 |
| Alice Zeniter |
Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua
romaania. Alkukielinen teos L’art de
pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen
on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.
On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En
ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin
nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon
ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta -
maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan
perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on
herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan
myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin
minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä
on nuorehko nainen. Siitä muodostui
tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut. Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä
ei ollut varauksia.
Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä
ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen
tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri
Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman
muuta 1970-luvulla julkaistu Talo
rantakadulla.
Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin
oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi
puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat.
Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten
mieliä.
Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla
kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä
myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata
kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä
kiehtovuutta.
Trifonovin tuotantoa
on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä.
Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa
unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä,
joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut
Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus
antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina
siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.
Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen
muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena
lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.
Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai
kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja
erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat
vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa
matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman
identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös
joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa. Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren
sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta.
Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän
päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus,
eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille.
Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa
pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.
Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista
taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.
Unohtamisen taito
kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt
Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan.
Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö. Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän
edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan
siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.
Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua
50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen
Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan
algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista,
joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.
Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista
perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä
ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä.
Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.
Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit
ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on
levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan. Ali menestyy elämässään, hänestä tulee
arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan
riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa
sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu
pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei
ole uudessa kotimaassaan enää mitään.
Ali kuului ns. harkeihin.
Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän
jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut
tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he
olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan
Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli
aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen
halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.
Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa
ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs
nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen
yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.
Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin
velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen
konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua
muistella syntymämaataan.
Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden - Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde.
Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä
vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa
hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se
kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen.
Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden
muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid
avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy
neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan
suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi
Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän
taustoihin.
Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on
edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös
vastauksia.
Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet
ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo
historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi
kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin.
Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös
tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin
raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin
tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja
kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella
töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.
Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös
käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja
luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun,
jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin
romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa
maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa.
Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian
tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja
alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.
Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti
väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka
väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin
puolustuskyvytön. Kyse on
ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä
syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana. Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän
tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä
kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä
tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”. Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia
traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja.
Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta
ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa
pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä.
Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.
Kun miehet lähtevät huoneesta,
naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin.
He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat
kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden
kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää,
ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee
seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta
toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista
ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa
tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema
kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi –
sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa,
ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee
Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa,
joka on vasta viiden.”
Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle
saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä
itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on
mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..
Isä Ali ja äiti Yema
eivät ole tapahtumaa näkemässä:
”Sillä
hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla.
Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman
vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee
verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”
Sitten päästään asiaan:
”Kun hän tarttuu sormillaan pojan
peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa,
Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies.
Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen
kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen
elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma,
että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty
läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta
myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa
varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä
kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen
epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)
Hamid-poikanen kamppailee setänsä
polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan
rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.
”Se saa Hamidin itkemään vain
kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan
poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies?
Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa
jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä
äitiään?”
”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan
silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]
”Hamid, jonka kasvot ovat
kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.
Hän tekee viillon samalla kuin
päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille
roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin
juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.
Hamidin reaktio on kaksijakoinen:
ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä
kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa
uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti