Иноземцев,
Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века.
Альпина, Москва 2019.
(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21.
vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)
Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja
taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on
liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää
eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme
murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät
kuitenkaan toivottomat.
Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa
historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä
tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta. Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä
saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan
perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja
haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia,
mutta se ei ole nyt päätavoite.
Mietin
pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi
kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta,
mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että
maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa.
Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen
maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun.
Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon
nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön
entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin
virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma
paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin
varrella sijaitsevasta Dom Knigi
-kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni. Ainakin olen uskonut, että siellä on
myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä
teoksia.
 |
| Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa |
Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen
olen kopioinut täältä, videokatsauksen johdantotekstistä:
”Inozemtsevin kirja on peilikuva
Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin
alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt
selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole
mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään,
paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”
Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut
Gleb Pavlovski. Häneltä tulee painavaa
mutta liioittelematonta vuodatusta:
”Vladislav Inozemtsev osoittaa
ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat
kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä
suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain
jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova
manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman
hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi,
mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”
Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä
tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa
tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”. Toisaalta välillä tekstistä löytyy
valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä
ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin
ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia
korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen
osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan
luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä
mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin
vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo
yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä.
Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville
uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.
Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein
Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen
sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa
(katso täältä),
jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin
rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää
samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat
murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä
myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida
kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.
Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu. Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui
aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme
kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi,
huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen
omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista
hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen”
liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.
Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän
pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia.
Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle
pohdinnalle on tilaa.
Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava
ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden
välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä
ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä.
Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme
”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on
pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita
ja toimintaa. Vaikka historiallisia
juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan
vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu
taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että
Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.
Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan
Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan
unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä
pelkkää myönteistä. Hän ei tunnu näkevän
kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet
ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa. Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.
Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä
rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on
kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen
kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta
täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista
ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä
unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä,
ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi
pääsee kukoistamaan.
…
Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on
seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia
venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.
Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä
 |
| Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli. |
Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää
sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi
mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä
merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut
Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle
polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka
Korpela teoksessaan Länsimaisen
yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio
kasvoivat erilleen. Siellä luotiin
poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden
ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko
pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.
Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi
on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla
alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin
myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä
Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan
hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös
varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina –
jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen
vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.
Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä
sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään
vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma
islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen
yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle
muotoutunutta historiallista perintöä.
Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat
kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin
Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille
ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle
asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.
Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen.
Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää
hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev
kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden
suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei
omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin,
kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta
periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui
30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada
suuren Tšingis-kaanin
ominaisuuksia.
Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa
kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös
myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.
…
 |
| Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta |
 |
| Katse Kremlin muurien sisäpuolelle |
Valtiokäsityksestä
Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä
Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa
toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä
suoraa rinnastusta.
Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan
erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan
maallista ja monitasoista.
Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli
eräänlainen yhteishallinto eli symfonia
(Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi
valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien
perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana
eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.
Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei
Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella
kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.
Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda
maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille,
etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien
vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin
asema) säilyy entisellään.
Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että
venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen
itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki
saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole
voinut olla todellinen vallankäyttäjä.
 |
| Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri. |
Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen
kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä
on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on
sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä
tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä
asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.
Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se
kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan
nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi. Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi
esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän
kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin
valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.
Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus
on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet
itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin
ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin
ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”
Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian
korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä
hallitsija vallasta ja purkaa hallinto.
Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa
lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.
Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja
nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja
yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän
edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on
yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia.
Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan
unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla
kuin Venäjän valtiokäsityksessä?
…
Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti
hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa
nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua
on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi
liioitellusti todeta.
Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin
ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei
säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä,
toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926
peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen
vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion. Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on
ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa?
1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna
1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.
 |
| Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle. |
Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua,
kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän
liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa
pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.
Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja
elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden
tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden
maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen
pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin
se on hämmästyttävän alhainen. Tekijä
tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.
Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on
suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla
hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian
paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin
tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.
Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo
mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset
uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy.
Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan.
Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä
raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan
monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa
innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan
tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa
yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa
tuntuu löytyvän.
Kun valtiota ohjaa
vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin.
Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi
jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä
esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut
kansalaisvapauksiin.
 |
| Moskova lumisena talvena |
….
Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja
korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon
virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä. Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’)
ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.
Lahjukset ovat
pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa
vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on
virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten
lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa
pienellä voitelulla.
Korruptio kuuluu
puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua.
Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden
finanssivirtoja. Venäjän kaltaisessa
valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään
suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”,
joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan
siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä
Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa
tapauksen.
Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat.
Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän
lähemmin tuntevat muistavat, kuinka
tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä
ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa
tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität
– Effizienz). Kun lännessä
tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin.
Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus.
Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti
tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.
Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin
lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin
ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.
Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki
menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän,
koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana.
Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu. Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi,
mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys.
Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.
Miksi modernisaatio ei ole onnistunut? Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole
samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole
kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota
kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan
epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty
laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin
teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla
aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin
siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali
kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi
kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.
Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa
yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut.
Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa
puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa
yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene.
Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe
Kiinaa sopivaksi kumppaniksi. Siellä
tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn
erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä
tulokseen ole päästy.
Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös
sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille.
Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa.
Kiina siinä on kylläkin onnistunut.
Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja
ammattitaidon suhteen. Hän antaa
lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen
mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä
muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman
ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa
kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.
Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan
terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten
kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta.
Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.
Lopuksi
 |
| Moskovan Kreml |
Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei
pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi
olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä.
Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on
kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset,
jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen
henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa
uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.
Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman
käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä
samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa
sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.
Uudistuminen on välttämätöntä ja sen
myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.
Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken
lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös
hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla
konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka
elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää
liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä
kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava
väylä.
 |
| Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti