 |
| Pissarro: Avenue de l'Opera. Effect of snow. 1898 |
Orlando Figes, The
Europeans. Three lives and the making
of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019, 552 s.
Lontoossa vaikuttava historian professori Orlando Figes on
kirjoittanut kirjan eurooppalaisesta kulttuurielämästä 1800-luvulla. Hän kutsuu
sitä kosmopoliittiseksi, mikä tarkoittanee avointa yhteisöllisyyttä, jossa valtakuntien
rajat tai kielierot eivät olleet kanssakäymisen esteenä. Nurkkakuntainen
epäluuloisuus oli poissa. Ajatuksille suotiin vapaus, vieraita vaikutteita ei
taiteessa torjuttu. Tuo aika päättyi siihen, kun kansallisvaltioiden
keskinäisten suhteiden kärjistyminen alkoi vaikuttaa myös kulttuurielämässä. Näin sen itse karkeasti hahmottaisin.
Figes on Venäjään erikoistunut tutkija. Hän on
kirjoittanut mm. Venäjän kulttuurihistorian (Natasha’s Dance), läpivalaisevan teoksen vuoden 1917
vallankumouksen taustoista ja alkuvuosista (A
People’s Tragedy) ja itselleni on tullut tutuksi myös kuvaus Krimin sodasta
(The Crimean War).
Teoksessa eletään Euroopan sydämessä. Kulttuurielämän
keskuksena on Pariisi. Se vetää luovia voimia puoleensa. Kansainvälistyminen
oli ajan henki. Oopperaa ja muita kulttuuritapahtumia tultiin seuraamaan
kauempaakin. Kun junat korvasivat hevoset, päästiin vapaammin matkustamaan.
Teoksessa tulee vastaan huomattava määrä tunnettuja
taiteilijoita ja muita kuuluisuuksia. Figesin kuvauksen keskiössä on kuitenkin kolme
henkilöhistoriaa, vaikka päähuomio onkin maailmassa heidän ympärillään.
Henkilöt ovat venäläinen kirjailija Ivan Turgenev (1818-1883),
espanjalais-ranskalainen laulajatar Pauline Viardot-García (1821-1910) ja tämän
puoliso, taidehistorioitsija, kulttuurialan vaikuttaja ja Pariisin italialaisen
oopperan johtajanakin ansiokkaasti toiminut Louis Viardot (1800-1883), joka oli
myös politiikassa mukana tasavaltalaisaktiivina. He olivat eurooppalaisia
siinäkin mielessä, että he asuivat ja toimivat monessa eri maassa ja olivat
tekemisissä hyvin monenlaisten henkilöiden kanssa. Turgenev oli ajatuksiltaan
lähinnä klassinen liberaali (ainakin vanhempana), Louis Viardot häntä
radikaalimpi, vasemmistoon päin kallellaan.
 |
| Ilja Repinin muotokuva Turgenevista 1870-luvulta |
Olen itse kai jo kouluopetuksen myötä oppinut hahmottamaan
historiaa kansakuntien välisten sotien ja erinäisten muiden konfliktien kautta.
1800-luvun Euroopasta mieleen nousevat Napoleon sotaretkineen, Wienin
kongressi, ”hullu vuosi” 1848, Krimin sota, Italian yhdistyminen sekä Preussin
ja Ranskan sota vuonna 1870, jolloin Saksan alueen tilkkutäkkivaltioista alkoi
kehittyä läntiselle naapurille yhtenäinen uhoa huokuva vastavoima. Tuolloin
kulttuuri ja taide on jäänyt siitä helposti irralleen. Figesin kirjassa politiikka
jää taustalle mutta on se toki arjessa enemmän tai vähemmän läsnä. Niistä huolimatta
taiteilijat toteuttavat omaa kutsumustaan. Lähimmän iholle päähenkilöiden
elämässä tuli lopulta Preussin ja Ranskan välinen sota. Voisi jopa todeta
heidän olleen siinä lähes osallisena. Turvasatamaksi tuli heille tuolloin
Englanti.
Vuosisadalle tyypillistä on raju teknologinen kehitys. Sen
myötä myös talouselämä kasvaa. Siihen viitaten teos alkaa kuvauksella Ranskan
ensimmäisestä kansainvälisestä junamatkasta kesäkuussa 1846. Se vei
runsaslukuisen kutsuvierasyleisön Pariisista Brüsseliin. Mukana oli monia
kulttuurin merkkinimiä, kuten kirjailijat Alexandre Dumas ja Victor Hugo. Mieli
oli korkealla ja avovaunuissa matkaa tehnyt juhlaväki taisi kai vain nauttia,
kun veturista levinnyt noki sotki juhlatamineet. Rautatie avasi myös
kulttuurielämään aivan uudet tuulet. Kansainvälistyminen toi lisäksi uusia
vaatimuksia mm. tekijänoikeuslainsäädäntöön. Kun säveltäjä Rossini loi vielä
1820-luvulla oopperoita kertakorvauksella, niin muutama vuosikymmen myöhemmin taiteilijat
alkoivat saada oikeuden teoksiinsa myös kuolemansa jälkeen. Piratismi - koskien
esimerkiksi kirjallisuuden käännöksiä - häiritsi pitempään mutta sitäkin
alettiin lopulta laittaa järjestykseen.
Nyt koronaviruksen aikaan mieleen nousee myös lääketieteen
kehitys tai paremminkin kehittymättömyys. Kolera jylläsi ja sukupulitaudit
raastoivat elämän hekumasta nauttivia luovia kykyjä. Ne oli kuitenkin nöyränä
kohdattava. Lääketiede alkoi tehdä kehitysloikkiaan vasta hieman myöhemmin.
Tuo aika avasi mahdollisuudet monenlaisille
persoonallisuuksille. Jonkinlaisen käänteen kehitykseen lienee tuonut säveltäjä
Richard Wagner. Hänen toimintansa
tuntui ainakin jossain määrin murtavan vallinnutta kosmopoliittista yhteyttä. Ristiriitaa
toi se, kun hän julisti missiokseen ilmaista musiikillaan ”saksalaista
kansallista henkeä”. Ranskan ja Saksan välirikko ei kuitenkaan hänestä
johtunut. Wagner ei jäänyt pelkästään kansalliseksi keulakuvaksi. Hänen
musiikkinsa yhdisti edelleen. Palaan tähän alempana.
Toiseksi vaikuttajaksi nostaisin isänsä jälkiä seuranneen Johann Strauss nuoremman. Hänen
toiminnallaan oli vaikutuksensa. Valssit ja niiden mukana tanssiaiskulttuuri
alkoivat yhä laajemmin osaksi kaupunkikulttuuria. Kaupunkeihin luotiin
riemukkaita ulkoilmatapahtumia, kahvilakulttuurikin taisi siinä laajeta. Tällä
oli myös lieveilmiönsä – prostituutio totta kai.
 |
| Monet: Le Boulevard des Capucines. 1873 |
…
Ivan Turgenev oli aikansa venäläisistä kirjailijoista
selkeästi kansainvälisin. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen ja laajalti
sivistynyt. Perhe huolehti hänen koulutuksestaan. Hän pääsi jo pikkupoikana
matkustamaan Länsi-Euroopassa. Aikuisiässä hän loi ympärilleen laajan
ystäväpiirin. Myös ulkoisesti hän oli 190-senttisenä jättinä oiva venäläisen
kulttuurin keulakuva. Hänen ansiostaan monet venäläiset kirjailijat tulivat
lännessä tutummiksi aina Puškinia myöten.
Pauline Viardot oli Turgenevin sydänystävä. Ensi tapaaminen
tapahtui Pietarissa vuonna 1843. Viardot’n laulu lumosi nuoren miehen ja voi
todeta, että tapaamisen myötä myös miehen elämänura sai kirkkaamman suunnan. Turgenevin ja Pauline Viardot’n keskinäinen
suhde on mysteeri. Se jatkui läpi elämän, vaikka toki kriisejäkin matkan
varrella oli, kun Turgenev itse kävi omaa sisäistä kamppailuaan. Lyhyiden
katkosten jälkeen suhde lopulta vain syveni. Laulajattaren omaa avioliittoa
suhde ei häirinnyt, mutta siitä voi kai kiittää puolison pitkämielisyyttä ja
kai myös vapaamielistä asennetta. Tosin on todettava, että ympärille
pyörineiden huhujen vuoksi hänenkin kärsivällisyytensä oli ajoittain koetuksella.
Viardot’n perheeseen syntyi neljä lasta ja on vahvoja
epäilyksiä, että Turgenev oli perheen kuopuksen biologinen isä. Ja kyllä
Pauline flirttaili myös muiden kanssa. Perheen toisen lapsen isäksi epäiltiin
säveltäjä Charles Gounod’ta, jonka kanssa Paulinella sattui tuolloin olemaan
”lyhyt työpaikkaromanssi”. Aviopuoliso ei tuolloin huhuista välittänyt mutta Turgenevin
sai Paulinen huikentelu mustasukkaisen raivon valtaan.
Turgenev kuvataan yhteiskunnan kehitystä käsittelevänä
kirjailijana, mutta kirjallisuus oli hänelle myös purkautumista arjen
tunnoista. Esimerkiksi tuon Gounod-tapauksen aikoihin hän julkaisi novellin
nimeltä Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
(1850), jossa päähenkilö joutuu sairaalloisen mustasukkaisuuden valtaan.
 |
| Pauline Viardot. Kirjailija Georg Sandin pojan Maurice Sandin maalaus. |
Pauline García oli espanjalaissyntyinen lahjakkuus. Hän oli
musiikillisesta suvusta, mm. isosisko oli laulajatar. Ensimmäinen julkinen
esiintyminen hänellä oli 15-vuotiaana vuonna 1836. Seuraavana vuonna hän piti
ensikonserttinsa lyöden itsensä lopullisesti lävitse. Ura oopperassa alkoi jo
vuonna 1839. Tässä vaiheessa hänelle alettiin jo etsiä puolisoa. Ehdokkaita
löytyi. Paulinen kanssa ystävystynyt kirjailija ja naisasianainen Georg Sand
(kyseessä siis taiteilijanimi) – vuosisadan yksi keskeinen kulttuuripersoona -
suositteli Louis Viardot’ta. Tämä oli tuolloin Pariisissa oopperanjohtaja ja
tyttöä parikymmentä vuotta vanhempi. Itse asiassa myös Viardot itse oli
tuolloin jo iskenyt silmänsä Paulineen. Neito sai toki sanoa viimeisen sanansa.
Ikäerolla ei ollut väliä, naimisiin mentiin vuonna 1840. Mies tunsi oopperan
maailman perusteellisesti. Pauline tarvitsi vahvaa tukijaa ja mies omistautui
heti vaimonsa uran luomiseen. Hän jätti oopperanjohtajan työnsä ja ryhtyi
täysipäiväiseksi manageriksi. Häntä tarvittiin, koska oopperan suosio oli
kasvussa, kilpailu huipulla oli kovaa ja Euroopan oopperataloissa oli jo
tuolloin omat nokkimisjärjestyksensä. Aviomiestä tarvittiin siinäkin mielessä, että
naisella ei ollut tuolloin Ranskassa vielä edes oikeutta allekirjoittaa
sopimusta (vuoteen 1852 asti). Aviomies teki sen hänen puolestaan.
Alusta pitäen ymmärrettiin, että kyse on kehityskykyisestä
laulajasta. Pauline Viardot’n bel canto
-tyylinen ääni kiehtoi. Alusta pitäen lähdettiin määrätietoisesti luomaan uraa.
Hintapyynnöistä ei tingitty, vaikka saatettiin menettää hyviä
esiintymismahdollisuuksia. Ensimmäisestä esiintymismatkastaan Venäjälle vuonna
1843 hän ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, koska tarjous ylitti kaikki
toiveet. Tuokin kertoo hänen saamastaan kansainvälisestä huomiosta.
Pauline ei koskaan myöhemminkään antanut hintapyynnöissään
periksi. Esimerkiksi ystävänsä Frederic Chopinin hautajaisissa vuonna 1849 hän ilkesi
pyytää yhdestä laulusta 2000 frangia, mikä oli puolet koko tilaisuuden
budjetista. Kerrotaan pienenä lisätietona, että tuolloin ei naisten sallittu
laulaa kirkoissa, mutta nyt tehtiin poikkeus, kun sovittiin, että he laulavat
verhon takana.
Ura lähti loistavaan nousuun. Ja myös perhe alkoi kasvaa,
joulukuussa 1841 syntyi esikoinen. Sen jälkeen tuli kymmenen vuoden tauko. Kaikkiaan
lapsia tuli neljä, joista kolme vanhinta olivat tyttäriä. Nuorimmainen Paul
syntyi vuonna 1857. Kuten jo yllä totesin, hänen isäkseen epäiltiin Turgenevia.
Oopperaura kesti parikymmentä vuotta. Hän vetäytyi lavoilta 60-luvun alussa
mutta jatkoi laulajanuraansa vielä pienemmässä määrin, lähinnä
yksityistilaisuuksissa. Hän kuitenkin vielä keväällä 1870 esiintyi konserteissa
soilistina. Hän keskittyi 60-luvulta yhä enemmän sävellystyöhön ja
opettamiseen. Säveltäjänä hän loi oikeastaan toisen uran. Ensimmäinen suurempi
työ oli Frederic Chopinin masurkkojen sovittaminen lauluiksi. Elinaikanaan hänelle
kertyi useita satoja sävellystöitä.
Pauline oli ääneltään lähinnä mezzosopraano. Nuorena hän sävähdytti varsinkin Rosinan roolissa Gioacchino Rossinin Sevillen parturissa. Juuri sillä hän villitsi yleisönsä myös Venäjän ensivierailullaan vuonna 1843. Desdemonan rooli Rossinin Otellossa oli puolestaan ollut hänen ensimmäinen oopperaroolinsa neljä vuotta aiemmin. Yksi huippurooli liittyy Giacomo Meyerbeerin Profeetta-oopperaan (Le Prophète) vuonna 1849. Sitten uran huipennus oli 60-luvun vaihteessa, kun hän sai esittää Christoph Gluckin oopperaa Orfeus (Orphée) peräti 150 kertaa. Se oli varsinaisesti luotu kastraattilaulajalle vuonna 1762, mutta nyt Hector Berlioz oli luonut siitä uuden version. Siitä tuli Pauline Viardot’n oopperauran loistava huipennus. Esimerkiksi kirjailija Charles Dickens matkusti varta vasten esitystä katsomaan ja liikuttui Viardot’n suorituksesta kyyneliin. Tuota Berliozin versiota esitetään edelleen.
Viardot’lla oli hyvin monipuolinen ohjelmisto. Hänellä oli
tapana liittää vierailuesityksissään illan ohjelmaan ylimääräisenä kunkin maan
omaa laulutuotantoa, mikä on osoitus hänen oppimiskyvystään. Venäjällä hän
yllätti yleisönsä esiintymällä perinteisessä venäläisessä asussa. Hänen
ohjelmistoonsa kuului mm. Pjotr Tšaikovskin romanssi None But the Lonely Heart,
jota hän esitti myös Pariisissa. Varsovassa valinta oli selvä: Chopinin
Masurkoista hänen itsensä sovittama laulusikermä ja puolalaiseen
kansanmusiikkiin perustuva ”Hulanka”. Myös klassiset
orkesteri- ja kuoroteokset kuuluivat hänen ohjelmistoon. 50-luvun lopulla
esiintymisvauhdin ollessa kiihkeimmillään hän oli solistina Birminghamin
kuorofestivaaleilla. Ohjelmassa oli kolme tunnettua oratoriota: Händelin Messias, Haydnin Luominen ja Mendelssohnin Elias.
Esitykset kokosivat suuria yleisömääriä.
Britanniassa hän vieraili usein. Esiintymisvauhti saattoi
olla raastava. Näin tapahtui keväällä 1859, kun hän kiersi lyhyellä
aikataululla yli 30 kaupunkia. Tällöin hän poikkesi höyrylaivalla myös Dublinissa. Kestokyky oli äärirajoilla. Esiintymisiä oli 70, yöt yleensä
matkustettiin, päivä kului palautumiseen.
Turgenev lähti 40-luvun lopulla länteen ja asettui asumaan
Viardot’n perheen läheisyyteen Courtavenelin idylliseen maalaiskylään Pariisin
liepeille. Hän palasi 50-luvun alussa kotimaahansa hoitamaan asioitaan. Se
kausi venyi muutamaksi vuodeksi, kun huolia kertyi aina äidin kuolemaa ja
viranomaisten langettamaa matkustuskieltoa myöten. Lisäksi kotitilalleen
tullessaan mies koki suuren yllätyksen. Tuolloin vielä hengissä ollut äiti
(joka hoiti leskenä perheen sukutilaa) esitteli pojalleen kahdeksanvuotiaan
Pelageja-tytön. Kyseessä oli Turgenevin avioton lapsi, tytön äiti oli tilalla
maaorjana työskentelevä ompelijatar. Turgenev halusi kantaa teostaan vastuun ja
teki nopean ratkaisun. Hän otti yhteyttä Pauline Viardot’hon. Sovittiin, että tämä adoptoi tytön ja hänet
lähetetään Ranskaan. Paulinen oma tytär oli tuolloin kasvanut
yhdeksänvuotiaaksi. Pelagejasta tuli Paulinette. Tyttö sai täysin
ranskankielisen kasvatuksen ja unohti täysin oman venäjän kielensä. Tyttären
kerrotaan olleen oikukas. Hän ei tullut aina toimeen sijaisäitinsä kanssa.
Vuonna 1858 Turgenev julkaisi novellin nimeltä Asja, jota voisi kai kutsua
pienoisromaaniksikin. Sen päähenkilössä on paljon yhtenevyyksiä Paulinette-tyttäreen.
Asja on luonteeltaan arvaamaton ja itsekeskeinen, toimissaan äkkipikainen.
Kyseessä on pienimuotoinen psykologinen tutkielma, jonka kautta kirjailija
haluaa purkaa omaa sydäntään tyttärensä kohtalosta.
Paulinetten elämä ei sujunut luontevasti. Hän avioitui
lasitehtaan johtajan kanssa, perheeseen syntyi kaksi lasta mutta heille ei
syntynyt jälkikasvua. Mies osoittautui juopoksi, joka ajoi tehtaansa
konkurssiin ja joi perheensä varat. Paulinette eli Sveitsissä yksinhuoltajana köyhissä
oloissa elättäen kotiopettajana nipin napin perheensä. Isä avusti, minkä voi,
mutta kuoleman jälkeen sekään ei onnistunut, kun tytär ei onnistunut saamaan
perintöäkään.
Turgenev matkusteli Länsi-Euroopassa oleillessaan paljon,
varsinkin 50-luvun lopulla. Tuolloin hän
oppi matkoillaan myös kirjoittamaan. Ne olivatkin hänelle varsin tuotteliaita
vuosia. Vuonna 1862 ilmestyi romaani Isät
ja lapset, jota voinee pitää vuonna 1852 ilmestyneen kertomuskokoelman Metsämiehen muistelmien ohella hänen
pääteoksenaan. Romaani aiheutti paljon polemiikkia kotimaassaan, Lännessä
kirjailijan arvostus nousi. Dmitri Bykovin arvion mukaan romaanin
henkilöhahmoista löytyy aitoa moninaisuutta, mitä tuon ajan
länsieurooppalaisesta kirjallisuudesta puuttui. Romaanin päähenkilön, lääkäriksi
opiskelevan Bazarovin kautta Turgenev käsittelee ajalleen tyypillistä
nihilismin ongelmaa. Bazarov on varsin
ristiriitainen hahmo, kaiken kyseenalaistava kyynisyyden huipentuma.
Ihmissielun tarkastelusta hän oli kääntänyt huomionsa luonnontieteeseen. Hän
empii rakkaussuhteessaan mutta siihen tulee luonnollinen ratkaisu, kun hän hoitaessaan lavantautiin sairastunutta kyläläistä saa kuolettavan tartunnan.
Sen ja muidenkin teosten myötä Turgenev sai lännessä paljon
ystäviä. Gustav Flaubert oli tietysti läheisin. Guy de Maupassant oli toinen ja
tietysti myös Emile Zola. Amerikkalaistaustainen mutta Lontooseen muuttanut
Henry James piti Turgenevia suoranaisena
idolinaan ja luokitteli hänet eurooppalaisen kosmopolitismin ruumiillistumaksi.
Turgenev asui paljon samoissa paikoissa Viardot’n perheen
kanssa. Välillä tuli pieniä katkoksia, joihin syynä oli kirjailijan omat
kiireet ja kriisit sekä tietysti myös Paulinen työ. 60-luvulla he muuttivat
kaikki Ranskasta Badenin kylpyläkaupunkiin toiselle puolelle Rein-virtaa. Syy
muuttoon oli poliittinen. Tasavaltalainen Louis Viardot oli Ranskaa hallinneen,
kuninkaaksi itsensä julistaneen Napoleon III:n tiukka vastustaja.
He viihtyivät Badenissa. Pauline järjesti myös konsertteja
kylpylävieraille. Noina vuosina Paulinen ja Turgenevin suhteissa oli ehkä
eniten eroottista värinää. Turgenevista tuli kuin yksi Viardot’n perheen jäsen.
Harva enää uskoi hänen suhdettaan Paulineen pelkästään platoniseksi. Lisäksi
Louis Viardot oli täyttänyt jo 60 vuotta ja keskittyi nyt enemmän omaan
kirjalliseen tuotantoon.
 |
| Pauline Viardot tyttärineen, Baden 1870. |
Paulinen lapset reagoivat Turgeneviin eri lailla. Vanhin
tytär ei pitänyt hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Sen voi ymmärtää siitäkin syystä, että hän oli
pienenä joutunut olemaan paljon erossa äidistään tämän jatkuvien
esiintymismatkojen vuoksi. Hän menikin sitten pian naimisiin ja muutti
diplomaattimiehensä kanssa Etelä-Afrikkaan. Paulinen toiseen tyttäreen
Claudieen Turgenev suhtautui hellästi. Hän osoitti jopa isällisiä tunteita,
joita ei koskaan tehnyt omalle tyttärelleen. Teini-ikään kehittynyt Claudie
puolestaan jopa flirttaili Turgenevin kanssa. Yksi syy Turgenevin mieltymykseen
oli se, että Claudie oli kiinnostunut taiteesta, osoitti lahjoja taidemaalaukseen
ja osasi kaiken lisäksi useita kieliä. Oma tytär Paulinette oli häneen
verrattuna kovin arkinen. Ne asiat, joista oma isä välitti, kuten musiikki,
runous, luonto tai koirat, eivät häntä kiinnostaneet laisinkaan.
Louis suhtautui Turgenevin läsnäoloon suopeasti, mutta oli
aikoja, jolloin hän tunsi, että perheystävä oli vallannut hänen roolinsa isänä
ja aviomiehenä. Hän kirjoitti kerran vaimolleen jopa kirjeen, jossa varotti
leviävistä juoruista ja kehotti varovaisuuteen. Tuossa tiedossa minua hämmentää
avioparin keskinäinen viestintätapa.
Pauline keskittyi Badenissa laulunopettamiseen. Häntä
pidettiin tiukkana suorasanaisena opettajana, mutta häntä arvostettiin.
Ankaruudesta huolimatta hän auttoi oppilaitaan heidän urallaan. Illatkin olivat
kiireisiä. Hän piti konserttitalossa musiikkisalonkia, jonne hän kutsui
kaupungin kermaa ja muutakin siellä kesällä oleilevaa ylhäisöä, kuninkaallisia
myöten. Paulinen pitkäaikainen ystävä Preussin kuningatar Augusta oli eräs
heistä. Tuolloin paikassa vieraili eri maidenkuninkaallisia, jopa Ranskan
keisarinna Eugenia. Paikassa musisoi monia kuuluisuuksia, mm. Clara Schumann ja
Johannes Brahms.
Aviomies Louis keskittyi 60-luvulla tieteeseen ja
kirjoittamiseen. Hän loi kaksi teosta, joista toinen liittyy
uskontofilosofiaan. Hän oli vakaumuksellinen ateisti ja tuolloin käytiin
keskustelua Jeesuksen jumaluudesta. Hän kirjoitti aiheeseen liittyvän kirjan,
joka oli tarkoitettu tukemaan ystäväänsä filosofi Ernest Renania ja hänen
teostaan Vie de Jesus. Katoliset
olivat hyökänneet rajusti tätä vastaan. Louis Viardot näki Kristuksen
historiallisena hahmona, jonka jälkipolvet olivat nostaneet Jumalan asemaan.
Louis’n ateismi oli uskoa humanismiin. ”Jumala ei ohjaa minua, vaan oma vapaa
tahtoni, tajuntani.” Tuolle ajalle tyypilliseen uskonnolliseen keskusteluun
reagoitiin välillä hyvin rajusti. Vaimo Pauline kuin myös Turgenev suhtautuivat
uskonasioihin ja uskontokysymyksiin ylimalkaisemmin.
…
Sitten koitti vuosi 1870 ja sen mukana sota. Marraskuussa
päähenkilöiden tie vei Lontooseen mutta sitä ennen tapahtui paljon.
Keväällä Pauline kävi Weimarissa esiintymässä paikallisen
suurherttuan kutsusta. Siellä hän esitti omat roolisuorituksensa oopperoista Orfeus ja Profeetta. Oli myös muita konserttiesityksiä. Yksi niistä pidettiin
läheisessä Jenan kaupungissa, jossa hän oli solistina Johannes Brahmsin Alttorapsodiassa (Alto Rhapsody). Ne olivat hänen viimeisiä laajempia julkisia
esityksiä. Tuo tapahtui maaliskuussa. Heinäkuussa Preussi ryhtyi
liikekannallepanoon, valmistauduttiin sotaan.
Viardot’t olivat Badenissa ja tukivat Saksaa (siitä lisää
edempänä). Sodan alkuvaiheessa he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Se oli
keskittänyt joukkonsa Strasbourgiin Reinin varrelle tarkoituksena edetä itään
päin Badeniin toivoen, että joukot yhtyä Itävalta-Unkarin joukkoihin ja
miehittää eteläsaksalaiset valtiot. Pauline neuloi tyttäriensä kanssa Badenissa
preussilaisille sotilaille vaatteita ja huopia.
Hän esiintyi sotilaille pyrkien nostamaan mielialaa. Ranskan läpimurtoa
ei koskaan tullut. Sen sijaan Preussi eteni Reinin toiselle puolelle Metziin
päin ja järjesti piirityksen Strasbourgiin keskittäen sinne raskaita aseita.
Siellä alkoivat elokuun 23. päivänä kuukauden kestävät pommitukset. Sota
syyskuussa Napoleon III:n vangitsemiseen. Ranskaan muodostettiin kansallisen
puolustuksen hallitus. Säveltäjät Georges Bizet, Gabriel Faure ja Camille
Saint-Saëns olivat mukana kansalliskaartissa taistellen Preussin joukkoja
vastaan. Kun Viardot’t ja Turgenev tukivat samanaikaisesti Preussia, niin
tilanne vaikutti ristiriitaiselta.
Ivan Turgenev teki alkukesästä pikavisiitin Venäjälle. Hän
kävi hoitamassa maatilansa asioita (myymässä palstan) ja viimeistelemässä uusimman
teoksensa Kuningas Lear arolla. Heinäkuun
alussa hän palasi ja pysähtyi hetkeksi Berliiniin. Hotellin ravintolassa
päivällistä syödessään hän yllättäen huomasi istuvansa kohtisuoraa päin
yleisesikunnan päällikköä kenraali Moltkea. Päivä oli 15. heinäkuuta.
Aikaisemmin samana päivänä armeija oli julistettu liikekannallepanoon. Mies
teki tyynellä olemuksellaan Turgeneviin voimallisen vaikutuksen. Turgenev
jatkoi seuraavana päivänä Badeniin. Hän ehti kaupunkiin juuri ennen kuin
siviililiikenne kaupunkiin katkaistiin. Preussin joukot olivat täydessä
toimessaan tuhoamassa siltoja ja leikkaamassa kommunikaatiolinjoja Reinin yltä.
Turgenev pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä mutta vakuutti veljelleen kirjoittamassaan
kirjeessä jäävänsä joka tapauksessa kaupunkiin, sillä ei hänelle silloinkaan
mitään ikävää voi tapahtua.
Tilanne oli hieman absurdi. Kaupungissa oli määrä pitää
elokuun alussa shakkiturnajaiset. Turgenev oli kaupungin shakkiklubin jäsen,
korkeatasoinen shakinpelaaja ja turnauksen järjestävän komitean
varapresidentti. Turnee pidettiin sotatilanteesta huolimatta. Taustalta Reinin
takaa kantautui pelaajien korviin aseiden pauke. Paikkana oli Salle de Conversation. Käsittääkseni se
tunnetaan suomeksi Badenin kasinona, paikkana jossa Dostojevskikin taisi
aikoinaan hävitä omaisuutensa. Se on ollut usein historian saatossa tärkeänä
kokouspaikkana.
 |
| Badenin kasino 1858 |
Sota hiljensi
Badenin eikä Paulinella ollut siellä mitään tekemistä, kun myös lauluoppilaat
olivat poissa. Rahan kanssa oli hyvin tiukkaa. Lokakuussa Pauline hän lähti
lastensa kanssa Lontooseen. Samanaikaisesti Pariisi oli Preussin armeijan
piirittämä. Louis oli sairastunut ja
joutui jäämään kaupunkiin. Rautatiet olivat täysin armeijan hallussa ja matka
taittui sen vuoksi hitaasti. Turgenev saattoi Paulinen Ostendiin ja palasi
sieltä Louis’n tueksi. Marraskuussa Louis ja Turgenev laudoittivat talojensa
ikkunat ja poistuivat kaupungista.
Englannissa Viardot’n perheen talous oli Paulinen varassa. Siellä
Pauline keskittyi opetukseen ja myös esiintyi muutamassa pienimuotoisessa
yksityiskonsertissa. Äänen voima ei ollut entisensä, mutta elanto oli
ansaittava. Turgenev tukemaan perhettä paitsi läsnäolollaan myös
taloudellisesti.
Lontoo ja Englanti olivat sekä Turgeneville että
Viardot’ille ollut tärkeä paikka. Mutta kovin negatiivisesti he
asuinkaupunkiaan Lontoosta kuitenkin kommentoivat. Turgenev moitti kirjallista
elämää. Louis ei pitänyt siitä alkuunkaan, siihen syynä oli lähinnä se, että
hän ei osannut englantia. Poika Paul on kuvannut muistelmissaan Lontoota hyvin
synkin värein. Sää ja ainainen vilu haittasivat. Musiikin harrastus oli
kuitenkin vilkasta. Paulinelle se oli tärkeä seikka, vaikka hän arvostelikin
eräiden henkilöiden musiikin tuntemusta.
Turgenev tunsi, että hän ei saanut Englannissa riittävästi
arvostusta. Mutta vuosien jälkeen hänen merkitystään alettiin arvostaa. Siitä
on merkkinä sekin, että Oxfordin yliopisto kutsui hänet vuonna 1879
kunniatohtoriksi.
 |
| Monet: Lokkeja, Thames-joki Lontoossa, parlamenttitalo. 1904 |
Paluu Lontoosta Badeniin toi mukanaan järkytyksen. Badeniin
liittyi sekä Viardot’ille että Turgeneville paljon kauniita muistoja ja
tärkeitä lämpimiä ihmissuhteita. Nyt he saivat katkerina kokea sodan
varjopuolet ja saksalaisen nationalismin nousun vaikutukset. Viardot’n koti oli
joutunut rujon vandalismin kohteeksi.
Asiat saatiin kyllä järjestykseen ja talo saatiin lopulta myytyä mutta
se vaati paljon vaivaa. He muuttivat takaisin Ranskaan. Turgenev oli nyt taloudellisesti vahvempi. Hän hankki Pariisin läheltä Bougivalista
itselleen asunnon, johon yhteyteen muuttivat myös Viardot’t.
Saksalaisen kansallismielisyyden nousu merkitsi lovea kirjan
päähenkilöiden sydämeen myös siksi, että tuo kehitys iski lamaannuttavasti
kulttuurielämään ja sen kosmopoliittisuuteen. Badenin avoin ystävällinen ilmapiiri
oli kadonnut. Siellä he tapasivat lähinnä vain kyräilyä. Ranskan ja Saksan
suhteissa jäi kauna pintaan, mikä heijastui myöhemmin ensimmäisessä
maailmansodassa.
Palaan vielä sotaan. Kerron
niistä syistä, miksi sekä Louis Viardot että Turgenev olivat olleet sodassa
Preussin puolella ja toivoneet Ranskan tappiota. Louis näki koko konfliktin
taisteluna Napoleonin imperialismia vastaan ja toivoi, että Preussin voitto
olisi tuonut lopun Napoleon III:n hallinnolle.
Lisäksi Louisilla ja Paulinella oli kehittynyt tiettyä lojaliteettia
Preussia ja saksalaisväestöä kohtaan, koska he olivat oleilleet ja
työskennelleet paljon saksalaisalueella. On toki todettava, että
samanaikaisesti suurin osa ranskalaisista ystävistä kannatti Ranskaa mutta se
ei kuitenkaan välejä rikkonut.
Turgenev oli samaa mieltä Louis Viardot’n kanssa. Hänelle kyse oli sivilisaation taistelusta barbarismia
vastaan. Hän katsoi, että bonapartismi piti voittaa, jos haluttiin, että
moraalilla, vapaudella ja itsenäisyydellä oli Euroopassa tulevaisuutta. Hän
löysi vertailukohdan Venäjän käymästä sodasta. Ranskalle oli annettava
samankaltainen oppitunti, minkä Venäjä sai kokea Sevastopolissa Krimin sodan
aikaan.
Sota oli isku niille taiteilijoille, jotka olivat kokeneet
rajat rikkovan kosmopoliittisen kulttuurin läheiseksi. Eniten kärsi Ranskassa
asunut säveltäjä Jacques Offenbach, joka viljeli oopperoissaan ja opereteissaan
runsaasti satiiria. Sekä ranskalaiset että saksalaiset nationalistit olivat sodan
jälkeen hänen kimpussaan. Hän oli syntyisin Saksan puolelta ja sen vuoksi
ranskalaiset näkivät hänet vihollisekseen. Saksassa häntä puolestaan syytettiin
siitä, että hän oli luonut maata irvailevia lauluja.
Viardot’n perheen taloudelle sota oli ollut isku. Konserttitoiminta
oli loppunut ja Pauline oli menettänyt lukuisat oppilaansa. Katastrofejakin on
tietysti erilaisia. Eivät he kerjuulle joutuneet. Tässä vaiheessa Paulinen ja
Turgenevin ystävyys alkoi saada uutta suuntaa. Ystävyys syveni. Myös terveys
alkoi molemmilla miehillä reistailla.
…
 |
| Pauline Viardot'n musiikkisalonki Pariisissa 1858 |
Ylipäänsä Figes on todella kiinnostava tutkija. Hän pitäytyy
lähteissään ja tekee niiden pohjalta päätelmiä. Tätä arvostan, sillä varsinkin
venäläisiä elämäkertoja lukiessani tai TV-dokumentteja katsoessani tekijä on
tavallaan ihastunut kohteeseensa ja alkaa helposti luoda hänestä myyttiä
ryydittäen sitä mielikuvituksellaan ja usein myös romanttisväritteisellä
rakkaussuhteella. Turgenev sopii esimerkiksi. Tekijä saattaa olla jonkinlaisen
paatoksen vallassa ja luoda kuvan mystisestä kirjailijapersoonasta, jonka elämänkulkua
seurataan kuin ennalta määrättyä vakaumuksellista uraputkea. Onneksi Figes pitäytyy
lähteissään tuoden esille kirjailijan persoonaa, tuntemuksia, ailahtelevaa
luonnetta, tai kuvaa vilpittömästi vain arjen tekosia mitään erityisemmin
salaamatta.
Turgenevin päiväkirjamerkinnöistä Figes löytää viitteen
siitä, jolloin tämä oli ensi kertaa intiimissä suhteessa Paulinen kanssa. Se
vaati kypsymisaikansa. Toisaalta kuvataan myös Turgenevin sairauksia.
Viisikymppisenä hän alkoi kärsiä paitsi kihdistä myös virtsarakkovaivoista. Ne
puolestaan saattoivat Figesin tulkinnan mukaan olla seurausta
sukupuolitaudeista. 70-luvulla Pauline olisi ollut ikänsä puolesta valmis yhä
intiimimpään kanssakäymiseen Turgenevin kanssa, kun omasta vanhentuneesta puolisosta
ei siihen enää ollut. Turgenev tyytyi kuitenkin ymmärretystä syystä pelkkään
sydänystävyyteen kärsien avuttomana sairauksistaan. Hänestä tuli Paulinelle
jonkinlainen arjen apulainen ja tehtäviä toimittava ”juoksupoika”.
Tuolloin Pauline sai hieman myötähäpeänkin tuntein seurata
Turgenevin romansseja ja flirttailua nuorten naisten kanssa. Yksi orastava
suhde kehittyi 70-luvun loppupuolella moskovalaisen näyttelijättären Maria
Savinan kanssa. Tämä esitti pääosaa suosiota saaneessa Turgenevin
näytelmässä. Se oli loppujen lopuksi
vain pelkkää vanhentuneen miehen hullaantunutta ihastusta. Nainen oli nuori ja
kaunis ja kaiken lisäksi oli kyennyt antamaan näyttämöllä elämän kirjailijan
luomalle roolihahmolle.
…
Yllä jo mainitsin, että kirjan sivuilla kohdataan lukematon
määrä eurooppalaisia vaikuttajia ja taiteen tekijöitä. Yhden suomalaisen
henkilön sieltä kuitenkin löysin. Häntä Figes lainaa noin kahden sivun verran. Luulenpa,
että monelle tuo nimi on yllätys. Kyseessä on arkkitehti ja kirjailija Jac Ahrenberg. Kirjailijana hän on
minulle tuntematon mutta olen ihaillut hänen arkkitehtuuriaan Sortavalassa ja
syntymäkaupungissani Oulussa.
Ahrenberg kävi vuonna 1878 tapaamassa Ivan Turgenevia tämän
asuinpaikassaan Pariisin lähellä sijaitsevassa Bougivalissa. Figes lainaa hänen
muistelmateostaan Människor som jag känt,
jossa tekijä kertoo tapaamisesta ja Turgenevin näkökulmista omaan lakoniseen tyyliinsä.
Kyse on yhdestä 1800-luvun kulttuurin keskeisimmästä ongelmasta -
tekijänoikeuksista ja piratismista. Siihen etsittiin vuosikausia tyydyttävää
ratkaisua. Lainsäädäntö etsi vielä muotoaan. Tuolloin 70-luvun lopulla oli eri
maissa jo saatu paljon hyvää aikaiseksi. Ongelmaksi oli muotoutunut kirjallisuuden
kääntäminen, jossa tuntui vapaa piratismi riehuvan. Turgenev oli huolissaan
tietysti myös omasta toimeentulostaan. Hän toteaa Ahrenbergille, että
esimerkiksi Ruotsissa leviää hänenkin teoksistaan anonyymien henkilöiden luomia versioita,
joista ei itse teoksen tekijä saa mitään korvauksia.
Miksi sitten Ahrenberg kävi Turgenevia jututtamassa?
Tuolloin Bernissä oli konferenssi, jossa oltiin neuvottelemassa asiaan
liittyvästä kansainvälisestä sopimuksesta. Ahrenberg kuului tuon konferenssin
valtuutettuihin. Turgenev oli pessimisti eikä uskonut, että maat pääsisivät
sopimukseen. Hän oli kuitenkin väärässä. Kädenvääntö kesti pitkään mutta
viimein vuonna 1886 allekirjoitettiin Bernin
sopimus (tarkemmin: Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten
teosten suojaamisesta). Sitä Turgenev ei ollut enää todistamassa. Figes toteaa,
että tuo ”Bernin konventio” oli kansainvälisen lain alueella 1800-luvun
huippusaavutuksia. Se syntyi aikana, jolloin monilla aloilla oli noussut
polttava tarve luoda kansainvälistä lainsäädäntöä.
Aluksi sopimuksen ratifioivat vain kymmenen maata, mutta
määrä kasvoi, tosin verkkaisesti. Suomi vahvisti sen vuonna 1928. Viimeisinä
maina taisivat olla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Neuvostoliitto allekirjoitti
sen vuonna 1975 ja USA vasta 1988.
…
 |
| Monet: Gare St.-Lazaren rautatieasema, Pariisi. 1877 |
Alussa jo mainitsin junaliikenteen avautumisen, minkä myötä
Pariisista Brüsseliin kului vain neljäsosa siitä
ajasta, mikä kului postivaunuvaljakolla. Matkan lähtöasema on sama, jota yllä
oleva maalaus esittää.
Tuolloin junan huippunopeus oli 30 km/h mutta se tuntui
monelle riittävän kovalta. Kun Gioachino Rossini kokeili junamatkaa vuonna
1836, hän sai siitä suoranaisen fobian ja hänen kerrotaan tyytyneen
myöhemminkin vain hevoskyytiin. 50-luvulla nopeus nousi jo 80:en km/h. Se oli
huikeaa kehitystä.
Tuo Pariisin reitti ei ollut ensimmäinen kansainvälinen
junayhteys. Kolme vuotta aiemmin vuonna 1843 oli jo avattu Belgian
Antwerpenista Kölniin suuntautunut yhteys. Kölnissä oli kyllä myös niitä, jotka
suhtautuivat siihen varautuneesti. Alueen porvaristo pelkäsi kansan saavan
Belgiasta huonoja vaikutteita. Keskeisen tärkeää noille molemmille reiteille
oli se, että Belgian kautta saatiin nopea kulkuväylä Lontooseen. Lontoosta tulikin monelle
toisinajattelijalle ja pakolaiselle turvapaikka poliittisten myllerrysten
keskellä.
Pauline Viardot’n ensimmäinen Venäjän matka vuonna 1843
eteni niin, että ensin piti selviytyä junalla Pariisista Berliiniin. Siinä
hän hyödynsi vasta avattua junavuoroa.
Pariisista mentiin postivaunuilla Belgiaan ja sieltä junalla Antwerpenistä
Kölniin. Sieltä oli matkattava Berliiniin. Kuudentena päivänä oltiin
Hanoverissa. Sieltä mentiin junalla Magdeburgiin, josta päästiin hevoskyydillä
Potsdamiin ja sieltä taas oli jo junayhteys Berliiniin. Berliinistä meni
postivaljakko Venäjän rajalle, josta sitten istuuduttiin venäläiseen ”kibitkaan”,
jonka kyydissä hevoset veivät matkaajat mutaisia ja kuoppaisia teitä pitkin
Pietariin. Matkaa Berliinistä Pietariin oli 1600 kilometriä.
Miksi Pauline Viardot ylipäänsä matkusti kauas Venäjälle
esiintymään? Syynä tuolloin ei ollut
eksotiikka , vaan ainoastaan raha. Eikä tuo matka jäänyt viimeiseksi. Eräällä
toisella matkallaankin hänelle sateli yksityiskonserteista timantteja siinä
määrin, että hän vaihtoi ne samalla rahaksi ja lähetti ne heti kotiin, ettei
matkan aikana olisi sattunut ikäviä yllätyksiä.
Rataverkoston kasvulla oli huomattava vaikutus yhteiskuntaan
ja ihmisten elämään. Matkailu alkoi
kasvaa. Sveitsin Alpitkaan eivät olleet
enää esteenä. Luonto tuli lähemmäksi. Kielirajat alkoivat murtua. Badenin
kylpylät olivat aiemmin olleet vain kuninkaallisten ja kaikkein varakkaimpien
käytössä. Nyt paikka avautui laajemmalle yleisölle. Logistiikka kehittyi. Sen
parantuessa myös kirjallisuus alkoi levitä pienemmille paikkakunnille, mikä
taas edisti lukutaidon kasvua. Musiikkikulttuuri monipuolistui. Hieman
varakkaampiin koteihin piti hankkia piano. Varsinkin perheen tyttöjen
velvollisuus oli oppia sitä soittamaan. Myös ooppera kuului voittajiin.
Ohjauksista tuli massiivisempia, esittäjäkaarti kasvoi, musiikki sai voimaa.
Vierailuesityksiä oli helpompi toteuttaa, kun kuljetus toimi ripeämmin. Taide
eri muodoissaan levisi yli rajojen. Näyttelyjen kuljetukset sujuivat helpommin.
Yhteinen eurooppalainen identiteetti tuli lähemmäksi.
 |
| Cezanne: Tyttö pianon ääressä (Alkusoitto Tannhauseriin), 1868 |
Ivan Turgenevin Venäjän matkat alkoivat 60-luvulla Pietarin
– Varsovan radan valmistuttua lyhetä huomattavasti. Myös oman kotitilan
lähistölle pääsi tuolloin suoraan junan kyydissä. Venäjän oli ollut rajusti
tappiollisen Krimin sodan jälkeen pakko rakentaa rautatieverkostoa länteen,
jotta vientiteollisuus ja kauppavaihto saataisiin toimimaan.
1870-luvun lopulla rautatieitä tajuttiin hyödyntää kulttuurin
saralla yhä innovatiivisemmin. Richard
Wagnerin musiikin ympärille kehitettiin erityinen oopperajuna Wagnerin musiikin
ympärille. Oopperasta tuli liikenneolojen kehittyessä kaikkein globaalein
taidemuoto. Oopperavierailuja oli Kairoa ja Intiaa myöten. Ja yksi hullu idea
oli tuoda oopperaa Brasilian viidakoihin. Siitä on Werner Herzog luonut sittemmin
suureellisen elokuvan Fitzcarraldo (1982).
Mennään tarkemmin Richard Wagneriin (1813-1883) ja
oopperajunaan. Hänen yhteistyökumppaninaan
oli tuolloin Leipzigin oopperataloa johtanut Angelo Neumann, joka oli
osallistunut laulajana Tannhäuseriin ja
Lohengriniin. Hän oli muuten juutalaistaustainen,
joten Wagner oli vaurastuttuaan alkanut heitäkin suvaita. Neumann oivalsi
vuokrata oopperakiertueelle erityisen junan ja osti Wagnerilta esitysoikeudet. Lavasteet
kulkivat junassa, samoin orkesteri ja taiteilijat. Maestro Wagner itse
sairastui ja lopulta menehtyi, mutta esitykset jatkuivat. Esimerkiksi kerran
kapellimestariksi värvättiin nuori lahjakkuus Gustav Mahler.
Nuo junakiertueet toteutettiin kesällä ja olivat yhteydessä vuonna
1876 perustettuun, Wagnerin musiikin ympärille rakennettuun Bayreythin
musiikkijuhliin. Juhlajuna teki sieltä käsin vierailuesityksiä. Tuolloin esitettiin
neljästä erillisestä oopperasta koostuvaa Der
Ring des Nibelungen -sarjaa. Se vieraili Lontoossa, Venäjällä, Itävallassa
ja Italiassa.
Kuolemansa edellä Wagner joutui toteamaan, että
juutalaissyntyinen Neumann oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu vahvistaakseen Euroopassa
hänen mainettaan. Tässä on ristiriita,
sillä 50-luvulla Wagner oli sortunut nykykäsitettä käyttäen etniseen
profilointiin hyökätessään entistä tukijaansa säveltäjä Giacomo Meyerbeeriä
(1791-1864) vastaan.
 |
| Meyerbeer 1847 |
Pariisissa vuonna 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta oli Meyerbeerin uransa
huipennus ja siitä tuli myös käännekohta. Yllä jo totesin, että Pauline Viardot
esiintyi siinä säkenöivänä tähtenä. Oopperan ensi-ilta oli todellinen
kulttuuritapahtuma, jonka kaikki aikansa kuuluisuudet halusivat nähdä. Jopa
Frederic Chopin vääntäytyi kuolemansairaana paikalle, runoilija Heinrich Heine
ei puolestaan onnistunut saamaan lippua. Ensi-illan jälkeen esitykset menivät
täysille saleille ja näytöksiä olisi ollut vielä pitkään, mutta ooppera
jouduttiin sulkemaan koleraepidemian vuoksi. Siitä huolimatta ooppera oli taloudellinen
menestys. Lisätietona todettakoon, että ooppera vietiin sitten myös Lontooseen,
mutta siellä se ei puolestaan menestynyt, mikä kertoo puolestaan vahvistaa
Englannin erityistä asemaa Euroopan kulttuurielämässä.
Wagnerin ollessa vielä nouseva kyky, niin Meyerbeer oli
tukenut häntä ja pyrki edistämään hänen urakehitystään. Tuki ei nähtävästi
kuitenkaan tuonut toivottavaa tulosta, kun jotain jäi hampaankoloon.
Esimerkiksi Pariisin ooppera ei ollut suostunut ottamaan hänen Rienzi-oopperaansa ohjelmistoon.
Wagner oli mukana Profeetta-oopperan
ensi-illassa, mutta poistui katsomosta kesken esityksen tavalla, mikä ei jäänyt
muulta yleisöltä huomaamatta. Pian tuon
jälkeen hän kirjoitti artikkelin, jossa hän hyökkäsi rajusti Meyerbeerin
musiikkia vastaan. Aluksi Wagner kirjoitti peitenimellä, myöhemmin kritiikki
muuttui jo avoimeksi kritiikiksi entistä tukijaa vastaan. Tuolloin elettiin
”Euroopan hullun vuoden” jäljiltä kiihkeitä aikoja. Wagner alkoi purkaa niiden
tuntoja myös musiikkielämään.
 |
| Daumier: Kapina. 1860-62 (kuvaa vuoden 1848 tapahtumia Pariisissa) |
Saksin kuningaskunnan pääkaupungissa Dresdenissä tapahtui
vuonna 1848 kapina, jossa yhtenä johtohenkilönä oli venäläinen anarkisti Mihail
Bakunin. Hänen näkemyksiinsä pohjautuen Wagner muodosti käsityksensä. Bakunin
taisteli suurpääoman valtaa vastaan. Suurpääoma puolestaan oli juutalaisten
pankkiirien hallussa. Siksi hyökkäys kohdistui yleisesti juutalaisiin piireihin.
Wagnerille Profeetta oli pinnallista
musiikkia, jonka tarkoituksena oli pelkkä rahastaminen. Hänen mukaansa
Meyerbeer siis juutalaisena myötäili pankkiiripiirejä. Hän näki yleistäen
juutalaisten toimivan pelkästään taloudellisten intressien näkökulmasta.
Wagnerin kritiikki
liittyy kirjan pääaiheeseen – kulttuurin kosmopolitismiin. Taiteessa se
tuolloin merkitsi vieraiden vaikutteiden avointa hyödyntämistä. Wagner alkoi
kuitenkin arvostella Meyerbeeriä siitä, että tämä oli sekoittanut ranskalaista
ja italialaista musiikillista perinnettä saksalaiseen musiikkiin. Alun perin
myös Wagner oli kannattanut näkemystä musiikillisten vaikutteiden
lainaamisesta. Nyt hän kuitenkin muutti Meyerbeerin suhteen kantaansa. Hän näki
asian niin, että tämä sekoitti pinnalliseksi katsomaansa ranskalaista ja
italialaista musiikkiperinnettä korkeammaksi katsomaansa saksalaiseen
perinteeseen. Tässä oli selkeästi kansallismielistä painotusta. Kritiikin
taustalla oli myös Robert Schumannin näkemys tämän arvosteltua aikanaan Meyerbeerin
Hugenotit-oopperaa.
Wagnerin artikkeli oli henkilökohtainen
hyökkäys Meyerbeeriä ja myös tuolloin jo edesmennyttä Felix Mendelssohnia vastaan. Hänen mielestään heidän
musiikistaan puuttui kansallinen leima. Meyerbeer alkoi kuitenkin saada yhä
rajumpaa kritiikkiä. Hänet rinnastettiin yhä suoremmin juutalaisiin
pankkiireihin, joista hän poikkesi oikeastaan vain siinä, että toimialana oli
musiikki ja ooppera. Profeetta oli Wagnerin
mukaan pinnallinen ja taiteellisesti heikkotasoinen tekele, jolla pyrittiin
tuottamaan yleisölle mielihyvää ja hankkimaan taloudellista voittoa.
Jo aiemmin Wagner oli ilmaissut korkealentoisesti
näkemyksensä omasta taiteestaan. Siinä tehtävänä oli antaa muoto saksalaiselle
kansallishengelle, vapauttaa se ranskalaisesta sivilisaatiosta ja muusta
vieraasta vaikutuksesta. Tähän nationalistiseen näkemykseen alkoi tulla
antisemitistisiä piirteitä ja siitä tuli osa hänen musiikkifilosofiaansa.
Sittemmin näkemys muuttui sovinnollisemmaksi ja hän teki yhteistyötä myös
juutalaisten kanssa.
Kritiikistä hämmentynyt Meyerbeer ei noussut
puolustamaan kunniaansa. Hän oli tottunut tuonkaltaisiin hyökkäyksiin. Jo
runoilija Heine oli aiemmin syyttänyt tätä, kun ei ollut onnistunut saamaan
hänen avullaan taloudellista tukea. Hän leimasi tuolloin Meyerbeerin
egoistiksi. Yhtä kaikki Meyerbeer oli herkkä taiteilija. Hän loukkaantui, sillä
hän piti itseään juutalaisuudestaan huolimatta saksalaisena. Hän ei kuitenkaan
noussut vastahankaan vaan kantoi närkästyksensä sisimmässään purkaen
tuntemuksensa vain päiväkirjaansa.
Ulkoisesti se aiheutti hänessä stressireaktioita ja luultavasti
psykosomaattisperäisiä vatsavaivoja. Hän
vaikeni vuosikausiksi. Seuraava ja viimeiseksi jäänyt ooppera Afrikkalainen valmistui vasta 60-luvulla
hieman ennen hänen kuolemaansa.
Pauline Viardot’lla oli henkilökohtainen suhde Wagneriin.
Hän oli tehnyt 40-luvulla hänen kanssaan yhteistyötä, tietysti vain
musiikillista. Hän piti eräässä vaiheessa Wagnerin musiikkia yksitoikkoisena,
joten ristiriitaakin suhteessa oli. Eräässä tilaisuudessa hän kuitenkin jopa esitti
Wagnerin kanssa duettona katkelman tämän oopperasta. Siinä kohteena taisi olla kuulijoiden
joukossa ollut Hector Berlioz, jonka kanssa hänellä oli mennyt välit poikki ja
joka puolestaan ei voinut sietää Wagneria. 60-luvun lopulla Paulinesta tuli täysi
wagneriaanikko. Heillä oli hyvät keskinäiset suhteet. Wagner lähetti jopa sukulaistyttönsä
hänen laulutunneille.
Turgenevin suhde Wagneriin oli lähinnä vastenmielinen,
vaikka hän toki kävi katsomassa hänen oopperoitaan. Kerran kun hän oli käynyt
katsomassa Reinin kullan, hän totesi
inhoavansa sitä, koska ”saksalaiset pitivät Wagneria lähes
Kristuksena”.
….
Johann Strauss ja hänen samanniminen poikansa olivat
1800-luvun suuria musiikillisia vaikuttajia. Strauss nuorempi oli myös rautatien
suuri hyödyntäjä. Hän jatkoi ja kehitti laajaa suosiota saaneen isänsä
musiikkibisnestä. Isä-Straussin suosio oli ollut valtava. Hän oli kuitenkin
viihdyttänyt kansaa 20-luvulta lähtien vain Wienistä käsin. Isän kuoleman
jälkeen (1849) poika oli 24-vuotias. Hänen orkesterinsa suosio nousi
kansainvälisiin mittoihin. Valssit ja tanssit kiinnostivat. Yrityksessä oli yli
200 työntekijää. Myös markkinointia kehitettiin. Siinä osattiin hyödyntää
rautatietä. Orkesteri teki laajalti vierailuja. Uusi teknologia vaikutti jopa
valssien luonteeseen. Sävelmässä Telegraphische
Depeschen (1858) imitoitiin lennätinlaitetta. Strauss liikkui orkesterinsa
kanssa rautateitä pitkin. Kylpyläpaikat saksankielisillä alueilla olivat hänen
liiketoimintansa kannalta tärkeitä paikkoja.
Musiikista poiki inspiraatioita. Brahms sai vaikutteita
Straussin valsseista, joita hän kuuli Badenin puistoissa liikkuessaan.
Aivan kuin Pauline Viardot’lle myös Strauss nuoremmalle
Venäjästä tuli uralla jonkinasteinen ponnahduslauta. Venäläinen rautatieyhtiön
johtaja tarjosi vuona 1853 hänelle sopimusta esiintyä Pietarin liepeillä
sijaitsevassa Pavlovskissa. Sekin oli kesäinen huvittelupaikka, jonne valssit
sopivat hienosti. Konsertit pidettiin paikkakunnan asemahallissa, jonka
rakentamiseen oli saatu idea Lontoon vastaavasta rakennuksesta. Paikasta tuli hyvin
suosittu, konsertteja pidettiin iltaisin toukokuusta syyskuuhun. Straussin
orkesteri oli antamassa tuolle paikalle alkusykkeensä.
Itseni kannalta tässä on kiinnostava seikka. Nimittäin yhdellä
suosikkirunoilijallani Osip Mandelštamilla (1891-1938) on tuohon
Pavlovskin asemarakennuksen konsertteihin liittyvä runo (vuodelta 1920). Hänen
perheensä asui siellä Puolasta muutettuaan ja hänellä on paikasta lapsuusajan
muistoja. Hän kertoo käyneensä pikkupoikana äitinsä kanssa siellä konserteissa.
Straussin luoma tanssiaisbuumi toi osaltaan vaikutuksensa
kaupunkikulttuurin kehittymiseen. Valssit alkoivat soida puistokonserteissa,
sitten katujenkin varsilla. Kahvilakulttuuri alkoi kehittyä. Musisointi sai
erilaisia muotoja. Oli visuaalisesti näyttäviä esityksiä, suuria yleisömääriä
vetäviä tapahtumia. Pariisissa Jardin Mabille veti
yleisöä. Se ruokki kyllä samalla myös prostituutiota. Jalka alkoi nousta yhä
rivommin Can-Canin tahtiin.
…
Turgenev asui Bougivalissa elämänsä loppuun. Matkustaminen
Venäjälle oli nopeutunut siinä määrin, että hän kävin kotimaassaan lähes
vuosittain. Loppuaikoina liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi, hän joutui
turvautumaan kainalosauvoihin. Hän eli yhä enemmän morfiinin voimalla.
Lopullisen poislähdön aiheutti nopeasti edennyt kasvain. Hän kuoli Paulinen
käsivarsille syyskuussa 1883. Tämän oma aviomies oli menehtynyt muutamaa
kuukautta aikaisemmin. Viimeisinä päivinä Bougivalissa olivat läsnä Paulinen
lapset. Myös venäläisiä ystäviä kävi jättämässä hänelle jäähyväisensä. Yksi
kuitenkin puuttui – oma tytär. Hän ei ehtinyt ajoissa paikalle. Lopulta arkku
kuljetettiin näyttävästi junasaattueessa Pietariin.
Pari viikkoa ennen poislähtöään Turgenevilla oli Paulinelle
vielä yksi toive. Käsi ei enää taipunut kirjoittamiseen ja hän pyysi Paulinea
kirjoittamaan muistiin viimeisen kertomuksensa, jota hän oli kypsytellyt
mielessään. Hän halusi sen sanella, mutta vastaan tuli kieliongelma. Aluksi hän
ajatteli tehdä sen venäjäksi, sillä Pauline osasi sen verran venäjää. Hän itse
kuitenkin luopui siitä, koska pelkäsi alkavansa liikaa hioa tyyliä. Lopulta
sanelusta tuli monikielinen. Hän käytti kieliä, joita he molemmat osasivat: ranskaa,
saksaa, espanjaa, englantia ja italiaa.
Venäjääkin taisi tulla hieman mukaan. Paulinen tehtävä oli luoda
kertomuksesta ranskankielinen versio, jonka hän sitten luki Turgeneville
kokoavasti. Se oli oikeastaan hyvä päätös sille yhteiselle taipaleelle, jota he
olivat kulkeneet kosmopoliittisen kulttuurin maailmassa.
Tämä novelli lopulta julkaistiin, mutta se melkein tyrehtyi
Paulinen palkkiopyyntöön. Hän siis tavoilleen uskollisena piti kiinni
periaatteestaan. Myös tekstin aitouden selvittäminen vei oman aikansa. Novelli on nimeltään Un fìn - ”Loppu”. Elämänsä
loppuvuosinaan Turgenev kirjoitti paljon minikertomuksia, joita kutsutaan
proosarunoiksi. Olen joskus itsekin kirjoittanut yhdestä. Se on vuodelta 1878
ja löytyy täältä. Tuo Un
fin on yllättävän pitkä ottaen
huomioon sen syntymisvaiheet. Olen sen lukenut mutta ei minulla ole siitä
mitään kommentoitavaa. Nähdäkseni Turgenevin sairaudet ja niiden aiheuttamat
houreet kyllä heijastuvat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa.
Pauline eli vielä 27 vuotta. Hän jatkoi opetustyötään lähes
elämänsä loppuun saakka. Myös sävellystyö jatkui ainakin 80-luvulla. Hän oli
monella tapaa näkyvä persoona. Muun muassa Pjotr Tšaikovski kävi häntä tapaamassa
Pariisin matkallaan. Loppuvuosina kaihi alkoi haitata näköä, reumatismi
kirjoittamista. Päiväkirjaansa hän kuitenkin teki huomioita elämänsä
loppuun.
 |
| Pauline Viardot noin vuonna 1900 |
Kosmopoliittinen kulttuuri oli kansainvälisyyttä. Ihmiset
nähdä ja kokea enemmän. Ei se lopulta paljon syvempää ollut, vaikka on
niitäkin, jotka ovat pyrkineet näkemään tiiviimpää eurooppalaista
identiteettiä. Ivan Turgenev halusi eurooppalaisempaa Venäjää. Hän vastusti
vanhoillista tsaarin valtaa ja hallintoa.
Hän toi länsieurooppalaista kirjallisuutta Venäjälle, taisi tehdä myös
venäjännöksiä. Mutta ennen kaikkea hän
oli lännessä venäläisen kulttuurin lähettiläs. Kysyntää oli. Kääntäminen sujui
niinkin, että Turgenev teki raakakäännöksen, joka sitten stilisoitiin.
Esimerkiksi Louis Viardot’lla on olemassa venäjästä tehty ranskannos, vaikka
hän ei osannut edes venäjän kirjaimistoa. Kyseessä on jokin novelli. Turgenev
siellä on ollut takapiruna.
Euroopassa koettiin venäläisen kulttuurin esiinmarssi, sekä
kirjallisuudessa että musiikissa. Sitä seurasi skandinaavikirjailijoiden, kuten
Henrik Ibsenin, Bjornstjerne Bjornsonin ja August Strindbergin suosio. Heidän
näytelmiään esitettiin 1890-luvulla ympäri Eurooppaa. Sitä Figes pitää
eurooppalaisen kosmopoliittisen kulttuurin huipentumana.
Kirjallisuuden kääntäminen Euroopan valtakieliin englantiin,
ranskaan ja saksaan kasvoi huomattavasti. Italialaista, puolalaista ja
espanjalaista käännöskirjallisuutta tuli markkinoille solkenaan, sekä tietysti
venäläistä ja skandinaavista siinä ohessa.
Tuon kansainvälisen hengen kaatoi lopulta vuosisadan lopulla
vahvistunut kansallisvaltioidentiteetti. Siitä oli monia merkkejä. Yhtenä
pienenä merkkinä kansallisen ajattelun kasvusta oli syntynyt kiista
käännöskirjallisuudesta. Kun kirjallisuuden käännöksiä alettiin julkaista yhä
tiheämmin, niin kansallisvaltioissa alettiin kantaa huolta oman kansallisen
kirjallisuuden tilasta.
Suurempana osoituksena kansallisen identiteetin tarpeesta
oli se, että monille taiteilijoille alettiin rakentaa joskus suureellisiakin
muistomerkkejä. Esimerkiksi Turgenev ehti ennen omaa poismenoaan olla
aktiivisesti mukana läheisen ystävänsä Gustave Flaubertin patsashankkeessa.
Lisäksi ympäri Eurooppaa mukaan tulivat suurten taiteilijoiden vuosipäiväjuhlat,
alkaen Schiileristä, Shakepearesta ja Dantesta. Sitten oli liioitellun suuria
julkisia hautajaisia. Venäjältä esimerkiksi käyköön Turgenevin kuolema. Junan
tuodessa hänen maallisia jäännöksiä kotimaahan, niin radan varsille ja
varsinkin väliasemille kokoontui aivan spontaanisti lähes koko paikkakunta
kunnioittamaan suuren henkilön muistoa. Turgenevin toiveena oli päästä
viimeiseen lepoon kirjallisuuskriitikko Belinskin läheisyyteen, mikä vaati
erityisjärjestelyjä.
Dostojevski oli menehtynyt jo vuonna 1881 ja tuolloin
hänestä oli jo alettu rakentaa eräänlaista venäläisyyden profeettaa. Varsinaisena
alkusoittona sille oli ollut hänen edellisenä vuonna pitämänsä puhe Aleksandr
Puškinin
patsaan julkistamisseremonioiden yhteydessä. Lopulta Turgenevin merkitys alkoi
niin Venäjällä kuin Euroopassa yleensä hiipua. Euroopassa suosiota alkoivat
nostaa Dostojevskin ja Tolstoin kaltaiset suuret näkijät.
Suurista eurooppalaisista hautajaisista Figes tuo kaksi
huippuesimerkkiä. Victor Hugo’n hautajaiset pidettiin kesäkuussa 1885.
Nietzsche piti niitä ”mauttomuuden orgioina”. Suuren poliittisesti aktiivisen
tasavaltaa kannattaneen kirjailijan arkku oli nostettu valtavan katafalkin
päälle Riemukaaren alla. Hänen ruumiinsa haudattiin suurmiehille tarkoitettuun Pantheoniin. Siellä
lepäsi mm. Voltaire, mutta Hugo haudattiin sinne pitkän hiljaiselon jälkeen.
Tuo muinaisen Rooman kulttuuria jäljittelevä paikka otettiin tavallaan
uudelleen käyttöön. Myöhemmin sinne on haudattu tai siirretty muitakin
historian suurhahmoja. Kosmopoliittisen 1800-luvun kirjailijakaartin edustajana
siellä lepää myös vuonna 1902 menehtynyt Emile Zola.
Victor Hugo nousi kuolemansa myötä lähes
kansallispyhimykseksi. Hänen teoksiaan julkaistiin uudelleen, niitä löytyi
käytännössä hyllyittäin jokaisesta pienestäkin kirjakaupasta ja julkisista
kirjastoista. Koululapset pantiin lausumaan hänen runojaan ulkoa. Oppikirjoissa
kerrottiin hänen pakolaisvuosistaan ja hänen toimintansa esiteltiin moraalisena
ohjenuorana tasavallan periaatteille.
Kun Hugon hautajaispäivänä koko Ranska hiljentyi, niin
Italiassa vuonna 1901 Giuseppe Verdin hautajaisten yhteydessä tammikuussa 1901
muisteltiin säveltäjämestaria vielä massiivisemmin. Vielä kolmantena päivänä
300 000 surijaa täytti Milanon kadut ryhtyen spontaanisti laulamaan
esimerkiksi Nabucco-oopperan
hebrealaisten orjien kuoroa Va pensiero.
Kuvaavaa on, että oopperan ensiesitys oli
vuonna 1842, ja vasta Italian yhdistymisen jälkeen tuo laulu nousi symbolin
asemaan.
Vähemmän tunnettu hahmo on Belgian flaamilainen kirjailija
Hendrik Conscience. Hänen kuolemansa vuonna 1883 nosti pintaan ranskalaisen
kulttuurin paineessa eläneiden flaamilaisten kansallistunnon. Hautajaisia
vietettiin sekä Antwerpenissa että Brüsselissä. Moniin flaamilaisiin
kaupunkeihin pystytettiin kirjailijan muistomerkkejä tai nimettiin hänen
mukaansa katuja, puistoja ja aukioita.
…
 |
| Kuva pietarilaisesta Samoilovien kotimuseosta |
Kosmopoliittisen Euroopan loppukaneetti tuli yllättäen
Venäjältä. Kyseessä oli Sergei
Djagilevin baletin tulo Pariisiin - kosmopoliittisen Euroopan kehtoon - vuonna 1908. Sen ehti myös Pauline Viardot vielä
nähdä. Hän oli ollut 1830-luvulta lähtien ollut mukana eurooppalaisen
kulttuurin sykkeessä. Sergei Djagilev yritti tuolloin käydä tapaamassa
Viardot’ta, mutta se ei onnistunut. Hänen isänsä oli tavannut Paulinen
70-luvulla.
Tätä kirjoittaessani kuulin radiosta puhuttavan Djagilevin
baletista ja tarkemmin ottaen säveltäjä Igor Stravinskista. Toimittaja totesi Stravinskin
inhonneen Richard Wagneria. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta taisi kutsua
tätä pöyhkeäksi. Mainitsen sen nyt, koska minulle jää Wagnerista tähän
kulttuurilliseen kokonaisuuteen ainakin jonkinmoinen särö. Ja sekin johtuu
lähinnä siitä, että Wagnerin musiikista olen pitänyt, mutta tuon ajan ”positiivisen
sankarin” Turgenevin lukemiseen ei ole tahtonut löytyä vetoa. Eikä minua
erityisemmin innosta Rossinikaan, jonka musiikilla nuori Pauline Viardot lumosi
Pietarin ja muita Euroopan keskuksia. Heidän molempien elämänurat olivat
kuitenkin häikäisevän työteliäitä. Jokin polte heitä ajoi eteenpäin. Sitä
kaipaisin paitsi itselleni myös omalla henkiseen taantumaan hiipuvalle
ajallemme.
 |
| Ivan Turgenevin muistomerkki Pietarissa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti