Onko tulevaisuus Aasian? (”The Future is Asian”)

Parag Khanna. The Future is Asian. Global Order in the Twenty-first Century. Weidenfeld & Nicolson 2019, 433 p.

Kirjoitan nyt Aasiasta ja maailmamme 21. vuosisadasta. Akuutit kriisit jätetään taustalle. Tai on ehkä parempi sanoa, että ne ovat ruohonjuuressa ja suunta on niiden ylitse. Intialaistaustainen Parag Khanna on kirjoittanut kirjan, jonka mukaan vuosisadallamme maapallon hegemonia on siirtymässä Aasiaan. Kirjoittajan näkemyksestä huokuu kehitysoptimismi mutta ei hän ongelmia kiellä. Kirjoituksen pääpaino on Aasian valtioiden taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä sekä Aasian valtioiden keskinäisessä yhteistyössä. Aasiaan tutustutaan laajassa mitassa, mitään erityistä painopistettä ei ole. Aasialaisuuden käsite on pinnalla, vaikka tuskin hänen mukaansa Aasiassa asuvat mieltävät itsensä erityisesti aasialaisiksi. He ovat ensisijaisesti oman synnyinmaansa tai asuinmaansa edustajia. 

Khanna lähtee liikkeelle syvältä menneisyydestä löytäen perusteet uudelle kehityslinjalle. Erikseen käsitellään myös aasialaisuutta ja aasialaisväestön levinneisyyttä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myös Afrikka saa oman lukunsa ja siellä nimenomaan Kiinan toiminta infran rakentajana nostetaan esille.

Teoksesta nousee pinnalle monella tapaa Kiina ja sen harjoittama perustavanlaatuinen rakennustyö. Kiina on hankkinut kiinnityksen eri puolille Aasiaa. Se kertoo juuri logistiikan luomista mahdollisuuksista kansainväliselle yhteistyölle ja teollisuuden kasvusta.

Aasia on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun minulla oli mahdollisuus tutustua paremmin Kiinaan ja kiinalaisiin. Sen myötä olen ollut kiinnostunut Aasiasta laajemminkin, vaikka en ole muualla kuin Kiinassa matkustellutkaan. Khanna haluaa kirjansa alussa vakuuttaa, että hänen Aasiansa on paljon laajempi kuin pelkkä Kiina. Ja niin todella onkin. Kiina on vain yksi tekijä, toki tärkeä. Aasia ulottuu Turkin länsiosasta Anatoliasta Tyynelle merelle, Siperiasta Australiaan. On mielenkiintoista, että Australiakin nähdään sen osana. Tekijän mukaan Australia on todellakin löytänyt viime vuosikymmeninä Aasian ja haluaa integroitua osaksi sen talousaluetta ja myös hyödyntää Aasiasta ja sen väestöstä nousevia voimavaroja. Esimerkiksi suhteet ASEAN:iin eli Kaakkois-Aasian kaupalliseen yhteistyöelimeen ovat tiivistymässä.  Ja Venäjä – kuten Khanna kuvaa - on Australian ohella toinen esimerkki ”valkoisesta Aasiasta”. On nähtävissä, että Venäjän Aasian puoleinen osa on ryhtynyt viime vuosina luomaan omaa aasialaista identiteettiä.

Khanna kuitenkin korostaa, että hänen visiossaan Eurooppa eikä Amerikka menetä merkitystään. Hän näkee maailman kuin maalauksena, johon Aasia tuo uuden kerroksen lisää. Eurooppa ja USA ovat tuoneet Aasian menneisyydelle ja kasvulle oman arvokkaan panoksensa.

Aasia ulottuu Välimereltä ja Punaiselta mereltä Tyynelle valtamerelle, Ja siihen väliin mahtuu kirjan mukaan 53 valtiota ja lähes 5 miljardia ihmistä, joista tosiaan vain 1,5 miljardia on kiinalaisia. Ja kun kirjan kannessakin annetaan viite, että olemme siirtymässä Aasian vuosisataan, niin voi kysyä, milloin tuo Aasian vuosisata alkaa. Siihen Parag Khanna antaa vastauksen. Se alkaa silloin, kun Aasialle kirkastuu, että se on kokonaisuudessaan suurempi kuin vain sen monien osien summa. Tuo prosessi on nyt meneillään.

Aasia on moninaisuudessaan hyvin kirjava alue. Sen eri osat tuntuvat vahvistavan toisiaan. Kunkin alueen erityispiirteet pääsevät oikeuksiinsa. Kiinassa on maapallon väkirikkaimpia ja pinta-alaltaan suurimpia maita. Toisaalta siellä on maapallon pienimpiä maita. Siellä on toisaalta äärimmäistä köyhyyttä, mutta siellä on myös maailman terveimmiksi katsottavia maita (Qatar, Singapore).

Tuo kirjavuus näkyy myös väestöpohjassa. Kiinalaiset ja japanilaiset ovat vain yksi osa Aasiaa. Lisäksi on olemassa ”valkoinen Aasia”, jolla viitataan Venäjään ja Australiaan. Lisäksi on edellisistä poikkeava Lähi-Idän väestö. 

Aasialaisuutta kuvatessaan Khanna käyttää ilmausta kosmopoliittisuus. Siitä esimerkki löytyy Kiinassa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella toimineen Tang-dynastian hallitsemassa yhteiskunnassa. Kiinasta puheen ollen Khannan mukaan Kiinan päämies Xi Jinping on käyttänyt omasta maastaan ilmaisua ”harmoninen maailma”. Tuohon harmoniaan sisältyy yhtäältä Tang-dynastian kosmopoliittisuus ja vuosina 1368–1644 Kiinaa hallinneelle Ming-dynastialle ominainen ekspansionismi, laajenemishalu. Khannan mukaan Kiina haluaa liittää laajenemispyrkimyksiinsä kosmopoliittisuuden. Ja koska kyseessä on harmonia, niin myös laajenemishakuisuus on rauhanomaista.  Sitä voisi kai verrata Kiinan Ming-dynastian aikaisiin pyrkimyksiin suureksi merivallaksi, mikä oli massiivista mutta rauhanomaista merenkulkua. Noita tutkimusmatkoja johti maineikas eunukkimerenkävijä He Zheng. Hän oli taustaltaan muslimi mutta menetti jo lapsena sukukalleutensa. Hän ei kuitenkaan edustanut Kiinan valtauskontoja.  Yllä olevalla tavalla kirjan tekijä löytää Aasian historiasta juonteita nykyaikaan.

….

Kirjassa viitataan toki ajankohtaisiin ongelmiin, mutta jos mainitaankin, niin niihin ei juututa. Parag Khanna katsoo kehitysoptimismissaan eteenpäin. Kestävän kehityksen rakennustyö etenee uusien innovaatioiden tukemana. Yhteiskunta tasapainottelee ongelmiensa parissa. Suotuisa kehitys luo tasapainoa. Siihen on uskottava.

Suomenkielistä aiheen käsittelyä en ole juurikaan seurannut. Tuoreena muistissa on eräs radio-ohjelma, jonka otsikkona on ”Maailma lännen hegemonian jälkeen”. Siinäkin on juututtu aikamme poliittisiin kriiseihin ja niiden ratkaisuihin. Liikutaan siis eri sfääreissä.

Itse hankin kirjan vain tutustuakseni uusiin näkökulmiin. Khannan käsittelytapa on raikasta ja puoleensavetävää. Paria TV-keskustelua seurasin youtubessa. Miehen tyyli veti kyllä puoleensa, vaikken ihan avoimesti häntä hehkuttaisikaan. Nyt kirjan luettuani luulen, että alan seurata Aasian tapahtumia uusin silmin. Kiinnostus eri puolille Aasiaa on huomattavasti lisääntynyt. Mainitsen tässä Kaakkois-Aasian, Singaporen ja tietysti Keski-Aasiaa laajalti koskevan uuden Silkkitie-hankkeen. Enkä toki unohda myöskään Lähi-itää. Mutta Khanna käsittelee kattavasti myös Aasian historiaa lähtien liikkeelle muinaisuudesta. Ne antavat kehitykselle arvokasta pohjaa.

…

Kirja alkaa lainauksesta Napoleonin kuulusta Kiinaa koskevasta lausahduksesta: ”Antakaa sen nukkua, sillä herättyään se järisyttää maailmaa.” Alusta puuttuu kuitenkin hieman. Napoleon on kai todennut, että ”Kiina on nukkuva leijona, antakaa sen nukkua…” Napoleon näki Kiinan vaarallisuuden aikana, jolloin maa oli sukeltamassa taantumaan ja siitä oli tulossa 1800-luvulla eurooppalaisen kolonialistisen hyökkäyksen kohde.

Euroopan suhteissa Aasiaan taustalla omat rajoitteensa tuo sen kolonialistinen menneisyys. Ylimielisyydestä on ollut vaikea päästä eroon ja valitettavasti Aasian historiaakin katsotaan helposti tuon menneisyyden kautta. Khanna kuitenkin toteaa, että Eurooppa on antanut paljon Aasian kehitykselle. Euroopan kansallisvaltioiden kehitys ja sieltä noussut parlamentaarinen demokratia on antanut myös aasialaisille mallia niiden taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Valistuksen aika on ollut herätteenä myös Aasiassa.  Myös USA on tuonut Aasiaan paljon myönteistä, siis muutakin kuin raakaa ylimielistä valtapolitiikkaa, lähtien Yhdistyneiden kansakuntien toiminnasta. Ja läntisen maailman esimerkistä Aasian maissa monet hallitusten politiikasta riippumattomat kansalaisjärjestöt ovat rohjenneet ilmaista oman kantansa yksinvaltaan ja nousseet puolustamaan asukkaiden demokraattisia oikeuksia. Se on luonut kansalaisiin kehitysoptimismia. Ja kun nykyisin kovasti on pinnalla äärimuslimien toiminta ja väkivallan uhka, niin Khanna tuo esille myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa islaminuskoiset ovat kyennyt rakentavaan yhteistyöhön muiden Aasian valtauskontojen edustajien kanssa. Erimerkiksi parlamentaarisin keinoin on kyetty tekemään yhteistyössä tärkeitä sosiaalisia uudistuksia köyhyyden poistamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi.  

Parag Khanna korostaa, että aasialainen markkinatalous poikkeaa eurooppalaisesta liberalismista. Aasialainen toimintatapa on lähinnä neomerkantilismia, mikä merkitsee valtion ja sen alaisten organisaatioiden keskeistä roolia taloudenpidossa ja liike-elämässä. Se vaatii ulkomaisilta yrityksiltä mukautumista. Tuon järjestelmän rasitteena on byrokraattisuus, mikä myös on ulkomaisille toimijoille haaste.

Khanna itse on asunut Singaporessa ja sen kehitystä ja tilannetta hän näyttääkin tuntevan hyvin. Khanna luo Singaporesta kattavaa analyysia korostaen maan erityislaatuisuutta. Valtion meritokraattista teknokratiaa hän arvostaa, mutta varoittaa samalla sitä vajoamasta liian etäälle maan asukkaista. Elitismi on noussut pintaan ja se on haitannut demokraattista kehitystä.

Singaporelainen parlamentaarinen demokratia poikkeaa toiminnassaan sellaisesta parlamentista, johon on yleensä totuttu. Sen taustalla on brittiläinen perintö ja yhden puolueen valta-asema. Khannan mukaan siinä on mukana palanen ns. Oxfordin unionia. Sillä on siis enemmän konsultoiva rooli. Se ei siis ole pelkästään sellainen elin, jonka kautta kansa voi rangaista valtaapitäviä äänestämällä seuraavissa vaaleissa oppositiota. Tähän olisi mielenkiitoista tutustua tarkemmin.

Singaporen esimerkistä Khanna alkaa pohtia meritokraattista järjestelmää viitaten kanadalaiseen politiikan tutkijaan Daniel Belliin. Mielestäni on kiintoisaa lukea tällaisista näkemyksistä, joissa myös korruption vaaroja yritetään ehkäistä. Yritän sitä hahmottaa, vaikka asia on minulle vieras ja taidan mennä pahasti metsään.

Aikoinaan Deng Xiaoping lähti uudistamaan Kiinan taloutta ottaen Khannan mukaan esimerkkiä Singaporen taloudellisesta noususta. Sieltä saadusta mallista Kiina lähti kokeilujen tielle. Belliin viitaten Khanna esittää näkemyksen myös Kiinan kehitykselle, jota Bell kutsuu ”vertikaaliksi demokraattiseksi meritokratiaksi”. Paikallistasolla toimitaan demokratian pohjalta, ylemmällä provinssi- tai maakunnallisella tasolla on mentävä kokeiluihin. Tuolloin tehdään investointeja ja tuetaan kokeilevaa teollisuutta, joka soveltuu alueen luonnonvaroihin ja pääomaan. Huipulla on vallalla meritokratia, käsittäen pitkän linjan toimia.  Se on eräänlaista ”myötähakuista meritokratiaa”. Siinä toiminta perustuu julkiseen tarpeeseen ja lisäksi virastoja palkitaan korruptiovapaasta toiminnasta. Tämän Khanna näkee yleisesti sopivana mallina.

…

Aasian historiaa tarkastellessaan tekijä lähtee liikkeelle lounaisesta Aasiasta ja siellä 15 000 vuotta sitten vallinneesta Natufin kulttuurista. Kyse on Levantin alueesta Lähi-idässä Mesopotamian ja Vähä-Aasian välissä. Kirjoittaja viittaa arkeologisiin kaivauksiin, jotka avaavat elämää Tigris- ja  Eufrat -jokien laaksossa mainiten erityisesti sumerikulttuurin keskukset. Samassa yhteydessä tekijä toteaa, että esihistoriallinen kulttuuri kukoisti samanaikaisesti myös Itä-Aasiassa. Maanviljelys levisi Kaakkois-Aasiaan noin 6000 vuotta eaa, Japaniin ja Kiinaan hieman myöhemmin. Pronssikaudelle tultaessa kulttuuri levisi laajemmalle.

Nykyisen Pakistanin alueella sijaitsevassa Indus-virran laaksossa sijaitsivat mm. suuret keskukset  Harappa ja Mohenjo-Daro. Siellä oltiin kehityksessä pitkällä. Tiet olivat leveitä ja maanviljelykselle hyvät edellytykset. Palvonnan kohteena oli Shakti-jumalatar. Samassa yhteydessä mainitaan arjalaiset, jotka saapuivat Keski-Aasiasta noin 1800 eaa. Indo-arjalainen kulttuuri laajeni etelään Gangesin tasangolle. Sen kulttuurin sanskriitinkieliset hymnit – maailman vanhimmat uskonnolliset tekstit – ovat jääneet elämään ja muodostivat hindulaisuuden perustan. Samanaikaisesti lännempänä Mesopotamiassa hallitsi Akkadin valtakunta, seemiläinen imperiumi. Sen jälkeen päästään jo foinikialaisiin, Egyptin vaikutuspiiriin ja Kaspianmeren seudulla vaikuttaneisiin skyytteihin.

Kiinan alkujuuret katsotaan olevan Yangtse-joen laaksossa. Siellä maanviljelys alkoi kehittyä itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Ensimmäinen Kiinan dynastia (Xia-dynastia) alkoi tarujen mukaan 2100 eaa.

Kušan-valtio oli puolestaan paimentolaiskansojen luoma valtakunta, joka vallitsi ajanlaskumme alkuvuosisatoine Intian niemimaalla ja osissa Keski-Aasiaa. Se kesti noin 400-luvulle asti.

Kiinan valtauskonnot ovat syntyneet paljon ennen kuin kristinusko ja islam olivat syntyneet. Vedalainen uskonto oli taustana hindulaisuudelle. Japanissa oli šintolaisuus, Persiassa zarathustralaisuus ja nykyisen Intian alueella Magadhassa buddhalaisuus. Ne levisivät kansan keskuudessa ja saivat omia painotuksia. Buddhalaisuus levisi Kiinaan ja sitten Japaniin.

Islam alkoi levitä 600-luvun puolivälissä. Kristinusko tuli samoihin aikoihin. Ne levisivät siis rinnan. Kristinusko ei saanut samaa asemaa kuin islam. Kiina oli varsin suvaitsevainen eri uskonnoille ja siellä sai Tang-dynastian aikaan (v. 618-907) islamin nousun rinnalla sijaa kristinuskon haara nimeltään nestoriolaisuus.

Kiinalaiset tottuivat islamiin lähemmin, kun mongolit valloittivat Kiinan 1200-luvulla, muslimien määrä kasvoi huomattavasti. Kapinoita eri uskontojen harjoittajien välillä oli mutta historian myötä kiinalaiset oppivat suhteellisen hyvin suvaitsemaan eriuskoisia. Toki on tunnustettava, että muslimit saivat tuta myös ajojahtia. Kun Ming-dynastia tuli valtaan, tehtiin muslimilapsista eunukkeja. Yllä mainittu merenkävijä He Zheng oli siitä esimerkki.

Buddhalaisuus on erottamaton osa Itä-Aasian uskonnollista ja kulttuurillista psyykettä. Kiinalaisessa filosofiassa vallalla olleet taolaisuus ja konfutselaisuus toimivat tavallaan sidoksena, jonka myötä opittiin ymmärtämään toista jopa silloin, kun keskinäiset suhteet olivat vihamieliset.

Suvaitsevaisesta asenteesta kertoo seuraava lainaus Khannan kirjasta. Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa julistettiin, että buddhalaisuus on aurinko, taolaisuus on kuu ja konfutselaisuus viisi planeettaa. Tuo kertoo paljon uskontojen harmoniasta.

Kun nestoriolaiset kristityt puhuivat yhdestä Jumalasta, Tang-hallitsija julisti: ”Tiellä on enemmän kuin yksi nimi”. Lähdettiin harmonisesta maailman ymmärtämisestä: ”Opit vaihtelevat eri maissa, niiden hyödyt saavuttavat koko ihmiskunnan.”

Venäjän historiaa harrastaneena muistan, että kun keskiajalla mongolit valloittivat Venäjän ja loivat Kultaisen Ordan, niin he sallivat venäläisten säilyttää oman ortodoksisen uskonsa. Samalla lailla myös varhaiset kalifaatit, mongolit, mogulit ja ottomaanit suhtautuivat omia imperiumeja luodessaan suvaitsevaisesti uskontoihin. Se toki taitaa pitää vain pääosin paikkansa. Tuo asenne kuitenkin poisti väestössä turhia pelkoja, mikä taas antoi uutta potkua laajenemiselle.

Islamissa oli toki vallalla ns. uskontovero. Toisin sanoen, kun otti vastaan islamin, vapautui tuosta verosta. Toisaalta mitään varsinaisia uskonvainoja ei ollut.

Myöhemmin 1500-luvulla nykyisen Intian alueella luotiin islamien hallitsema Suurmogulien valtakunta. Se oli vallassa 1800-luvulle asti, jolloin Intia joutui Englannin siirtomaaksi.  Maa oli muslimien vallassa, mutta myös valtauskontoa hindulaisuutta ymmärrettiin. Kolmas mogulihallitsija Akbar jopa julisti, että islamiin kääntyneet hindut voivat palata hindulaisuuteen takaisin ilman rangaistusta. Hän oli sen verran vahvasti innostunut paikallisista uskonnoista, että hän jopa yritti muotoilla synkreettistä oppia zarathustralaisuuden, islamin ja hindulaisuuden pohjalta.

…

Vuonna 751 Keski-Aasiassa käyty Talasin taistelu käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten historian tapahtuma saattaa olemassaolollaan vaikuttaa myös nykypäivän jännitteisiin. Vaikutus on toki epäsuora, mutta kai siitä on jotain jäänyt kansan alitajuiseen muistiin.

Mikä tuo Talasin taistelu sitten on? No, tämähän se. Taistelu käytiin Turkestanissa Talas-virran rannalla. Tästä linkistä löytyy siihen kuva. Khanna mainitsee tuon esimerkin Kiinan sopua rakentavasta toiminnasta.

Kiinaa hallitsi Tang-dynastia ja vastapuolena oli Abbasidien kalifaatti. Dynastia oli noussut valtaan vuonna 618 ja laajentunut vähitellen länteen. Abbasidit voittivat taistelun ja sen myötä sodan. Tang-dynastialle se merkitsi lopun alkua, vaikka dynastia oli vielä vallassa 900-luvun alkuun saakka. Abbasidit ottivat kiinalaisia sotavankeja, jotka auttoivat arabeja monella tapaa. Sotavankien joukossa oli myös henkilöitä, jotka osasivat valmistaa paperia. He opettivat taidon arabeille kalifaatin pääkaupungissa Bagdadissa. Sieltä paperi levisi myöhemmin länteen meidän eurooppalaisten iloksi.

Kiinalainen kulttuuri oli tuolloin ylivoimainen arabien omaan verrattuna. Abbasidit halusivat hyödyntää kiinalaisten taitoja. Islam jatkoi kyllä voittokulkuaan Keski-Aasiassa turkkilaisten kansojen keskuudessa mutta abbasideille sodasta suurin hyöty oli kiinalaisten kulttuurissa. Menetykset sodasta olivat heillekin  sen verran suuret, että he vetäytyivät jatkotaisteluista.

Palataan nykypäivään. Kiinassa samoilla seuduilla sijaitsevassa Xinjiangin maakunnassa valtakoneisto on jyrännyt raa’alla tavalla muslimienemmistöisen alueen kapinanpoikaset ja ajaa kapinoivat uiguurit uudelleenkoulutusleireille. Odottaisi, että ympärillä sijaitsevat muslimivaltiot tai ainakin siellä asustava äärisiipi nousisivat tukemaan uskonveljiään ja protestoisivat aktiivisesti kiinalaisten toimia.  Naapurimaissa, kuten Afganistanissa ja Pakistanissa, Kiina kuitenkin toimii kaikessa rauhassa yhteistyössä maiden hallitusten kanssa rakentaen infraa ja myötävaikuttaen maiden kehitykseen. Selitys tähän löytyy siitä, että Afganistan ja Pakistan ovat itse sekaisin omista kansalaissodistaan. Siellä ei ole halua eikä voimavaroja aloittaa painostustoimia Xinjiangin uiguurien puolesta. Yhteistyön säilyminen Kiinan kanssa katsotaan tulevaisuuden kannalta tärkeämmäksi. Kaiken lisäksi maissa ollaan helpottuneita Kiinan vahvenevasta hegemoniasta, sillä se saattaa estää USA:n liiallisen vaikutuksen. Kiinalla näyttäisi siis olevan tasapainottava rooli.

…

Kiinalla on projekteja monissa Aasian maissa, myös Lähi-idässä. Arabian kielen opiskelu on viime vuosina esimerkiksi Pekingin vieraiden kielten yliopistossa kasvanut eniten. Jordania on yksi merkittävä kohde

Turkki on mielenkiintoinen tapaus. Erdoganin valtaannousun myötä sen EU-jäsenyysneuvottelut ovat jäissä, mutta maa on kuitenkin Euroopan neuvoston ja Euroopan tulliunionin jäsen. Euroopan sijaan se on kääntänyt katseensa lujasti Keski-Aasiaan. Se onkin luonteva yhteistyön suunta, sillä Turkilla on kielellisiä ja kulttuurillisia yhteyksiä Turkestanin alueella pitkälle Mongoliaan asti.  Japani on yllättäen ollut Kiinan ohella maalle taloudellisena tukena

Keski-Aasiaa vahvistavassa uuden silkkitien hankkeessa on otteensa myös Turkilla ja Iranilla. Kaspianmeren rannikolla Azerbaidzanissa, Turkmenistanissa ja Kazakstanissa on muutama laaja suursatamahanke varmistamassa logistiikkaa myös lounaisen Aasian suuntaan. Turkki on kauttakulkumaana Kaspianmeren seudun energiaputkelle Välimerelle auttaen samalla Eurooppaa vapautumaan liiallisesta Venäjä-riippuvuudesta. Kiinan ohella myös Intialla ja varsinkin Japanilla on parantuneen infran ansiosta kauppa kehittynyt. Turkin kauppavaihto Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut vuosien 2007-20116 välillä 27 miljardiin dollariin asti. Turkilla on perinteinen voimavaransa myös vuodesta 1952 peräisin oleva jäsenyys NATO:ssa, joka on sen myötä saanut jalansijansa Aasian turvallisuuspolitiikassa.

Saudi-Arabia on arvaamaton mutta varsin vahva vaikuttaja. Saudeilla on myös suhteet Kiinaan ja maa on hankkinut Kiinasta mm. ohjusjärjestelmiä. Toki USA:lla on vanhastaan maassa vankka asema.

Saudi-Arabialla on parhaillaan meneillään laaja 500 miljardin dollarin rakennustyö. Kyseessä on Neomin kaupunkihanke maan luoteisosassa Kairon lähistöllä, mikä herätti minun kiinnostukseni. Siihen on pantu suuria toiveita teknologiakehityksen ja myös matkailun suhteen. Sen ensimmäisen vaiheen on määrä valmistua vuonna 2025. Kun katsoo kaupungin omia verkkosivuja, paikka tuntuu paratiisilta. Jos tuollaista rakentaa, ei voi olla pahat mielessä.

…

Monia maita voisi vielä käsitellä. Intia jää nyt valitettavasti liian vähälle. Sen Kiina-suhteet eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Intia ei katso suopeasti Kiinan tiivistyneitä suhteita Pakistaniin, kuin myös Afganistaniin ja Iraniin.  mutta suhteiden parantamiseksi Kiina on tehnyt sille myönnytyksiä.  Intia on halunnut todistella Kiinalle omaa taloudellista ja sotilaallista voimaansa. Nyt sinnekin on ovet avattu. Ja aivan kuin lohdutuksena Kiina on toivottanut Intian tervetulleeksi Shanghaissa toimivaan SCO-yhteistyöjärjestöön.

Myös Israelista voi todeta muutaman sanan. Myös se on aktivoitunut viime vuosina. On luotu suhteet paitsi Kiinaan myös Intiaan. Esimerkiksi vuonna 2012 Intian pääministeri vieraili ensi kerran Israelissa.

Australian olen jo yllä maininnut.  Australia on oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan Aasian merkityksen. Matkailu Aasian maista on vilkastunut ja Australia Open -tenniskisa on saanut piristettä, kun sitä on ruvettu markkinoimaan Aasian maihin. Australia on aloittanut yhteistyön ASEANin eli Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön kanssa. Ja sen tavoitteena on luoda yhtenäinen markkina-alue ja kasvuodotukset ovat huomattavat.

…

Tarkastelen seuraavaksi lähemmin Japania ja sen suhteita naapurimaihin. Sitä ennen totean, että Japani vahvana talousmaana on tärkeä vastapaino Kiinan vahvistuneelle hegemonialle. Se tuo tasapainoa pientenkin maiden kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi kun Kaakkois-Aasiassa olevassa Laosissa Kiina on ottanut yhä vahvemman otteen, niin Japani on omilla pääomillaan vaikuttamassa, ettei Kiina ota köyhää maata täysin omaan hallintaansa.

Kiinalla ja Japanilla on raskaita muistoja 1900-luvun alkupuolen konflikteista. Nyt kuitenkin Japani on kiinalaisille erityisen kiinnostuksen kohde, mm. japanin kielen opiskelu on noussut huimasti. Toki Japani on  monille kiinalaisille edelleen kuuma peruna ja suhteiden kärjistymistä on vältettävä.

Luovasta perusluonteisesta yhteistyöstä ja kontaktihakuisuudesta Khanna mainitsee korealaiset, japanilaiset ja kiinalaiset nuoret. He pystyvät keskustelemaan toistensa kanssa jonkinlaisella englannilla löytäen myös omista kielistään heitä yhdistäviä tekijöitä. Menneisyyden haamut eivät ole heidän kanssakäymistään hidastamassa.

Japani on tällä hetkellä kehityksen eturintamassa luomassa ja kehittämässä uutta teknologiaa. Kiinnostus Japania kohtaan on muualla Aasiassa nousemassa. Se on ihmisrobottiteknologian (hybrid human robot) kehitystyössä maailman kärjessä, luomassa ihmiskuntaan uudenlaista toimintatapaa. Japani on levittämässä teknologisia innovaatioita ympäri Aasiaa. Khanna on optimisti mutta toivoo samalla, ettei maa sortuisi menneisyyden virheisiin viitaten 1900-luvun loppuvuosiin.

Väestöpoliittisesti se on ravistelemassa vakiintunutta varautunutta asennetta maahanmuuttoon. Se houkuttelee japanilaistaustaisia palaamaan kotimaahansa. Aasialaisväestä on kiinnostunut Japanista. Vuonna 2016 Japanissa asui ennätysmäärä maahan muuttanutta väestöä. Kiinalaistenkin määrä on kasvamassa. Kiinassa japaninkielen opiskelu on elpynyt. Myös seka-avioliittojen määrä on nousussa (mm. Kiinasta, Filippiineiltä, Koreasta). Työvoimasta kasvava määrä on vietnamilaisia, thaimaalaisia ja jopa nepalilaisia. Japanissa vuonna 2020 pidettävät olympialaiset ovat vetäneet huomattavan määrän ulkomaalaisia rakennustyöläisiä. Matkailu on kasvanut. Uudelle business-toiminnalle ja startup-yrityksille on alettu luoda verohelpotuksin parempia toimintaedellytyksiä. Fukuokan kaupunki on tästä hyvänä esimerkkinä. Pelkästään vuonna 2015 on perustettu 2 800 uutta yritystä, Fukuokaa halutaan kehittää Singaporen tyyppiseksi eläväksi IOT-teknologian eli esineiden internet-järjestelmän ”laboratorioksi”.

Toistaiseksi Singapore ja Etelä-Korea ovat vielä Japanin edellä startup-keskuksena, kuitenkin Japanissa on luotu biotekniikan ja farmasian alaan keskittyneitä rahastoja luomaan kehitys- ja yritystoimintaa. PeptiDream on esimerkki uudesta biotekniikkayrityksestä.

Kaikesta kehityksestä huolimatta Japanilla on oma historiansa aggressiivisena imperiumina. Japani on viime aikoina tehnyt työtä tuon imagon poistamiseksi. Se on toiminut USA:n kanssa liitossa ja maat ovat tehneet yhdessä työtä luoden konsultointiapua ja sotilaallista yhteistyötä Intian ja Australian kanssa. Samalla Japani on uudistamassa omaa lainsäädäntöä, jotta saisi enemmän liikkumavaraa. Kiinaan verrattuna se on kuitenkin paljon jäljessä.

TPP eli Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimus on yksi erimielisyyttä aiheuttanut asia. Se on toki synnyttänyt tervettä dialogia Japanin ja Etelä-Korean kesken. Japani haluaisi, että Korea liittyisi TPP-sopimukseen. kun taas Korea haluaisi, että Japani liittyisi AIIB-infrastruktuuripankin yhteyteen.

Muutaman lauseen annan myös Pohjois-Koreasta ja sen suhteista veljeskansaansa, mitä mielenkiinnolla seurataan. Eräs eteläkorealainen tuttavani ei kyllä riemastu ajatuksesta, jossa Koreat yhdistyisivät. Se voisi olla talouden kannalta kaoottinen tilanne. Jos nykyhetkeä tarkastellaan, niin Khannan mukaan Pohjois-Korea on naapurimailleen koetinkivi.  Se on arvaamattomuudessaan uhka rauhalle, onhan maalla epäilty ydinohjelmansa kautta olevan suhteita Pakistaniin ja Syyrian Bashar al-Assadiin. Myös Iranin ballistista ohjusohjelmaa ja Venäjän verkkovalvontateknologiaa sen epäillään hyödyntävän.

Pohjois- ja Etelä-Korea ovat kuitenkin etsimässä yhteistä säveltä. Vuoden 2018 olympialaisten yhteydessä otettiin jo lupaavia ensiaskeleita. Venäjän rooli tuolla seudulla on mielenkiintoinen. Tuleeko Trans-Siperian rautatie saamaan jatkoyhteyden Vladivostokista Pjongjangin kautta Etelä-Korean Souliin? Myös Pohjois-Korean kannalta on mielenkiintoista seurata, mihin kasvamassa oleva Venäjän ja Etelä-Korean yhteistyö kehittyy. 

Tehdään yhteenvetoa. Keskinäiseen luottamukseen on pitkä matka. Mikään yksittäinen valtio ei voi päästä mielin määrin hallitsemaan ja ohjaamaan toista valtiota. Mutta yksittäisiin projekteihin keskittynyt alueellinen yhteistyö ei ole poissuljettu. Sen kautta edetään kohti luottamusta. Millekään maalle ei haluta antaa saneluvaltaa. Kukin haluaa pitää kiinni omista oikeuksistaan. Historia on sen opettanut. Myös USA on menettänyt tämän vuoksi asemiaan. Tuoreessa muistissa on USA:n hääräily Lähi-idässä.  Menneisyydestä on siinäkin otettu opiksi.

USA:n suhteen Khanna toteaa kokoavasti, että sen strateginen vaikutus Aasiassa on supistumassa, vaikkakin taloudellinen riippuvuus Aasiasta on kasvamassa.

…

Kirjan eräänlaisena loppukevennyksenä nostetaan esille erinäisiä seikkoja, jotka ovat auttaneet Aasian maita ja kansoja yhdentymään. Tilastot seka-avioliittojen määrän lisääntymisestä ovat siitä yksi merkki. Ksenofobinen nurkkakuntaisuus on ollut ongelma mutta vieraskaunasta on alettu päästä eroon. Aasialaiset ovat löytämässä yhä enemmän toisensa. Myös menneisyys yhdistää. Jo historiallinen silkkitie loi aikoinaan pohjaa kansojen yhteyksille ja uudet projektit palauttavat pitkän muistin. Lisäksi kolonialismin vastustaminen on ollut kansojen yhteinen projekti. Paitsi yhteistä kaunaa se on myös yhdistänyt maita ja kansoja taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Siitä halutaan luonnollisesti pitää kiinni. Kaunasta ollaan pääsemässä eroon ja positiivisempia yhteisiä tekijöitä löytyy. Näin kirjan tekijä uskoo.

On erilaista yhteistä ”brändäystä”, jolla Aasiaa tehdään maailmalla tunnetuksi. Siinä suuren kiitoksen ansaitsevat maailmalla suosioon nousseet aasialaistaustaiset henkilöt. Musiikin alueella esimerkkiinä mainittakoon intialainen Ravi Shankar ja israelilainen kapellimestarimaestro Zubin Mehta.  Ruokakulttuurin edistäminen on yksi seikka. Aasialainen keittiö on toki maailmalla tunnettua, nyt maat ovat ruvenneet lainaamaan toisiltaan ruokaperinteitä. Elokuvateollisuudesta Khanna löytää useita esimerkkejä.

Khannan mukaan Aasia on enemmän pesusieni kuin ihmisryhmä. Toisilta imetään vaikutteita. Avautumista on tapahtumassa. Esimerkiksi Neuvostoliitosta irtautuneet Keski-Aasian tasavalloissa siirryttiin latinalaiseen kirjoitusasuun, minkä myötä kanssakäyminen turkkilaisten ja intialaisten kanssa on helpottunut. Afganistanissa televisioon tulee ohjelmia pääasiassa Intiasta ja turkista. niin vaikutteita imetään. Yllä jo mainitsin seka-avioliitot. Työvoiman siirtyvyys on suurta ja sitä myötä ne ovat lisääntymässä. Esimerkiksi vierastyövoimaa paljon vetävässä Singaporessa virallisia kieliä ovat englanti, malaiji, mandariininkiina ja tamili. Yhteydet lisääntyvät. Sekin on menneisyydestä perittyä kosmopolitismia.

George Orwellin Vuodesta 1984

Eilen tuli televisiosta jälleen George Orwelliin romaaniin pohjautuva Michael Radfordin ohjaama elokuva 1984.

”Sota on rauhaa”

”Vapaus on orjuutta”

"Tietämättömyys on voimaa”

Niin lukee omalta kirjahyllyltäni löytyvän romaanin punaisessa kansilehdessä.

Olen kirjoittanut romaanista ja elokuvasta toukokuussa 2016.  Tuolloin blogissani oli juuri hieman ennen ylittynyt 10 000 käyntiä. Nyt on ylittynyt 50 000. Mutta siihen en nyt puutu. Täältä löytyy vuoden 2016 tekstini:

https://perttueemeli.blogspot.com/2016/05/george-orwellin-maailmassa-eli-kun.html.

En tuosta kolme vuotta vanhasta kirjoituksestani nyt sen enempää.  Toistanpahan edelleen: totalitarismi on läsnä jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Se on yksi mahdollinen kehityksen suunta. EU jos mikä on sen antoisa kohde. Byrokratia kasvaa kuin byrokratia. Se on erkaantunut yhä kauemmas kansasta ja sen toiveista. Virkavalta nauttii suunnattomista etuoikeuksista. Jos ei ihan vielä, niin se varmastikin pyrkii päästä nauttimaan lainsäädännön suojaa. Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin nomenklatuuraksi.

Palaan vielä romaanin loppuvaiheisiin, Winston Smithin ja hänen agentiksi osoittautuneen työtoverinsa O’Brienin ”kinailuun”.  

Winston nousee vielä kidutettunakin vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa.

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon ja vihan ja julmuuden varaan.”

”Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan.”

”Elämä ottaa teistä voiton.”

Mutta O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia.” Puolue on ihmiskunta.

Tämä on jännä pointti. Nykyisin on edistyksellisiä piirejä, jotka haluavat eliminoida ihmisen biologisuuden. Ja nostavat sosiaalisen sen edelle. Ihminen olisikin siis ensi sijassa sosiaalinen olento, ja siten yhteiskunnan muokattavissa. Edistys olisikin Isonveljen kanssa yhteisrintamassa.

Isoveli todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

…

Winston Smith yrittää pitää omat tunteensa sisimmässään. Petturi löytyy kuitenkin omasta sisimmästä. Oma uni pettää. Se paljasti väärän ajattelun. Hetkellinen hallusinaatio sai hänet huutamaan rakkaan Juliansa nimeä. Julialla oli oma paikkansa Winstonin sydämessä, isoveljellä ei.

Enää ei ollut ulospääsyä. Keinot selviytyä olivat mitättömät. Tunnemaailmakaan ei enää antanut suojaa.

”Tästedes hänen oli ei vain ajateltava oikein, vaan myös tunnettava oikein, uneksittava oikein. Ja koko ajan hänen oli pidettävä viha sisällään, kuin möykky ainetta, joka oli osa häntä ja kuitenkin irti hänestä, eräänlainen kysta.”

”Yhtenä päivänä hänet päätettäisiin ampua. Oli mahdotonta tietää milloin se tapahtuisi, mutta muutamaa sekuntia ennen sen voisi arvata.”

…

”Kaksi ynnä kaksi on viisi” - sen Winston alkaa oppia pitämään totena, vaikka järki sanookin vastaan.

Nykypäivään suhteutettuna on hokema, että mieskin voi synnyttää. Tämä on tosin jo turhan tuttu esimerkki, mutta olkoon.

Jos väittää toista, joutuu bannatuksi, häntä paheksutaan, yhteisö tuomitsee.

Jos lapsi koulussa väittää toisin, niin ehdollistettu opettaja toruu häntä, pitää selittävän puheen, minkä jälkeen lapsi ei enää puhu sellaista, mistä open ei usko tykkäävän. Niin oppii varomaan, valitsemaan sanojaan.

Aikuisten maailmassa sitä sanotaan ”sanan vastuuksi”, ettei vaan loukkaa ketään mahdollista uskomushoidon läpikäynyttä. Omaan lähiyhteisöönsäkään ei voi luottaa. Jokuhan voi tulkita hymyn häivähdyksenkin ajojahdiksi.

Saatamme alkaa menettää lähiyhteisöön luontaisesti kuuluneen vapauden ilmapiirin, luottamuksen. Niin ihmisen sisässä tuo yllä mainittu möykky – ”eräänlainen kysta” – jatkaa kasvuaan. Se etsii purkautumistietään.

Sydän ei loputtomiin pakahdu. Ampuja onkin pesiytynyt omaan sisimpäämme. En tarkoita asemiestä, enkä välttämättä pahantekijääkään.

Orwellin maailmassa ampuminen oli arkea. Oli kovat piipussa. Niin oli meidänkin maanosassamme vielä vajaat sata vuotta sitten. Se oli keino eliminoida ja varsinkin pelotella, saada hiljaiseksi.  Meidän aikaamme se ei suoranaisena menetelmänä sovi, hyvä niin. Mutta eivät keinot lopu. Ihmisen ura voidaan kuitenkin luhistaa. Hänen unelmansa voidaan painaa alas, jos niitä enää ylipäänsä on.  

Kun Winston Smithin maailmassa luottamus yhteisöön oli mennyt, hän jäi yksin itsensä kanssa. Lapsuudesta jäänyt trauma – sekin vielä - alkoi syödä miestä.

…

Luettavaa on täällä, täällä ja täällä.  Suosittelen. Ja huomasin juuri, että myös Seppo Oikkoselta löytyy romaanin pohjalta melko tuoretta analyysia yhteiskunnastamme. Se on minulla toistaiseksi vielä lukulistalla.

  

Euroopan jälkeen (Ivan Krastev)

Krastev, Ivan: After Europe

University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.

Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin Liberaalien strategioiden keskuksen (the Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä. Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.

Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.

Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin. Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta. Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.

Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa muttei taida uskoa siihen itsekään.

Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan tuhoutua.  Maassa on kurjassa asemassa oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt. He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista. 

Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija, joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat” luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys,  vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla internationalisteihin ja nativisteihin.

Krastevin mielestä olennaista populismille on sen vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan.  Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta.  Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia, ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten” puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.

Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen. Ainakin joissakin suhteessa  hän tuntuu kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen.  Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti syvempää integraatiota edistävää agendaa.

Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen.  Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin käyttämiä toimintatapoja.

Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä. Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin. Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.

Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu. Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.

Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”. Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.

Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth romaanissaan The Radetzky March. Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan, että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle keskustelun olennaisen sisällön.  He olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.

Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen.  Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä -  kansojen itsemääräämisoikeutta - oli rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla. Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?  

Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan  yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus  ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa. Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.

Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin, jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.

Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua. Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation suosiota.  Periaatteena on se, että annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa eteenpäin.

Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät he mene liian pitkälle.

EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.

Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.

Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.

We the Europeans

Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia.  Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene välittämään sen kaikkia nyansseja.  Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä. Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat. Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.

Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.

Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on suomennettu nimellä Oikukas kuolema.  Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa, että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia lähestymistapoja.  Lopulta tilanne etenee siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta) muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on tarina unelmasta, josta tulee painajainen.

Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että suunta on väärä.

Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin. Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.

Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot etäällä turistikohteista.

…

Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut ja maailma oli valmis.  Näin rohkeita päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan.  Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.

Liitän tähän lainauksen Wikipediasta:

Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.

Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.

Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta, että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi ”poliittisesta korrektiudesta”.

Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun. Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.

Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan.  Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.

Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.

Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua Eurooppaan.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean elintason.  Se on saanut heidät liikkeelle.

Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.  Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.

Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka. Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan Islamin kanssa.  Se kertoo Euroopasta, jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.

Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj Žižek.  Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan vasemmiston kriisiin.  

Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen käsittelyyn.

Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:

1.       Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.

2.       Viha: Miksi juuri minä!

3.       Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun lapseni valmistuvat!

4.       Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin itseäni.

5.       Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on aika valmistautua poislähtöön.

Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:

1.       Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

2.       Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme, muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on pysäytettävä!

3.       OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien perustamista heidän omiin maihinsa.

4.       Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa Europastan!

Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä. Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta, jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin. 

Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä  toivona Euroopalle  ja he toimivatkin asiansa puolesta.

Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta vastaan”.  Se kertoo 90-luvulla syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta. Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa, kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.

Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee teknologinen dystopia. 

…

Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on mahdotonta kesken jääneen koulun takia.

Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille, mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle suojaa.

Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma uhaksi omalle etniselle identiteetille.  

Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.

Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.

Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin luomiselle.

Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan.   Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan islamisaatiosta.  Toiseksi (2) Keski- ja Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9 miljoonaan. 

Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu. Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.

Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä.  Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia. Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin eivät bulgarialaiset helpolla taivu.

Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista. Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä seuranneista etnisistä puhdistuksista.

Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta.  Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin harmoninen tunnelma Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset ekspressionistiset työt.  Friedrich oli saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita. Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen ilmapiiri.

Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa

Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia, ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98 prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.

Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan puolestaan toimineet päinvastoin.  Ne yhdistävät ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia, mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.

Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.

Oskar Kokoschka Omakuva

Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä

Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne. Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan reagointiin. 

Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat jäämässä lännessä varjoon.

Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu. Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin. 

…

They the People

Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo kolme paradoksia.

Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi

Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti  vastustaa riippumattomia instituutioita kuten oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?

Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi

Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?

Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi

Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?

KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)

Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.

Kun postkommunistiset Itä-Euroopan maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa suunnan.

Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja, joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista perinteistä.

Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.

Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen. Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia. Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.

Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita. Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.

LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)

Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n tulevaisuudesta vaikeutuu.  

Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.

Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan luontevammin nuorille toimijoille.   Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä, mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.

BRÜSSELIN PARADOKSI (3)

Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia. Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka, kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään mittaamaan objektiivisesti.

Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa keneltäkään solidaarisuutta.

Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli ”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon. EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta meritokraattista eliittiä.  

”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”, katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut vaarallista urheilua.”

Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö, joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.

Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä, ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)  ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta, sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.

Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä. Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa suomalaisuuteen ei löydy.   Hän elää globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.

Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.

Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.

Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan osallistumisen velvollisuudeksi.  Siinä pidettiin yllä suvun kunniaa.  Krastev toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin työväenluokasta.

Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa. Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.

Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä. Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.

Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin, uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa.  Populistit eivät lupaa äänestäjilleen kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.

Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.

Kirjan takakansi

Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.