Taustaksi
Kävin jälleen Pietarissa. Matkani kohteet eivät paljoa
poikenneet edellisistä käynneistä. Nyt kerron parista teatterielämyksestä,
Eremitaašin
näyttelyistä, kuorolaulusta, baletista ja kirjakaupoista sekä teen muuten vain
sekalaisia havaintoja. Ja katsonpa hieman myös televisiota, jossa aiheena on Donald
Trump ja hänen kotimaansa. Eräässä iltahämärän vaiheessa mietteet liitelevät myös
rakkaan Suomemme asioihin. Nyt puhti kuitenkin loppui kesken kirjoitusprosessin
ja pääsen vain kuorokonserttiin asti. Venäläisbaletin historiaan liittyvää
opastettua museokierrosta ja viimeisen illan varsin erikoista tulkintaa Anton Tšehovin
Kolmesta sisaresta käsittelen
piakkoin kirjoituksen toisessa osassa.
Tässä tule vastaan niin erilaisia asioita, että olisi voinut
ne laittaa kaikki erilleen mutta samassa tajunnassa tämä on syntynyt.
…
Olen kehunut Pietaria ennenkin ja kehun edelleen. On upeaa,
kun lähellämme on sen kaltainen miljoonakaupunki, jonka kulttuurielämästä ja
nähtävyyksistä voin ainakin itse ammentaa jatkuvasti uutta. Tietysti venäjän
kielen taitoni on tähän merkittävin syy. Kun on vuosiviisumi, on helppo nousta
Allegro-junaan ja mennä nauttimaan runsaasta kulttuuritarjonnasta. Eräät
kaupungin täyteen ahdetut kirjakaupat ovat minulle jännittäviä seikkailuja,
joissa hapuileviin silmiini saattaa osua varmasti selailun arvoista tuotosta.
Musiikkitarjontaa löytyy kaupungista mielialan mukaan. Teatterissa ei
mahdolliset pienet pettymyksetkään häivytä ahaa-elämyksiäni. Aina niistä jotain
itselle saa. Pienet kirjailija- ja taiteilijamuseot ovat olleet herkkupaloja,
joista kaikki kiinnostava tosin on jo tullut nähdyksi. Maassa arvostetaan
kulttuuria. Monet taitavat ja uutterat ihmiset ovat antaneet sille oman
sydänverensä. Heitä saan syvästi kumartaen kiittää kaikista kokemuksistani ja
elämyksistäni.
Tällä kertaa matkaan oli pari erityistä syytä. Oli jäänyt
näkemättä Eremitaašin kehuttu ”Talvipalatsi vuonna 1917” -näyttely. Sen
halusin vielä ehtiä tammikuun aikana vilkaista. Lisäksi halusin käydä sen vastapäätä
palatsiaukion toisella puolella sijaitsevassa entisen Pääesikunnan näyttelytilassa. Sielläkin minulla oli erityiskohde. Halusin
paneutuen tutustua vuosisadan vaihteessa eläneen liikemiehen ja taidekeräilijän
Sergei Štšukinin
kokoelmaan. Yleisradion Teema-kanava näytti joulukuussa upean ranskalaisen
dokumentin Štšukinista. Sen katsottuani innostuin miehen elämäntarinasta ja
polte 1900-luvun alun ranskalaiseen modernismiin ja impressionismiin ei
jättänyt rauhaan. Olin ne osastot joskus väsähtäneenä läpikävellyt, mutta
tuolloin en oivaltanut, minkä aarteen ja minkä kohtalokkaan tarinan maalaukset
sisällään kantavat. Dokumenttielokuva, joka muuten on vielä nähtävissä Ylen
Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4128560),
sai minut paneutumaan tarkemminkin kokoelman ihmeelliseen matkaan halki
neuvostohistorian uhkaavien karikkojen. Ehkä kirjoitan siitä vielä jotain,
kunhan saan ensin käytyä Moskovassa, johon myös on sijoitettu osa kokoelmasta.
Ensimmäinen päivä
Saapuessani kaupungissa oli kevyttä lumisadetta. Oli
oikeastaan kiva nähdä taas kaupunki lumisena. Siellä täällä pyöri väkeä lapiot
kädessä. Vanhat oudonnäköiset neuvostoajan lumenkeruukoneet olivat nyt
muuttuneet modernimpiin ajopeleihin. Ensin oli vuorossa valuutan vaihto ja sitten
riensin hankkimaan liput iltaohjelmiin. Sain liput sinne, minne halusin. Tosin
ne olivat kyllä aivan viimeisiä paikkoja.
Hotelliin asettauduttuani oli edessäni pieni lepohetki.
Pitkään en vuoteessa kuitenkaan viihtynyt. Hotellin vieressä sijaitsi pieni
apteekki, jossa kävin tekemässä suunnittelemani lääkeostokset. Samalla tein
pienen kävelyn lähiympäristöön. Ostin samalla Stockmannin alakerrasta pientä
naposteltavaa loppuillaksi kolmituntisen teatteriesityksen jälkeen.
Kompromissi
Ensimmäisenä iltana kävin katsomassa Sergei Dovlatovin
teokseen Kompromissi pohjautuvan
samannimisen näytelmän. Se kuuluu pienen Komedianty-teatterin
ohjelmistoon. Teatteri sijaitsee aivan Moskovan aseman lähellä Ligovski
prospektilla. Katsomopaikkoja teatterissa on niukalti, ehkä hieman yli 60. Hieman
ihmettelen, miten teatteri ylipäänsä selviytyy taloudellisesti, sillä ohjelmisto
on yllättävän monipuolinen ja näyttelijöiden määrä on suhteellisen runsas,
mutta toisaalta lipputuloja ei pienen salin huomioon ottaen esitystä kohden
liikoja kerry. Lippujen hinnatkin ovat hyvin kohtuulliset. Minun lippuni
katsomon keskiosasta maksoi 900 ruplaa ja tarjolla oli myös 750 ruplan lippu
hieman reunemmalta eturivistä. Tämän hetken ruplan kurssin mukaan ne ovat
hieman yli 10 euroa. Ehkä säästöjä tulee juoksevissa menoissa. Tilat ovat
ahtaat ja rakennus vanha.
Illan näytelmästä kerrotaan venäjäksi täällä. Klikkaamalla avautuu myös runsaasti
valokuvia, joten venäjää taitamatonkin voi tutustua sivuun ja sitä kautta myös
muuhun ohjelmistoon.
 |
| Näyttämö ennen esityksen alkua |
 |
| Esityksen lopussa |
Kirjailija Sergei Dovlatovista ja näytelmän taustoista
tyydyn nyt kertomaan niin suppeasti kuin osaan. Dovlatov oli mielenkiintoinen
persoonallisuus, joka ilman muuta ansaitsisi oman käsittelynsä. Ensin kuitenkin
hieman johdattelen näytelmään. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Viroon ja
siellä erääseen lehden toimitukseen, josta neuvostoviranomaisten hampaisiin
joutunut Dovlatov oli onnistunut saamaan töitä. Näytelmän kerrotaan olevan
surullinen komedia. Sitähän se on. Se on myös satiiri makoisine ylilyönteineen.
Näytelmän päähenkilö on mies nimeltä Sergei Dovlatov. On
toki tehtävä ero tuon henkilöhahmon ja kirjailija Sergei Dovlatovin välillä,
vaikka he muistuttavatkin toisiaan. Oikea Sergei Dovlatov oli
pietarilaiskirjailijoita, joka muutti todellakin Tallinnaan ja sai töitä erään
lehden toimituksesta. Hän – kuten roolihahmokin- eli kroonisessa rahapulassa ja
käytti turhaumassaan runsaasti alkoholia. Näytelmä on kuitenkin fiktiota. Toki
sisältö ja teema koskettelevat kirjailijalle hyvin tuttuja asioita.
En malta olla kertomatta lisää kirjailijan elämänvaiheista. Hän
emigroitui Virosta vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja joka sitten kuoli siellä
vuonna 1990 hieman alle viisikymppisenä, kun sydän ei kestänyt runsasta
alkoholin käyttöä. Dovlatov on nykyisin moderni klassikko, mutta hänen
kirjailijauransa Venäjällä alkoi varsinaisesti kukoistaa vasta hänen kuolemansa
jälkeen. Varsinaisesti hän pääsi julkaisemaan teoksiaan vasta Amerikoissa.
Hänen teoksiaan on suomennettu, mutta tätä Kompromissi-kirjaa
ei käsittääkseni ole.
Dovlatov vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Leningradissa opiskellen
jonkin aikaa jopa Leningradin yliopiston suomen kielen osastossa, koska sinne
oli suhteellisen helppo päästä. Hän menestyi opinnoissa huonosti mutta suomen
kielen taitoaan hän hyödynsi opettaessaan kieltä trokareille eli mustan pörssin
kauppiaille. Opinnot eivät tuolloin kuitenkaan kiinnostaneet ja hän jättikin ne
kesken mennen asepalvelukseen. Yliopistoon hän kuitenkin vielä palasi. Tällä
kertaa hän onnistui pääsemään venäjän kielen osastolle, josta ei kuitenkaan
koskaan valmistunut.
Kerroin jo, että Kompromissi
sijoittuu miehen Viron vuosiin, jonne mies muutti, kun ei löytänyt
kotikaupungistaan töitä. Teos on varsinaisesti novellikokoelma. Se koostuu
kahdestatoista ”kompromissista”, tarinasta tallinnalaisen lehden toimituksessa.
Päähenkilönä on Sergei Dovlatov -niminen mies, joka muistuttaa elämäntavoiltaan
erehdyttävästi itse kirjailijaa. Mies on kuitenkin fiktiivinen hahmo eikä
kaikki novellien mottoina olevat aidolta näyttävät artikkelilainaukset ole
lukemani perusteella täysin aitoja. Tiedetään kuitenkin, että mies kirjoitti
tuolloin mielenkiintoisia lehtijuttuja. Hänen kirjailijan tyylinsä oli hioutunut
vuosien myötä jo verraten kypsässä iässä. Se vaikuttaa mestarillisen
vaivattomalta mutta tuo helppouden tuntu on kovan työn tulosta.
Näytelmässä ollaan neuvosto-Viron tunnelmissa. Muutama vironkielinenkin
sana siinä kuuluu. Kirjahyllystä pilkistää tyhjiä votkapulloja. Ne tuntuvat olevan
räsyisen ja elämän kuluttaman toimittajan vakiokalustoa. Toimituksessa hän
kohtaa jatkuvasti vastoinkäymisiä ja elämässään hassuja sattumuksia.
Näyttelijät onnistuvat vaikeassa tehtävässään ihan siedettävän hyvin. He eivät
onneksi sorru liioittelevaan ylinäyttelemiseen, mikä tuntuu joskus
venäläisteattereita vaivaavan.
Näytelmässä on runsaasti hauskoja sattumuksia, joista
paljastuu Neuvostoliiton aikaisen todellisuuden absurdi ilmapiiri. Eräässä
kohtauksessa Dovlatov on esimiehensä kanssa työmatkalla ja joutuu ”yllättäen”
parin ilotytön seuraan. Kerran taas hänet lähetetään jonkun merkkihenkilön
hautajaisiin lehden toimitusta edustamaan, vaikkei hänellä ole mitään tietoa
itse vainajasta. Miettiä siinä sitten muistosanoja. Eikä miehellä ole edes
tummaa pukua, mutta onneksi toimituksesta joku huonosti istuva pikkutakki
löytyy.
Pari kohtausta jäi minulle kuitenkin erityisen kirkkaana
mieleen. Ensimmäinen tarina oli se, kun
toimittaja lähetettiin synnytyslaitokselle tekemään juttua lehden juhlanumeroon.
Tehtävänä oli tehdä juttu vastasyntyneestä ja hänen perheestään, ei tietenkään
kenestä tahansa, sillä perheestä oli lehtiartikkelissa tarkoitus tehdä
loistavan kommunistisen tulevaisuuden esikuva. Vanhempien piti olla
esimerkillisiä, mielellään puolueen jäseniä.
Lapsen tuli olla mieluiten poika ja hänelle piti antaa virolaiseen
kansanperinteeseen liittyvä nimi Lembit. Tehtävä tuntuu helpolta, mutta tässä
satiirissa se on kaikkea muuta. Ensimmäinen ehdotettu lapsi tuntuu oikein
hienolta, kun vanhemmatkin ovat kunnon kommunisteja. Isän nimen kuultuaan
toimittajan on kuitenkin soitettava esimiehelleen. Hän on nimittäin Etiopiasta,
toki aito kommunisti. ”Musta” ei käy sosialistisen Viron esikuvaksi eikä asiaa
pehmennä sekään, että johtava lääkäri toteaa isän ja lapsen olevan ”suklaan
värinen”. Toisessa tapauksessa lapsen vanhemmat ovat jopa toimittajan tuttavia.
Asia vaikuttaa hienolta, mutta – yksi seikka vesittää kaiken. Lapsen isä on
juutalainen. Kolmas tapaus meneekin sitten hyväksyttävästi läpi. On oikein
työläistaustaa. Mutta pikkuongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun toimittaja
tapaa lapsen isän. Hän on oikein perivenäläinen juoppo, joka ei millään tahdo
hyväksyä lapselleen nimeksi typerältä kuulostavaa ”Lembitiä”. No, päästään
kompromissiin: voihan nimen sitten juhlan jälkeen muuttaa.
Toinen tapaus jäi minulle koko näytelmästä minulle
päällimmäisenä mieleen. Sen pääosissa on Dovlatovin kollega Ernst Buš (tai ehkä
Bush) ja saksalainen merikapteeni. Buš on Dovlatovin lailla elämän ja
alkoholinkin ryvettämä mies, joka
harhailee elämässä naissuhteesta toiseen. Tarina oli niin kiinnostava, että
luin sen myös itse kirjasta, jossa juttu onkin kerrottu pitemmän kaavan mukaan.
Kirjan olin ostanut samana päivänä läheisestä Bukvojed-ketjun
myymälästä. Sen luettuani arvostukseni Dovlatovin tyyliä kohtaan vain nousee.
Tiivistän tähän tapauksen huipennuksen. Bušia
yritetään saada kirjoittamaan ilmiantoa, jossa tuo kapteeni saatetaan
vähintäänkin epäilyttävään valoon. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa julkisesti,
että tuo kapteeni oli yrittänyt lähennellä tätä. Ilmiannot kuuluivat
neuvostotodellisuuteen ja siksi luonnollisesti KGB:n kanssa useita kertoja
hankaukseen joutunut Dovlatovkin on liittänyt kohtauksen kertomukseensa. Tässä
satiirissa tilannetta on vielä kärjistetty älyttömän tuntuisilla
homosyytöksillä. Elämä on luonnollisesti täynnä kompromisseja, varsinkin
Neuvostoliiton kaltaisessa totalitarismissa. Nyt ylittyi kuitenkin toimittaja
Bušilla
se raja, jossa hän ei enää kompromissiin taipunut.
Kerron tuon saman vielä laajemmin. Saksalainen kauppalaivan
kapteeni on nimeltään Paul Rudi. Toimittaja Ernst Buš on Neuvostoliiton
saksalaisia ja kai siksi hänet lähetetään tekemään ideologissävytteistä juttua,
jossa kapitalistinen maailma pitäisi avautua kielteisessä valossa, mutta
jutusta tulisi kyllä näkyä myös yhteistyön ilmapiiri. Buš pääsee kapteenin kanssa juttusille,
juttu syntyy ja se julkaistaan. Seuraavana päivänä alkaa kuitenkin
tapahtua. Toimitukseen tulee KGB:n eversti. Hetken päästä päätoimittajan
huoneeseen kutsutaan myös toimittaja Buš. Päätoimittajan arvovalta kokee
kolauksen, kun tuo vieraana oleva tiedustelupalvelun upseeri pyytää
päätoimittajaa poistumaan omasta työhuoneestaan. Toimittajan rääpäle jää näin
ollen kahden hyvin tahdikkaasti ja korostetun hillitysti käyttäytyvän KGB:n
upseerin kanssa. Tulee puhe kapteenista. Mies oli vangittu, sillä kyseessä on aikoinaan
vuosikymmenen alussa Virosta länteen loikannut emigrantti, aikaisemmalta
nimeltään Rytti. Eversti tekee salakavalasti toimien sovinnon eleen, jossa hän
ehdottaa Bušille
virallista lausuntoa. Buš on asiaan valmis, kynäkin on jo valmiina
kädessä ja paperi edessä. Sitten kun selviää, mistä on kyse, kynälle ei enää
olekaan käyttöä. Toimittajan pitäisi siis kertoa Rudin ehdottaneen homoseksiä,
joskin eversti käyttää häveliästä sanamuotoa. Toimittaja Buš
reagoi kuitenkin asiaan kansanomaisemmin. Hän pöyristyy torjuen raivostuneena
sovintotarjouksen. Arkaluontoista tunnustusta ei tulekaan. Eversti vastaanottaa toimittajan
kieltäytymisen hyvin tyynenä. Myöhemmin elämässään mies saa kyllä kokea sen
seuraukset vuosienkin jälkeen. Kirjassa
kerrotaan kapteeni Rudista sen verran, että hän joutui vankileirille
suomensukuisten mordvalaisten alueelle ja kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet
vapautetaan parin vuoden kuluttua ennenaikaisesti.
Tässä on kyse totalitarismille ominaisesta poliittisesta
harjaamisesta. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole välttämättä pakkotoimia
eikä suoranaisia uhkailuja, vaan - aivan kuin tässä – suostuttelua ja myötäkarvaan
silittelyä. Sellaisessa käsittelyssä on helppo taipua namupaloihin.
Kompromissit kuuluivat arkipäivään. Taipumista sovintoon pidettiin
luonnollisena, kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa haastaa riitaa tai rakentaa
epäsopua. Asioista tuli helposti itsestäänselvyyksiä.
Näytelmä eteni sujuvasti. Se kesti noin kolme tuntia, mutta minä
pitkästyin vain hieman väliajalla. Siinä
edettiin reippaasti tilanteesta toiseen. Se on oiva satiiri 70-luvun
yhteiskunnan pinnan alta. Hyvää on sekin, että henkilöhahmot eivät ole liian
yksioikoisia. Dovlatovin hahmo tuntuu tuossa ympäristössä luonnolliselta
selviämisstrategialta. Miehen juopottelua korostetaan. Se on kai jonkinlainen
oman egon puolustusreaktio. Kyllähän myös kaikille tuttu Vladimir Vysotski
poltti kynttiläänsä molemmista päistä. He molemmat päätyivät ratkaisuunsa
omassa ajassaan, periaatteistaan kiinni pitäen, tehden näin elämästään totta.
Useissa kohdin minulle itselleni palautui mieleen omat
moninaiset kokemukseni 70- ja 80-lukujen Neuvostoliitosta. Nyt ne alkoivatkin
tuntua hassuilta ja jopa absurdeilta.
…
Rupesin illalla hotellihuoneessa miettimään näytelmän
sanomaa. Mieleen ei noussutkaan pelkästään omat kokemukseni Neuvostoliitosta
vaan meidän oma Suomemme. Ajatukseni
alkoivat harhailla tuttujen politiikan henkilöiden ympärillä. Menin kyllä
näytelmästä aivan liian kauas, mutta kerron kuitenkin. Ainakin siitä näkee, miten
laajasti minä tuon kompromissihakuisuuden ymmärrän.
Eduskunnassa
valtiopäivien avajaisissa presidenttimme piti 3.2.2018 puheen, jossa hän kertoi
arvomaailmaamme liittyvästä ongelmasta. Hän totesi mm. seuraavaa:
”Eurooppa ei pitkään enää kestä
hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa
arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”
Toki asioita
pyöritellen mutta vähintäänkin epäsuorasti hän arvosteli EU:iin kohdistunutta
massamaahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa.
Sen jälkeen hän on vaiennut ongelmista ja tuntuu myöntyneen Merkelin ja
muiden EU:n suurten johtajien ajamaan linjaan. Kaiken lisäksi hän on alkanut
vaatia erään toisen puolueen johtajalta ”voimakasta katumista”, kun hän ei
katsonut tämän arvojen olevan kohdallaan. Tämähän viittaisi siihen, että mies
olisi itse asettautunut moraalin yläpuolelle.
Pääministerimme meni
kai pikaistuksissaan vuonna 2015 lupaamaan asuntonsa maahamme Ruotsin kautta muuttovirran
mukana tuleville. Sitten asia unohtui eikä lupaukseen ole palattu.
Keskuudessamme on toki
monia muitakin vaikenevia, ainakin osin periaatteensa myyneitä hahmoja. Eräs
nykyinen ministeri nousee ensimmäisenä mieleen. Eräs entinen on jo noussut
komissaariksi.
Tulee vain mieleen,
mitenköhän heitä on silitelty päin virallista linjaa. Pääministerimme taisi
ottaa sen hellittelyn liian innoissaan, kun meni lupaamaan liikoja.
Presidenttiämme taidettiin joutua helmikuun jälkeen hieman taivuttelemaan
ojennukseen. Siihen ei tekijöiltä kai paljoa vaadittu. Ojennus on säilynyt ja mies on toiminut kuin
mallioppilas, mistä merkkinä on tämänvuotisiin presidentin vaaleihin avautuneet
runsaat tukieurot. Näitä ojennusleirit jäävät salaperäisen hämärän utuun.
Miksikö näitä nyt
tähän laitoin? No koska niistä puhuminen on meidän yhteiskuntamme tabuja.
Jotakin siis salaillaan. Dovlatovin kirja puolestaan nostaa esiin hänen
yhteiskuntansa piiloteltua puolta.
...
 |
| Ohjelmalehden kannessa on kuva kirjailija Sergei Dovlatovista |
Palaan vielä
Dovlatovin näytelmään. Se loppuu päähenkilö Dovlatovin arvoitukselliseen
lausahdukseen, jonka suomentamisessa minulla on suoranaisia ongelmia. Lausahdus on tämä: ”Трудна дорога от правды к
истине.” Siinä on kaksi
sanaa, jotka molemmat merkitsevät ’totuutta’. Suoraan käännettynä lause
kuuluisi näin: ”Vaikea on tie totuudesta totuuteen.” Se ensimmäinen sana ”pravda”
on suomalaisillekin tuttu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tärkeimmän
sanomalehden nimenä. ”Istinassa” on kyse enemmän moraalista ja eettisestä
rehellisyydestä, se löytyy syvältä ihmisen sisältä. Kun se kerran jotenkin on
käännettävä, niin päädyin liikoja miettimättä suomentamaan sen näin: ”Vaikea on
tie totuudenmukaisuudesta rehellisyyteen.”
Televisiokeskustelu
Samana iltana
vuoteessa aloin surffailla TV-kanavilla. Niitä löytyi muutamia kymmeniä.
Minulle ennen tuntemattomalla ja käsittääkseni verrattain pienellä ja
valtakunnallisesti katsoen merkityksettömällä Zvezda-kanavalla (nimi merkitsee
suomeksi ’tähteä’) oli kiinnostava keskustelu.
Siinä ohjelman juontajan Aleksandr Striženovin vieraana oli
Neuvostoliiton ensimmäisen rock-oopperan säveltäjä Aleksandr Žurbin (s. 1945).
Tuo rock-ooppera valmistui vuonna 1975. Mies muutti 90-luvun alussa
Yhdysvaltoihin ja hänellä on nykyisin asunto sekä New Yorkissa että Moskovassa.
Hän on jatkanut sävellystyötä ja keskustelun perusteella hänen
sävellyskenttänsä on laajentunut klassisenkin puolelle. Häneltä on valmistunut viisi sinfoniaa ja useita
klassisen musiikin oopperoita. Niistä hän kertoo hyvin ylpeänä. Ja edelleen tuolla
jo 70 vuotta täyttäneellä miehellä tuntuu olevan runsaasti hankkeita.
Ohjelmassa jutellaan
monista asioista, mutta kerron nyt hieman siitä, mitä mies kertoi presidentti
Donald Trumpista. Hän pystyi käsittelemään Yhdysvaltain presidentin asemaa
analyyttisesti hehkuttelematta tunteitaan. Arvioihinsa hänellä on oma arvokas
näkökulmansa, sillä hän on itse kasvanut neuvostoyhteiskunnassa ja kokemusta
USA:sta on jo 90-luvulta lähtien. Tosin toimintaa on varsinkin 2000-luvulla
ollut yhä enemmän myös Venäjällä.
Žurbinin mielestä Trumpin hyökkäävä asenne ja käytös
Yhdysvaltain valtamediaa kohtaan on järkyttävä virhe. Amerikkalaisella valtamedialla – kuten
esimerkiksi sanomalehti New York Times – on maassa hyvin vahva asema. Se on
auktoriteetti, johon luotetaan. Žurbin uskoo, että kun Trump alkoi arvostella
valtamediaa valemediaksi, on selvää, että tilanne ei jää siihen. Kosto elää ja
se on oleva Trumpille tuhoisa. Media-alan valtaeliitti tekee kaikkensa, että
Trump saadaan erotettua presidentin toimestaan. Žurbin toteaa ohjelmassa suoraan, että hän
ei tule olemaan vallassa koko presidenttikauttaan.
Muitakin presidentin toimintaan liittyviä asioita keskusteluissa
kosketellaan. Siinä toistuu mm. presidentin entisen turvallisuusneuvonantajan
Michael Flynnin nimi. Lisäksi mennään myös Jerusalemin tilanteeseen. Myös USA:n
Venäjä-suhteita käsitellään. Žurbinin mielestä kaikki Trumpin
lähipiirin keskustelut Venäjän suurlähetystön kanssa on otettava tulevaisuuden
kannalta vakavana uhkana. Venäläiset emigrantit ovat Žurbinin mukaan laajalti Trumpin
puolella. Žurbin kehuu Yhdysvaltain talouden kehitystä. Työttömyys on laskenut
ja pörssikurssit ovat nosteessa. Hänen mielestään siinä on Trumpin politiikan
vaikutusta.
Žurbinin mielestä ikäviäkin asioita voi tapahtua eikä näissä
tapahtumissa rajoituta USA:n rajojen sisälle. Tulipesäkkeitä voi kehittyä
ympäri maailman. Haastateltava on kuitenkin sisäisistä ja ulkoisista
uhkakuvista puhuessaan hyvin maltillinen. Hän lähinnä vain varovaisesti
myötäilee toimittajaa, tai ehkä jopa hillitsee. Hän toteaa, että
turvatarkastukset ovat viime aikoina maassa huimasti kiristyneet mutta kaikkea
ei niidenkään avulla voida estää.
Tämä haastattelu jääköön tähän. En itse seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain
poliittisia käänteitä. Minua asia kiinnosti vain sen venäläisen näkökulmansa
vuoksi. Haastattelu on katsottavissa myös Youtubessa ja löytyy täältä. Pääpaino
keskustelussa on toki musiikissa.
Toinen päivä: modernia taidetta, historiaa ja kuorolaulua
Toinen päivä meni kivasti Eremitaašissa.
Menin ensiksi Pääesikunnan
näyttelytilaan. Nousin yläkertaan, jossa sijaitsivat Štšukinin ja Morozovin
kokoelmat, joiden takia olin ylipäänsä paikkaan tullut.
 |
| Vilkaisu Pääesikunnan ikkunasta kohti Talvipalatsia |
Sergei Štšukiniin tutustuessani olen oppinut, miten
1900-luvun alun moderni taide saattoi kyetä suggeroimaan katsojansa. Vaikutus
alitajuntaan voi olla hypnoottisen vahva.
Yllä mainitsemassani Yleisradion Areenassa katsottavissa olevassa
dokumentissa siitä kertoo Pablo Picasson maalaus Nainen ja viuhka. Tuo nimenomainen maalaus on sijoitettuna Moskovan
Puškin-museoon.
Štšukin
kulki tuon maalauksen ohitse aamuisin ja alkoi havaita itsessään pitemmän ajan
kuluessa sisäisiä muutoksia.
Pääesikunnassa mieleenpainuvin on ilman muuta Henri Matissen Tanssi ja sen rinnakkaisteos Musiikki. Ne olin kyllä pannut merkille
jo edellisellä käynnilläni. Taiteilijanimistä vastaan tuli vastaan Matissen ja
Picasson lisäksi ainakin Derain, Gauguin, Van Gogh, Cezanne ja Monet. Nyt minä hurmaannuin eniten Picassosta, mikä oli
itsellenikin pieni yllätys, sillä olen häntä aiemmin vähätellyt. Yritän kai sisimmässäni
jäljitellä Štšukinin tuntemuksia. Myös minulle ennestään tuntemattoman Andre Derainin
maalaukset kiinnostivat. Juttelin museossa erään hotellin työntekijän kanssa.
Kehuin kokoelmaa, mihin hän tietysti yhtyi. Hänen suosikkinsa oli Matisse. Kun
kerroin pitäväni Picassosta, hän nyrpisti hieman nenäänsä. Picasson maalaus Kaksi sisarta vaikutti nyt ehkä
vahvimmin. Sen edessä seisoin pitkän tovin, kuin olisin siitä etsinyt jotain
salaista viestiä. En kuitenkaan haluaisi mitään yksittäistä taulua liikaa
korostaa. Itse näyttelyn kokonaisuus sai minut lopulta mykistymään. Morozovia
tunnen huonosti, mutta arvelen hänen olleen keräilyharrastuksessaan
kylmäkiskoisempi sijoittajatyyppi. Sergei Štšukin sen sijaan koki sisimmässään
taiteen hyvin voimakkaana. Hänen panoksensa maalaustaiteen kehitykseen on
jäänyt turhan näkymättömäksi.
 |
| Henri Matissen maalaukset Tanssi ja musiikki |
 |
| Lisää Matissen maailmaa |
 |
| Pablo Picasson kaksi sisarta ja tuijottava silmä |
Štšukinin ja Morozovin kokoelmien jälkeen kiertelin vielä
jonkin aikaa muita osastoja katsellen. Sen jälkeen laskeuduin alas ja istuin
leppoisan hetken aulan kahvilassa. Innostuin vilkaisemaan viereiseen
kirjamyymälään ja ostin kauniin kuvitetun kirjan Eremitaašin
historiasta.
Sitten menin päärakennukseen, jossa toisessa kerroksessa oli
paljon kehuttu näyttely ”Eremitaaši ja Talvipalatsi vuonna 1917”. Se oli
monipuolinen ja vaikuttava kokonaisuus. Kuvien, esineistön ja hyvin
kiteytettyjen tekstien lisäksi nähtävillä oli myös harvinaista
filmimateriaalia. Keisariperheestä on nähtävillä upeita kuvia.
 |
| Kruununprinssi Aleksein leluja |
Siellä ensimmäisenä silmiin pisti rakennuksessa ensimmäisen
maailmansodan aikana perustetun sotasairaalan toiminta. Tapahtumissa edettiin
kronologisesti. Vastaan tuli helmikuun vallankumous, sitä seurasi väliaikaisen
hallituksen kausi ja lopulta lokakuun vallankaappaus. Bolševikkien
ottaessa vallan Talvipalatsiin rynnänneet yrittivät kiihkeästi etsiä keisarin
hovin rikkauksia niitä suuremmin löytämättä. Paljon tuhoa saatiin kyllä aikaan.
Erityisen kiinnostunut olin Aleksandr Kerenskin toimista.
Hänen persoonansakin sailisävalaisua. Helmikuun vallankumouksen jälkeen häneen kohdistui
suuren suuria odotuksia, mutta ne osoittautuivat turhiksi. Hän toimi
suuruudenhulluna vallaten mm. käyttöönsä Aleksanteri III:n työhuoneen. Hän otti suojelukseensa vanhan legendaarisen
vallankumousjohtajan Jekaterina
Breško-Breškovskajan, jota kutsuttiin yleisesti Venäjän vallankumouksen babuškaksi
eli isoäidiksi. Kerenskin hallitus oli vapauttanut hänet Siperian
karkotuksesta.
Aikaa kului vuoden 1917 tapahtumia seuratessa sen verran kauan,
että muihin osastoihin ei enää jäänyt kovin paljoa aikaa. Olen toki käynyt
siellä ennenkin. Aina yhtä rauhoittavaa on kierrellä ympäriinsä ja ihailla eri tyyliin sisustettujen huoneiden
sopusointua.
…
Illalla olin Filharmonian pienessä salissa kuorokonsertissa.
Konsertissa esiintyi kahdeksan hengen mieskuoro
”Optina pustin” (Оптина пустинь).
Se toimii luostarin yhteydessä ja nytkin ohjelmistossa oli jouluun liittyvää
ortodoksisen perinteen mukaista musiikkia. Sain siis vielä tammikuun lopulla
saada nauttia joulun tunnelmasta, joka tosin poikkesi meidän luterilaisesta
lauluperinteestä. Toinen osa koostui perinteisestä venäläisestä kansanmusiikista.
Kuoro lauloi ilman säestystä.
 |
| Konsertin alkua odotellessa |
 |
| Loppukumarrus ja -kukitus |
Itse kuoroihmisenä tein omia kriittisiä havaintojani. Esiintymistyyli oli erikoinen. Kuoro esiintyi
puolikaaressa, johtaja seisoi keskellä katse yleisöön päin. Hän lauloi osan
ajasta itse mukana, mutta hän johti kuoroa ja ohjasi sitä sen vuoksi käsillään.
Nyt se kuitenkin näytti minusta hieman hassulta huitomiselta, koska kuorolaisista
kaikki eivät seuranneet juuri lainkaan johtajan liikkeitä. Lopetukset olivat epätarkkoja,
kun jotkut unohtivat totella johtajansa sormimerkkejä. Aloituksetkin
epäonnistuivat muutaman kerran. Eräässä s-äänteellä alkavassa laulussa joku
alkoi suhista ennen aikojaan. Lisäksi balanssissa oli välillä ongelmia. Minua
se kiusasi mutta muu yleisö ei siitä näyttänyt välittävän. Eikä valitteluni
vielä lopu. Ohjelmalehtisen tiedotkaan eivät pitäneet paikkaansa. Se johtui kai
erään kuorolle ilmeisen tärkeän laulajan sairastumisesta. Muutama laulu oli
jouduttu poistamaan ohjelmistosta pelkästään sen vuoksi, että tuon sairastuneen
laulajan olisi pitänyt laulaa solistina.
Lisäksi osa oli poistettu, koska nähtävästi hänen osuutensa siinä oli
muuten keskeinen. Niihin kuului eräs Rahmaninovin Vigiliaan kuuluva laulu, jota erityisesti odotin kuulevani (Ныне отпущаеши ”Nyt päästät
meidät”). Nähtävästi kuoron balanssi ja yhteissointi häiriintyivät juuri tuon
laulajan poissaolon takia. Kuorossa oli
kontratenori- tenori-, baritoni- ja bassoäänet. Kontratenorin ääni oli vieno ja
hieman soinnuton, eikä matala bassokaan vakuuttanut. Näin balanssissa väliäänet
tuntuivat liikaa dominoivan.
Yhtä kaikki nautin nimenomaan toisen osan perinteisistä
venäläisistä lauluista. Se olevan kuorollekin vahvempaa aluetta. Mukana oli hienoja soolosuorituksia. Niihin
yleisökin hurmaantui. Se nousi osoittamaan suosiotaan ajoittain jopa ylös
nousten. Täpötäysi sali nautti kuulemastaan. Vaikka yllä hieman moitinkin
kuoron teknistä tasoa, niin kokonaisuudessaan salin ilmapiiri itsessään oli
minulle aivan upea musiikillinen elämys.
Konsertin ehkä erikoisin esitys oli sävelmä, jonka sanat
ovat tuttuja myös venäjää taitamattomalle. Se on Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Odotin sitä uteliaana
ja onneksi se oli ohjelmistossa. Tuollainen hyvin nopeatempoinen laulu on
aikamoinen haaste lauluryhmälle, jossa on mukana jo iäkkäitäkin laulajia. Siinä
tulee nimittäin laulajille kiire eivätkä kaikki välttämättä pysy mukana. Näiden
laulajien tekninen taitavuus riitti kuitenkin mainiosti. Se oli hauska
vakavampien laulujen väliin sijoitettu ilonpilkahdus.
Konsertin alussa eräs kuoron jäsen piti yleisölle
tervehdyssanat ja totesi samalla olevansa iloinen, että kuoro voi esittää konserttinsa
Filharmonian pienessä salissa. Hänen mukaansa se on akustiikaltaan Pietarin
paras konserttisali. Tuo no muuten merkillepantava toteamus. Olin siellä nyt ensi kertaa ja voin vahvistaa
salin hienon akustiikan. Sitä samaa kyllä kehui myös salin lippukassan vanha
rouva, kun hieman kyselin häneltä ennakkoon salista.
Viimeisenä esitetty toinen ylimääräinen laulu sai minunkin
sydämen sykähtelemään ja lopussa lähes riemastumaan. Laulu tunnetaan Suomessa
nimellä ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” (venäjäksi ”Однозвучно гремит колокольчик”). Laulun herkässä
lopussa kontratenori alkoi hehkuttaa korkeuksissaan mutta vieressä nuori
tenoriääni yltyi nousemaan vielä ylemmäksi, mikä yllätti herkkyydessään sekä
minut että venäläisyleisön. Sai siinä sitten iloinen ujonoloinen nuori tenori
hieman hehkutella raikuvien suosionosoitusten paisteessa. Kuorossa on
upeaäänisiä laulajia, vaikkei mielestäni yhteissointi aina toiminutkaan. Mutta
ne heikkoudet voi unohtaa. Kun päätös oli niin upea, niin se pelasti koko
konsertin. Olisittepa nähneet yleisön konsertin jälkeen. Ei siellä happamia
ilmeitä näkynyt, vaikka vaatenaulakkojen äärellä ihmisruuhkassa osa taisikin
hieman kärsimättömänä jonottaa päällysvaatteitaan.
Konsertin jälkeen minä kävelin rauhassa Nevski prospektia
pitkin kohti hotelliani. Hieman kuitenkin pitkä päivä alkoi hiukoa ja poikkesin
eräässä kansainvälisen ketjun pikaravintolassa kevyellä iltapalalla. Hotellini
oli pieni ja yksinkertainen mutta toisaalta siinä on oma kiva tunnelmansa. Hissi
siitä puuttui ja nousin portaita sen ylimpään eli kolmanteen kerrokseen.
Päästessäni ylös portaikko oli täynnä pieniä tyttöjä ja poikia. Samaan
kerrokseen oli majoittunut jostain päin Venäjää saapunut urheilijaryhmä,
nähtävästi uimareita. Heillä oli meneillään valmistautumispalaveri seuraavan
päivän kilpailuja varten. He olivat aivan nuoria, ehkä 9-12-vuotiaita. Sinä
hetkeltä he olivat keskittyneet kuuntelemaan johtajaansa ja tuskin huomasivat
minua, kun puikkelehdin heidän välistään. Reippaita he olivat ja seuraavana aamuna
aamupalalla tuntuivat myös sympaattisilta. He kiittivät jopa tarjoilijaa
ruokailunsa päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti