Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

Johan Vilhelm Snellman – suomalaisuuden päivänä 2020

Tänään on vietetty suomalaisuudenpäivää, joka on vakiintunut liputuspäivä.  Valitettavasti virallisella tasolla juhlapäivä on jäänyt aivan ylimalkaiselle huomiolle. Valtioneuvosto taisi julkaista Twitter-tilillään kyllä toivotuksen mutta heti perään sijoitettiin islamuskoisille kohdistettu rauhallisen ramadanin toivotus.

Ettei totuus unohtuisi, muistutan, että kyseessä on Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymäpäivä. Minä muistan tämän päivän vanhaan malliin Snellmanin päivänä. Muistissani kiiluu edelleen sadan markan seteli, josta miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi. Kun aikaa oli, niin päätin viettää osan päivästä J. V. Snellmanin parissa. Siitä syntyi tämä kirjoitus.

Muutamat viralliset liputuspäivät ovat muodostuneet minulle jo varhaisesta lapsuudesta lähtien tärkeiksi. Niiden myötä nimet Snellman, Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja Mikael Agricola ovat jääneet pääkoppaani ennen kuin tajusin heidän elämästään yhtään mitään. Arvostukseni Snellmania kohtaan viime vuosina noussut. Hänen elämänuransa on kaikkinensa ollut moniulotteinen. Sillä on ollut vaikutuksensa itsenäisen Suomen ratkaisuissa.  Tosin omat särönsäkin hänen elämässään on ollut. Ei hänestä kannata myyttiä rakentaa.

Snellman syntyi Tukholmassa mutta asui varhaislapsuutensa Kokkolassa, josta siirtyi Ouluun kouluun. Hän oli Oulun triviaalikoulun oppilas, aivan kuten monet muutkin suomalaiset suurmiehet: Anders Chydenius, M. A. Castren, Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius.  Oulussa olen minäkin koulua käynyt. Hengen yhteyttä on siis senkin puolesta.

Kirjoituksessani käsittelen vaiheita Snellmanin elämästä. Aloitan Kuopion vuosista ja päätän perhe-elämään. Vaikka miehen yhteiskunnallista merkitystä aina korostetaan, niin kyllä yksityiselämääkin kannattaa ainakin hieman raottaa. Verkkosivuista arvostan eniten Kuopion kotimuseon sivuja. Sitä kautta löytyy esimerkiksi erinomainen noin puoli tuntia kestävä dokumenttielokuva Snellmanin Kuopion vuosista (täältä).

Venäjän keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman tapaavat kesällä 1863

”Kansallisella herätyksellä tarkoitetaan sitä, että kansa tulee tietoiseksi itsestään, tiedostaa oman historiansa ja erityisen asemansa yhtenä kansakuntana muiden joukossa, sisäistää tilansa ja ryhtyy omatoimisesti kohentamaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan, lopullisena tavoitteena itsenäisyys.”

                      (Jouko Vahtola: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. 2017, s. 223.)

Vuoden 1842 jälkeen Snellman oli aikamoisessa pattitilanteessa. Väitöskirja Hegelin filosofiasta oli valmistunut ja hänelle saattoi olla katkeraa huomata, että yhteiskunnan haasteet näyttivät olevan muualla kuin Hegelissä. Silloin Snellman valitsi elämälleen uuden suunnan. Mahdollinen tieteellinen ura tutkijankammioineen sai jäädä ja mies valitsi toisen tien. Syrjäinen, tuolloin noin kahden tuhannen asukkaan sisämaakaupunki Kuopio tarjosi koulun rehtorin viran. Todellinen houkutin oli kuitenkin se, että kaupungissa sijaitsi kirjapaino.

Snellman anoi vuonna 1843 keisarilta lupaa kerran viikossa ilmestyvän sanomalehden julkaisemiseen. Lupa tuli. Ruotsinkielinen lehti sai nimekseen lopulta Saima. Senaatti tosin asetti Kuopioon sensoriviranomaisen, mikä mahdollisti kaupungissa muidenkin lehtien julkaisemisen. Snellman julkaisi lehteä täysin yksin, kirjoittaen kaikki artikkelit itse. Päivät hän hoiti opettajan virkaansa, iltaisin ja öisin valmisteli lehteä julkaisukuntoon. Lehti oli ruotsinkielinen. Snellman osasi suomea, mutta kielitaito ei taipunut lehtikirjoitteluun. Kuopiosta käsin hän kyllä alkoi julkaista myös suomenkielistä Maamiehen ystävää, mutta siinä hänellä oli avustajia. Siitä ilmestyi vain neljätoista numeroa.

Vuonna 1846 Saima kiellettiin, kun Snellmanin provosoiva tyyli ja yhteiskuntaa ruotivat aiheet saivat viranomaiset ja varsinkin kenraalikuvernööri Menšikovin hermostumaan. Tämä nimitteli Snellmania ”kommunistiksi”.

Snellmanin muistomerkki Kuopion keskustassa

Kuopio oli Snellmanille varsin sopiva paikka. Se oli koulukaupunki ja kasvava alueellinen keskus. Järvien ympäröimä seutu teki vaikutuksen. Snellmanin elinympäristö oli kuitenkin varsin suppea. Kun vertailukohdaksi Kuopion tuomiokirkon edustalla sijaitsevan Snellmanin muistomerkin, niin melko lailla tiiviisti sen ympärillä liikuttiin.

Snellman oli suomalaisuusmies, hän oli 1830-luvulla ollut mukana Lauantaiseurassa ja oli samassa rintamassa kuin J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Elias Lönnrot, Matias Aleksanteri Castren muut kansallismieliset. Snellman ei kuitenkaan jäänyt romanttiskaipuisesti suomalaisen maiseman ja luonnon lumoihin. Kansallisromantiikan aika suomalaisessa taiteessa koitti poikkeuksellisesti vasta myöhemmin vuosisadan vaihteessa. Snellman halusi tuoda Suomen sydänmaille eurooppalaisen sivistyksen. Yksi keino siihen oli höyrylaivaliikenne. Ajatuksena oli, että sen myötä kuopiolainen nuoriso pääsi helpommin tutustumaan pääkaupunkiin, sieltä edelleen muualle Eurooppaan ja palata takaisin välittäen muille kokemuksiaan. Hänellä oli tietty sivistysihanne, ajatus toimivasta kansalaisyhteiskunnasta. Suomen kielen asemaa oli vahvistettava, kansa oli opetettava lukemaan ja sivistymään sekä hoitamaan omia asioitaan. Suomen syrjämaita oli kehitettävä. Näin Snellman toteutti samaa tehtävää kuin Kajaanissa lääkärinä toiminut Lönnrot. Tuo idea näkyy myös Keksi-Euroopassa rautatieyhteyksien laajetessa. Siitä olen kertonut edellisessä tekstissäni.

Kuopio, näkymä järvelle

Snellman luopui Kuopion virastaan vuonna 1849. Tosin hän toimi osin Helsingissä jo aikaisemmin. Noihin aikoihin Suomessa käytiin kiihkeää ja moninaista yhteiskunnallista keskustelua. Lehdistön määrä oli kasvussa, myös suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä. Liberalismin henki toi valoa.

Runeberg kävi omaa ”dialogiaan” Snellmanin kanssa. Hän julkaisi vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinat.  Se nähtiin Meinanderin mukaan vastauksena Snellmanin vaatimuksiin ”kansallisemmasta” kirjallisuudesta niin, ettei sitä olisi koettu liian radikaaliksi. Siihen sisältyvää runoa Maamme alettiin esittää julkisesti ja opiskelijat alkoivat pitää sitä uutena kansallislauluna.

Snellman oli mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrki samalla perehtymään aikansa keskeisiin poliittisiin kysymyksiin.  Hänen asenteensa Venäjää kohtaan tuli sopuisammaksi. Hän vaati uskollisuutta keisaria kohtaan. Siitä palkinnoksi hän sai vuonna 1856 Aleksanterin yliopistosta siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin. Noihin aikoihin käytiin myös Helsingin edustalle levinnyttä Krimin sotaa. Kaiken lisäksi kesken sodan vuonna 1855 tsaari Nikolai I kuoli ja hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Aleksanteri II.

Venäjällä alettiin mennä kohti uudistuksia, josta yhtenä merkkinä oli maaorjuuden lakkauttaminen vuonna 1861. Samalla liberalisoitumisen myötä Venäjä lähentyi Ranskaan. Tuo muuta Eurooppaa lähenevä kehityssuunta kuitenkin taantui, kun Venäjä kukisti verisesti Puolen kapinan vuonna 1863.

Suomen fennomaaninen liikehdintä kävi kiihkeänä. Snellman ajoi tiukasti suomen kielen virallistamista. Toisaalta oli liikehdintää myös Suomen palauttamiseksi takaisin Ruotsin alaisuuteen. Sen Snellman torjui ja otti neuvottelujen tien. Hän oli tavallaan suunnannäyttäjänä vuosisata myöhemmin, kun itsenäisessä Suomessa alettiin luoda Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Snellman tunnetaan tuolloin radikaalista tunnuslauseesta ”Yksi kansakunta, yksi kieli”. Useimmat olivat kyllä samaa mieltä, että Suomen julkinen elämä tuli olla suomenkielistä. Hän sai kyllä myös kritiikkiä.  Ihmeteltiin sitä, että hän saattoi leimata samalla ruotsinkielisen kirjallisuuden – kuten Runebergin runot – epäkansalliseksi.

Vuosina 1856-63 käyty keskustelu Suomen asemasta ja tulevaisuudesta on ollut historiamme tärkeimpiä. Ensimmäisen kerran keskustelu sai poliittisen luonteen. Suuri vaikutuksiensa siihen oli lehdistön kehityksellä ja myös yliopistolla. Tuolloin alkoivat myös puoluerintamalinjat kehittyä. Tosin vielä ei ollut puolueilla valtiopäiville sijaa

Vuodesta 1855 vuoteen 1861 Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Friedrich Wilhelm Berg. Hän asettui tukemaan Snellmania uudistuksissa, jotka sitten alkoivat 60-luvulla toteutua.

Vuonna 1863 Snellman tapasi tsaari Aleksanteri II:n kaksi kertaa. Kesällä tsaari kävi Suomessa tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia. Tuolloin hän otti Snellmanin vastaan ja allekirjoitti kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli asettaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi virkakieleksi ruotsin rinnalle. Tapaamista kuvaa juttuni alkuun sijoitettu maalaus.  Toisen kerran miehet tapasivat syksyllä Helsingissä valtiopäivien avajaisten yhteydessä. Snellman nimitettiin senaattiin. Fennomaanit korostivat lojaaliutta Venäjää ja keisaria kohtaan. Tämä oli tärkeää, jotta epäluulot väistyisivät Puolan tapahtumien vuoksi. Ylipäänsä nuo valtiopäivät olivat loistelias tapahtuma, johon liittyi myös 20 000 sotilaan ohimarssi Kauppatorilla.

Näin tie uudistuksille avautui. Suomen oma raha oli yksi erittäin kauaskantoinen uudistus. Muita olivat mm. kansakoululaki, oppikouluasetus, kirkkolaki, painovapaus ja kunnallishallinnon uudistus.  Vuonna 1866 Aleksanteri II myönsi Snellmanille aatelisarvon kunnianosoituksena hänen arvokkaasta toiminnastaan.

Yksi Snellmanin kuningasideoita oli rautatieverkoston kehittäminen ja sen myötä ratayhteys Pietariin.  Riihimäen ja Pietarin välinen rautatiehanke kyllä toteutui mutta vuosikymmenen loppuun ajoittunut nälänhätä vaikeutti toteutusta. Aluksi kiisteltiin raideleveydestä. Snellman ajoi kapeampaa raideleveyttä kuin Venäjällä oli käytössä. Hän pelkäsi, että se saattoi olla alkusoittoa Suomen sulauttamiselle Venäjään. Hän piti kiinni kannastaan ja vaaransi samalla uransa senaatissa. Venäjä piti kiinni omastaan, tosin se lupautui maksamaan siitä aiheutuvat lisäkustannukset. Sitten kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg halusi käyttää rautatien rakentamista hätäapu. Elettiin nälänhädän aikaa ja noilla työmailla kulkutaudit levisivät ja tekivät pahaa jälkeä.

Nälänhädästä koitui lopulta Snellmanin senaattorin uran päätepiste. Aihe vaatisi tarkemman käsittelyn, mutta tyydyn vain toteamaan tapauksen. Snellmanilla oli sen hoitoon oma ”kansalaiskasvatusohjelmansa”, jossa annettiin markkinoille vapaus. Se aiheutti pahaa jälkeä. Jalavan mukaan toimia voidaan arvostella mutta samalla siinä saattaa olla jälkiviisautta. Snellman poistui hallituksesta. Eikä hän varmasti tyynenä poistunut. Samalla hän poistui poliittisen vallankäytön keskiöstä.

…

Kuopio

Yksi puoli Snellmanin elämästä on vielä loppuun tuotava esille. Se on hänen perhe-elämänsä. Tätä valaisee Jalava teoksessaan. Snellman meni naimisiin Kuopiossa asuessaan ja otti puolisokseen 17-vuotiaan Johanna Lovisa (Jeanette) Wennbergin, joka oli Snellmania 22 vuotta nuorempi. Tämä oli asunut ikänsä Kuopiossa ja saanut varsin puutteellisen koulutuksen. Erikseen mainitaan hänen käsityö- ja pianonsoittotaito. Loikka korkealle kouluttautuneen ja maailmaa kokeneen keski-ikäisen miehen vaimoksi oli valtava.  Tunteikas tyttö oli menettänyt varhain äitinsä ja tunsi suurta kunnioitusta oppinutta Snellmania kohtaan. Nuoren vaimon elämä on täytynyt olla raskasta, koska luonteeltaan äkkipikainen Snellman rupesi ohjaamaan kokematonta vaimoaan kaikissa mahdollisissa kodinhoidon asioissa.

Kuopiossa perheeseen syntyi kaksi lasta, joista vanhin oli tytär Hanna, joka nousi Snellmanin oman elämän loppuvuosina tärkeään asemaan. Sen jälkeen syntyi neljä poikaa.

Snellman oli koko ajan valmistautunut siihen, että hän lähtee elämästä ennen vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1856 menehtyi tytär Magdalena vain kaksivuotiaana. Vuotta myöhemmin menehtyi keskosena syntynyt poika ja viikko synnytyksen jälkeen kesäkuussa 1857 kuoli äiti vain 29-vuotiaana.

Vaikka perheeseen tulikin Kuopiosta kodinhoitaja, niin suuri vastuu kasautui perheen hieman alle 11-vuotiaalle esikoiselle Hannalle.  Nuorin lapsista oli vasta 20-kuukautinen. Suru oli toki valtava mutta perheen pään työelämä jatkui kiihkeänä ja rasittavana.

Muu perhe sai kokea Snellmanin luonteen raadollisuuden.  Poikien kasvukivut näkyivät käytöshäiriöinä. Poika Karl on myöhemmin kertonut, että he joutuivat helposti osallisiksi tappeluihin. Joskus vielä ylioppilainakin oltiin ”nyrkit pystyssä”.  He olivat vapaan kasvatuksen hedelmiä. Vartuttuaan he kyllä nousivat kunniallisiin asemiin.

Eniten sai kärsiä kuitenkin Hanna-tytär. Isä asetti tyttäreen suunnattomia velvoitteita. Jo 11-vuotiaana hän sai vastuulleen huolenpidon nuoremmista sisaruksistaan. Koulun jälkeen hän sai vastuulleen koko perheen talouden- ja kodinhoidon. Isä edellytti tyttäreltään nöyryyttä ja uhrautuvaisuutta. ”Naisen korkein avu on hyvä sydän”, hän opasti vasta 15-vuotiasta tytärtään. Hän vaati nykynäkökulmasta ajatellen mahdottomia:

”Tyttären tuli totuttautua ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja päinvastoin pyrkiä alituisesti ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan.” (Jalava, s. 190)

Jatkeeksi Jalava tuo esille Snellmanin omat moitteet tyttärelleen:

”Pappa on ollut syvästi huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän sinä olet pyrkinyt tähän.”

Uhrautuvuudella oli hintansa. Hanna joutui hoitamaan kuolemansairasta isäänsä yötä päivää. Hänen terveytensä ei sitä kestänyt. Hän menehtyi itse vain 36-vuotiaana vuosi isänsä poismenon jälkeen. Vaikka arvostan Snellmanin pyyteetöntä työtä Suomen kansan ja suomalaisuuden hyväksi, niin jonkinlaisen riipan tuo tyttären kohtalo mieheen jättää.

Lähteitä:

Jalava, Marja: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.

Meinander Henrik: Suomen historia. Suom. Paula Autio. WSOY, Porvoo 2006.

Vahtola, Jouko: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. Uudistettu painos 2017

Verkkosivuja

Snellmanin kotimuseo Kuopiossa:  https://snellmaninkotimuseo.fi/j-v-snellmanin-kotimuseo/

http://snellman.kootutteokset.fi/

Lauri Kallion kirjoitus Snellmanista:  https://filosofia.fi/node/6752

Matti Klingen artikkeli kansallisbiografia-sivustolla.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.