George Orwellin Vuodesta 1984

Eilen tuli televisiosta jälleen George Orwelliin romaaniin pohjautuva Michael Radfordin ohjaama elokuva 1984.

”Sota on rauhaa”

”Vapaus on orjuutta”

"Tietämättömyys on voimaa”

Niin lukee omalta kirjahyllyltäni löytyvän romaanin punaisessa kansilehdessä.

Olen kirjoittanut romaanista ja elokuvasta toukokuussa 2016.  Tuolloin blogissani oli juuri hieman ennen ylittynyt 10 000 käyntiä. Nyt on ylittynyt 50 000. Mutta siihen en nyt puutu. Täältä löytyy vuoden 2016 tekstini:

https://perttueemeli.blogspot.com/2016/05/george-orwellin-maailmassa-eli-kun.html.

En tuosta kolme vuotta vanhasta kirjoituksestani nyt sen enempää.  Toistanpahan edelleen: totalitarismi on läsnä jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Se on yksi mahdollinen kehityksen suunta. EU jos mikä on sen antoisa kohde. Byrokratia kasvaa kuin byrokratia. Se on erkaantunut yhä kauemmas kansasta ja sen toiveista. Virkavalta nauttii suunnattomista etuoikeuksista. Jos ei ihan vielä, niin se varmastikin pyrkii päästä nauttimaan lainsäädännön suojaa. Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin nomenklatuuraksi.

Palaan vielä romaanin loppuvaiheisiin, Winston Smithin ja hänen agentiksi osoittautuneen työtoverinsa O’Brienin ”kinailuun”.  

Winston nousee vielä kidutettunakin vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa.

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon ja vihan ja julmuuden varaan.”

”Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan.”

”Elämä ottaa teistä voiton.”

Mutta O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia.” Puolue on ihmiskunta.

Tämä on jännä pointti. Nykyisin on edistyksellisiä piirejä, jotka haluavat eliminoida ihmisen biologisuuden. Ja nostavat sosiaalisen sen edelle. Ihminen olisikin siis ensi sijassa sosiaalinen olento, ja siten yhteiskunnan muokattavissa. Edistys olisikin Isonveljen kanssa yhteisrintamassa.

Isoveli todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

…

Winston Smith yrittää pitää omat tunteensa sisimmässään. Petturi löytyy kuitenkin omasta sisimmästä. Oma uni pettää. Se paljasti väärän ajattelun. Hetkellinen hallusinaatio sai hänet huutamaan rakkaan Juliansa nimeä. Julialla oli oma paikkansa Winstonin sydämessä, isoveljellä ei.

Enää ei ollut ulospääsyä. Keinot selviytyä olivat mitättömät. Tunnemaailmakaan ei enää antanut suojaa.

”Tästedes hänen oli ei vain ajateltava oikein, vaan myös tunnettava oikein, uneksittava oikein. Ja koko ajan hänen oli pidettävä viha sisällään, kuin möykky ainetta, joka oli osa häntä ja kuitenkin irti hänestä, eräänlainen kysta.”

”Yhtenä päivänä hänet päätettäisiin ampua. Oli mahdotonta tietää milloin se tapahtuisi, mutta muutamaa sekuntia ennen sen voisi arvata.”

…

”Kaksi ynnä kaksi on viisi” - sen Winston alkaa oppia pitämään totena, vaikka järki sanookin vastaan.

Nykypäivään suhteutettuna on hokema, että mieskin voi synnyttää. Tämä on tosin jo turhan tuttu esimerkki, mutta olkoon.

Jos väittää toista, joutuu bannatuksi, häntä paheksutaan, yhteisö tuomitsee.

Jos lapsi koulussa väittää toisin, niin ehdollistettu opettaja toruu häntä, pitää selittävän puheen, minkä jälkeen lapsi ei enää puhu sellaista, mistä open ei usko tykkäävän. Niin oppii varomaan, valitsemaan sanojaan.

Aikuisten maailmassa sitä sanotaan ”sanan vastuuksi”, ettei vaan loukkaa ketään mahdollista uskomushoidon läpikäynyttä. Omaan lähiyhteisöönsäkään ei voi luottaa. Jokuhan voi tulkita hymyn häivähdyksenkin ajojahdiksi.

Saatamme alkaa menettää lähiyhteisöön luontaisesti kuuluneen vapauden ilmapiirin, luottamuksen. Niin ihmisen sisässä tuo yllä mainittu möykky – ”eräänlainen kysta” – jatkaa kasvuaan. Se etsii purkautumistietään.

Sydän ei loputtomiin pakahdu. Ampuja onkin pesiytynyt omaan sisimpäämme. En tarkoita asemiestä, enkä välttämättä pahantekijääkään.

Orwellin maailmassa ampuminen oli arkea. Oli kovat piipussa. Niin oli meidänkin maanosassamme vielä vajaat sata vuotta sitten. Se oli keino eliminoida ja varsinkin pelotella, saada hiljaiseksi.  Meidän aikaamme se ei suoranaisena menetelmänä sovi, hyvä niin. Mutta eivät keinot lopu. Ihmisen ura voidaan kuitenkin luhistaa. Hänen unelmansa voidaan painaa alas, jos niitä enää ylipäänsä on.  

Kun Winston Smithin maailmassa luottamus yhteisöön oli mennyt, hän jäi yksin itsensä kanssa. Lapsuudesta jäänyt trauma – sekin vielä - alkoi syödä miestä.

…

Luettavaa on täällä, täällä ja täällä.  Suosittelen. Ja huomasin juuri, että myös Seppo Oikkoselta löytyy romaanin pohjalta melko tuoretta analyysia yhteiskunnastamme. Se on minulla toistaiseksi vielä lukulistalla.