Johan Vilhelm Snellman – suomalaisuuden päivänä 2020

Tänään on vietetty suomalaisuudenpäivää, joka on vakiintunut liputuspäivä.  Valitettavasti virallisella tasolla juhlapäivä on jäänyt aivan ylimalkaiselle huomiolle. Valtioneuvosto taisi julkaista Twitter-tilillään kyllä toivotuksen mutta heti perään sijoitettiin islamuskoisille kohdistettu rauhallisen ramadanin toivotus.

Ettei totuus unohtuisi, muistutan, että kyseessä on Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymäpäivä. Minä muistan tämän päivän vanhaan malliin Snellmanin päivänä. Muistissani kiiluu edelleen sadan markan seteli, josta miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi. Kun aikaa oli, niin päätin viettää osan päivästä J. V. Snellmanin parissa. Siitä syntyi tämä kirjoitus.

Muutamat viralliset liputuspäivät ovat muodostuneet minulle jo varhaisesta lapsuudesta lähtien tärkeiksi. Niiden myötä nimet Snellman, Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja Mikael Agricola ovat jääneet pääkoppaani ennen kuin tajusin heidän elämästään yhtään mitään. Arvostukseni Snellmania kohtaan viime vuosina noussut. Hänen elämänuransa on kaikkinensa ollut moniulotteinen. Sillä on ollut vaikutuksensa itsenäisen Suomen ratkaisuissa.  Tosin omat särönsäkin hänen elämässään on ollut. Ei hänestä kannata myyttiä rakentaa.

Snellman syntyi Tukholmassa mutta asui varhaislapsuutensa Kokkolassa, josta siirtyi Ouluun kouluun. Hän oli Oulun triviaalikoulun oppilas, aivan kuten monet muutkin suomalaiset suurmiehet: Anders Chydenius, M. A. Castren, Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius.  Oulussa olen minäkin koulua käynyt. Hengen yhteyttä on siis senkin puolesta.

Kirjoituksessani käsittelen vaiheita Snellmanin elämästä. Aloitan Kuopion vuosista ja päätän perhe-elämään. Vaikka miehen yhteiskunnallista merkitystä aina korostetaan, niin kyllä yksityiselämääkin kannattaa ainakin hieman raottaa. Verkkosivuista arvostan eniten Kuopion kotimuseon sivuja. Sitä kautta löytyy esimerkiksi erinomainen noin puoli tuntia kestävä dokumenttielokuva Snellmanin Kuopion vuosista (täältä).

Venäjän keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman tapaavat kesällä 1863

”Kansallisella herätyksellä tarkoitetaan sitä, että kansa tulee tietoiseksi itsestään, tiedostaa oman historiansa ja erityisen asemansa yhtenä kansakuntana muiden joukossa, sisäistää tilansa ja ryhtyy omatoimisesti kohentamaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan, lopullisena tavoitteena itsenäisyys.”

                      (Jouko Vahtola: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. 2017, s. 223.)

Vuoden 1842 jälkeen Snellman oli aikamoisessa pattitilanteessa. Väitöskirja Hegelin filosofiasta oli valmistunut ja hänelle saattoi olla katkeraa huomata, että yhteiskunnan haasteet näyttivät olevan muualla kuin Hegelissä. Silloin Snellman valitsi elämälleen uuden suunnan. Mahdollinen tieteellinen ura tutkijankammioineen sai jäädä ja mies valitsi toisen tien. Syrjäinen, tuolloin noin kahden tuhannen asukkaan sisämaakaupunki Kuopio tarjosi koulun rehtorin viran. Todellinen houkutin oli kuitenkin se, että kaupungissa sijaitsi kirjapaino.

Snellman anoi vuonna 1843 keisarilta lupaa kerran viikossa ilmestyvän sanomalehden julkaisemiseen. Lupa tuli. Ruotsinkielinen lehti sai nimekseen lopulta Saima. Senaatti tosin asetti Kuopioon sensoriviranomaisen, mikä mahdollisti kaupungissa muidenkin lehtien julkaisemisen. Snellman julkaisi lehteä täysin yksin, kirjoittaen kaikki artikkelit itse. Päivät hän hoiti opettajan virkaansa, iltaisin ja öisin valmisteli lehteä julkaisukuntoon. Lehti oli ruotsinkielinen. Snellman osasi suomea, mutta kielitaito ei taipunut lehtikirjoitteluun. Kuopiosta käsin hän kyllä alkoi julkaista myös suomenkielistä Maamiehen ystävää, mutta siinä hänellä oli avustajia. Siitä ilmestyi vain neljätoista numeroa.

Vuonna 1846 Saima kiellettiin, kun Snellmanin provosoiva tyyli ja yhteiskuntaa ruotivat aiheet saivat viranomaiset ja varsinkin kenraalikuvernööri Menšikovin hermostumaan. Tämä nimitteli Snellmania ”kommunistiksi”.

Snellmanin muistomerkki Kuopion keskustassa

Kuopio oli Snellmanille varsin sopiva paikka. Se oli koulukaupunki ja kasvava alueellinen keskus. Järvien ympäröimä seutu teki vaikutuksen. Snellmanin elinympäristö oli kuitenkin varsin suppea. Kun vertailukohdaksi Kuopion tuomiokirkon edustalla sijaitsevan Snellmanin muistomerkin, niin melko lailla tiiviisti sen ympärillä liikuttiin.

Snellman oli suomalaisuusmies, hän oli 1830-luvulla ollut mukana Lauantaiseurassa ja oli samassa rintamassa kuin J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Elias Lönnrot, Matias Aleksanteri Castren muut kansallismieliset. Snellman ei kuitenkaan jäänyt romanttiskaipuisesti suomalaisen maiseman ja luonnon lumoihin. Kansallisromantiikan aika suomalaisessa taiteessa koitti poikkeuksellisesti vasta myöhemmin vuosisadan vaihteessa. Snellman halusi tuoda Suomen sydänmaille eurooppalaisen sivistyksen. Yksi keino siihen oli höyrylaivaliikenne. Ajatuksena oli, että sen myötä kuopiolainen nuoriso pääsi helpommin tutustumaan pääkaupunkiin, sieltä edelleen muualle Eurooppaan ja palata takaisin välittäen muille kokemuksiaan. Hänellä oli tietty sivistysihanne, ajatus toimivasta kansalaisyhteiskunnasta. Suomen kielen asemaa oli vahvistettava, kansa oli opetettava lukemaan ja sivistymään sekä hoitamaan omia asioitaan. Suomen syrjämaita oli kehitettävä. Näin Snellman toteutti samaa tehtävää kuin Kajaanissa lääkärinä toiminut Lönnrot. Tuo idea näkyy myös Keksi-Euroopassa rautatieyhteyksien laajetessa. Siitä olen kertonut edellisessä tekstissäni.

Kuopio, näkymä järvelle

Snellman luopui Kuopion virastaan vuonna 1849. Tosin hän toimi osin Helsingissä jo aikaisemmin. Noihin aikoihin Suomessa käytiin kiihkeää ja moninaista yhteiskunnallista keskustelua. Lehdistön määrä oli kasvussa, myös suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä. Liberalismin henki toi valoa.

Runeberg kävi omaa ”dialogiaan” Snellmanin kanssa. Hän julkaisi vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinat.  Se nähtiin Meinanderin mukaan vastauksena Snellmanin vaatimuksiin ”kansallisemmasta” kirjallisuudesta niin, ettei sitä olisi koettu liian radikaaliksi. Siihen sisältyvää runoa Maamme alettiin esittää julkisesti ja opiskelijat alkoivat pitää sitä uutena kansallislauluna.

Snellman oli mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrki samalla perehtymään aikansa keskeisiin poliittisiin kysymyksiin.  Hänen asenteensa Venäjää kohtaan tuli sopuisammaksi. Hän vaati uskollisuutta keisaria kohtaan. Siitä palkinnoksi hän sai vuonna 1856 Aleksanterin yliopistosta siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin. Noihin aikoihin käytiin myös Helsingin edustalle levinnyttä Krimin sotaa. Kaiken lisäksi kesken sodan vuonna 1855 tsaari Nikolai I kuoli ja hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Aleksanteri II.

Venäjällä alettiin mennä kohti uudistuksia, josta yhtenä merkkinä oli maaorjuuden lakkauttaminen vuonna 1861. Samalla liberalisoitumisen myötä Venäjä lähentyi Ranskaan. Tuo muuta Eurooppaa lähenevä kehityssuunta kuitenkin taantui, kun Venäjä kukisti verisesti Puolen kapinan vuonna 1863.

Suomen fennomaaninen liikehdintä kävi kiihkeänä. Snellman ajoi tiukasti suomen kielen virallistamista. Toisaalta oli liikehdintää myös Suomen palauttamiseksi takaisin Ruotsin alaisuuteen. Sen Snellman torjui ja otti neuvottelujen tien. Hän oli tavallaan suunnannäyttäjänä vuosisata myöhemmin, kun itsenäisessä Suomessa alettiin luoda Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Snellman tunnetaan tuolloin radikaalista tunnuslauseesta ”Yksi kansakunta, yksi kieli”. Useimmat olivat kyllä samaa mieltä, että Suomen julkinen elämä tuli olla suomenkielistä. Hän sai kyllä myös kritiikkiä.  Ihmeteltiin sitä, että hän saattoi leimata samalla ruotsinkielisen kirjallisuuden – kuten Runebergin runot – epäkansalliseksi.

Vuosina 1856-63 käyty keskustelu Suomen asemasta ja tulevaisuudesta on ollut historiamme tärkeimpiä. Ensimmäisen kerran keskustelu sai poliittisen luonteen. Suuri vaikutuksiensa siihen oli lehdistön kehityksellä ja myös yliopistolla. Tuolloin alkoivat myös puoluerintamalinjat kehittyä. Tosin vielä ei ollut puolueilla valtiopäiville sijaa

Vuodesta 1855 vuoteen 1861 Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Friedrich Wilhelm Berg. Hän asettui tukemaan Snellmania uudistuksissa, jotka sitten alkoivat 60-luvulla toteutua.

Vuonna 1863 Snellman tapasi tsaari Aleksanteri II:n kaksi kertaa. Kesällä tsaari kävi Suomessa tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia. Tuolloin hän otti Snellmanin vastaan ja allekirjoitti kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli asettaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi virkakieleksi ruotsin rinnalle. Tapaamista kuvaa juttuni alkuun sijoitettu maalaus.  Toisen kerran miehet tapasivat syksyllä Helsingissä valtiopäivien avajaisten yhteydessä. Snellman nimitettiin senaattiin. Fennomaanit korostivat lojaaliutta Venäjää ja keisaria kohtaan. Tämä oli tärkeää, jotta epäluulot väistyisivät Puolan tapahtumien vuoksi. Ylipäänsä nuo valtiopäivät olivat loistelias tapahtuma, johon liittyi myös 20 000 sotilaan ohimarssi Kauppatorilla.

Näin tie uudistuksille avautui. Suomen oma raha oli yksi erittäin kauaskantoinen uudistus. Muita olivat mm. kansakoululaki, oppikouluasetus, kirkkolaki, painovapaus ja kunnallishallinnon uudistus.  Vuonna 1866 Aleksanteri II myönsi Snellmanille aatelisarvon kunnianosoituksena hänen arvokkaasta toiminnastaan.

Yksi Snellmanin kuningasideoita oli rautatieverkoston kehittäminen ja sen myötä ratayhteys Pietariin.  Riihimäen ja Pietarin välinen rautatiehanke kyllä toteutui mutta vuosikymmenen loppuun ajoittunut nälänhätä vaikeutti toteutusta. Aluksi kiisteltiin raideleveydestä. Snellman ajoi kapeampaa raideleveyttä kuin Venäjällä oli käytössä. Hän pelkäsi, että se saattoi olla alkusoittoa Suomen sulauttamiselle Venäjään. Hän piti kiinni kannastaan ja vaaransi samalla uransa senaatissa. Venäjä piti kiinni omastaan, tosin se lupautui maksamaan siitä aiheutuvat lisäkustannukset. Sitten kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg halusi käyttää rautatien rakentamista hätäapu. Elettiin nälänhädän aikaa ja noilla työmailla kulkutaudit levisivät ja tekivät pahaa jälkeä.

Nälänhädästä koitui lopulta Snellmanin senaattorin uran päätepiste. Aihe vaatisi tarkemman käsittelyn, mutta tyydyn vain toteamaan tapauksen. Snellmanilla oli sen hoitoon oma ”kansalaiskasvatusohjelmansa”, jossa annettiin markkinoille vapaus. Se aiheutti pahaa jälkeä. Jalavan mukaan toimia voidaan arvostella mutta samalla siinä saattaa olla jälkiviisautta. Snellman poistui hallituksesta. Eikä hän varmasti tyynenä poistunut. Samalla hän poistui poliittisen vallankäytön keskiöstä.

…

Kuopio

Yksi puoli Snellmanin elämästä on vielä loppuun tuotava esille. Se on hänen perhe-elämänsä. Tätä valaisee Jalava teoksessaan. Snellman meni naimisiin Kuopiossa asuessaan ja otti puolisokseen 17-vuotiaan Johanna Lovisa (Jeanette) Wennbergin, joka oli Snellmania 22 vuotta nuorempi. Tämä oli asunut ikänsä Kuopiossa ja saanut varsin puutteellisen koulutuksen. Erikseen mainitaan hänen käsityö- ja pianonsoittotaito. Loikka korkealle kouluttautuneen ja maailmaa kokeneen keski-ikäisen miehen vaimoksi oli valtava.  Tunteikas tyttö oli menettänyt varhain äitinsä ja tunsi suurta kunnioitusta oppinutta Snellmania kohtaan. Nuoren vaimon elämä on täytynyt olla raskasta, koska luonteeltaan äkkipikainen Snellman rupesi ohjaamaan kokematonta vaimoaan kaikissa mahdollisissa kodinhoidon asioissa.

Kuopiossa perheeseen syntyi kaksi lasta, joista vanhin oli tytär Hanna, joka nousi Snellmanin oman elämän loppuvuosina tärkeään asemaan. Sen jälkeen syntyi neljä poikaa.

Snellman oli koko ajan valmistautunut siihen, että hän lähtee elämästä ennen vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1856 menehtyi tytär Magdalena vain kaksivuotiaana. Vuotta myöhemmin menehtyi keskosena syntynyt poika ja viikko synnytyksen jälkeen kesäkuussa 1857 kuoli äiti vain 29-vuotiaana.

Vaikka perheeseen tulikin Kuopiosta kodinhoitaja, niin suuri vastuu kasautui perheen hieman alle 11-vuotiaalle esikoiselle Hannalle.  Nuorin lapsista oli vasta 20-kuukautinen. Suru oli toki valtava mutta perheen pään työelämä jatkui kiihkeänä ja rasittavana.

Muu perhe sai kokea Snellmanin luonteen raadollisuuden.  Poikien kasvukivut näkyivät käytöshäiriöinä. Poika Karl on myöhemmin kertonut, että he joutuivat helposti osallisiksi tappeluihin. Joskus vielä ylioppilainakin oltiin ”nyrkit pystyssä”.  He olivat vapaan kasvatuksen hedelmiä. Vartuttuaan he kyllä nousivat kunniallisiin asemiin.

Eniten sai kärsiä kuitenkin Hanna-tytär. Isä asetti tyttäreen suunnattomia velvoitteita. Jo 11-vuotiaana hän sai vastuulleen huolenpidon nuoremmista sisaruksistaan. Koulun jälkeen hän sai vastuulleen koko perheen talouden- ja kodinhoidon. Isä edellytti tyttäreltään nöyryyttä ja uhrautuvaisuutta. ”Naisen korkein avu on hyvä sydän”, hän opasti vasta 15-vuotiasta tytärtään. Hän vaati nykynäkökulmasta ajatellen mahdottomia:

”Tyttären tuli totuttautua ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja päinvastoin pyrkiä alituisesti ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan.” (Jalava, s. 190)

Jatkeeksi Jalava tuo esille Snellmanin omat moitteet tyttärelleen:

”Pappa on ollut syvästi huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän sinä olet pyrkinyt tähän.”

Uhrautuvuudella oli hintansa. Hanna joutui hoitamaan kuolemansairasta isäänsä yötä päivää. Hänen terveytensä ei sitä kestänyt. Hän menehtyi itse vain 36-vuotiaana vuosi isänsä poismenon jälkeen. Vaikka arvostan Snellmanin pyyteetöntä työtä Suomen kansan ja suomalaisuuden hyväksi, niin jonkinlaisen riipan tuo tyttären kohtalo mieheen jättää.

Lähteitä:

Jalava, Marja: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.

Meinander Henrik: Suomen historia. Suom. Paula Autio. WSOY, Porvoo 2006.

Vahtola, Jouko: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. Uudistettu painos 2017

Verkkosivuja

Snellmanin kotimuseo Kuopiossa:  https://snellmaninkotimuseo.fi/j-v-snellmanin-kotimuseo/

http://snellman.kootutteokset.fi/

Lauri Kallion kirjoitus Snellmanista:  https://filosofia.fi/node/6752

Matti Klingen artikkeli kansallisbiografia-sivustolla.

Kasvatuslaitoksia ja sankareita – huomioita eräistä elokuvista

Työsuhteissani olen ollut opetuksen ja kasvatuksen parissa lähes koko ikäni. Siksi on luonnollista, että sitä sivuavat elokuvat kiinnostavat. Satuin katsomaan ranskalaisen Christophe Barratierin elokuvan Kuoropojat (Les Choristes, 2004). Siitä tuli mieleen muutama muukin aihetta sivuava filmi. Niin tämä juttuni sai alkunsa. Kirjallisuudesta saisi varmaan enemmänkin irti.

Kuoropojat, oikealla edessä Clement Mathieu, vasemmalla koulukodin johtaja

I.

Elokuvan Kuoropojat  tapahtumat sijoittuvat erääseen koulukotiin vuonna 1949.  Siellä asustaa joukko sota-ajan ja miehityksen traumat kokeneita poikia, jotka on eristetty paikkaan heidän käytöshäiriöittensä vuoksi. Koulukotiin menee töihin luokanvalvojaksi työtön musiikin opettaja Clement Mathieu. Koulun sadistisen johtajan Rachinin käyttämä rike-reaktio –menetelmä on kokenut haaksirikon. Rike aiheuttaa rangaistuksen, joka taas aiheuttaa uusi rikkeitä. Ollaan ikävässä kierteessä. Väkivallasta ovat joutuneet kärsimään myös koulun henkilökunta.

Mathieu on kalju pienikokoinen ja hieman lihava mies, joka joutuu luonnollisesti heti jo ulkonäkönsä vuoksi oppilaiden pilkan kohteeksi. Hän ei siitä välitä. Hän saa idean uudesta menetelmästä ja laittaa pojat laulamaan. Laulusta löytyykin pojille motivoivaa toimintaa. Kaikkien kanssa asiat eivät kuitenkaan suju aivan hyvin. On monta hankalaa tapausta. Mathieu ei kuitenkaan provosoidu vaan kärsivällisenä kaikki nöyryytykset kestäen voittaa lopulta poikien luottamuksen. Ennen muuta hän kauhistuu koulun johtajan sadistisista toimista, mistä syystä hän alkaa toimillaan puolustaa poikia. Mathieu saa aikaan huipputuloksia. Koulukotiin tulee jopa merkittävä vierailija tutustuakseen nimenomaan kuoroon. Kuoro valmistautuu hyvin esitykseensä ja kaikki onnistuu mainiosti. Kaikki tuntuisi olevan hyvällä mallilla, mutta niin ei kuitenkaan käy.

Erään ongelmatapauksen vuoksi tilanne koulukodissa kärjistyy kriittiseksi. Koulun johtaja Rachin on siihen osin itse syyllinen, mutta hän kuitenkin erottaa Mathieun. Lähtiessään hän saa luokkaan lukituilta oppilailtaan ikimuistoisen läksiäislahjan. Asia korjaantuu vasta myöhemmin, kun todellisuus paljastuu ja sen johdosta despoottinen koulukodin johtaja erotetaan. Mathieuta se ei enää auta. Pojat ovat kuitenkin saaneet hänen ansiostaan paljon arvokkaita eväitä elämäänsä.

Tämä on lyhykäisyydessään elokuvan tarina, josta tosin jää kertomatta monia olennaisia kohtia, mm. yksi täysin epäonnistunut tapaus. Elokuva alkaa kehyskertomuksella, jossa kaksi koulun entistä lasta tapaavat yli 50 vuoden jälkeen. Toinen on merkittävä kapellimestari Pierre Morhange, joka on tullut paikkakunnalle hautaamaan äitinsä. Toinen oli tuolloin hiljainen vanhempansa sodassa menettänyt pikkupoika, joka onnistuu lähtemään koulukodista Mathieun seurassa. Kertomus koulusta on siis takautuma. Pierre on yksi koulukodin ongelmatapauksia, joka ottaa välillä rajustikin yhteen Clent Mathieun kanssa. Mathieu tapaa elokuvassa myös Pierren äidin yrittäen jopa lähennellä tätä, mikä itse asiassa onkin yhtenä syynä opettajan ja Pierren välirikkoon. Pierre on poikkeuksellisen kaunisääninen laulaja ja Mathieu ottaa yhteyttä pojan äitiin onnistuen saamaan Pierren tulevaisuuden oikealle raiteelle.

Kuoroharjoitus. Yksi poika on "nuottitelineenä". Oikealla sivuttain seisomassa Pierre

II.

Kuoropoikien kanssa hyvin samantapainen elokuva on korkeamman tason kouluun sijoittuva australialaissyntyisen Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989), jossa Robin Williamsin esittämä äidinkielen opettaja John Keating onnistuu innostamaan menetelmillään oppilaansa Weltonin akatemiassa. Tämä ei tietystikään miellytä laitoksen johtajaa, koska toimintamenetelmät eivät istu laitoksen omiin normeihin. Lopussa tilanne johtaa ristiriitoihin ja aiheuttaa mm. erään oppilaan itsemurhan. Lopussa John Keating joutuu Kuoropoikien Clement Mathieun tapaan lähtemään paikasta.  

Sekä John Keting että Mathieu ovat samanlaisia sankarihahmoja, jotka tulevat uuteen työpaikkaan töihin ja nousevat siellä uudistamaan vanhoihin rutiineihin jämähtäneitä menetelmiä ja perinteitä. He molemmat saavat ihmeitä aikaan, mutta joutuvat lähtemään koulun johdon kanssa nousevien erimielisyyksien takia. Kuolleiden runoilijoiden seurassa myös oppilaiden vanhemmat ovat vaatimassa eroa, Kuoropojissa pelkkä koulukodin diktatorinen johtaja on eron takana.

III.

En pidä Kuoropoikia kovin merkittävänä elokuvana, vaikka se onkin saanut paljon eri palkintoja. Olihan sillä aikanaan jopa kaksi Oscar-ehdokkuutta. Elokuvan didaktiset ja pedagogiset ratkaisut on mielestäni hieman ylimalkaisesti kuvattu. Tuskin siitä kukaan opettaja mitään uusia ideoita tai malleja työhönsä saa. Sen voima lienee muussa. Luin jostakin, että elokuvan ilmestyttyä kuoroharrastus alkoi Ranskassa piristyä. Tämä oli ilo lukea. Se on sinällään elokuvalle tärkeä saavutus. Ja olihan elokuva myös alkusysäys Pierreä poikana näytelleen Jean-Baptiste Maunierin uralle, ja varmaan muillekin lapsinäyttelijöille se on merkinnyt paljon.

Asetelma molemmissa elokuvissa on samantapainen. Se kertoo menneisyyden autoritäärisestä koulujärjestelmästä. On despoottinen tai muuten vanhoihin menetelmiin kangistunut johtajaopettaja tai rehtori. Kouluun tulee uusi opettaja tuoden mukanaan uutta ilmettä opiskeluun. Hallintobyrokratia koulun johtajan hahmossa lyttää nämä pyrkimykset. Oppilaiden protestit tai muut vastaan pyristelyt eivät siinä auta.

Vaikka yhteys onkin löyhä, niin elokuvien malli voisi olla perinteisissä lännenelokuvissa. Kaupunkiin tullut sankari alkaa panna asioita järjestykseen ja saa osan yhteisöä puolelleen.  On niitä, jotka asettuvat puolustamaan asemaansa. Lopussa vieras joutuu lähtemään, yksinään kuin ”auringonlaskun ratsastaja”. Hän lähtee kuitenkin voittajana. Monet jäävät kaipaamaan, legenda alkaa elää.  

Asetan Kuolleiden runoilijoiden seuran selkeästi Kuoropoikien edelle, vaikka elokuvan katsomisesta on hyvin kauan aikaa ja aika on saattanut kullata muistoja. Muistan kyllä olleeni Weirin elokuvasta hyvin innoissani, kun taas Kuoropojissa eräät motiivit jäivät tavallaan ilmaan. Ne olisivat vaatineet vielä käsittelyä. Katsomisen arvoinen se toki oli hienoisesta hataruudestaan huolimatta.

IV.

Vuonna 1983 Neuvostoliitossa ilmestyi Dinara Asanovan nuorisorikollisten uudelleenkasvatusta kuvaava elokuva Pojat (Пацаны). Elokuva nosti tuon ajan neuvostoyhteiskunnan keskusteluun vakavan ongelman: nuorisorikollisuuden ja syrjäytymisen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat rikollista taustaa omaavien nuorten kesäleiriin, jossa asutaan teltoissa ja opiskellaan yhteiseloa ja työntekoa. Leirin johtajana toimiva voimistelun opettaja on omanlaisensa sankarihahmo, jota ei toki voi rinnastaa Kuoropoikien tai Kuolleiden runoilijoiden seuran opettajasankareihin. Hän pyrkii elämään nuorten kanssa, palauttamaan heidät kaidalle tielle, herättämään heissä vastuuta ja yhteisöllisyyttä.  Jos sankaruutta ajattelee, niin siksi voisi ehkä katsoa sen, että hän toimii vapaaehtoisesti näiden nuorten parissa, on heille lujana vanhempana. Hän siis haluaa toimia heidän parhaaksi eikä sulje heitä oman elämänsä ulkopuolelle.

Opettaja on täysillä mukana heidän elämässään. Helpolla hän ei pääse, ongelmia riittää. Välillä ollaan epätoivoisissa tilanteissa, mutta palkitseviakin hetkiä on. Tavoitteena on se, että pojista tulisi hyviä kansalaisia, ottaisivat itse vastuuta elämästään.

Mutta elokuvan loppu on yhtäältä lohduton. Siihen jää kuitenkin myös positiivista pilkahdusta, ainakin siinä mielessä, että yhteisö nousee apuun, pelastamaan isälleen kostoa janoavaa poikaa.

Elokuva loppuu konfliktiin, joka jää ratkaisematta. Yhtenä päähahmona oleva 15-vuotias poika varastaa leiriltä räjäytteen, jota oli tarkoitus käyttää juhlistamassa leirin päättäjäisjuhlaa. Poika haluaa kostaa isälleen, joka on tehnyt pahasti pojan sisarelle. Sisarkin esiintyy elokuvassa huolehtien pojasta ja toimien tavallaan eräänlaisena äidin korvikkeena. Näin elokuva paljastaa neuvostoyhteiskunnan todellisuuden karumman puolen.

Lähdetään joukolla takaa-ajoon. Tässä leirin yhteisöllisyys korostuu. Se kertoo välittämisestä. Elokuvan viimeisenä kuvana näytetään leirin johtajan juoksua.

 

Valeri Prijomyhov- Pojat-elokuvan ohjaajan roolin näyttelijä

V.

Esimerkkejä löytyy varmaan suomalaisistakin elokuvista tai kirjoista. Minulla on sellainen yleiskäsitys, että suomalaisissa elokuvissa pinnalla on jonkinlainen protesti kouluinstituutiota ja sen byrokraattisuutta vastaan. Koulusta on lähdetty ovet paukkuen. Sen jälkeen joko elämä on opettanut tai on jouduttu rikollisten tielle. Kirjallisuudesta mielessäni on eräs Matti Mäkelän oiva, käsittääkseni omaelämäkerrallinen novelli Tarkkailuluokka (esseenäkin sitä voisi pitää), joka ilmestyi Parnasso-lehdessä muistaakseni 80-luvun alussa. Siinä nuori mies armeijasta palattuaan toimii jonkin aikaa tarkkailuluokassa ns. vaikeiden lasten ja nuorten opettajana pannen luokassa asiat järjestykseen ja oppilaat hommiin. Sen tarinan opettaja kyllä kelpaisi ”villin lännen sankariksi”. Koululaitosta käsittelevään kirjallisuuteen en ole kuitenkaan laajemmin tutustunut, joten siirryn muihin esimerkkeihin. Tosin on todettava, että Olli Jalosen romaani Poikakirja (Otava 2010) voisi sopia tähän yhteyteen. Ja kun avaa netistä jonkin romaanista tehdyn blogikirjoituksen, niin eteen pursuaa runsaasti sopivaa ja suositeltavaa luettavaa.

Kahdessa seuraavassa sankarikertomuksessa oppilaalle itselleen oman elämänsä tavoite on merkinnyt niin paljon, että opettajasta ja hänen persoonastaan huolimatta eteenpäin on menty vaikka läpi harmaan kiven. Tarkoitan, että vaikka suunnannäyttäjiä on ollut, niin tärkeintä on ollut oma tahto. Sitä ei ole kyennyt despoottikaan tukahduttamaan.

VI.

Bruce Beresfordin elokuva Mao’s Last Dancer (2009) on australialainen tositarinaan perustuva elokuva kiinalaisen tanssijan Li Cunxinin elämästä. Hän onnistuu vaikeassa poliittisessa tilanteessa vuonna 1979 pääsemään Kiinasta tanssijavaihdon kautta Texasiin USA:han. Siellä hän rakastuu amerikkalaiseen tyttöön ja päättää pyytää turvapaikkaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän onnistuu pyrkimyksissään ja luo sitten hienon uran synnyinmaansa ulkopuolella.

Köyhistä oloista oleva poika Li Cunxin onnistuu pääsemään 11-vuotiaana puhemies Maon vaimon valitsemaan kovaan balettikouluun. Hän jättää kotikylänsä ja vanhempansa ja muuttaa Pekingiin. Eron hetki tuntuu lähes lopulliselta.

Li Cunxin vielä pikkupoikana läheisimmän opettajansa kanssa

Suurimmat ihanteensa hän saa ensimmäiseltä opettajaltaan, joka sittemmin joutuu poliittisten muutosten vuoksi syrjäytetyksi ja vangitaan. Ennen vangitsemistaan tämä nuorten idoli ehtii luovuttaa nuorille balettitanssijoille tärkeäksi osoittautuvan videon. Sitä Liu muutaman muun kaverinsa kanssa katsoo yöllä salaa peläten tulla paljastetuksi. Ihanteet jäävät elämään nuoren tanssijan mieleen. Ne auttavat häntä tavoitteeseensa ja oman unelmansa toteutumiseen.

Kulttuurivallankumouksen uusia ideoita ajavaa uuteen opettajaan Li Cunxin ei luota. Alussa hän jopa nousee vastustamaan tämän piikittelyä, mutta se osoittautuu virheeksi. Hän pyrkii vain selviytymään. Hän toteuttaa päivittäiset oppivelvoitteensa ja harjoittelee sen lisäksi vielä salaa öisin, voimiaan säästämättä. Unelma auttaa hänet pääsemään poliittisten suhdanteiden yli. Hän kykenee omien harjoitusten ansiosta kehittämään taiteellista näkemystään.

Menetettyään yhteyden omaan opettajaansa Li Cunxin tajuaa, että vain itseensä voi luottaa. Kunnioitus tuota entistä opettajaa kohtaan toki säilyy. Se tulee elokuvan lopussa vaikuttavasti ilmi, kun hän pääsee emigroitumisensa jälkeen käymään entisessä kotimaassaan.

…

Chen Kaige on mielestäni ehkä Kiinan merkittävin nykyohjaaja. 1900-luvun Kiinan historian muutoksia heijastava Farewell My Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle, 1993) on yksi hänen suurtöistään. Elokuvan nimi viittaa samannimiseen Peking-oopperaan. Tapahtumat alkavat vuodesta 1924, kun huoraksi leimattu nuori nainen onnistuu saamaan poikansa sisäoppilaitokseen teatterioppiin. Siitä alkaa Douzi-pojan kiirastuli. Elokuvassa seurataan hänen ja hänen ystävänsä elämänvaiheita aina vuoteen 1976 asti, kun kulttuurivallankumous virallisesti päättyy.

Farewell My Concubine on kehitystarina kahdesta Peking-oopperan tähdestä, jotka lapsuudessaan ja nuoruudessaan saavat kokea todella rankan koulun päästäkseen urallaan alkuun. Nuorukaiset joutuvat kestämään suunnatonta kipua ja kärsimystä. Eikä se rajoitu pelkästään fyysiseen tuskaan.

Koulun johtaja mestari Guan on paljon pahempi despootti kuin Kuoropoikien johtaja Rachin. Hänen mielestään on vain yksi kasvatuskeino: pakottaminen ja hakkaaminen. Jos oppi ei mene sisään, poikia hakataan henkihieveriin. Douzi joutuu kärsimään enemmän kuin muut, sillä hänellä on vaikeuksia muistaa näytelmien sanoja. Hakkaamalla mestari uskoo muistin paranevan.

Alkuosan käännekohtia on tilanne, jossa Douzi ja eräs toinen poika onnistuvat pakenemaan tiukasti vartioidusta sisäoppilaitoksesta. Tai ehkä vain he kaksi rohkenevat jättää koulunsa. Pojat menevät seuraamaan kaupungin juhlahumua ja heidän onnistuu myös päästä katsomaan oopperan Farewell My Concubine esitystä.  Esitys tekee Douziin valtavan vaikutuksen. Hän purskahtaa itkuun huudahtaen epätoivoisena: ”Kuinka kauan kestää tulla tähdeksi! Kuinka monta lyöntiä on kestettävä!” Douzi itkee kohtaloaan, mutta hän tajuaa, että se on hänen ainoa toivonsa.

Pojat palaavat kouluun, jossa muita oppilaita ollaan juuri hakkaamassa heidän sallittua paon. Douzi ilmoittautuu hakattavaksi. Hän tietää, mitä hän elämältä tahtoo, ja on siksi valmis kestämään iskuja. Kaikki ympärillä seuraavat uskovat, että mestari hakkaa pojan kuoliaaksi, kunnes prosessi keskeytyy: vuoroaan odottava toinen karkuri on tuona aikana hirttäytynyt. Aivan kuin hän olisi halunnut pelastaa Douzin hengen.

Sitten ollaan tilanteessa, kun mestari Guan kertoo tuon kuuluisan Peking-oopperan tarinan. Loppuun hän toteaa: ”You can’t fight fate”. Tarinalla on mestari Guanin mukaan kaikille yksi opetus: ”…each person is responsible for his or her own fate”. Douzi kuuntelee keskittyneenä, sanat osuvat sydämeen. Puhuja on aiheuttanut hänelle paljon hirveää fyysistä tuskaa, mutta kunnioitus opettajaan on säilynyt. Poika purskahtaa itkuun ja alkaa hakata itseään osoittaen valmiutensa kärsimyksiin omien tavoitteittensa eteen. Kuva siirtyy järven rannalle, jossa pojat laulavat: ” I am so strong I can uproot the mountains”.

Unelmalla on hintansa. Hän pääsee viimein esiintymään joutuen kuitenkin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Eikä tämä ole ainoa kerta.

VII.

Zhang Yuanin elokuva Pienet punaiset kukat (Little Red Flowers, 2006) kertoo lastentarhan elämästä. Tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan. Tarkkaa vuotta en pysty sanomaan, mutta asuista päätellen kyse on 50-luvusta. Vanhemmat tekevät pitkiä työpäiviä ja lapset viettävät laitoksessaan vuorokauden ympäri.

Little Red Flowers on riemukasta katsottavaa. Elokuvan keskeiset henkilöhahmot ovat 4-5-vuotiaita lapsia. Ohjaajalla on varmaan ollut velhomaisia kykyjä, kun hän on onnistunut saamaan heidät niin luonnollisina kameran eteen. Elokuvassa lapset puhuvat kuin lapset ja se on kuvattukin lasten näkökulmasta. Riemukkuudesta huolimatta se on vakava elokuva yhteisöllisyyttä korostavasta lasten kasvatuksesta

Tarhan isosta lapsikatraasta huolehtii vain pari lastentarhanopettaja-ohjaajaa. Tästä selviytyäkseen järjestys on tiukka. Yhdessä kyykitään jopa wc-tarpeilla. Laitoksen kasvatusmenetelmä perustuu kannustukseen. Lapset saavat hyvästä käytöksestään itselleen punaisia kukkasia, jotka ovat nähtävillä isossa taulussa lasten nimen kohdalla.  Yhdessä lasten kanssa laitoksen ohjaajat kommentoivat päivän tilannetta kiittäen toisia ja moittien huonosti käyttäytyviä, jotka menettävät kukkansa. Huonosti käyttäytyvien suhteen kyse on nöyryytyksestä, mutta pikkulasten maailmassa sitä ei käsittääkseni ihan niin loukkaavasti koeta. Kaikki palaute on kuitenkin julkista.

Toimitaan siis hyvin yhteisöllisesti. Yhteisöön sopeutujat saavat palkinnon, sopeutumattomia moititaan. Järjestelmä kokee haavoittuvuutensa, kun ministeri saapuu yllättäen paikalle lastaan noutamaan. Hän näkee kukkataulun ja ihmettelee, miksi jotkut ovat voineet jäädä ilman kukkia tai niitä on vain yksi. Samalla hän kysyy syytä, miksi hänen poikansa on vain keskitasoa. Hän esittää sen syytökseksi ohjaajia kohtaan. Ohjaajat yrittävät mielistellen selitellä, että viime aikoina lapset ovat parantaneet käytöstään. Ulkopuolinen taho alkaa siis vaikuttaa laitoksen sisäiseen arviointijärjestelmään, mikä voisi pahimmillaan tuoda joillekin lapsille suosikkiaseman. Tähän asti ohjaajat eivät kai edes tienneet kyseessä olleen ministerin lapsi.

Elokuva alkaa sillä, kun päiväkotiin tuodaan uusi lapsi, poika nimeltä Qiangqiang. Hän osoittautuu hankalaksi tapaukseksi. Hän oikuttelee eikä tunnu sopeutuvan yhteisön sääntöihin. Lisäksi hän laskee öisin alleen. Saa tällä teollaan itselleen huomiota, kun hänen vuodevaatteensa viedään aamulla pihan pyykkinarulle kuivumaan. Punaisia kukkia hänelle ei kerry, mikä harmittaa poikaa.  Hän kuitenkin saa kavereita, leikkii lähinnä tyttöjen kanssa. Hän löytää lattialta pudonneen punaisen kukan, ottaa sen talteen kätkien sen taskuunsa nenäliinansa sisään. Hän haluaa lahjoittaa sen eräälle tytölle kaveruuden johdosta. Tyttö ei kuitenkaan suostu sitä ottamaan vastaan. Tämä tavallaan kertoo jotain pojan oppimiskyvystä: hän on omaksunut laitoksensa palkitsevan käytöksen omalla tavallaan. Samoin hän oppii keräämään itsellensä huomiota esimerkiksi laskemalla alleen tai ”alkamalla haista” kesken yhteislaulun.

Qiangqiang - kiinalaisen lastentarhan kauhukakara

Tarpeenteossa - yhteisöllisesti

Monet toiminnot herättävät elokuvassa ajatuksia. Esimerkiksi psykoanalyyttiset kehitysvaiheet tulevat elokuvassa eri tavalla esille. Lasten lääkärileikit ja seksuaaliroolit olisivat oma aiheensa. Pojat leikkivät aseilla, tytöt nukeilla. Qiangqiang katsoo haikaillen, kun tytöt hyväilevät nukkea. Sitten yhdessä vaiheessa Qiangqiang etsii hirviöitä tarkastaen, onko kenenkään takapuolessa häntää. Esiin nousee myös aina Kiinaan liitetty teema: pikkulasten syönti. Lapset alkavat Qiangqiangin vaikutuksesta pelätä, että johtava ohjaaja aikoo syödä heidät.

Käännekohtana elokuvassa on konfliktitilanne, jossa ryhmä syyllisiksi epäiltyjä poikia joutuu pyytämään anteeksi loukatulta tytöltä.  Qiangqiang on joukossa. Hän ei suostu siihen, vaan suutahtaa laukaisten suustaan kirosanan, mikä saa ohjaajan järkyttymään. Poika joutuu eristyksiin. Muiden lasten kielletään seurustelemasta hänen kanssaan. Hänen sallitaan jonkin ajan kuluttua tulla muiden joukkoon, mutta hän ei saa enää toimillaan muiden lasten huomiota. Qiangqiang on yhteisössä fyysisesti mukana, mutta hän ei saa toivomaansa huomiota. Hän on siis jäänyt henkisesti ryhmän ulkopuoliseksi, tavallaan syrjäytynyt. Näin tilannetta voi rinnastaa myös erääseen Kuoropoikien tapaukseen, jossa Mathieu ei halua antaa Pierrelle solistiasemaa kuorossa tämän ylimielisyytensä vuoksi. Qiangqiang pääsee luikahtamaan lastentarhan portista ulos, hän seuraa aikansa viereisessä puistossa läheisen sairaalan ulkoilevia ihmisiä. Kävelee sitten kivistä katua ja paneutuu väsyneenä lepäämään luultavasti lastentarhan muurin kupeelle kadun kiveykselle. Siihen elokuva loppuu.

Elokuva kuvaa yhteisöllisyyteen perustuvaa kasvatusjärjestelmää. Aina löytyy joku sopeutumaton, joka jää sen ulkopuolelle. Tässä elokuvassa se on Qiangqiang. Hän jää yhteisöstään irralliseksi. Todennäköisesti poika löydetään kadun kiveykseltä ja hänet viedään muiden joukkoon. Ehkä hän näin oppii sopeutumaan, mutta jälkensä tämä on häneen jättänyt.  En pidä elokuvaa kriittisenä kasvatusjärjestelmää kohtaan. Ohjaajat eivät ole mitään ”hirviöitä”, vaikka Qiangqiang niitä laitoksesta etsiikin. Päinvastoin, he saavat minun sympatiani puolelleen pystyessään vastaamaan niin isosta määrästä lapsia. Kuoropoikien johtajan tyyppistä despoottia ei laitoksessa ole. Kasvatus pyrkii kuitenkin ennen muuta kannustukseen, jonka toisena puolena toki on nöyryytys.

Elokuva panee pohtimaan, olisiko kyseessä kiinalaisen yhteiskunnan allegoria, mutta ei se minulle lopulta niin avaudu. Ehkä psykoanalyyttinen tarkastelu voisi olla kiintoisampaa. Tai saattaa se olla pelkkä kuvaus lastentarhan elämästä ilman suurempaa tarkoitusta. Ministerin käynnin ohella elokuvassa ei ole paljoa viittauksia ulkopuoliseen maailmaan. Yhtenä sellaisena on lastentarhan ohjaajan ja Qiangqiangin lyhyt keskustelu. Poika kertoo haluavansa kouluun. Ohjaaja toteaa, että tarha on hänen elämänsä ihaninta aikaa. Hän viittaa siis siihen, että tarhan ulkopuolella elämän vaatimukset ovat paljon kovempia.  Minulle tämä vihjaa, että Kuoropojista tutun koulukodin johtajan kaltaisia despootteja voi Qiangqiangin elämässä myöhemmässä vaiheessa vastaan tulla. Näin katsottuna lastentarhan ohjaajat ovat Clement Mathieun kaltaisia sankareita. Mutta eivät he mitään sankarin sädekehää itselleen saa. He vain puurtavat yhteisönsä eteen.

Elokuvan ohjaaja Zhang Yuan yhdessä kahden näyttelijänsä kanssa

VIII. Lopuksi

Qiangqiang jää Zhang Yuanin elokuvan loppukuvassa väsähtäneenä lepäämään katukiveykselle. Yksin ei näytä olevan kivaa. Noutajat varmaan tulevat ja tuovat hänet tarhaan muiden seuraan. Hän saanee myös kaipaamaansa huomiota.

Kuoropoikien ongelmatapaus päätyy kostossaan tuhopolttoon. Katse voitonriemuisena hän ylimielisin elkein katoaa elokuvasta horisonttiin. Hänellä ei ole tietä takaisin eikä häntä kaipaa kuin korkeintaan poliisi.

Neuvostoelokuvassa 15-vuotias päättää kostaa isälleen. Avustajia löytyy, kun leiriläiset rientävät pojan perään. Elokuvan loppukuvassa leirin johtajan katse on jäänyt mieleeni kolmen vuosikymmenen takaa. Se on paljonpuhuva. Luovuttaa ei voi, tämän kanssa on elettävä, vaikka toivo onkin välillä kadoksissa.

Sitten on kaksi traagista itsemurhaa. Kuolleiden runoilijoiden seurassa nuorukainen ei halua taipua patriarkaattisten perinteiden edessä ja tekee oman ratkaisunsa. Chen Kaigen Farewell My Concubine -elokuvassa Douzi-pojan hakkaaminen loppuu, kun vuoroaan odottava toinen karkuri hirttäytyy.  Jää miettimään, halusiko hän itsensä uhraamalla pelastaa kaverinsa, sillä muuten raivostunut koulun johtaja olisi ehkä hakannut tämän hengiltä.

...

Linkkejä

Kuoropojat:

https://www.youtube.com/watch?v=E493rGXon4Y

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Chorus_(2004_film)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuoropojat

Kuolleiden runoilijoiden seura:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolleiden_runoilijoiden_seura

Mao’s Last Dancer:

http://en.wikipedia.org/wiki/Mao's_Last_Dancer_(film)

Elokuva Farewell My Concubine:

http://www.dailymotion.com/video/x11ktab_farewell-my-concubine-1993-pt-1_creation

http://www.dailymotion.com/video/x11ljus_farewell-my-concubine-1993-pt-2_creation

http://www.dailymotion.com/video/x11mvnj_farewell-my-concubine-1993-pt-3_creation

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4hyv%C3%A4iset_jalkavaimolle

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(film)

Farewell My Concubine, Peking-ooppera:

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(play)

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(opera)

http://cn.hujiang.com/new/p192118/

Little Red Flowers:

https://www.youtube.com/watch?v=W8UBUuRteas

http://gbtimes.com/life/two-different-meanings-little-red-flowers

http://www.imdb.com/title/tt0492473/reviews

http://en.wikipedia.org/wiki/Little_Red_Flowers

http://en.wikipedia.org/wiki/Zhang_Yuan

Pojat (Пацаны):

http://www.kinopoisk.ru/film/42905/