Krastev, Ivan: After
Europe
University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.
Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut
kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin
Liberaalien strategioiden keskuksen (the
Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen
kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä.
Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee
Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.
Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta
odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa
ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi
pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn
ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia
kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.
Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että
tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena
on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden
itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen
bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin.
Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta.
Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan
entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.
Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan
integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman
maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman
maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman
kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on
karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta
jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa
muttei taida uskoa siihen itsekään.
Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se
tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa
selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt
tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan
tuhoutua. Maassa on kurjassa asemassa
oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt.
He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä
mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä
olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista.
Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija,
joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin
vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen
liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat”
luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan
määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä
piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen
polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan
populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys, vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin
kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla
internationalisteihin ja nativisteihin.
Krastevin mielestä olennaista populismille on sen
vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan. Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin
näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä
ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta. Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia,
ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten”
puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä
yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten
poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.
Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen.
Ainakin joissakin suhteessa hän tuntuu
kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy
sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä
toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen. Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat
moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset
vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin
tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova
joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä
tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti
syvempää integraatiota edistävää agendaa.
Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne
paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut
oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että
Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi
Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen. Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin
yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien
instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin
käyttämiä toimintatapoja.
Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa
lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi
käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä.
Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan
kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä
muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin
maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin
ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten
kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin.
Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys
näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot
nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.
Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan
ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu.
Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.
Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”.
Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen
tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin
tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.
Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun
viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä
käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth
romaanissaan The Radetzky March.
Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan,
että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi
tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen
omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja
vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle
keskustelun olennaisen sisällön. He
olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.
Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin
romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun
päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia
kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen. Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä - kansojen itsemääräämisoikeutta - oli
rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana
keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla.
Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten
puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta
osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?
Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan
havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta
ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä
tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma
keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa.
Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä
vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.
Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin,
jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.
Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien
toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa
poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua.
Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan
vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation
suosiota. Periaatteena on se, että
annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla
ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla
kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa
eteenpäin.
Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa
vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa
tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta
oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa
kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa
saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen
eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa
näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada
suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa
kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla
toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät
he mene liian pitkälle.
EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.
Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.
Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.
We the Europeans
Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia. Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia
Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene
välittämään sen kaikkia nyansseja. Itä-
ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä.
Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat.
Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.
Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita
pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden
kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa
on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon
vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon
kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on
kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin
leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös
ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.
Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on
suomennettu nimellä Oikukas kuolema. Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on
niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa,
että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia
lähestymistapoja. Lopulta tilanne etenee
siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita
kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa
on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa
elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä
on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta)
muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on
tarina unelmasta, josta tulee painajainen.
Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat
toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen
vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan
odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että
suunta on väärä.
Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi
ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun
suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat
vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista
sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin
mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin
omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on
kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin.
Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan
poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.
Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation
vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja
arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee
hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen
maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee
kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei
kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot
etäällä turistikohteista.
…
Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut
ja maailma oli valmis. Näin rohkeita
päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus
piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan. Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden
suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.
Fukuyama
tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti
teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki
inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian
kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin
demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan
päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.
Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin
harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy
suvaitsevaisempaan suuntaan.
Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa
taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin
arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs
kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.
Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa
ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali
sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa
tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.
Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti
muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu
identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta,
että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava
uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi
suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi
”poliittisesta korrektiudesta”.
Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista
tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun
Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin
Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti
piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun.
Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä
suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.
Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan
maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan. Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun
he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina
seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut
tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut
perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.
Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat
kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat
olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä
näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.
Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen.
Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen
edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten
siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten
lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä
tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua
Eurooppaan.
Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin
kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean
elintason. Se on saanut heidät
liikkeelle.
Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin
romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu
on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.
Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä
oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei
kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.
Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka.
Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan
Islamin kanssa. Se kertoo Euroopasta,
jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan
vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi
tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.
Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj
Žižek. Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan
vasemmiston kriisiin.
Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen
kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla
olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen
käsittelyyn.
Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:
1.
Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.
2.
Viha: Miksi juuri minä!
3.
Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun
lapseni valmistuvat!
4.
Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin
itseäni.
5.
Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on
aika valmistautua poislähtöön.
Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:
1.
Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään
tapahtunut.
2.
Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme,
muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on
pysäytettävä!
3.
OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien
perustamista heidän omiin maihinsa.
4.
Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa
Europastan!
Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole
maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä.
Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö
näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin
supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta,
jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin.
Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan
Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat
puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös
EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen
laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä toivona Euroopalle ja he toimivatkin asiansa puolesta.
Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta
vastaan”. Se kertoo 90-luvulla
syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan
unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta.
Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki
käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin
sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa,
kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana
patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan
tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen
paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.
Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta
vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen
kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus
kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen
teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee
teknologinen dystopia.
…
Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan
pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva
Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä
kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi
mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona
integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo
kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on
mahdotonta kesken jääneen koulun takia.
Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia
historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja
siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä
pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet
kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille,
mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat
vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle
suojaa.
Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin
suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma
uhaksi omalle etniselle identiteetille.
Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen
säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon
ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen
ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta
kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.
Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen
vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat
historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös
yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.
Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa
kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin
luomiselle.
Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea
ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan. Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla
olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta
on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus
puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan
islamisaatiosta. Toiseksi (2) Keski- ja
Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä
määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on
oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti
uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden
asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen
väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa
hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja
Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9
miljoonaan.
Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu.
Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on
tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi
tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.
Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja
ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi
heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon
ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä
siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä. Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi
vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia.
Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös
mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan
pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin
eivät bulgarialaiset helpolla taivu.
Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja
Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on
ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset
ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden
eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet
nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista.
Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä
on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat
syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä
seuranneista etnisistä puhdistuksista.
Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä
nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi
Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta
käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta. Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin
harmoninen tunnelma Caspar David
Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset
ekspressionistiset työt. Friedrich oli
saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia
luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita.
Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen
ilmapiiri.
 |
| Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa |
Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien
eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia,
ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti
homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98
prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi
paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.
Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu
ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen
merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee
puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin
heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan
puolestaan toimineet päinvastoin. Ne yhdistävät
ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa
valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia,
mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus
kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.
Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.
 |
| Oskar Kokoschka Omakuva |
 |
| Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä |
Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat
Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne.
Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul
Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on
hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä
vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden
samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän
lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että
maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa
vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan
reagointiin.
Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä
siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön
suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa
kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä
suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan
mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui
kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen
serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat
jäämässä lännessä varjoon.
Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin
lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi
on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu.
Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä
tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin.
…
They the People
Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin
esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn
tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on
mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n
mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo
kolme paradoksia.
Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi
Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti vastustaa riippumattomia instituutioita kuten
oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?
Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi
Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa
ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut
populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?
Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi
Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä
Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin
meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?
KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)
Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi
vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää
tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden
toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.
Kun postkommunistiset Itä-Euroopan
maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa
kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa
demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille
kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle
terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli
keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin
petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa
ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa
suunnan.
Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä
puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on
Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa
sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat
toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat
varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja,
joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista
perinteistä.
Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja
Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu
kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin
riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja
kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.
Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön
oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat
instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja
kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen.
Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia.
Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.
Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien
hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev
toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita.
Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat
rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan
asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi
läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut
toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.
LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)
Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei
ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n
tulevaisuudesta vaikeutuu.
Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei
voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen
voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos
pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä
tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.
Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset
liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa
kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille
Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan
luontevammin nuorille toimijoille. Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä,
mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta
liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja
anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.
BRÜSSELIN PARADOKSI (3)
Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia.
Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen
perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset
mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu
esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka,
kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa
arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään
mittaamaan objektiivisesti.
Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun
vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon
epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa
keneltäkään solidaarisuutta.
Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli
”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan
talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon.
EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta
meritokraattista eliittiä.
”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat
minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”,
katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia
eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut
vaarallista urheilua.”
Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla
politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö,
joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan
hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain
oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.
Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä,
ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin
mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)
ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen
yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta,
sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.
Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se
kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa
katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä.
Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman
kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa
suomalaisuuteen ei löydy. Hän elää
globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle
nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.
Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun
tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on
siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään
itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden
luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne
rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.
Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan
englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä
velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon
juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies
haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta
uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää
perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole
pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen
jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.
Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan
osallistumisen velvollisuudeksi. Siinä
pidettiin yllä suvun kunniaa. Krastev
toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin
työväenluokasta.
Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole
opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa.
Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin
terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He
ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.
Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on
kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai
edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä.
Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.
Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on
populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin,
uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä
meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät
yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä
ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa. Populistit eivät lupaa äänestäjilleen
kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.
Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille
kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein
informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.
 |
| Kirjan takakansi |
Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti