Beethovenista Schubertiin – kiertotietä (Atrium-kvartetin konsertti)

Beethovenista Schubertiin on jutun otsikko. Piti kuitenkin laittaa pieni lisäys, ettei se veisi harhaan. Ludwig van Beethoven (1770-1827)  ja Franz Schubert (1797-1828) asuivat molemmat Wienissä. Kuolinhetkessäkin on vain puolentoista vuoden ero. En tiedä heidät henkilökohtaisista suhteistaan. Schubert kyllä ihaili - tai kai lähes palvoi -  Beethovenia toivoen ennen kuolemaansa saada tulla haudatuksi mestarinsa viereen.

Olin viime viikolla Pietarissa ja kävin maanantaina Mariinsky-teatterin konserttisalissa Atrium-kvartetin konsertissa. Se on varsinaisesti juttuni aihe. Olin samassa salissa viime vuoden marraskuussa Borodin-kvartetin konsertissa. Tuolloin ylistin salin akustiikkaa. Sitä kautta välittyy kuulijalle pienimmätkin herkistykset. Olen kirjoittanut siitä konsertista blogitekstin, joka löytyy täältä.

Borodin-kvartetti on maailmankuulu ja minulle sen konsertti oli minulle täyttä mielen herkistävää juhlaa.  Kvartetin soittajat kykenivät ammattitaidollaan hienosti sopeutumaan salin akustiikkaan. Atrium-kvartetilla ei ole yhtä pitkää ja merkittävää historiallista taustaa, mutta senkin taso on huikea, vaikkei mielestäni ylläkään samalle tasolle. Juhlahetkiä vietin tässäkin konsertissa.

Ohjelman ensimmäinen numero oli Beethovenia, viimeinen oli Schubertia ja välissä soi 1950-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva Boris Tištšenkon (1939-2010) jousikvartetto. Se oli aikajanalla yllättävä hypähdys. Sillä ei musiikin maailmassa ole kuitenkaan merkitystä, vaan tuo kuunteluun uudenlaisia mielleyhtymiä.

Löysin konsertin ohjelmasta koossapitävän voiman. Se eteni punaisena lankana läpi konsertin, enemmän tai vähemmän jännitteisenä. Kaikki eivät sitä varmaan löytäneet mutta minulle musiikki avautui tuon sidoksen kautta. 

Tässä on konsertin virallinen ohjelma:

Ludwig van Beethoven: jousikvartetto nro 16 F-duuri, opus 135  (1826)

-          Allegretto

-          Vivace

-          Lento assai, cantante e tranquillo

-          Grave, ma non troppo tratto – Allegro

Boris Tištšenko: Jousikvartetto nro 1, opus 8 (1957)

-          Andante mesto

-          Allegro giocoso

-          Lento

Franz Schubert: Jousikvartetto nro 14 D-molli, D810 (”Tyttö ja kuolema”) (1824)

-          Allegro

-          Andante con moto

-          Scherzo. Allegro molto

-          Presto

Kvartetti soitti vielä ylimääräisen numeron. Siitä kerron alempana.

Boris Tištšenko on monelle tuntematon. Hänet tunnetaan ennen muuta sinfonikkona. Hän oli aikoinaan Dmitri Šostakovitšin lempioppilaita, tosin vasta 60-luvun alusta lukien, nyt esitetyn kvarteton sävellystyön jälkeen. Hän loi teoksensa 18-vuotiaana Leningradin konservatorion tuoreena opiskelijana vuonna 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin ns. suojasään aikaa. Stalin oli kuollut, Nikita Hruštšov oli noussut valtaan. Vankileireiltä palasi monia armahdettuja poliittisia vankeja koteihinsa. Poliittinen järjestelmä omine julistuksineen kuitenkin toimi entiseen tapaan. Mielipide- ja toimintaympäristö oli edelleen tiukoissa käsissä. Miten aikuisuutta kohti kehittyvä ja musiikillisesta urasta haaveileva Boris sen koki, minulla ei ole mitään käsitystä.  Hänen sävellystään kuunnellessa nuo asiat kuitenkin nousivat väkisinkin mieleeni.

Kerron hieman pintasilausta kvartetista. Se koostuu nuorehkoista soittajista, jotka ovat kaikki opiskelleet Pietarin konservatoriossa.  Kvartetti on itse asiassa perustettu noina opiskeluvuosina vuonna 2000. Tästäkin syystä konsertilla oli aivan oma nostalginen painoarvonsa.

Kvartetissa soittavat Nikita Borisoglebski (viulu), Anton Iljunin (viulu), Dmitri Pitulko (alttoviulu) ja Anna Gorelova (sello).

Tištšenkoa ja Artemis-kvartettia yhdistää yhteinen opinahjo. He kaikki ovat valmistuneet samasta konservatoriosta. Toki Neuvostoliiton hajottua nimi vaihtui. Se varmasti on vaikuttanut ohjelmiston valintaan, kun nykyisin Berliinistä käsin toimivat kvartetin jäsenet tulivat vierailemaan entisessä koti- ja opiskelukaupungissaan.

Kvartetin tie vei aikoinaan maailmalle. Ura on tuonut mukanaan menestystä ja kunnianhimoisia levytyksiä, vierailuja maailman merkittävimmillä musiikkifestivaaleilla ja tunnetuissa konserttisaleissa. Nykyisin kvartetti työskentelee Berliinistä käsin. Heidän kansalaisuudestaan en tiedä. He ovat kuitenkin suorittaneet jatko-opintonsa sikäläisessä musiikin korkeakoulussa ja osallistunut tunnetuille mestariluokille, mm. Alban Berg -kvartetin järjestämälle.

Jousikvartetin yhteissoitosta huokuu energisyys ja voima. Tempo etenee vyöryen. Tarvittaessa se pysähtyy, kun ollaan kontemplatiivisessa hitaassa osassa, jossa energian on käännyttävä sisään päin.  Mutta purkautuessa ulospäin vauhti on rajua, täynnä nuorta intoa.

Konsertin kaikkia kvartettoja yhdistää läpi konsertin kehittyvä voima. Se on se yllä mainitsemani punainen lanka, joka pitää kuulijan otteessaan.

Nähdessäni soittajat ensi kerran huomioni kiinnittyi jostain syystä pukeutumiseen. Se tuntui olevan hiottua. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Miehillä oli mustat housut, musta paita. Jalassa oli kiiltävät lakeerikengät ja – yllätys, yllätys! – kirkkaan punaiset sukat.  Ryhmän naisella oli täysmusta, lattian rajaan yltävä väljän rehevästi levenevä mekko, juuri sellistille sopiva. Sen selkämyksessä oli upea, mutta tummaan yleissävyyn hieman peittyvä koristeruusuke. Lisäksi yläosa oli täysin hihaton. Käsivarren ja olkapään lihaksista kävi selväksi, että nainen käy kutakuinkin säännöllisesti salilla. Jousikäsi ei vapissut, soitto oli vakaata ja varmaa. Jotta kuvauksesta olisi tullut täydellinen, yritin vilkuilla myös naisen kenkiä. Ne eivät kiiltäneet, tukevat ne olivat, hieman varrelliset, ja kopisivat kovasti kävellessä. Kai olisivat kiillotusta kaivanneet, mutta soittaja arveli, etteivät ne pitkän tanssiaismekon alta kuitenkaan näy.

Kengistä puheen ollen kerron nyt yhden huomioni. Jollakulla miehellä oli soiton aikana tapana kopisuttaa kenkiään. En ole ihan varma, kuka se soittajista oli. Kenkä kolahti välillä lattiaan mielestäni hieman häiritsevästi. Se tapahtui kuitenkin vain muutamassa kohdassa, joten saattaa olla, että se on tehty tietoisesti tehokeinona. Nämä nuoret taiteen tekijät saattavat joskus kokeilla uudenlaisia jippoja.  Minuun se ei kuitenkaan purrut ja katson kopausten tapahtuneen vahingossa musiikkiin intensiivisesti keskittyneen soittajan sitä edes tajuamatta. 

Konsertin aloitusnumerona oli siis Ludvig van Beethovenin jousikvartetto nro 16, joka on säveltäjän viimeisiin kuuluva teos, itse asiassa peräti viimeinen kokonaisteos.

Minun mielessäni musiikki loi aivan erityisen näkökulman. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle Beethoven on aina tuntunut liian korkealentoiselta. Hänen musiikkinsa liikkuu joskus sellaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa, joista maan kamaralla hapuileva kuulija ja katsoja saa vain hiukkasen aavistusta. Pienen pieni hipaisu luo jo valoa.

Beethovenin elämä oli kaikkien mullistuksen keskellä selviämiskamppailua. Hän omistautui täysin omalle musiikilleen ja yritti sen ohessa saada omat arkiset huolensa toimeentulo-ongelmineen ratkaistua. Musiikissaan hän liikkuu eri maailmassa, kuin osana laajaa avaruutta.

Beethovenin musiikki liikkuu astraalilla tasolla, maailmankaikkeuden sfääreissä etsien harmoniaa ja myös keskinäistä sopua.  Soiton alussa soittajat ovat kuin avaruudessa vapaina liiteleviä osasia. Ristiriitojen keskeltä ne pyrkivät eritasoisesti kohti harmoniaa. Lopussa erinäisten harhailujen ja eripuraisten konfliktien jälkeen yhteisyys löytyy. Suunta on kaaoksesta harmoniaan, yhteiseen soittoon. Kvartetin soitossa musiikin henki vaeltaa äärettömyydessä äärellisen maailman tuolla puolen. Ollaan kaukana arkisesta todellisuudesta. Niin arvoituksellisesti satuin musiikin nyt kokemaan.

Kvarteton lopussa on pieni arvoituksellinen ja kai humoristiseksi tarkoitettu episodi, jossa yhdistyvät alun ensimmäisen nuotit ja loppuosan viimeiset tahdit. Siihen koko kvartetto päättyy. Siinä säveltäjä nostaa kysymyksen ja antaa heti perään lakonisen vastauksen: Onko sen näin oltava? – Kyllä! Olkoon niin (Muß es sein? -Es muß sein!). Beethovenilla on joskus tosikkomaiseksi luokitellussa musiikissa yllättävää tilannehuumoria. 

Tällaiseen lyhyeen humoristiselta tuntuvaan lopetukseen tämäkin esitys päättyi. Huumori näkyi soittajien poskipielten pienessä hymynhäiveessä.

Siitä hypätään suoraan Venäjälle, 1950-luvun Neuvostoliittoon. Beethovenin maailmankaikkeudesta on siirrytty ihmissydämeen, syvälle teini-ikäisen nuorukaisen elämäntuntoihin.  Sen räjäyttää kvarteton keskelle sijoittuva Scherzo-osa.

Tištšenkon kvartetto lähtee beethovenilaisesta avaruudesta mielen syvyyksiin. Se on meditatiivista hiljentymistä luoden kuulijan ajatuksissa samalla sidettä sidettä yli sadan vuoden taakse.  Atrium-kvartetti uppoaa säveltäjän luomaan kontemplatiiviseen maailmaan vajaaksi viideksi minuutiksi. Sen keskeyttää äkisti alkava reilu pariminuuttinen energiaa pursuva Scherzo (Allegro giocoso). Tätä seuraa jälleen uusi meditatiivinen hidas osa (Lento), pituudeltaan kutakuinkin sama kuin alkuosa.

Kuvailen noiden kolmen osan synnyttämiä mielikuvia. Alussa koen olevani syvällä venäläisessä perinteessä. Hitaan osan lyyrisyys tuo minulle mieleen venäläisen lyyrisyyden rikkauden. Puškinin, Lermontovin ja heitä seuranneiden runoilijoiden henki tuntui kuin olisi imeytynyt musiikkiin. Säveltäjä on syvän henkisen perintönsä sisässä haaveillen ja etsien sen aidoimpia tuntoja.

Scherzo-osa räjäyttää kuulijoiden eteen toisen maailman. Vauhtia riittää. Olen löytävinäni sieltä vallankumouksen henkeä, aivan kuin perinteiset vallankumouslaulut olisivat soineet. Mitään makaaberia kuvaa ei säveltäjä lähihistoriastaan kuitenkaan luo. Kvarteton luova kokija on mukana ajan tuoksinassa kuin tahdoton seuraaja. Hän on kyllä mukana muttei erityisemmin innostu.

Tämän vauhdikkaan hetken pysäyttää ykkösviulun yksin soimaan jäänyt korkean hento jännitteinen ääni. Kolmannen osan piti jatkua keskeytymättä, mutta koska kyseessä oli elävä konserttitilanne, kaikki ei mennytkään toivotulla tavalla.  Konsertin yleisöllä oli mielestäni harmillinen tapa antaa kvartetille aplodeja jokaisen osan välissä. Kvartetin jäsenet eivät alkuosassa olleet sitä erityisemmin paheksuneet. Nytkin joku yleisöstä huomasi, että toinen osa loppui ja alkoi taputtaa yksinäisen, lähes kuulumattoman viulun äänen päälle. Soittaja yritti jousikäden sormellaan sitä kieltää, mutta osa yleisöstä meni taputukseen mukaan. Siinä tilanteessa oli soiton jännite rikkoutunut. Onneksi yleisö kuitenkin osasi lopettaa aplodinsa lyhyeen ja yksinäinen viulu sai jatkaa kolkkoa monotonista ääntään.

Tuo viulun ääni oli minun korvaani kuin itku. Näin toisen osan yhteisestä maailmasta palataan yksityiseen. Itku on yksinäistä ja toivotonta, orpoutta lohduttomassa maailmassa. Se nousee mielen syvyyksistä. Siihen yhtyvät myös muut soittimet. Musiikki etenee uutta etsivään harmoniaan.

Tištšenkon ensimmäisen jousikvarteton jälkeen konsertissa seurasi väliaika. Sen kulutin vaelteluun rakennuksen eri osissa. Katselin vuonna 1957 syntyneen Sergei Bakinin taidenäyttelyä. Maalauksissa on kuvattu mielestäni mielenkiintoisesti Pietaria ja myös Mariinsky-teatterin lähiympäristöä.

Kuvia Sergei Bakinin maalauksista konserttisalin lämpiössä

Konsertin toisen osan aluksi soi Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli, joka on saanut lisänimekseen ”Tyttö ja kuolema”. Kvartetto on sävelletty vuonna 1824.  Lisänimi viittaa erääseen säveltäjän vuonna 1817 luomaan yksinlauluun.

Schubert tuo konsertin läpi etenevään juoneen etsinnälle uuden sävyn. Kohtalo alkaa viedä elämää, ihminen kamppailee vastaan. Käydään eräänlaista kuolinkamppailua. Uhoakin olin kuulevinani. Tässä kvartetin soitannan energisyys korostuu. Kaiken kaikkiaan soitto kuitenkin huokuu elämän voimaa epätoivoisenkin jännitteen keskellä.

Jännite jää soimaan aivan sävellyksen loppuun asti. Varsinaista loppuratkaisuun kuuluvaa vapauttavaa jännityksen laukeamista ei ole. Jännite jää soimaan, aivan kuin kiusaamaan kuulijaa kotimatkalle. Näin ei kuitenkaan lopulta käy.

Ennen kuin menen konsertin päätökseen, palaan vielä Schubertin kvartettoon ja varsinkin sen hitaaseen eli toiseen osaan (Andante con moto).

Schubertilla kvarteton syntyminen osuu vuoden 1824 maaliskuuhun. Tuolloin hänellä aiemmin (ehkä vuonna 1822) saatu syfilistartunta alkoi tehdä tuhoa. Terveydentila heikkeni huomattavasti. Kuolemaa hän ei tuolloin käsittääkseni vielä ajatellut. Ne tunnot nousivat lopullisesti pintaan vasta muutama kuukausi ennen kuolemaa. Sairaus kuitenkin vaivasi säveltäjää elämän loppuun saakka. Lopullinen kuolinsyy vuonna 1828 oli syfiliksen ohella myös lavantauti. Nykylääketieteen keinoin hänet olisi kyllä satu parannettua.

Schubert käytti kvartettonsa toisessa osassa variaatioteemana vuonna 1817 säveltämäänsä yksinlaulua Tyttö ja Kuolema. Se on sävelletty Matthias Claudiuksen kirjoittamaan, 1770-luvulta peräisin olevaan samannimiseen runoon. Runo on hyvin lakoninen tiivistetty dialogi nuoren neidon ja Kuoleman välillä. Siinä on vain kaksi säkeistöä. Tyttö haluaisi elää, mutta Kuolema maanittelee tyttöä syliinsä, hellään turvaan omille käsivarsilleen. Pintaan jää mielikuva, että tyttö antaa kuolemalle periksi.

Runossa tyttö huokaa:

”Oi päästä, ohi päästä nyt, luinen hurjimus! Oon nuori niin, siis säästä tuo kylmä kosketus!”  Suomennos on Leena Jäppilän.

Liekö sitten kärjistynyt sairaus palauttanut tuo laulun säveltäjän muistista?

Schubertin mukana konsertin draamaan oli tullut kohtalo mukaan. Ihminen tuntui olevan sen ohjauksessa. Kvarteton hidas osa tuo variaatioteemansa mukana kuoleman läsnäolon. Konsertin kontekstin näkökulmasta tarkastellen Boris Tištšenkon kvarteton nuoren etsivän mielen optimistinen ja elämää uteliaana seuraava persoona sai kohtalon mukana kalseaa seuraa. Se johtaa aivan uudenlaiseen kamppailuun.

Kvarteton ensimmäistä osaa (Allegro) leimaa aivan viimeisiin tahteihin asti kiihkeä kamppailu. Samaan villin rajuun kujanjuoksuun palataan taas viimeisessä Presto-osassa, joka jättää katsojan tuohon hillittömään elämän mukanaan tuomaan jännitteeseen.

Kvartetossa on tyypillistä Schubertin musiikin aiheen kehittelyä. Se on klassisen tyylin mukaisesti sitkeän hellittämättömästi eteenpäin pyrkivää vauhdikasta musiikkia, kunnes siihen ilmestyy toisen osan (Andante con moto) romantiikkaa mukaileva tuokio, jolloin aika aivan kuin pysähtyisi. Se saa kuulijankin hiljentymään. Nyt kirjoitan lähinnä tuon konsertissa kuulemani pohjalta.

Viimeinen osa on hengähdyttävän kiihkeä. Kuulija jää sen jälkeen epätoivoisen jännitteiseen tilaan.  Se ei oikeastaan ole kuulijan mielenlaadun kanalta hyväksi. Konsertti ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen. Yleisö sai vielä kokea vapautumisen. Ylimääräinen numero oli jäljellä. Jännite laukesi. Pystyin kuulemaan numerosta vain sen säveltäjän – Giacomo Puccinin (1858-1924). Tämän oopperasäveltäjän tuotannosta löytyy myös kvartettimusiikkia. Kuulimme hitaan osan jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Puccini on draaman mestari ja tuo dramaattisuus ja draamallisuus kuului myös tuossa kvartetin soittamassa osassa. Se oli täyteläistä ja rehevää lämpöä, tunnetta. Se oli kuulijalle kuin pehmeän turvallinen tyyny, kaiken kipunoivan elämänkokemuksen jälkeen. Elämään kuuluu myös tuo jännitteet laukaiseva rentouttava draama. Se toi tälle elämän astraalisesta alkutilasta ihmisen sielun syvyyksiin ja todellisuuden realiteetteihin pureutuvalle musiikilliselle illalle hienon lopun. Punainen lanka oli pitänyt kuulijaa otteessaan läpi konsertin. Nyt siitä voitiin irrota. Sentimentaalisuus ja kauneus sai oman tilansa. Sekin kuuluu osana elämää, ilman sitä emme jaksaisi elämän raa’assa kamppailun ja sen mukanaan tuomien pohdintojen äärellä.

Loppu oli muhkean verevää soittoa, ei mikään väkinäisesti varsinaisen konsertin jälkeen soitettu pakkopulla vaan valmiiksi harkittu ja valmisteltu esitys, jonka oli tarkoituskin olla kiinteä osa tarkoin kypsytellyn konserttiohjelman kokonaisuudessa. Puccini avasi osaltaan ihmiselämän todellisuuteen uuden sivun – draaman ja mielikuvituksen, haaveilun. Ei elämässä selviä pelkällä Beethovenin kiihkolla, nuoren maailmankatsomustaan hahmottelevan teinipojan vuodatuksella tai Schubertin kohtalokkaalla ”kamppailulla”. Siihen kuuluu vielä tuo Puccinin mukanaan tuoma fantasiamaailma. Sen täyteläinen soitto oli kuohkeaa draamaa, joka jätti mieleen mehevän hedelmän maun. Sitä elämässä tarvitaan, jotta jaksaisimme taas jaksaa eteenpäin.

Hotelliini kävelin levollisin mielin, kuten juhlahetken jälkeen  kuuluu. Ensin käännyin oikealle, siitä komean Synagoogan rakennuksen ohitse omaan hotelliini.

…

Lopuksi pohdiskelen hieman aikakausia.  Nykyisin olemassaoloamme hallitseva äärimmäinen individualismi. on lähtöisin 1800-luvun lopulla voimistuneesta tieteellisestä ja kulttuuris-filosofisesta murroksesta. Individualismin kukoistus on tuonut oman aikamme yksilölle syvyysulottuvuuden omaan persoonansa tarkasteluun. Se tuli tähän konserttiin paitsi soittajien kädestä myös leningradilaisen 17-vuotiaan nuorukaisen päästä. Tarkoitan tässä neuvostoliittolaista säveltäjää Boris Tištšenkoa, jonka ensimmäinen jousikvartetto osui konsertissa noiden kahden klassisismin ja romantiikan taitekohdan wieniläismestarin luomusten väliin.

1800-luvun lopun tieteen kehitys sai kannuksensa voimistuneesta individualismista Tuli Freud, tuli uusi näkemys kulttuuriin - ekspressionismi, joka loi edellytykset musiikillisen ilmaisun laajentumiselle. Käännyttiin sisäänpäin. Itsereflektion myötä paneuduttiin mieleen syvyyksiin. Se näkyi tieteessä ja taiteessa, myös musiikissa.

Kyllähän samaa on nähtävissä myös Schubertilla mutta nähdäkseni vain välillisesti. Hänellä kyse on ulkoisen runon kuvituksesta, jossa tyttö ja personoitunut Kuolema käyvät kohtalokkaan minidialoginsa.

….

Aivan lopuksi

Olen aikoinani kirjoittanut paljon elokuvaohjaaja Roman Polanskista. Lopuksi lainaan parista aiemmasta Polanskia käsitelleistä jutuistani tekstiäni, jossa käsittelen Polanskin elokuvaa Death and Maiden. Se on suomennettu nimellä Yö ei tunne armoa. Siinä soi keskeisesti tuo Schubertin D-molli-jousikvartetto.

Tässä yhteydessä olen käsitellyt Polanskin elokuvaa What? (Che?) vuodelta 1972. Käsittelen elokuvassa käytettyä musiikkia ja löytyyhän sieltä katkelma myös tästä Schubertin kvartetosta. Kuoleman teema on läsnä myös What?-elokuvan nuoren naisen seikkailussa, mutta ehkä musiikin valinnassa on myös ironiaa.

”Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin (1994) Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa). Se on  Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitettu tarina, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä. ”