Tänään on vietetty suomalaisuudenpäivää, joka on vakiintunut
liputuspäivä. Valitettavasti
virallisella tasolla juhlapäivä on jäänyt aivan ylimalkaiselle huomiolle. Valtioneuvosto
taisi julkaista Twitter-tilillään kyllä toivotuksen mutta heti perään
sijoitettiin islamuskoisille kohdistettu rauhallisen ramadanin toivotus.
Ettei totuus unohtuisi, muistutan, että kyseessä on Johan Vilhelm
Snellmanin (1806-1881) syntymäpäivä. Minä muistan tämän päivän vanhaan malliin
Snellmanin päivänä. Muistissani kiiluu edelleen sadan markan seteli, josta
miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi. Kun aikaa oli, niin päätin viettää osan
päivästä J. V. Snellmanin parissa. Siitä syntyi tämä kirjoitus.
Muutamat viralliset liputuspäivät ovat muodostuneet minulle
jo varhaisesta lapsuudesta lähtien tärkeiksi. Niiden myötä nimet Snellman,
Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja Mikael Agricola ovat jääneet
pääkoppaani ennen kuin tajusin heidän elämästään yhtään mitään. Arvostukseni
Snellmania kohtaan viime vuosina noussut. Hänen elämänuransa on kaikkinensa ollut
moniulotteinen. Sillä on ollut vaikutuksensa itsenäisen Suomen ratkaisuissa. Tosin omat särönsäkin hänen elämässään on
ollut. Ei hänestä kannata myyttiä rakentaa.
Snellman syntyi Tukholmassa mutta asui varhaislapsuutensa
Kokkolassa, josta siirtyi Ouluun kouluun. Hän oli Oulun triviaalikoulun
oppilas, aivan kuten monet muutkin suomalaiset suurmiehet: Anders Chydenius, M.
A. Castren, Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius. Oulussa olen minäkin koulua käynyt. Hengen yhteyttä
on siis senkin puolesta.
Kirjoituksessani käsittelen vaiheita Snellmanin elämästä.
Aloitan Kuopion vuosista ja päätän perhe-elämään. Vaikka miehen
yhteiskunnallista merkitystä aina korostetaan, niin kyllä yksityiselämääkin
kannattaa ainakin hieman raottaa. Verkkosivuista arvostan eniten Kuopion
kotimuseon sivuja. Sitä kautta löytyy esimerkiksi erinomainen noin puoli tuntia
kestävä dokumenttielokuva Snellmanin Kuopion vuosista (täältä).
 |
| Venäjän keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman tapaavat kesällä 1863 |
”Kansallisella herätyksellä tarkoitetaan sitä, että kansa tulee tietoiseksi itsestään, tiedostaa oman historiansa ja erityisen asemansa yhtenä kansakuntana muiden joukossa, sisäistää tilansa ja ryhtyy omatoimisesti kohentamaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan, lopullisena tavoitteena itsenäisyys.”
(Jouko Vahtola: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. 2017, s. 223.)
Vuoden 1842 jälkeen Snellman oli aikamoisessa
pattitilanteessa. Väitöskirja Hegelin filosofiasta oli valmistunut ja hänelle
saattoi olla katkeraa huomata, että yhteiskunnan haasteet näyttivät olevan
muualla kuin Hegelissä. Silloin Snellman valitsi elämälleen uuden suunnan.
Mahdollinen tieteellinen ura tutkijankammioineen sai jäädä ja mies valitsi
toisen tien. Syrjäinen, tuolloin noin kahden tuhannen asukkaan sisämaakaupunki
Kuopio tarjosi koulun rehtorin viran. Todellinen houkutin oli kuitenkin se,
että kaupungissa sijaitsi kirjapaino.
Snellman anoi vuonna 1843 keisarilta lupaa kerran viikossa
ilmestyvän sanomalehden julkaisemiseen. Lupa tuli. Ruotsinkielinen lehti sai
nimekseen lopulta Saima. Senaatti
tosin asetti Kuopioon sensoriviranomaisen, mikä mahdollisti kaupungissa muidenkin
lehtien julkaisemisen. Snellman julkaisi lehteä täysin yksin, kirjoittaen
kaikki artikkelit itse. Päivät hän hoiti opettajan virkaansa, iltaisin ja öisin
valmisteli lehteä julkaisukuntoon. Lehti oli ruotsinkielinen. Snellman osasi suomea,
mutta kielitaito ei taipunut lehtikirjoitteluun. Kuopiosta käsin hän kyllä
alkoi julkaista myös suomenkielistä Maamiehen
ystävää, mutta siinä hänellä oli avustajia. Siitä ilmestyi vain neljätoista
numeroa.
Vuonna 1846 Saima kiellettiin,
kun Snellmanin provosoiva tyyli ja yhteiskuntaa ruotivat aiheet saivat
viranomaiset ja varsinkin kenraalikuvernööri Menšikovin hermostumaan. Tämä
nimitteli Snellmania ”kommunistiksi”.
 |
| Snellmanin muistomerkki Kuopion keskustassa |
Kuopio oli Snellmanille varsin sopiva paikka. Se oli
koulukaupunki ja kasvava alueellinen keskus. Järvien ympäröimä seutu teki
vaikutuksen. Snellmanin elinympäristö oli kuitenkin varsin suppea. Kun
vertailukohdaksi Kuopion tuomiokirkon edustalla sijaitsevan Snellmanin
muistomerkin, niin melko lailla tiiviisti sen ympärillä liikuttiin.
Snellman oli suomalaisuusmies, hän oli 1830-luvulla ollut
mukana Lauantaiseurassa ja oli
samassa rintamassa kuin J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Elias Lönnrot, Matias
Aleksanteri Castren muut kansallismieliset. Snellman ei kuitenkaan jäänyt romanttiskaipuisesti
suomalaisen maiseman ja luonnon lumoihin. Kansallisromantiikan aika
suomalaisessa taiteessa koitti poikkeuksellisesti vasta myöhemmin vuosisadan
vaihteessa. Snellman halusi tuoda Suomen sydänmaille eurooppalaisen
sivistyksen. Yksi keino siihen oli höyrylaivaliikenne. Ajatuksena oli, että sen
myötä kuopiolainen nuoriso pääsi helpommin tutustumaan pääkaupunkiin, sieltä
edelleen muualle Eurooppaan ja palata takaisin välittäen muille kokemuksiaan.
Hänellä oli tietty sivistysihanne, ajatus toimivasta kansalaisyhteiskunnasta.
Suomen kielen asemaa oli vahvistettava, kansa oli opetettava lukemaan ja
sivistymään sekä hoitamaan omia asioitaan. Suomen syrjämaita oli kehitettävä.
Näin Snellman toteutti samaa tehtävää kuin Kajaanissa lääkärinä toiminut Lönnrot.
Tuo idea näkyy myös Keksi-Euroopassa rautatieyhteyksien laajetessa. Siitä olen
kertonut edellisessä tekstissäni.
 |
| Kuopio, näkymä järvelle |
Snellman luopui Kuopion virastaan vuonna 1849. Tosin hän
toimi osin Helsingissä jo aikaisemmin. Noihin aikoihin Suomessa käytiin
kiihkeää ja moninaista yhteiskunnallista keskustelua. Lehdistön määrä oli
kasvussa, myös suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä. Liberalismin henki toi
valoa.
Runeberg kävi omaa ”dialogiaan” Snellmanin kanssa. Hän julkaisi vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinat. Se nähtiin Meinanderin mukaan vastauksena Snellmanin vaatimuksiin ”kansallisemmasta” kirjallisuudesta niin, ettei sitä olisi koettu liian radikaaliksi. Siihen sisältyvää runoa Maamme alettiin esittää julkisesti ja opiskelijat alkoivat pitää sitä uutena kansallislauluna.
Snellman oli mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrki
samalla perehtymään aikansa keskeisiin poliittisiin kysymyksiin. Hänen asenteensa Venäjää kohtaan tuli sopuisammaksi.
Hän vaati uskollisuutta keisaria kohtaan. Siitä palkinnoksi hän sai vuonna 1856
Aleksanterin yliopistosta siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin.
Noihin aikoihin käytiin myös Helsingin edustalle levinnyttä Krimin sotaa.
Kaiken lisäksi kesken sodan vuonna 1855 tsaari Nikolai I kuoli ja hänen
tilalleen tuli uudistusmielinen Aleksanteri II.
Venäjällä alettiin mennä kohti uudistuksia, josta yhtenä
merkkinä oli maaorjuuden lakkauttaminen vuonna 1861. Samalla liberalisoitumisen
myötä Venäjä lähentyi Ranskaan. Tuo muuta Eurooppaa lähenevä kehityssuunta
kuitenkin taantui, kun Venäjä kukisti verisesti Puolen kapinan vuonna 1863.
Suomen fennomaaninen liikehdintä kävi kiihkeänä. Snellman
ajoi tiukasti suomen kielen virallistamista. Toisaalta oli liikehdintää myös
Suomen palauttamiseksi takaisin Ruotsin alaisuuteen. Sen Snellman torjui ja
otti neuvottelujen tien. Hän oli tavallaan suunnannäyttäjänä vuosisata
myöhemmin, kun itsenäisessä Suomessa alettiin luoda Paasikivi-Kekkosen
ulkopoliittista linjaa.
Snellman tunnetaan tuolloin radikaalista tunnuslauseesta
”Yksi kansakunta, yksi kieli”. Useimmat olivat kyllä samaa mieltä, että Suomen
julkinen elämä tuli olla suomenkielistä. Hän sai kyllä myös kritiikkiä. Ihmeteltiin sitä, että hän saattoi leimata
samalla ruotsinkielisen kirjallisuuden – kuten Runebergin runot – epäkansalliseksi.
Vuosina 1856-63 käyty keskustelu Suomen asemasta ja
tulevaisuudesta on ollut historiamme tärkeimpiä. Ensimmäisen kerran keskustelu
sai poliittisen luonteen. Suuri vaikutuksiensa siihen oli lehdistön
kehityksellä ja myös yliopistolla. Tuolloin alkoivat myös puoluerintamalinjat
kehittyä. Tosin vielä ei ollut puolueilla valtiopäiville sijaa
Vuodesta 1855 vuoteen 1861 Suomen kenraalikuvernöörinä toimi
Friedrich Wilhelm Berg. Hän asettui tukemaan Snellmania uudistuksissa, jotka
sitten alkoivat 60-luvulla toteutua.
Vuonna 1863 Snellman tapasi tsaari Aleksanteri II:n kaksi
kertaa. Kesällä tsaari kävi Suomessa tutkimassa Suomen
puolustusmahdollisuuksia. Tuolloin hän otti Snellmanin vastaan ja allekirjoitti
kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli asettaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi
virkakieleksi ruotsin rinnalle. Tapaamista kuvaa juttuni alkuun sijoitettu
maalaus. Toisen kerran miehet tapasivat
syksyllä Helsingissä valtiopäivien avajaisten yhteydessä. Snellman nimitettiin
senaattiin. Fennomaanit korostivat lojaaliutta Venäjää ja keisaria kohtaan. Tämä
oli tärkeää, jotta epäluulot väistyisivät Puolan tapahtumien vuoksi. Ylipäänsä
nuo valtiopäivät olivat loistelias tapahtuma, johon liittyi myös 20 000
sotilaan ohimarssi Kauppatorilla.
Näin tie uudistuksille avautui. Suomen oma raha oli yksi
erittäin kauaskantoinen uudistus. Muita olivat mm. kansakoululaki,
oppikouluasetus, kirkkolaki, painovapaus ja kunnallishallinnon uudistus. Vuonna 1866 Aleksanteri II myönsi
Snellmanille aatelisarvon kunnianosoituksena hänen arvokkaasta toiminnastaan.
Yksi Snellmanin kuningasideoita oli rautatieverkoston
kehittäminen ja sen myötä ratayhteys Pietariin.
Riihimäen ja Pietarin välinen rautatiehanke kyllä toteutui mutta
vuosikymmenen loppuun ajoittunut nälänhätä vaikeutti toteutusta. Aluksi
kiisteltiin raideleveydestä. Snellman ajoi kapeampaa raideleveyttä kuin
Venäjällä oli käytössä. Hän pelkäsi, että se saattoi olla alkusoittoa Suomen
sulauttamiselle Venäjään. Hän piti kiinni kannastaan ja vaaransi samalla uransa
senaatissa. Venäjä piti kiinni omastaan, tosin se lupautui maksamaan siitä
aiheutuvat lisäkustannukset. Sitten kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg halusi
käyttää rautatien rakentamista hätäapu. Elettiin nälänhädän aikaa ja noilla
työmailla kulkutaudit levisivät ja tekivät pahaa jälkeä.
Nälänhädästä koitui lopulta Snellmanin senaattorin uran
päätepiste. Aihe vaatisi tarkemman käsittelyn, mutta tyydyn vain toteamaan tapauksen.
Snellmanilla oli sen hoitoon oma ”kansalaiskasvatusohjelmansa”, jossa annettiin
markkinoille vapaus. Se aiheutti pahaa jälkeä. Jalavan mukaan toimia voidaan
arvostella mutta samalla siinä saattaa olla jälkiviisautta. Snellman poistui
hallituksesta. Eikä hän varmasti tyynenä poistunut. Samalla hän poistui
poliittisen vallankäytön keskiöstä.
…
 |
| Kuopio |
Yksi puoli Snellmanin elämästä on vielä loppuun tuotava
esille. Se on hänen perhe-elämänsä. Tätä valaisee Jalava teoksessaan. Snellman
meni naimisiin Kuopiossa asuessaan ja otti puolisokseen 17-vuotiaan Johanna
Lovisa (Jeanette) Wennbergin, joka oli Snellmania 22 vuotta nuorempi. Tämä oli
asunut ikänsä Kuopiossa ja saanut varsin puutteellisen koulutuksen. Erikseen
mainitaan hänen käsityö- ja pianonsoittotaito. Loikka korkealle kouluttautuneen
ja maailmaa kokeneen keski-ikäisen miehen vaimoksi oli valtava. Tunteikas tyttö oli menettänyt varhain
äitinsä ja tunsi suurta kunnioitusta oppinutta Snellmania kohtaan. Nuoren
vaimon elämä on täytynyt olla raskasta, koska luonteeltaan äkkipikainen
Snellman rupesi ohjaamaan kokematonta vaimoaan kaikissa mahdollisissa
kodinhoidon asioissa.
Kuopiossa perheeseen syntyi kaksi lasta, joista vanhin oli
tytär Hanna, joka nousi Snellmanin oman elämän loppuvuosina tärkeään asemaan.
Sen jälkeen syntyi neljä poikaa.
Snellman oli koko ajan valmistautunut siihen, että hän
lähtee elämästä ennen vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1856 menehtyi
tytär Magdalena vain kaksivuotiaana. Vuotta myöhemmin menehtyi keskosena
syntynyt poika ja viikko synnytyksen jälkeen kesäkuussa 1857 kuoli äiti vain
29-vuotiaana.
Vaikka perheeseen tulikin Kuopiosta kodinhoitaja, niin suuri
vastuu kasautui perheen hieman alle 11-vuotiaalle esikoiselle Hannalle. Nuorin lapsista oli vasta 20-kuukautinen.
Suru oli toki valtava mutta perheen pään työelämä jatkui kiihkeänä ja
rasittavana.
Muu perhe sai kokea Snellmanin luonteen raadollisuuden. Poikien kasvukivut näkyivät käytöshäiriöinä.
Poika Karl on myöhemmin kertonut, että he joutuivat helposti osallisiksi
tappeluihin. Joskus vielä ylioppilainakin oltiin ”nyrkit pystyssä”. He olivat vapaan kasvatuksen hedelmiä.
Vartuttuaan he kyllä nousivat kunniallisiin asemiin.
Eniten sai kärsiä kuitenkin Hanna-tytär. Isä asetti
tyttäreen suunnattomia velvoitteita. Jo 11-vuotiaana hän sai vastuulleen
huolenpidon nuoremmista sisaruksistaan. Koulun jälkeen hän sai vastuulleen koko
perheen talouden- ja kodinhoidon. Isä edellytti tyttäreltään nöyryyttä ja
uhrautuvaisuutta. ”Naisen korkein avu on hyvä sydän”, hän opasti vasta
15-vuotiasta tytärtään. Hän vaati nykynäkökulmasta ajatellen mahdottomia:
”Tyttären tuli totuttautua
ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja päinvastoin
pyrkiä alituisesti ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan.”
(Jalava, s. 190)
Jatkeeksi Jalava tuo esille Snellmanin omat moitteet
tyttärelleen:
”Pappa on ollut syvästi
huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän sinä olet pyrkinyt tähän.”
Uhrautuvuudella oli hintansa. Hanna joutui hoitamaan
kuolemansairasta isäänsä yötä päivää. Hänen terveytensä ei sitä kestänyt. Hän
menehtyi itse vain 36-vuotiaana vuosi isänsä poismenon jälkeen. Vaikka arvostan
Snellmanin pyyteetöntä työtä Suomen kansan ja suomalaisuuden hyväksi, niin
jonkinlaisen riipan tuo tyttären kohtalo mieheen jättää.
Lähteitä:
Jalava, Marja: J. V.
Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.
Meinander Henrik: Suomen
historia. Suom. Paula Autio. WSOY, Porvoo 2006.
Vahtola, Jouko: Suomen
historia kivikaudesta 2000-luvulle. Uudistettu painos 2017
Verkkosivuja
Matti Klingen artikkeli kansallisbiografia-sivustolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti