XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.