Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.

Euroopan jälkeen (Ivan Krastev)

Krastev, Ivan: After Europe

University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.

Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin Liberaalien strategioiden keskuksen (the Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä. Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.

Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.

Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin. Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta. Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.

Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa muttei taida uskoa siihen itsekään.

Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan tuhoutua.  Maassa on kurjassa asemassa oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt. He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista. 

Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija, joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat” luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys,  vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla internationalisteihin ja nativisteihin.

Krastevin mielestä olennaista populismille on sen vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan.  Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta.  Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia, ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten” puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.

Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen. Ainakin joissakin suhteessa  hän tuntuu kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen.  Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti syvempää integraatiota edistävää agendaa.

Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen.  Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin käyttämiä toimintatapoja.

Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä. Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin. Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.

Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu. Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.

Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”. Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.

Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth romaanissaan The Radetzky March. Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan, että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle keskustelun olennaisen sisällön.  He olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.

Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen.  Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä -  kansojen itsemääräämisoikeutta - oli rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla. Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?  

Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan  yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus  ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa. Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.

Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin, jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.

Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua. Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation suosiota.  Periaatteena on se, että annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa eteenpäin.

Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät he mene liian pitkälle.

EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.

Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.

Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.

We the Europeans

Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia.  Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene välittämään sen kaikkia nyansseja.  Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä. Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat. Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.

Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.

Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on suomennettu nimellä Oikukas kuolema.  Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa, että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia lähestymistapoja.  Lopulta tilanne etenee siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta) muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on tarina unelmasta, josta tulee painajainen.

Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että suunta on väärä.

Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin. Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.

Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot etäällä turistikohteista.

…

Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut ja maailma oli valmis.  Näin rohkeita päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan.  Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.

Liitän tähän lainauksen Wikipediasta:

Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.

Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.

Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta, että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi ”poliittisesta korrektiudesta”.

Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun. Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.

Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan.  Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.

Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.

Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua Eurooppaan.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean elintason.  Se on saanut heidät liikkeelle.

Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.  Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.

Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka. Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan Islamin kanssa.  Se kertoo Euroopasta, jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.

Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj Žižek.  Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan vasemmiston kriisiin.  

Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen käsittelyyn.

Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:

1.       Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.

2.       Viha: Miksi juuri minä!

3.       Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun lapseni valmistuvat!

4.       Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin itseäni.

5.       Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on aika valmistautua poislähtöön.

Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:

1.       Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

2.       Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme, muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on pysäytettävä!

3.       OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien perustamista heidän omiin maihinsa.

4.       Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa Europastan!

Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä. Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta, jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin. 

Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä  toivona Euroopalle  ja he toimivatkin asiansa puolesta.

Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta vastaan”.  Se kertoo 90-luvulla syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta. Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa, kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.

Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee teknologinen dystopia. 

…

Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on mahdotonta kesken jääneen koulun takia.

Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille, mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle suojaa.

Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma uhaksi omalle etniselle identiteetille.  

Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.

Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.

Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin luomiselle.

Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan.   Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan islamisaatiosta.  Toiseksi (2) Keski- ja Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9 miljoonaan. 

Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu. Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.

Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä.  Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia. Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin eivät bulgarialaiset helpolla taivu.

Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista. Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä seuranneista etnisistä puhdistuksista.

Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta.  Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin harmoninen tunnelma Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset ekspressionistiset työt.  Friedrich oli saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita. Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen ilmapiiri.

Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa

Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia, ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98 prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.

Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan puolestaan toimineet päinvastoin.  Ne yhdistävät ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia, mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.

Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.

Oskar Kokoschka Omakuva

Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä

Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne. Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan reagointiin. 

Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat jäämässä lännessä varjoon.

Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu. Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin. 

…

They the People

Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo kolme paradoksia.

Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi

Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti  vastustaa riippumattomia instituutioita kuten oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?

Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi

Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?

Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi

Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?

KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)

Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.

Kun postkommunistiset Itä-Euroopan maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa suunnan.

Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja, joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista perinteistä.

Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.

Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen. Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia. Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.

Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita. Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.

LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)

Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n tulevaisuudesta vaikeutuu.  

Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.

Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan luontevammin nuorille toimijoille.   Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä, mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.

BRÜSSELIN PARADOKSI (3)

Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia. Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka, kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään mittaamaan objektiivisesti.

Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa keneltäkään solidaarisuutta.

Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli ”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon. EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta meritokraattista eliittiä.  

”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”, katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut vaarallista urheilua.”

Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö, joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.

Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä, ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)  ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta, sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.

Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä. Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa suomalaisuuteen ei löydy.   Hän elää globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.

Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.

Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.

Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan osallistumisen velvollisuudeksi.  Siinä pidettiin yllä suvun kunniaa.  Krastev toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin työväenluokasta.

Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa. Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.

Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä. Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.

Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin, uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa.  Populistit eivät lupaa äänestäjilleen kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.

Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.

Kirjan takakansi

Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.

Olisiko Dostojevski ilmiantanut terroristin?

Olen tämän jutun oikeastaan vain poiminut edellisestä kirjoituksestani.

Sen mukaan Dostojevski kauhistelee yleistä mielipidettä ja leimautumista, ettei edes uskaltaisi ilmiantaa terroristia. Tuon ajan mielipidejohtajina olivat länsimieliset liberaalit, jotka samalla olivat ajautuneet eräänlaisiksi terrorismin ”äänettömiksi yhtiömiehiksi”. Ja itse asiassa länteenhän – tarkemmin sanoen Ranskan suureen vallankumoukseen – taitaa terrorismin perinne Venäjällä johtaa. Eli viikonlopun tapahtumiin viitaten ympäri käydään, yhteen tullaan.   

Toki on todettava sekin, että varsinaisena muistelijana tässä oleva Aleksei Suvorin oli tuossa vaiheessa jo kääntynyt konservatiivisempaan suuntaan: https://en.wikipedia.org/wiki/Aleksey_Suvorin. (Tuo wiki-artikkeli paljastaa, että siihen oli myös ns. henkilökohtaisia syitä.)

Olen parantanut alkuperäisen tekstini kieliasua. Huomasin hätiköineeni viimeistelyssä. Pitänee katsoa, josko sieltä löytyy muutakin korjattavaa.

...

Tässä lainaus Juri Trifonovin esseestä vuodelta 1980. Hän on lainannut Aleksei Suvorinin päiväkirjamerkintöjä.

A.S. Suvorin on muistellut erästä keskusteluaan Fjodor Dostojevskin kanssa:

”Kuvitelkaapa, Aleksei Sergejevitš, että me seisomme Datsiaron liikkeen (http://oldmos.ru/old/photo/view/70778) näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin ja vilkuilee sen vuoksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen henkilö, joka sanoo: ’Pian Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’ (eli helvetinkone, aikapommi; Trifonovin tarkennus). Me kuulemme tämän.  Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko yhteyttä poliisiin, menemmekö puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri onkin kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulusteluun, kenties ehdotettaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa sormella rikollisia. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se normaalia? Meillä kaikki on epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”


(Tekstiin tehty korjauksia ja lisäyksiä 17.11.2015)

VENÄJÄ JA UKRAINAN KRIISI. NÄKÖKULMA VENÄJÄLTÄ.

Vladimir Pozner on venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa, jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia, joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on täällä: http://vladimirpozner.ru/.

 Nykyisinkin hänellä on Venäjän TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211 . Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.

Fjodor Lukjanovilla on filologin koulutus, minkä vuoksi hän  hän puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut  Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana. Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja, sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä sovussa.  Lukjanovin mukaan Venäjällä tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.

Pozner nostaa esille kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta. Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta  viime aikoina on jälleen notkahdettu alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen 90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi suurvallaksi.

Siirrytään ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.

Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin. Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.

Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä, mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet ymmärtävät…  että kyse ei ole Ukrainasta, eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä talossa.”

Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa Ukrainaan.

Venäjän periaatteena on Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot. Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.

Poznerin mukaan Länsi on nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät molemmat osapuolet.

Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi.  Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.

Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:

”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13 neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan puuttunut.”

Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”

Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”

Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta. Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin vastuulle.

Pozner käyttää Janukovichista ranskankielistä ilmausta le coup de grace.

Lukjanov lisää:

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu…  Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.

Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Pozner: ”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat USA:n intressit ja motiivit?”

Samalla Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä ukrainalaisia.”

Lukjanov kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:

”Venäjän presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista.  NATOn ei pitäisi siihen puuttua. .. Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa. Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”

Lukjanov toteaa, että silloin kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa ”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.

 ”Obaman tärkein agenda on sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne.  Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja on vielä tämäkin tapaus.”

Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään, että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.

Silloin Euraasiaan muodostuu valtio, joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.

Pozner: ”Liittyykö siihen jotain strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”

Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia. Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi – jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä. Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”

Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”

Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan, että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole totta).

Pozner: ”Onko sitten sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena veljeskansana’?”

Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista. Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä tehtäessä niillä ei ole merkitystä.

Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja Donetskin venäjänkielistä väestöä?”

Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”

Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”

Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna 1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi, sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”

Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä – että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta Euroopan kanssa voisi olla kyse?”

Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili- ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei onnistunut eri syistä.”

Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.

”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania. Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta, etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole imperiumi… ”

Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään. Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.

Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.

Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta?  Se olisi hyvin raskas isku Venäjän taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.

Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin. Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?

Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä, että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla.  He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi. Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”

Fjodor Lukjanov

Vladimir Pozner