain kissanhännänvetoa. Ehkä luennoitsija ei pietarilaisena viitsinyt liikaa sitä
kehua. Sen verran pietarilaiset tuntevat ylpeyttä kaupungin asemasta maan
kulttuuripääkaupunkina. Olisi hän voinut kuitenkin siitä muutaman sanan enemmän
kertoa. Olen ylipäänsä huomannut, etteivät pietarilaiset ja moskovalaiset kovin
avoimesti toisiaan kehu, mutta viime kädessä se riippuu asiasta. En ole Ulanovan kotimuseossa koskaan ollut.
Se kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta. Laitan
sen seuraavan Moskovan matkani ohjelmaan.
Tästä linkistä
näkee Ulanovan museon yhteystiedot, kuvan rakennuksesta ja myös sijainnin
kartalla. Englanniksi siitä saa tietoa täältä. Kuvia löytyy noiden
linkkien lisäksi myös täältä.
 |
| Rudolf Nurejev |
Miestanssijoitakin luennolla käsiteltiin. Fokin tuli jo
mainittua. Muita nimiä Nižinski (1890-1950), Rudolf Nurejev (1938- 1993),
Mihail Baryshnikov (s. 1948) ja Nikolai Makarov. Viimeksi mainitun nimen luin
luennon esitteestä, mutta mitään muistikuvia minulle ei hänestä kuitenkaan
jäänyt.
Vatslav Nižinski (nimi saatetaan kirjoittaa myös Vaslav
Nijinsky) toimi aluksi Pietarissa Mariinsky-teatterissa ja sai jo 18-vuotiaana
huomiota lennokkaista hypyistään. Hänen
tanssijan urastaan tärkeän osan muodostaa työskentelynsä Djagilevin Ballets
russes -ryhmässä, jossa hän oli mukana vuodesta 1909 vuoteen 1916. Siinä hänen
suurimpiin teoksiin kuului Igor Stravinskin Petruška
(1911), johon Mihail Fokin oli tehnyt koreografian. Vatslav Nižinski
sai mainetta ilmaisukykyisenä tanssijana. Lennokkaiden hyppyjensä ansiosta hän
toi ilmaisuunsa eloa. Seurueen mukana hän tuli tunnetuksi myös Amerikassa.
Luennoitsija keskittyi miehen tanssijan uraan, mutta kerron
hieman lisää. Hänen uransa Ballets Russes
-ryhmässä päättyi välirikkoon Mihail Fokinin kanssa vuonna 1916. Välirikon
jälkeen hän sairastui skitsofreniaan. Hän toimi myös koreografina. Välirikon
taustoista vihjaan kirjoitukseni lopussa.
Rudolf Nurejev (1938- 1993) oli tataari, joka on syntynyt
junassa lähellä Irkutskia äidin ollessa matkalla Vladivostokiin miehensä luokse.
Tämän luennoitsija mainitsi, vaikka muuten pysyikin varsin tiiviisti tanssiteemassa
välttäen turhia laverteluja. Vanhemmat asuivat Baškiriassa Ufan lähellä pienessä
kylässä. Hän oli jo nuorena superlahjakkuus, joka pääsi vuonna 1955 Leningradin
Kirov-balettiin. Hän oli teknisesti loistava tanssija ja häntä on verrattu
Nižinskiin. Melko pian sen jälkeen hänestä tuli Neuvostoliiton kuuluisin
tanssija. Sittemmin hänen maineensa levisi ulkomaita myöten.
Luennoitsija kertoi sattumuksesta, joka paitsi että nosti Nurejevin
kuuluisuuteen myös käänsi hänen kohtalonsa. Vuonna 1961 Kirovin balettiryhmä
oli lähdössä Pariisiin ja muualle Ranskaan esiintymismatkalle ja juuri ennen
matkaa Konstantin Sergejev – se yllä mainittu Dudinskajan aviopuoliso –
sairastui. Nurejev valittiin hänen tilalleen. Pariisissa esitys onnistui ja hän
sai siitä kehuja. Mutta hän kuitenkin ”erehtyi” seurustelemaan ulkomaalaisten
kansa, mikä oli seurueen jäseniltä kiellettyä. Hänet uhattiin lähettää kesken
matkan takaisin Neuvostoliittoon. Nurejev pelkäsi joutuvansa kotimaassaan
esiintymiskieltoon. Hän erkani muusta ryhmästä ja meni ulkomaalaisvirastoon
pyytäen siellä poliittista turvapaikkaa. Tämän myötä siteet Neuvostoliittoon
katkesivat. Hän pääsi käymään
kotimaassaan vasta vuonna 1889 Mihail Gorbatšovin kutsusta.
 |
| Tuntemattomaksi jäänyt balettitanssijatar |
 |
| Ballerina Alla Shelest |
 |
| Vlalokuvassa näkyy mm. Djagilevin ryhmä ja Fokinin matkalaukku |
…
Käsittelen vielä Mihail Baryšnikovia, joka on ainoana
käsittelemistäni henkilöistä vielä elossa. Hän emigroitui USA:han vuonna 1974.
Luennoitsija mainitsee hänen Neuvostoliiton aikaiselta uraltaan yhden
skandaalinkäryisen baletin, joka osaltaan saattoi olla osasyy hänen
loikkaukseensa. Hän mainitsi vain baletin nimen, mutta netistä löytyi kyllä
aiheesta mielenkiintoista tietoa. Kyseessä on Andrei Petrovin säveltämä baletti
Maailman luominen (Creation of the World; Сотворение мира). Se perustuu Jean Effelin luomien piirustusten motiiveihin.
Baletin oli vaikeuksia saada esityslupaa. Moskovan Bolšoi-teatterissa torjui
baletin mutta Leningradiin Kirovin näyttämölle se pääsi. Tosin ei sitä saanut
erityisemmin mainostaa. Ensi-ilta oli maaliskuussa 1971.
Vastaani tuli teksti, jossa muistellaan tuota vuoden 1971
esitystä. Baryšnikovin roolisuoritusta Aatamina ylistetään ja hänen mm.
kerrotaan suorittaneen uskomattomia hyppyjä. Suurimman vaikutelman teki hänen
kokonaisilmaisunsa. Tässä on kuvausta tekstistä. Kyseessä on minun vapaasti
kerrottua käännöstä:
Suurimman vaikutuksen baletissa
teki ilman muuta Mihail Baryšnikov.
Hänen näytti nauttivan tanssistaan, kun kykeni leijailemaan ja
pyörähtelemään ilmassa saaden näin hallintaansa maan vetovoiman. Niistä
muotoutui harvinaisen hellyttäviä kuvia. Nimenomaan Aatamin roolissa Baryšnikovissa
ilmeni taito tehdä hetken mielijohteesta yllättäviä artistisia improvisaatioita.
Maailman luomisessa enemmän kuin
missään muussa hänen roolissaan ilmeni loistokkaita luovia oivalluksia ja
mukaansatempaava plastisen vapauden henki, suoraan sanoen tanssija Baryšnikovin
nerokkuus, jota myöhemmin sai koko maailma ihailla. Esityksessä Aatamin kirkas hahmo
– maailman ensimmäisestä mutta jo lahjakkaasta ihmisestä – synnytti toivon
ihmiskunnan onnellisesta tulevaisuudesta.
Näin ylistävästi kirjoitettiin täällä: http://www.belcanto.ru/ballet_creation.html.
Ei ole vaikea kuvitella, millaiseen hurmioon esitys kaikkinensa ja Baryšnikov
varsinkin katsomon sai. Ja on itsestään selvää, miten hämilleen neuvostoyleisö
joutui kuultuaan vuonna 1974 loikkauksesta.
Vaikka poliittinen valta suhtautui balettiin nuivasti, se ei
kuitenkaan estänyt baletin voittokulkua. Se sai Kirovin teatterissa 119
esitystä. Koreografia levisi ulkomaita myöten. Baryshnikovin loikkauksen jälkeen
puoluebyrokraatit saivat aiheen ruveta arvostelemaan sitä. Se katsottiin
sytykkeeksi nuoren tanssijan loikkaukseen. Kyseessä oli jälkiviisastelua, jossa
puolueen ideologeja mukailevat toimittajat yrittivät tietysti tulkita
tapahtunutta ”opettavaiseen sävyyn”. Maailman
luomisen katsottiin ”rappeuttaneen” moraalia.
 |
| Irina kolpakova ja Mihail Baryshnikov tanssn pyörteessä (Maailman luominen) |
Petrovin säveltäjän uralle tästä baletista ei ollut haittaa,
sillä hän sävelsi pian tämän jälkeen oopperan Pietari suuresta ja sai myöhemmin Neuvostoliiton kansantaiteilijan
arvonimen. Eikä käsittääkseni
koreografienkaan ura tästä ainakaan pahemmin kärsinyt.
,,,
Nyt on loppukommentin
vuoro. Baletin maailmaan liittyviä tarinoita värittävät yleensä monenlaiset henkilökohtaiset
tragediat, joiden syinä ovat mm. mustasukkaisuus, homoseksualismi ja AIDS.
Tällä luennolla pysyttiin tiiviisti aiheessaan, kyse oli tanssista. Siksi
kehuin jo yllä luennoitsijan tiivistä ilmaisua. Ei lähdetty lavealle tielle
eikä vilkuiltu sänkykamareihin. Yksityiselämän kiemuroista kiinnostuneille tietoa
kyllä löytyy verrattain helposti. Rudolf Nurejeviin tutustuttaessa tulee
väistämättä esille hänen kuolemansa. Hän menehtyi Aidsiin, mikä toki korostaa
hänen tanssijan uransa traagisuutta. Hänen on todettu antaneen Aidsille kasvot.
Koreogradi Mihail Fokinin homoseksuaalisuus mainitaan hänen
yhteydessään lähes aina. Nyt luennoitsija pysyi tiukasti asiassaan. Ei hän maininnut
sitäkään, että Nižinski (Nijinsky) nähtävästi koki Fokinin käytöksen
häirintänä. Hän oli solminut avioliiton, mikä ei ollut Fokinin mieleen. Siitä
syystä Nižinski
erosi Ballets Russes -ryhmästä. Pian
tämän jälkeen hän sairastui ja se sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi. Mies
alkoi keskittyä muistelmiinsa. En tunne miehen elämäntarinaa, mutta voisihan
vaikka päätellä, että Fokinilla voisi olla jotain vaikutusta miehen uran
taantumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti