Johan Vilhelm Snellman – suomalaisuuden päivänä 2020

Tänään on vietetty suomalaisuudenpäivää, joka on vakiintunut liputuspäivä.  Valitettavasti virallisella tasolla juhlapäivä on jäänyt aivan ylimalkaiselle huomiolle. Valtioneuvosto taisi julkaista Twitter-tilillään kyllä toivotuksen mutta heti perään sijoitettiin islamuskoisille kohdistettu rauhallisen ramadanin toivotus.

Ettei totuus unohtuisi, muistutan, että kyseessä on Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymäpäivä. Minä muistan tämän päivän vanhaan malliin Snellmanin päivänä. Muistissani kiiluu edelleen sadan markan seteli, josta miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi. Kun aikaa oli, niin päätin viettää osan päivästä J. V. Snellmanin parissa. Siitä syntyi tämä kirjoitus.

Muutamat viralliset liputuspäivät ovat muodostuneet minulle jo varhaisesta lapsuudesta lähtien tärkeiksi. Niiden myötä nimet Snellman, Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja Mikael Agricola ovat jääneet pääkoppaani ennen kuin tajusin heidän elämästään yhtään mitään. Arvostukseni Snellmania kohtaan viime vuosina noussut. Hänen elämänuransa on kaikkinensa ollut moniulotteinen. Sillä on ollut vaikutuksensa itsenäisen Suomen ratkaisuissa.  Tosin omat särönsäkin hänen elämässään on ollut. Ei hänestä kannata myyttiä rakentaa.

Snellman syntyi Tukholmassa mutta asui varhaislapsuutensa Kokkolassa, josta siirtyi Ouluun kouluun. Hän oli Oulun triviaalikoulun oppilas, aivan kuten monet muutkin suomalaiset suurmiehet: Anders Chydenius, M. A. Castren, Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius.  Oulussa olen minäkin koulua käynyt. Hengen yhteyttä on siis senkin puolesta.

Kirjoituksessani käsittelen vaiheita Snellmanin elämästä. Aloitan Kuopion vuosista ja päätän perhe-elämään. Vaikka miehen yhteiskunnallista merkitystä aina korostetaan, niin kyllä yksityiselämääkin kannattaa ainakin hieman raottaa. Verkkosivuista arvostan eniten Kuopion kotimuseon sivuja. Sitä kautta löytyy esimerkiksi erinomainen noin puoli tuntia kestävä dokumenttielokuva Snellmanin Kuopion vuosista (täältä).

Venäjän keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman tapaavat kesällä 1863

”Kansallisella herätyksellä tarkoitetaan sitä, että kansa tulee tietoiseksi itsestään, tiedostaa oman historiansa ja erityisen asemansa yhtenä kansakuntana muiden joukossa, sisäistää tilansa ja ryhtyy omatoimisesti kohentamaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan, lopullisena tavoitteena itsenäisyys.”

                      (Jouko Vahtola: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. 2017, s. 223.)

Vuoden 1842 jälkeen Snellman oli aikamoisessa pattitilanteessa. Väitöskirja Hegelin filosofiasta oli valmistunut ja hänelle saattoi olla katkeraa huomata, että yhteiskunnan haasteet näyttivät olevan muualla kuin Hegelissä. Silloin Snellman valitsi elämälleen uuden suunnan. Mahdollinen tieteellinen ura tutkijankammioineen sai jäädä ja mies valitsi toisen tien. Syrjäinen, tuolloin noin kahden tuhannen asukkaan sisämaakaupunki Kuopio tarjosi koulun rehtorin viran. Todellinen houkutin oli kuitenkin se, että kaupungissa sijaitsi kirjapaino.

Snellman anoi vuonna 1843 keisarilta lupaa kerran viikossa ilmestyvän sanomalehden julkaisemiseen. Lupa tuli. Ruotsinkielinen lehti sai nimekseen lopulta Saima. Senaatti tosin asetti Kuopioon sensoriviranomaisen, mikä mahdollisti kaupungissa muidenkin lehtien julkaisemisen. Snellman julkaisi lehteä täysin yksin, kirjoittaen kaikki artikkelit itse. Päivät hän hoiti opettajan virkaansa, iltaisin ja öisin valmisteli lehteä julkaisukuntoon. Lehti oli ruotsinkielinen. Snellman osasi suomea, mutta kielitaito ei taipunut lehtikirjoitteluun. Kuopiosta käsin hän kyllä alkoi julkaista myös suomenkielistä Maamiehen ystävää, mutta siinä hänellä oli avustajia. Siitä ilmestyi vain neljätoista numeroa.

Vuonna 1846 Saima kiellettiin, kun Snellmanin provosoiva tyyli ja yhteiskuntaa ruotivat aiheet saivat viranomaiset ja varsinkin kenraalikuvernööri Menšikovin hermostumaan. Tämä nimitteli Snellmania ”kommunistiksi”.

Snellmanin muistomerkki Kuopion keskustassa

Kuopio oli Snellmanille varsin sopiva paikka. Se oli koulukaupunki ja kasvava alueellinen keskus. Järvien ympäröimä seutu teki vaikutuksen. Snellmanin elinympäristö oli kuitenkin varsin suppea. Kun vertailukohdaksi Kuopion tuomiokirkon edustalla sijaitsevan Snellmanin muistomerkin, niin melko lailla tiiviisti sen ympärillä liikuttiin.

Snellman oli suomalaisuusmies, hän oli 1830-luvulla ollut mukana Lauantaiseurassa ja oli samassa rintamassa kuin J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Elias Lönnrot, Matias Aleksanteri Castren muut kansallismieliset. Snellman ei kuitenkaan jäänyt romanttiskaipuisesti suomalaisen maiseman ja luonnon lumoihin. Kansallisromantiikan aika suomalaisessa taiteessa koitti poikkeuksellisesti vasta myöhemmin vuosisadan vaihteessa. Snellman halusi tuoda Suomen sydänmaille eurooppalaisen sivistyksen. Yksi keino siihen oli höyrylaivaliikenne. Ajatuksena oli, että sen myötä kuopiolainen nuoriso pääsi helpommin tutustumaan pääkaupunkiin, sieltä edelleen muualle Eurooppaan ja palata takaisin välittäen muille kokemuksiaan. Hänellä oli tietty sivistysihanne, ajatus toimivasta kansalaisyhteiskunnasta. Suomen kielen asemaa oli vahvistettava, kansa oli opetettava lukemaan ja sivistymään sekä hoitamaan omia asioitaan. Suomen syrjämaita oli kehitettävä. Näin Snellman toteutti samaa tehtävää kuin Kajaanissa lääkärinä toiminut Lönnrot. Tuo idea näkyy myös Keksi-Euroopassa rautatieyhteyksien laajetessa. Siitä olen kertonut edellisessä tekstissäni.

Kuopio, näkymä järvelle

Snellman luopui Kuopion virastaan vuonna 1849. Tosin hän toimi osin Helsingissä jo aikaisemmin. Noihin aikoihin Suomessa käytiin kiihkeää ja moninaista yhteiskunnallista keskustelua. Lehdistön määrä oli kasvussa, myös suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä. Liberalismin henki toi valoa.

Runeberg kävi omaa ”dialogiaan” Snellmanin kanssa. Hän julkaisi vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinat.  Se nähtiin Meinanderin mukaan vastauksena Snellmanin vaatimuksiin ”kansallisemmasta” kirjallisuudesta niin, ettei sitä olisi koettu liian radikaaliksi. Siihen sisältyvää runoa Maamme alettiin esittää julkisesti ja opiskelijat alkoivat pitää sitä uutena kansallislauluna.

Snellman oli mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrki samalla perehtymään aikansa keskeisiin poliittisiin kysymyksiin.  Hänen asenteensa Venäjää kohtaan tuli sopuisammaksi. Hän vaati uskollisuutta keisaria kohtaan. Siitä palkinnoksi hän sai vuonna 1856 Aleksanterin yliopistosta siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin. Noihin aikoihin käytiin myös Helsingin edustalle levinnyttä Krimin sotaa. Kaiken lisäksi kesken sodan vuonna 1855 tsaari Nikolai I kuoli ja hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Aleksanteri II.

Venäjällä alettiin mennä kohti uudistuksia, josta yhtenä merkkinä oli maaorjuuden lakkauttaminen vuonna 1861. Samalla liberalisoitumisen myötä Venäjä lähentyi Ranskaan. Tuo muuta Eurooppaa lähenevä kehityssuunta kuitenkin taantui, kun Venäjä kukisti verisesti Puolen kapinan vuonna 1863.

Suomen fennomaaninen liikehdintä kävi kiihkeänä. Snellman ajoi tiukasti suomen kielen virallistamista. Toisaalta oli liikehdintää myös Suomen palauttamiseksi takaisin Ruotsin alaisuuteen. Sen Snellman torjui ja otti neuvottelujen tien. Hän oli tavallaan suunnannäyttäjänä vuosisata myöhemmin, kun itsenäisessä Suomessa alettiin luoda Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Snellman tunnetaan tuolloin radikaalista tunnuslauseesta ”Yksi kansakunta, yksi kieli”. Useimmat olivat kyllä samaa mieltä, että Suomen julkinen elämä tuli olla suomenkielistä. Hän sai kyllä myös kritiikkiä.  Ihmeteltiin sitä, että hän saattoi leimata samalla ruotsinkielisen kirjallisuuden – kuten Runebergin runot – epäkansalliseksi.

Vuosina 1856-63 käyty keskustelu Suomen asemasta ja tulevaisuudesta on ollut historiamme tärkeimpiä. Ensimmäisen kerran keskustelu sai poliittisen luonteen. Suuri vaikutuksiensa siihen oli lehdistön kehityksellä ja myös yliopistolla. Tuolloin alkoivat myös puoluerintamalinjat kehittyä. Tosin vielä ei ollut puolueilla valtiopäiville sijaa

Vuodesta 1855 vuoteen 1861 Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Friedrich Wilhelm Berg. Hän asettui tukemaan Snellmania uudistuksissa, jotka sitten alkoivat 60-luvulla toteutua.

Vuonna 1863 Snellman tapasi tsaari Aleksanteri II:n kaksi kertaa. Kesällä tsaari kävi Suomessa tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia. Tuolloin hän otti Snellmanin vastaan ja allekirjoitti kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli asettaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi virkakieleksi ruotsin rinnalle. Tapaamista kuvaa juttuni alkuun sijoitettu maalaus.  Toisen kerran miehet tapasivat syksyllä Helsingissä valtiopäivien avajaisten yhteydessä. Snellman nimitettiin senaattiin. Fennomaanit korostivat lojaaliutta Venäjää ja keisaria kohtaan. Tämä oli tärkeää, jotta epäluulot väistyisivät Puolan tapahtumien vuoksi. Ylipäänsä nuo valtiopäivät olivat loistelias tapahtuma, johon liittyi myös 20 000 sotilaan ohimarssi Kauppatorilla.

Näin tie uudistuksille avautui. Suomen oma raha oli yksi erittäin kauaskantoinen uudistus. Muita olivat mm. kansakoululaki, oppikouluasetus, kirkkolaki, painovapaus ja kunnallishallinnon uudistus.  Vuonna 1866 Aleksanteri II myönsi Snellmanille aatelisarvon kunnianosoituksena hänen arvokkaasta toiminnastaan.

Yksi Snellmanin kuningasideoita oli rautatieverkoston kehittäminen ja sen myötä ratayhteys Pietariin.  Riihimäen ja Pietarin välinen rautatiehanke kyllä toteutui mutta vuosikymmenen loppuun ajoittunut nälänhätä vaikeutti toteutusta. Aluksi kiisteltiin raideleveydestä. Snellman ajoi kapeampaa raideleveyttä kuin Venäjällä oli käytössä. Hän pelkäsi, että se saattoi olla alkusoittoa Suomen sulauttamiselle Venäjään. Hän piti kiinni kannastaan ja vaaransi samalla uransa senaatissa. Venäjä piti kiinni omastaan, tosin se lupautui maksamaan siitä aiheutuvat lisäkustannukset. Sitten kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg halusi käyttää rautatien rakentamista hätäapu. Elettiin nälänhädän aikaa ja noilla työmailla kulkutaudit levisivät ja tekivät pahaa jälkeä.

Nälänhädästä koitui lopulta Snellmanin senaattorin uran päätepiste. Aihe vaatisi tarkemman käsittelyn, mutta tyydyn vain toteamaan tapauksen. Snellmanilla oli sen hoitoon oma ”kansalaiskasvatusohjelmansa”, jossa annettiin markkinoille vapaus. Se aiheutti pahaa jälkeä. Jalavan mukaan toimia voidaan arvostella mutta samalla siinä saattaa olla jälkiviisautta. Snellman poistui hallituksesta. Eikä hän varmasti tyynenä poistunut. Samalla hän poistui poliittisen vallankäytön keskiöstä.

…

Kuopio

Yksi puoli Snellmanin elämästä on vielä loppuun tuotava esille. Se on hänen perhe-elämänsä. Tätä valaisee Jalava teoksessaan. Snellman meni naimisiin Kuopiossa asuessaan ja otti puolisokseen 17-vuotiaan Johanna Lovisa (Jeanette) Wennbergin, joka oli Snellmania 22 vuotta nuorempi. Tämä oli asunut ikänsä Kuopiossa ja saanut varsin puutteellisen koulutuksen. Erikseen mainitaan hänen käsityö- ja pianonsoittotaito. Loikka korkealle kouluttautuneen ja maailmaa kokeneen keski-ikäisen miehen vaimoksi oli valtava.  Tunteikas tyttö oli menettänyt varhain äitinsä ja tunsi suurta kunnioitusta oppinutta Snellmania kohtaan. Nuoren vaimon elämä on täytynyt olla raskasta, koska luonteeltaan äkkipikainen Snellman rupesi ohjaamaan kokematonta vaimoaan kaikissa mahdollisissa kodinhoidon asioissa.

Kuopiossa perheeseen syntyi kaksi lasta, joista vanhin oli tytär Hanna, joka nousi Snellmanin oman elämän loppuvuosina tärkeään asemaan. Sen jälkeen syntyi neljä poikaa.

Snellman oli koko ajan valmistautunut siihen, että hän lähtee elämästä ennen vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1856 menehtyi tytär Magdalena vain kaksivuotiaana. Vuotta myöhemmin menehtyi keskosena syntynyt poika ja viikko synnytyksen jälkeen kesäkuussa 1857 kuoli äiti vain 29-vuotiaana.

Vaikka perheeseen tulikin Kuopiosta kodinhoitaja, niin suuri vastuu kasautui perheen hieman alle 11-vuotiaalle esikoiselle Hannalle.  Nuorin lapsista oli vasta 20-kuukautinen. Suru oli toki valtava mutta perheen pään työelämä jatkui kiihkeänä ja rasittavana.

Muu perhe sai kokea Snellmanin luonteen raadollisuuden.  Poikien kasvukivut näkyivät käytöshäiriöinä. Poika Karl on myöhemmin kertonut, että he joutuivat helposti osallisiksi tappeluihin. Joskus vielä ylioppilainakin oltiin ”nyrkit pystyssä”.  He olivat vapaan kasvatuksen hedelmiä. Vartuttuaan he kyllä nousivat kunniallisiin asemiin.

Eniten sai kärsiä kuitenkin Hanna-tytär. Isä asetti tyttäreen suunnattomia velvoitteita. Jo 11-vuotiaana hän sai vastuulleen huolenpidon nuoremmista sisaruksistaan. Koulun jälkeen hän sai vastuulleen koko perheen talouden- ja kodinhoidon. Isä edellytti tyttäreltään nöyryyttä ja uhrautuvaisuutta. ”Naisen korkein avu on hyvä sydän”, hän opasti vasta 15-vuotiasta tytärtään. Hän vaati nykynäkökulmasta ajatellen mahdottomia:

”Tyttären tuli totuttautua ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja päinvastoin pyrkiä alituisesti ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan.” (Jalava, s. 190)

Jatkeeksi Jalava tuo esille Snellmanin omat moitteet tyttärelleen:

”Pappa on ollut syvästi huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän sinä olet pyrkinyt tähän.”

Uhrautuvuudella oli hintansa. Hanna joutui hoitamaan kuolemansairasta isäänsä yötä päivää. Hänen terveytensä ei sitä kestänyt. Hän menehtyi itse vain 36-vuotiaana vuosi isänsä poismenon jälkeen. Vaikka arvostan Snellmanin pyyteetöntä työtä Suomen kansan ja suomalaisuuden hyväksi, niin jonkinlaisen riipan tuo tyttären kohtalo mieheen jättää.

Lähteitä:

Jalava, Marja: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.

Meinander Henrik: Suomen historia. Suom. Paula Autio. WSOY, Porvoo 2006.

Vahtola, Jouko: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. Uudistettu painos 2017

Verkkosivuja

Snellmanin kotimuseo Kuopiossa:  https://snellmaninkotimuseo.fi/j-v-snellmanin-kotimuseo/

http://snellman.kootutteokset.fi/

Lauri Kallion kirjoitus Snellmanista:  https://filosofia.fi/node/6752

Matti Klingen artikkeli kansallisbiografia-sivustolla.

OLAVI VIRTA - suutarin pojasta "laulavaksi tragediaksi"

Tuulien soittohon kaikki jää unhohon.

Kuuntelen hetken, kun puut huminoi.

Katkelma laulusta Tuulikannel (sävel ja sanat Olavi Virta).

Olavi Virta (1915-1972) on suomalaisen viihteen keskeisiä hahmoja. Minusta hän on ylitse muiden, mutta pelkään liioittelevani. Olen viime aikoina tavannut ihmisiä, joille Olavin persoona ja voimallinen lauluääni on edelleen elävässä muistissa. Se osui sydämeen. Toisaalta Virtaan liittyy myös ristiriitaisia tunteita. Aina joku muistaa mainita hänen alkoholin käyttönsä.  Hänen elämänsä viime vuosiin liittyy tragiikkaa, joka ei unohdu.

Otsikon ilmauksen ”laulava tragedia” olen lainannut Peter von Baghin, Markku Kosken ja Pekka Aarnion elämäkertakirjasta (Olavi virta – Legenda jo eläessään).  Mies ei elänyt kuusikymppiseksikään mutta siihen elämään sisältyy paljon. Oikeastaan sen kautta voi kokea Suomen itsenäisyyden kivuliaita ja osin loistokkaitakin vuosikymmeniä. Samalla voi nähdä, kuinka juopon suutarin Oskari Ilmenin pojasta tuli elämässä eteenpäin sitkeästi pyrkivä nuori mies, hurmaava swing-mies, suomalaisen tangon ja viihteen sydämeen iskevä tulkki, räiskyvä ja tunaroivakin liikemies, median armotta pilkkaama ”laulava lihapulla” ja lopulta lähes liikuntakyvytön osin puhekykynsäkin menettänyt - edelleenkin laulava - elävä tragedia. Viimeisinä vuosinaan hän joutui vielä keikkailemaan saaden osaksi pilkkaa ja naurua. Ymmärrän, että nöyryytettynäkin hän tunsi oman arvonsa.

Käännetään katse hänen loistonsa vuosiin. Hän eli hektistä elämää omistautuen täysin työlleen. Hän teki levytyksiä vuodesta 1938 vuoteen 1966. Siihen aikaan mahtuu reilusti yli 600 kappaletta. Tuotteliain vuosi taisi olla 1954. Levyt syntyivät kaiken muun ohessa. Hän keikkaili ahkerasti ja esiintyi 17 elokuvassa. Lisäksi hän oli perheenisä, joskin ura vei kaiken huomion eikä perheelle omistautumisesta tullut mitään.

Avioeron myötä perhe muutti Ruotsiin. Nuorin lapsista Sheila-tytär oli tuolloin parivuotias. Isänsä kuollessa hän oli 15-vuotias. Juttu Sheilasta löytyy osittain täältä. Hänellä ei ollut koskaan mahdollisuutta tutustua isäänsä. Myöhempinä vuosina kaipuu isään on vain syventynyt. Hänelle isä on jäänyt vieraammaksi kuin monelle suomalaiselle.

On ihmeellistä, että pilkan ja konkurssin keskellä Virta ei henkisesti romahtanut. Laulujen tulkinnassa alkoi kuulua syvä sävähdys elämän tuomaa surumielistä katkeruutta, ehkä sitä aidointa Olavia. Se on tainnut antaa oman vahvan sysäyksensä suomalaisen melankolian käsitteelle.

Legenda jo eläessään -kirjassa korostetaan Virran merkitystä suomalaisen viihteen kehityksessä. Siinä todetaan (s. 232), että Virran kuoleman jälkeen ”musiikin tulkinnan suunta ikään kuin kääntyi ympäri”. Virran laulut alettiin kokea ja ymmärtää hänen elämänvaiheittensa kautta. Ne saivat siis esittäjänsä kohtalosta uuden sisällön. Eikä tulkinnassa jämähdetä pelkästään Virtaan. Kirjassa rohjetaan arvella, että samalla myös suomalaisen tangon luonne ja merkitys muuttuivat. Melankolinen puoli vahvistui, toiveikkuus vaimeni.

Toki suomalaisesta kulttuurielämästä löytyy vastaavia tapauksia. Kirjassa nostetaan esille kulttuurimme perimmäisiin kivijalkoihin kuuluva kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi. Kun siirrytään kansainväliseen viihdemaailmaan, voi Olavin kohtalon rinnastaa aika moneen suvereeniin tähteen, joiden elämä sammui Virtaakin varhemmin.

Oskari Olavi Ilmen syntyi vuonna 1915. Hän oli suutarin perheen ainoa lapsi. Kansalaissodan aikoihin perheessä koettiin tragedia, kun punaisten puolella ollut isä tuomittiin vankeuteen.  Vankeus ei ollut pitkä, mutta perheelle traumaattinen. Kolmivuotias Olavi-poika kävi äitinsä kanssa katsomassa isää. Jotain hänen alitajuntaansa on siitä täytynyt jäädä.  Ja varmasti poika sai sen tuta myöhemmin, sillä isä alkoi saada vapauduttuaan juoppohulluuskohtauksia. Myöhäisiän runsaassa alkoholin käytössään hän tuntuu seuraavan isänsä kohtaloa.

Vuonna 1926 Oskari Olavi ilmanista tuli suomalaistamisaallon myötä Olavi Virta.  Tuolloin Lahdessa asunut perhe oli jo lähes hajonnut, seuraavana vuonna äiti muutti Olavin kanssa kotoa Helsinkiin. Poika joutui äitinsä entistä tiukempaan huomaan. Elämästä tuli selviytymiskamppailua. Köyhyydessä poika tajusi työn merkityksen. Hänestä tuli ompelijataräidin ahkera apuri. Kuitenkin aikuisiän kynnyksellä välit äidin kanssa menivät solmuun ja nuorukainen halusi tulla toimeen omillaan. Siihen hän oli saanut riittävästi eväitä. Hän oli valinnut tulevaisuuden alan, opiskellut sähkömieheksi. Kuitenkin veren perintönä saatu musiikki veti enemmän puoleensa. Hänestä tuli muusikko, jonka laulajan kyvytkin pian huomattiin. Ensi levy osui vuoteen 1938.

Orastavaan uraan tuli sotien myötä kuitenkin mutkia. Ne osoittautuivat vain hidasteeksi. Sodan päätyttyä ura alkoi selkiintyä, miehessä heräsi yrittäjähenki. Riskejä ei jälleenrakennuksen hengessä pelätty. Hän alkoi harjoittaa musiikkialan tarvikkeiden kauppaa. Siinä vielä kokeiltiin kepillä jäätä. Päätyöksi muotoutui musiikin esittäminen. Siihen riitti markkinoita. Myös elokuva-alalta avautui tehtäviä. 50-luvun alusta lähtien rahaa alkoi virrata siinä määrin, että entinen köyhän perheen poika ei pystynyt kuin tuhlaamaan ja lisäämään moottoriin kierroksia. Säästäminen oli nousuhuumassa täysin vieras käsite.

50-luvun alussa mies oli täyttä terästä. Tässä linkissä on pätkä elokuvasta Kipparikvartetti vuodelta 1952 (”Eipä voi ihminen jolla on vatsa vaativainen”). Se osoittaa Virran näyttelijänkyvyt ja esiintymistaidon luontevuuden. Mutta elokuvissa luontevimmillaan hän oli juuri laulaessaan.  Filmipätkän lopussa on myös hieman vuorosanailua, josta hän kyllä selviää tällä kertaa yllättävän hyvin. Huomatkaa noin kohdassa 1:15, kuinka ketterästi hän hypähtää pöydän yli. Virta oli teräksisessä kunnossa. Olihan hänellä takanaan myös lyhyt urheilijaura.

Vuosikymmenen puolivälissä oltiin uran huipulla. Sitten seuraavan vuosikymmenen vaihteessa tultiin ryminällä alas. Merkkejä romahduksesta oli jo olemassa mutta varsinaisesti tapahtumavyyhti pyrähti käyntiin maaliskuussa 1959, Ilomantsin keikan tapahtumien jälkeen.

Keikan tapahtumia alkoi media vääristellä haluamaansa suuntaan. Vastaani tuli 90-luvulta peräisin oleva lehtiotsikko, jossa todetaan ”lehtiankan murskanneen Olavi Virran elämän”. Otsikko kuitenkin kärjistää. Toki se oli vain sytykettä – kipinä, josta koko prosessi roihahti liekkeihin. Liiketoimet olivat jo muutenkin sekaisin ja myös levytyksissä oli tullut ylilyöntejä.

Ilomantsin keikka ja sitä seuranneet tapahtumat

Sen piti olla aivan normaali rutiininomainen kiertue Virran vahvalla tukialueella Itä-Suomessa. Kyseessä oli kolmen viikoin kiertue. Ilomantsi oli virran vahvinta tukialuetta ja osui kiertueen puoliväliin

Tanssipaikan sali oli täynnä. Kuten tyyliin kuuluu, ennen esitystä otettiin hiukan näkäräisiä. Eikä se muutamaan jäänytkään.  Virran viinapää kyllä kesti isommankin määrän, mutta hanuristi Arvo Nyström alkoi olla soittamaan lähdettäessä heikoissa kantimissa.

Nyströmistä voi lukea Wikipediassa. Hän oli nuorempana ollut hyvin säntillinen muusikko ja alkanut käyttää alkoholia vasta myöhemmällä iällä.  Nyt viina teki tepposet eikä soitosta tullut mitään. Yleisö osasi näköjään vaatia tasokkuutta ja tuolloin juopuneena esiintymiseen suhtauduttiin vakavuudella. Järjestysmiehetkin olivat tiukkoina.

Hanuristi jäi toistamaan yhtä ja samaa säveltä. Virta yritti laulaa mutta eihän siitä mitään tullut. Viimein Nyström heitti hanurinsa nurkkaan, kirosi raivostuneena ja häipyi lavalta. Soitto keskeytyi. Kiertueen järjestäjä lupasi yleisölle rahat takaisin. Poliisi tuli ja vei Nyströmin putkaan.

Virta häipyi nopeasti paikalta. Vuoden 1970 TV-jutussa Virralta kysyttiin tapauksesta. Kun toimittaja Heinivaho totesi, että virhe oli se, että Virta häipyi paikalta. Virta vastasi siihen, että mitä siinä muuta olisi ollut tehtävissä, kun olisivat vieneet putkaan.

Siitä tuli skandaali. Lehdet alkoivat hehkuttaa tapausta suurin otsikoin. Haukkumasana ”laulava lihapulla” sai enemmän näkyvyyttä.  Virran sanottiin häipyneen tilaisuudesta kassa mukanaan. Lavalta oli muka löydetty vain väkivaltaisesti käyttäytyvä Nyström.

Juttujen sarjan aloitti Ilta-Sanomat 18.3.1059, Viikkosanomat jatkoi. Totuudelle ei annettu mitään virkaa. Eikä tässä tapauksessa kyse ollut pelkästään sensaatioita janoavista toimittajista. Myös silminnäkijät alkoivat vääristellä näkemäänsä.

Joukko muusikoita oli tukemassa Virtaa, mutta lehdistö ei huolinut heidän sanojaan.

Yhtyeen rumpali Manu Teittinen kertoo teräväkielisestä vahtimestarin vaimosta, joka oli tietysti nähnyt ja kokenut kaiken. Tämä väitti, että kaikki olivat ”sikahumalassa” ja veivät kassan mukanaan. Naiselle yritettiin muistuttaa, että pöydän äärellä laskettiin kassaa ja hän oli ollut mukana. Ei hän kuunnellut vaan jankkasi yhtä ja samaa. Näin lehdistön ”totuus” saattaa muuttaa jopa silminnäkijöiden kokemuksia.

Myös yhtyeen alaikäisen naissolistin Kaarina Heikkisen ”uhripääomaa” käytettiin hyväksi.  Viikkosanomat julkaisi nimittäin jutun ja kuvan, josta saattoi päätellä Virran tehneen pahaa nuorelle naiselle. Kuvat olivat retusoituja. Jutun otsikko oli kuvaava: ”Karjalan maill kultakäköset kukkuu”. Tosiasiassa Heikkiseen ei ollut kajottu.

Esimerkkinä Heikkisen laulajan urasta löytyi levytys ”Ei koskaan sunnuntaisin” (https://www.youtube.com/watch?v=84R-V0wWuAQ).

Tapahtumasta vauhtia saaneella nimityksellä ”laulava lihapulla” halutaan viitata Virran pulskistuneeseen ulkomuotoon. Taustalla on kuitenkin myös hänen kulinaariset harrastuksensa. Lempiruoka oli lihapullat.

Ilomantsin tapauksen jälkeen Virran levyjen myynti romahti ja keikkojenkin loppuessa tulovirta loppui. Velat menivät perintään. Kun niitä ei voitu maksaa, jouduttiin pakkohuutokauppaan. Omaisuus meni pilkkahintaan. Vaimokin lähti lapsineen Ruotsiin. Olavi joutui asumaan ystäviensä nurkissa. Räksytys laulavasta lihapullasta jatkui. Hän ei kuitenkaan ihan kokonaan romahtanut. ”Ääntäni ette minulta kuitenkaan voi viedä,” kerrotaan Virran todenneen.

Vaimo palasi vielä vuonna 1961, mutta yritys oli toivoton ja kesti vain muutaman kuukauden.

…

Kun nykyisin kirjoitetaan paljon agendajournalismista, eli median tavasta viedä toimintana kautta läpi omaa aatettaan tai ajatustaan. Tämä haiskahtaa sen esiasteelta. Käsikirjoitusta ei varmaan ollut, mutta tavoite oli kaikille kirjoittamattomana mielessä. Virta oli suistettava valta-asemastaan ja raivata tilaa nuorten suosimalle kansainväliselle viihteelle. Rock-n-roll-kulttuuri oli leviämässä maailmalla. Kesällä 1959 nuorison suuri idoli Paul Anka vieraili Linnanmäellä ja sai nuorison hullaantumaan. Alkoholisoitunut Virran setä piti saada syrjään uusien aatteiden tieltä. Lamasta huolimatta viihdealan markkinat vetivät hyvin. Ne rahat kiinnostivat. Virrasta haluttiin tehdä pahis. 50-luvulla oli ollut poliittisia skandaaleja, joissa oli tuomittu poliitikkoja sakkoihin. Varsin ajankohtainen tapaus tuolloin oli Kätilöopiston juttu. Siinä pari ministeriä sai lopulta sakkotuomion. Rötösherroja oli alettu jahdata ja viihteen maailmastakin saatettiin haluta yksi lisää.

Median toiminta oli virittäytynyt Virran alasajoon kuin yhteisestä sopimuksesta. Puolustukselle ei annettu sijaa. Myös kansan oma Yleisradio osallistui teilaamiseen. Se asetti Virran levyt soittokieltoon. Sen myötä sijaa sai viihteen nuorempi polvi. Erityisen harmillista oli, että hieman ennen Ilomantsin keikkaa äänitetty kappale Tom Dooley ei saanut näkyvyyttä. Sen tarina olisi ollut liian osoittava Virran kohtaloa kohtaan.  Siitä kansa olisi saattanut antaa omalle idolilleen säälipisteitä.

”Itketkö nyt Tom Dooley, kadutko jälkeen työn?/ Näetkö puun Tom Dooley? Näetkö köyden myös?/ Kadutko jälkeen työs?

……

Ja Olavi osoitti, että ääni oli edelleen tallella. Vuonna 1960 näki päivänvalon Virran versio italialaisesta iskelmästä ”Guarda che luna” – Hopeinen kuu. Sen taustalla oli mm. äänityksen suhteen Suomen kekseliäimmät voimat. Seppo Rannikon saksofonisoolo on Legenda jo eläessään -kirjaa lainaten ”melkein yhtä legendaarinen kuin virran osuus”. Alkuperäinen kappale jää hyvin vaisuksi Virran ”metafyysisen” tulkinnan ansiosta.

Levyn valmisteluun käytettiin aikaa. Äänityksessä käytettiin tuon ajan uusimpia keinoja ja kikkoja (Legenda jo eläessään, s. 165). Taustakuoroonkin hankittiin parhaat voimat. Rannikon tenorisoolo ja Virran laulu osuivat täydellisesti yhteen. Aarre Elon kertomukseen viitaten saksofoni luo vaikutelman usvan takaisesta kuusta ja Virta osasi muokata äänensä juuri tuohon samaan tunnelmaan ja soundiin.

Mestari oli mestari. Pekka Gronowin mukaan Hopeinen kuu antoi välähdyksen siitä, mihin suuntaan Virran ura olisi voinut kehittyä. Laulajasta olisi ollut muuhunkin kuin vain oman vanhan materiaalinsa joskus liiankin melodramaattisiin uudelleen äänityksiin. Vanhan swing-veteraanin ääni olisi kyennyt taipumaan myös 60-luvun uusiin haasteisiin. Siitä on osoituksena myös mm. sielukkaat tulkinnat kappaleissa Tyttö metsässä ja Luonnonlapsi (”Nature boy”).

Virran vahvuus oli tulkinnan kerronnallinen puoli. Hän loi laulaessaan pienimuotoista draamaa. Aarre Eloa mukaillen lauluun sisältyvä dramaturgia tuli luonnostaan ja oli osa hänen taiteellisuuttaan. Hän toi lauluissa esille ”juuri ne oikeat asiat”.

Legenda-kirjan tekijöiden mukaan Virralle olisi sopinut myös rock and roll -vivahteinen ohjelmisto. Tätä aluksi epäilin, mutta eihän todella Bill Haleykaan ollut mikään poikanen omaa hittiään levyttäessään. Ja Virta hallitsi swingin. Ei Lasse Liemolan kaltaisista nuorukaisista ollut tähdiksi. Myötäilen jälleen Legenda-kirjaa, kun kysyn: Mitä olisikaan syntynyt, jos Virta olisi saanut levyttää Elvis Presleyn tuon ajan tuotantoa? Levy-yhtiö Scandia ei kuitenkaan osannut tai halunnut hyödyntää Virtaa.  Yhtiö panosti nuoriin naislaulajiin ja uusiin tangotähtiin. Hienoa sekin, että Laila Kinnunen, Annikki tähti, Eino Grön ja Reijo Taipale saivat nostetta.

Ja Virtakin pääsi vielä Scandiassa esille.  Hänen vuoden 1963 levytykset ovat upeita tulkintoja. Tuolloin miehen puhe saattoi olla jo kähinää mutta ei sitä äänessä huomannut. Niissä voi aistia jopa henkilökohtaisen tilityksen makua.

…

ERI PUOLIA VIRRAN URASTA JA ELÄMÄSTÄ

Tuon seuraavassa esille eräitä keskeisimpiä puolia Olavi Virran urasta ja elämästä. Yritän tiivistää, jos mahdollista. Laitan asiat selvyyden vuoksi pikku otsikoiden alle.

Uran tausta

Olavin musiikilliset lahjat olivat veren perintöä. Hänen isoisänsä oli kyliä kiertävä suutari, jonka laulutaito tunnettiin. Olavin vanhemmat tajusivat poikansa musikaaliset lahjat, koska lapselle ruvettiin jo varhain antamaan pianotunteja. Se oli tuohon aikaan todella harvinainen valinta sen kaltaisessa perheessä, jossa tulot olivat vähäiset ja epävarmat.

 Nousu huipulle

Viihdemaailman huipulle Olavi pääsi sitkeällä ja määrätietoisella työllä. Oli nuoruuden aikoja, jolloin töiden vuoksi yöunet jäivät muutamaan tuntiin.  Olen samaa mieltä kuin tässä lehtijutussa Virrasta todetaan. Ei hän alkoholistina olisi voinut nousta siihen asemaan, jossa hän huippuvuosinaan oli.

Hänen ensilevytyksensä osuu vuoteen 1938. Tuolloin ei varmasti ollut helppoa nousta pinnalle. Sen verran nimekkäitä viihdemaailman hahmoja oli hänen tiellään. Hän teki kuitenkin vaikutuksen. Dallape-orkesteri oli yksi koulu. Tuleva klassisen musiikin merkkisäveltäjä Tauno Marttinen työskenteli vielä tuolloin viihdealalla. Hän oli osaltaan edistämässä Virran uraa.

Ura klassisen musiikin alalla

Vuonna 1936 Virta lähti suorittamaan asepalvelustaan Viipuriin. Sielläkin hänen laulajan taitonsa laajalti huomattiin. Pääosassa oli tietysti viihde mutta hän lauloi myös viipurilaisessa mieskuorossa ja alkoi ottaa yksityistunteja. Ura klassisen musiikin parissa alkoi kiinnostaa. Klassinen koulutus oli vielä sota-aikana vakavasti mielessä, mutta sodan jälkeisessä uudessa tilanteessa ne haaveet unohtuivat. Syyt olivat ensi sijassa taloudelliset.  Ja kaiken lisäksi hän pääsi sotaväen jälkeen vuonna Rainbow-orkesterin laulusolistiksi, mistä alkoi ammattilaisuransa viihteen parissa.

Viihdyttäjä

Olavi oli kasvanut viihdyttäjäksi. Paitsi että hän oli swing-mies, hän oli myös luontainen humoristi ja hauskanpitäjä, joka kehittyi myöhemmin vakavampaan suuntaan.  Ei hän mikään pölkky ollut, niin kuin joskus Pekka Puupää -elokuvia katsellessa luulee. Rytmi oli veressä. Se sai liikkumaan niin sielun kuin ruumiin. Laulut eivät olleet tyhjiä sanoja. Hän kehitti ääntään, otti 40-luvulla yksityistunteja. Opettajana oli oopperalaulaja Thorild Brödermann, jota hän myöhemmin piti parhaana opettajanaan (Erola, s. 65).  Hän kertoi laulaessaan aina tarinaa. Lauluissa on sisältö, sen suomalainen yleisö oppi Olavia kuunnellessaan, sitä se odotti.

Kippari-kvartetti oli tietysti huikea ryhmä. Siinä Virta sai vertaistensa joukossa esitellä omia viihdyttäjän taitojaan.  Yhteistyö kaatui ristiriitaisuuksiin ja ennen muuta Virran muihin kiireisiin.

Virralla oli rooli 17 elokuvassa. Niistä seitsemässä hän esitti vain yhden laulun.

Ääni

Hän hioi määrätietoisesti ääntään. Esittämiään lauluja hän kävi harjoitellessaan tavu tavulta lävitse. Hän ymmärsi mikrofonin käytön tärkeyden. Hän liikutti siitä sovittaen etäisyyden äänen voimakkuuteensa. Hän osasi yhdistää oikean hengittämisen sopivaan äänen voimakkuuteen (Erola, s. 74.) 50-luvun alussa Virran ääni muuttui ratkaisevasti laadultaan. Virallisesti sen sanotaan muuttuneen vuonna 1953. Itse puhuisin vain 50-luvun alkuvuosista, sillä jo vuoden 1951 eräissä levytyksissä on kuultavissa uudenlaista Virtaa. 

Esimerkiksi äänen laadun muutoksesta sopii  kappale Öiset kitarat. Vuoden 1947 versiossa (nimeltään Yön kitarat)  Virta esittää loppunousunsa ohuessa falsetissa. Paremmin tunnetussa vuoden 1956 versiossa loppu huipentuu virtamaisella voimakkaalla rintaäänellä. Punatukkaiselle tytölle on toinen kuvaava esimerkki.

Levytyksiä

Levytyksiä on huikea määrä. 60-luvulla suosion hiipuessa ja kunnon heiketessä niiden määrä väheni. Tapana oli, että levy-yhtiöitä vaihdettiin tiuhaan, mistä osin johtuu, että eräitä hänen laulujaan hän levytti useamman kerran. Sodan jälkeen levy-yhtiöiden kanssa tehtiin yksittäisiä sopimuksia muutamasta laulusta.

Kaiken moninaisuuden keskellä huomionarvoista on yhteistyö Harmony sisters -lauluyhtyeen kanssa. Musiikki oli sopusointuista ja laulu soivaa. Siitä esimerkkeinä olkoot Syysunelmia ja Sinitaivas.

Olavi Virran uraan sisältyy paradoksi. Yhtäältä häntä yhtäältä pidetään suomalaisuuden tulkkina - suomalaisen tangon mestarina, tanssilavojen kuninkaana. Toisaalta suurin osa hänen tuotannostaan on ulkolaista alkuperää. Hän esittää ne suomeksi ja tulkita ne omalla tavallaan, liikoja jäljittelemättä. Suuri kiitos tästä kuuluu myös Reino Helismaan kaltaisille sanoittajille sekä monille taitaville sovittajille, esimerkkinä Toivo Kärki. Koemme siksi laulut omaksemme. Kaikkinensa suomalainen tango- ja tanssikulttuuri sai kehitykseensä Virrasta voimaa.

Perhe, koti

Perhe merkitsi Olaville paljon. Hänen oma perheensä oli hajonnut osin siitä syystä, että isä sai sisällissodan jälkimainingeista traumoja ja vajosi juoppohulluuteen.  En tiedä, oliko sillä merkitystä. Mutta perheidylliä hän kaipasi. Siitä on osoituksena myös Olavin lempiharrastus – ruoanlaitto. Ja myös muutamat harvat kuvat perheen yhteisistä onnellisilta vaikuttavista hetkistä kertovat omaa kieltään. Ei niitä väkisin luotu. Traagista oli se, että hän ei kyennyt huolehtimaan perheestään eikä elää tuota idylliään. Suhde vaimoon ja lapsiin jäi etäiseksi. Vauhdin kiihtyessä ei hän perhettään paljon nähnyt.

Virralla näytti olevan kiihkeä halu luoda perhe. Se oli kuitenkin vain yksi osa ”elämän käsikirjoitusta”. Muuhunkin oli ehdittävä.

Olavi Virran myönteisistä perhearvoista kertonee sekin, että laulu Sonny Boy oli hänelle itselleen läheinen laulu. Kenties omiin lapsiin liittyvät tunteet saivat purkautumistiensä sitä laulaessaan. Perheeseen ja lapsiin oli vauhdikkaan elämän myötä kehittynyt virtuaalisuhde.

Auto

Lauluissaan hän oli suomalaisempi kuin ehkä kukaan. Autoillaan hän eli amerikkalaista unelmaa. Autojen maailmaan liittyy vauhdin ihailu. Hän ajoi aina kovaa, vaikkei ollut kiire. Vaimo on jossain yhteydessä tehnyt havaintoja miehestään, kun tämä oli kokeilemassa moottorivenettä. Hän totesi miehensä vauhdin kaipuun ja se heijastui kaikessa tämän elämän vaiheissa. Muistaakseni Eino Grön on verrannut Virtaa diesel-autoon. Moottori kyllä kesti ja kesti raskaankin käytön mutta sitten se hajosi kerralla. 

Liikemiehenä, johtajana

Virran bisnekset menivät lopulta pieleen. Häntä läheltä seurannut Ossi Runne on todennut tähän liittyen olennaisen seikan. Vaikeudet johtuivat hänen mukaansa Virran kyvyttömyydestä asioiden pitkäjänteiseen hoitoon.

Kirjapainotoiminta olisi kyllä kannattanut. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun otettiin liikaa tilauksia eikä kyetty niitä hoitamaan. Asiakkaat hävisivät.

Naiset

Ensimmäisen ihailijakirjeen hän taisi saada jo 30-luvun lopulla. Jo ensimmäisessä elokuvassaan hänen on todettu katsoneen kameraan niin polttavasti, että on saanut monen sydämen sykkimään. Sitten uran edetessä ja maineen kasvaessa naisia riitti varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Eikä siinä tainnut oma perhekään olla esteenä.

Viimeinen naissuhde oli kuitenkin kaikkein tärkein. Hän oli Hulda Simula, Olavia 20 vuotta vanhempi. Hän huolehti äidillisesti miehestä Tampereen Pispalassa tilanteessa, jossa tämä olisi muuten joutunut täysin hunningolle. Siihen miksi hän otti Olaviin yhteyttä, on vain yksi syy. Hän oli rakastunut Olavi Virran musiikkiin, nähnyt ja kuullut hänen laulavan. Hän oli jo saattanut kaksi miestään hautaan ja päätti ottaa Olavin suojelukseensa. Pidän sitä jalona tekona.

 

Hulda Simula

Alkoholi

Hän kesti viinaa, ei humaltunut. Hän oli elämäntiensä valinnut. Hän poltti kynttilää molemmista päistään. Se oli tietoinen valinta. Olisikohan lapsuuden kokemukset sisällissodasta ja nuoruuden sotakokemukset vaikuttaneet mentaliteettiin. Hän koki elämän raadollisuuden ja riskit niin käsin kosketeltavan läheltä. Jokin sisäinen pakko pani hänet ajamaan koko ajan täysillä. Eikä sairastuminen ja kuoleman läheisyyskään vauhtia hidastanut.

Hän siirtyi uransa loppuvaiheessa valkoviiniin. Vielä 50-luvulla huippuvuosinaan hän oli viinin lipittäjiä halveksinut ja nostanut pöytään Johnny Walkeria. Vuonna 1963 alkoholismi oli pahassa vaiheessa. Siitä voi lukea Legenda jo eläessään -kirjasta, sivu 179. Se huipentui siihen, että kylpyamme täytettiin kiljulla. Kalliista juomista oltiin palattu vanhaan perinteeseen. Viinalakkoja kyllä tehtiin. Kuinka monta? Sitä en ole lukenut mistään.

Vuonna 1963 Virta joutui rattijuoppouden vuoksi vankilaan. Eikä hän malttanut sinäkään aikana pysyä erossa levytysstudiosta. Hän rikkoi tahallaan silmälasinsa, että pääsi pyykkiauton mukana käväisemään levyttämässä. Usein levytys onnistui parilla otoksella, eikä nytkään mennyt kuin varttitunti. Nin tuli levytettyä kaksi tangoa: Kun ilta ehtii ja Annabella.  

Muistot

Muistot Olavi Virrasta elävän edelleen. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet hänen elävänä ja kuulleet häntä tanssilavoilla. Toki kuorrutusta on tainnut tulla vuosien myötä, mutta edelleen he kertovat muistoistaan silmät hehkuen. Jotain todellistakin niiden takana täytyy olla. Eräällä on muistissa aivan erityinen lauluesitys. Ne muistot eivät unohdu!

OMAA MUSIIKKILISTAANI

Tähän olen poiminut Virran kappaleista erinäisin kriteerein mieleen jääneitä. En laita niitä paremmuus- tai huonousjärjestykseen.  Näihin vain päädyin hetken punnittuani. On voinut jokin erityinen helmi unohtua. Yritän laittaa jokaiseen listaan kolme laulua.

Inhokkejani:

Varsinaisia floppeja tai inhokkeja ei Virran tuotannossa ole. Aina hän pystyy äänellään jollain lailla lumoamaan. Joskus vain on levytyksessä hätiköity tai  sovituksen kanssa ei kaikki synkkaa tai sitten vain en pidä kappaleesta.

Vähiten pidän eräistä vuonna 1957 ja 1958 levytetyistä kansainvälisistä elokuvasävelmistä. Niiden teossa on kiirehditty, janottu liikaa markkinoiden rahavirtoja. Kun olen päättänyt valita kolme, niin ne ovat seuraavat:

-          Kwai-joen silta, 1958;

-          Johnny ratsastaa kotiin, 1957;

-          Lännen tyttö, 1957.

Muutama muukin erikoisuus on noilta vuosilta peräisin, mm. Arne Bendiksenin sävellys Cowboy. Siinä kuitenkin kävi niin, että aluksi tyrmistyin, mutta uudelleen kuunnellessani aloin siitä pitää.

Haluan kuitenkin mainita myös muita kuin elokuvasävelmiä:

-          Lazzarella, 1958 (säv. Domenico Modugno). Laila Kinnunen oli sen jo levyttänyt edellisenä vuonna. En ymmärrä, miksi Virran piti sählätä sama kappale.

-          Suudelmatango, 1957 (säv. Jose Belmonte). Mielestäni tulkinnassa on hätiköity. Panin merkille, että samoihin aikoihin Virta on levyttänyt useita todellisia helmiä. Niiden rinnalla tässä flopataan.

-          Miksi jätit minut, 1954 (säv. Olavi Virta). Halusin lisätä tähän ”inhokkilistaan” myös suomalaista tuotantoa ja valitsin Virran oman sävellyksen. Tulkinta on taattua Virtaa mutta sävellys on pikainen tekele.

-          Taivaan sinessä (Volare), 1958 (säv. Domenico Modugno). Tämä on monen muunkin levyttämä San Remon iskelmäfestivaalin voittajakappale vuodelta 1958 ja euroviisuihinkin se on osallistunut. Virran versio on vaisu.

Suosikkejani, kansainväliset sävelmät:

Huomasin oikeastaan vasta nyt, kuinka suuri enemmistö Virran levytyksistä on kansainvälisiä käännösiskelmiä. Valitsin tiukan seulonnan jälkeen kolme suosikkiani.

-          Romanesca, 1956 (säv. Jacob Gade). Tässä kappaleessa virran tarinankerronta on vaikuttavimmillaan.

-          Tango Poesie, 1956 (säv. Josef Rixner). Tämä on herkempää Olavia. Sen pariin palaan usein topi Sorsakosken versio on tämän rinnalla kehno.

-          Angelique, 1961 (säv. A. Rasmussen). Tämä oli aikoinaan Tanskan euroviisukappale, esittäjänä italialainen. Tunnustan, että Angelique on niitä kappaleita, joiden myötä muutama vuosi sitten varsinaisesti ihastuin Virtaan.

En malta olla vielä mainitsematta mielestäni ihaninta Virran valssia. Se on Kaunein iltamme. Ilmestymisvuosi on 1957 ja säveltäjä Juvenito Rosas.

Suosikkejani, Olavi virran sävellykset:

Suomalaisista sävellyksistä listaan tuli aluksi lähes pelkästään Olavi Virran sävellyksiä.  Päätin sitten laittaa ne omaan ryhmäänsä. Näistä seuraavista huokuu Virran elämän tuska:

-          Yö kerran unhoa annoit, 1948 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Sä et kyyneltä nää, 1949 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

-          Punatukkaiselle tytölleni, 1952 ja 1963 (säv. ja sanat Olavi Virta).

Koskettavia ovat myös vuoden 1963 versiot tangoista Menneitä muistellessa ja Syysillan muistoja. Molemmat ovat Virran omia sävellyksiä.

Suosikkejani, muut suomalaiset sävellykset:

Nuo kolme Virran sävellystä ovat suomalaisista suosikkejani. Toki Virta levytti paljon muidenkin tuotantoa. Hän levytti mm. Kaarlo Valkaman tangon Valkovuokot kaikkiaan kolme kertaa, laulu on upea mutta Virran tulkinta ei minusta yllä aivan huipulle. Tähän listaan valitsin kaksi loistavaa kappaletta, toinen on foxtrot, toinen valssi:

-          Soittoniekka, 1948 (säv. Erkki Rahkola);

-          Rakkauden muisto, 1957 (säv. Vilho Korpela).

Muiden tulkinta Olavi Virran laulusta

Virran sävellyksiä ovat myös muut laulajat tulkinneet. Tähän listaan valitsin vain yhden. Toki esimerkiksi laulusta Punatukkaiselle tytölleni on mm. Sakari Kuosmanen tehnyt oman herkän versionsa.  Se kuitenkin jää lopulta melko veltoksi virran voimallisen vuoden 1963 version rinnalla. Sen sijaan Kari Piironen on tehnyt aivan loistavan version Virran säveltämästä ja sanoittamasta vuonna 1953 levyttämästä tangosta Tuulikannel.  Sanoitus siinä hieman ontuu eikä Virta onnistu tulkinnassaan. Mielestäni Piironen on kiertänyt karikot ja tulkinta tuosta syksyisen melankolisesta laulusta on koskettava. Se on julkaistu käsittääkseni vuonna 2001.

Erikoisuuksia:

Tähän listaan valitsin muita kuin tavanomaisia iskelmiä.

-          Ole armollinen, 1945 ja 1954 (säv. Nikolai Bakaleinikov). Kyseessä on vanha venäläinen romanssi Пожалей, johon suomenkieliset sanat on laatinut Wäinö Sola.

-          Close your eyes, 1944 (säv. Petkere). Loistava näyte Virran englanninkielisestä tuotannosta hänen uransa varhaisvuosilta. Kappale on levytetty Tukholmassa sota-aikana. Tuohon aikaan ei ollut soveliasta käyttää lauluissa englantia, mistä Virta ja muut äänitykseen osallistuneet saivat tiukkaa kritiikkiä.

-          Mustalaisruhtinatar, 1957. Kyseessä on operettisävelmistä koostuva valssisikermä.

Viimeisin yllätys:

Uusin positiivinen tuttavuus on laulu Janne parka vuodelta 1957, säveltänyt Marguerite Monnot.  Se on Saukin sanoittama ja Kaarlo Valkaman sovittama varsin rakkaasti etenevä foxtrot. Se osui kohdalleni vasta muutama päivä sitten. Saa nähdä, kestääkö laulu useampia kuuntelukertoja.

Paljon on moitittu ja väheksytty Virran Suuri sävelparaati -elokuvassa esittämää Lannevannelaulua (1958), samoin samankaltaista ilottelua Hula Hula Hoop (1958).  Minusta ne ovat ihan tyylikkäästi esitettyjä vaikka laulut sinällään ovat pelkkiä mitättömiä ralleja.  Viimeksi mainittu on Toivo Kärjen sävellys, Lannevannelaulu on peräisin ulkomailta.

LOPUKSI

Virran elämään tutustuessa minulle mielenkiintoiseksi on tullut myös Virran elämä aikakausi. Samalla voi tutustua aivan uudesta näkökulmasta Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin. Eikä rajoituta vain Suomeen. Samalla avautuu maailmanlaajuisesti viihdemaailman raadollisuus. Onhan maailma täynnä noita Virran rinnakkaishahmoja. Tämä olisi taas uuden jutun tai uusien juttujen aihe. En tässä yhteydessä paneudu niihin, mutta aivan joka vuosikymmenestä 70-luvulle asti tulee jotain uutta esille. Ja ehkä ne avaavat silmiä myös 70-luvulta eteenpäin. Virta kuoli halveksittuna hylkiönä. Myöhemmin historiallinen muisti alkoi herätä ja arvostusta alkoi löytyä. Joku voi sanoa, että siihen tarvitaan aikaa. Minusta tuntuu, että 70-luku oli kuitenkin omanlaisensa kausi. Tuon ajan Neuvostoliittoa on moitittu historiattomaksi. Olisikohan mitään samankaltaisuutta?

Jostain syystä Virta levytti kappaleen Ennen kuolemaa neljä kertaa, joista kaksi ensimmäistä osuivat vuosille 1944 ja 1945 ja viimeisin eli vuoden 1957 versio sai nimen Sydämeni toivomus.  Levytyksistä ensimmäiset osuivat vuosille 1944 ja 1945. Aina laulua kuunnellessa tulee mieleen, että Virta kiirehti, koska halusi saada elämäntyönsä valmiiksi. Taisi työ valmistua hieman etuajassa, mistä syystä hommaan tulikin dramaattisia lisävärinöitä.

KIRJALLISUUTTA

Olavi Virta – laulaja. toim. Timo Lindström. Warner Music Finland OY 2013. Elämäkertatekstin laatinut Peter von Bagh.

Erola Lasse. Olavi Virta ja hänen maailmansa. Jyväskylä 2005.

Peter von Bagh, Markku Koski, Pekka Aarnio. Olavi Virta – legenda jo eläessään. 6. painos WSOY 2010. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1977.

Eräs näkemys journalismin kriisiin

Vladimir Poznerista (s. 1934) olen kirjoittanut ennenkin. Hän on Ranskassa syntynyt venäläinen pitkän linjan journalisti. Länsimaalaisittain hänen nimensä kirjoitetaan ”Posner”: http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Posner . Itse olen laittanut blogiini käännöksiä hänen tv-ohjelmistaan. Nytkin on kyseessä käännös, mutta ei tällä kertaa television talk-showsta (http://pozneronline.ru/ ). Kyseessä on lyhyt kirjoitus, joka perustuu Moskovan kirjamessuilla pidettyyn esitykseen tämän vuoden syyskuussa. Sitä säestää oma kommenttini.

…

Kirjoituksessaan Pozner pohtii journalismin kriisiä. Kohteena on siis nimenomaan venäläinen journalismi, mutta minä haluaisin kuitenkin, että katse suuntautuisi suomalaiseen mediaan.

Tärkein esimerkki otetaan vuoden 1996 presidentin vaaleista, jolloin Boris Jeltsin valittiin toiselle kaudelle. Älkää nyt kuitenkaan alkako rinnastaa Jeltsiniä ja Vladimir Putinia. Heillä ei ole tässä yhteydessä mitään samaa. Toiseksi asiassa mennään tietoisesti harhaan, jos taas yhdytään Putinia demonisoivaan koko maailman kattavaan on-line-kuoroon.

Tämä puheenvuoro koskee median asemaa ja journalismia yleensä. Suomalaisella medialla ei ole yhtään varaa ylemmyyteen. Samanlaisessa jamassa on koko maailman journalistinen kenttä. Ja Suomessa liikutaan niin pienissä ympyröissä, että journalismin vapaus ja riippumattomuus näkyy yhä räikeämpänä irvikuvana. Ei kannattane tuoda esimerkkejä.

Pozner toteaa, että epäsuotuisa kehitys Venäjällä alkoi 1990-luvulla. Liekö sattumaa, että myös Suomessa juuri samoihin aikoihin media alkoi yhä häikäilemättömämmin ottaa itselleen uusia tehtäviä. Olisi itsepetosta kuvitella, että suomalainen journalistiikka olisi pyyteettömyydessään puhtaampaa. Niin ikään olisi tekopyhyyttä jäädä yläpuolelta osoittelemaan venäläistä demokratiavajetta. Aivan samaa tapahtuu Suomessa. On aika tutkia omaa pesäämme.

Miksi sitten lainaan juuri Pozneria? Hän on Venäjällä melko ristiriitainen hahmo. Olen lähinnä 2000-luvun alkuvuosina seurannut hänen televisio-ohjelmiaan ja todennut ne mielenkiintoisiksi. Nyt hän on jo ikämies, mutta edelleen havainnoissaan terävä. Häneltä löytyy huomionarvoisia näkökohtia poleemisuuttakaan unohtamatta.  Olen hänet kerran nähnyt luonnossa eräässä tilaisuudessa. Silloin elettiin vielä Neuvostoliitossa ja hän jätti itsestään kunnioitusta herättävän mutta myös hieman ristiriitaisen kuvan. Hänellä on laaja kokemus. Hän sietäisi tulla tutuksi myös Suomessa.

Puuttuisin noihin presidentin vaaleihin vuonna 1996. Satuin tuolloin oleilemaan Venäjällä ja seurasin tiedotusvälineiden ”kampanjaa” niin paljon kuin töistäni ehdin. Jeltsin oli muuttunut ulkoisesti huonompaan suuntaan. Alkoholin käyttö taisi jo ottaneen vallan, eikä hänen sekopäisyyttään enää pystytty peittämään. Itse hämmästyin, kun julkkis toisensa perään ilmestyi kuvaruutuun kehumaan Jeltsiniä ja vähättelemään Zjuganovia. Vieläkin muistissa ovat laulaja Alla Pugatšovan suoraan tv-ruudun läpi olohuoneeseen tuijottavat suuret silmät. Ja venäläisethän ovat perinteisesti uskoneet kuvaruutua enemmän kuin kirjoitettua sanaa.

Vaaleissa oli ehdolla myös kenraali Aleksandr Lebed (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Lebed). Hänen kannatuksensa nousi ryminällä ja aloin jo uskoa, että hän nousee ohi kommunistijohtaja Zjuganovin.  Hänen ei kuitenkaan sallittu pääsevän valtaan. Hänet lopulta lienee ”ostettiin” Jeltsinin mieheksi.

Suomenkin vallanpitäjät pitivät Boris Jeltsiniä turvallisimpana vaihtoehtona. Ehkä juuri siksi hänen kampanjaansa liittyviä kierouksia ei Suomenkaan mediassa haluttu nähdä.

Toimittajan on nykyisin varmasti hankala olla pyyteetön. Eikä se ole enää muodissa. Mediassa räiskitään lähes avoimesti poliittisia vastustajia alas, ja toisaalta omia suosikkeja käsitellään silkkihansikkain. Tässä prosessissa on sama suunta kaikkialla.  Kun kerran antaa periksi, niin seuraavalla se on jo paljon helpompaa. ”Vanhan koulun mies” Pozner on itse pettynyt journalistiikkaan eikä hän tätä nykyä suosittele sitä alaa kenellekään.  Uskon, että nykyisin harva tahtoo journalistiksi perinteisten tiedonvälityksen ihanteiden vuoksi. Kyllä todellisuus lienee paljon raadollisempaa.

Mutta mennään nyt itse juttuun. Olen sitä jonkin verran lyhentänyt ja muokannut, koska kyse on alun perin suullisesta esityksestä. Se löytyy sivulta http://pozneronline.ru/2014/09/9110/.

Vladimir Pozner:

Mikä on syynä journalismin kriisiin?

Olen hiljattain puhunut ja valmis puhumaan edelleen, että meillä ei ole journalismia, meillä on yksittäisiä journalisteja. Mutta mitä se journalistiikka loppujen lopuksi on? Journalistiikka on ammatti, jonka tehtävänä on kertoa lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille maksimaalisen objektiivista tietoa, ei siis ”minun näkökulmaani”, vaan informoida mahdollisimman objektiivisesti ja oikeudenmukaisesti. Se on ensimmäinen pointti.

Toiseksi journalistiikan tehtävänä on olla vahtikoirana, joka haukkuu valtaa pitäville, ja tarvittaessa tiuskii epäkohdista. Journalisti ei voi ratkaista ongelmia, mutta hän voi kiinnittää asioihin vallanpitäjien ja yhteiskunnan huomion. Nykypäivän journalistiikka ei tätä tee. Meillä ei ole journalistiikkaa, vaan propagandaa. Toimittaja kirjoittaa tai tuo esiin sen näkökulman, jota häneltä odotetaan, eli vallanpitäjien näkökulman.

Tämä on tilanne meidän maassamme. Toistan, että on yksittäisiä journalisteja, mutta heitä on hyvin vähän. Neljättä valtiomahtia ei yksinkertaisesti ole. Ylipäänsä ei voi olla neljättä, jos ei ole kolmatta eikä toista, vaan on pelkästään ensimmäinen. Ylipäänsä se on verrattain outoa.

En näe tästä kriisistä ulospääsyn mahdollisuutta. Nuorille jopa sanon, etten suosittele heille journalistin ammattia, sillä nykyilmapiiri ei ole siihen suotuisa.

Minä puhun mitä puhun. Kuten tiedätte, olen jo vanha mies ja siksi voin olla oma itseni. No, jos minut erotettaisiin eli oman tv-ohjelmani esittäminen lopetettaisiin, en jäisi anomaan armoa. Minullakin on käsittääkseni sananvapaus ja lisäksi puhun vastuullisesti siitä, mistä puhun.

Kaikki alkoi verrattain kauan sitten - vuonna 1995.

Vuonna 1996 oli presidentin vaalit. Boris Nikolajevitš Jeltsin oli ehdolla toiselle kaudelle. Hänellä oli 5 %:n kannatus, ja vastaavasti kommunistien ehdokkaan Gennadi Zjuganovin kannatus oli 30 %. Oli ilmeisen selvää, että seuraava presidentti tulisi olemaan Gennadi Andrejevitš Zjuganov. Silloin Davosissa Sveitsissä kokoontui ihmisiä, joiden hallussa oli tiedotusvälineet. He totesivat: ”Ei, niin ei tapahdu. On tehtävä kaikki mahdollinen Jeltsinin kannatuksen nostamiseksi ja vastavuoroisesti Zjuganovin kannatusta on painettava alas.” Ja niin tapahtui. Yhden kannatus nousi, toisen kannatus alkoi jyrkästi laskea, koska häntä ei päästetty kuvaruutuun ja hänestä uutisoitiin koko ajan negatiivisessa sävyssä.

Kysynkin, ketkä tätä suoranaisesti tekivät? He olivat journalisteja! Tuona hetkenä he lakkasivat olemasta journalisteja. Monet vastaavat: ”Hyvä on, mutta mehän emme halunneet, että kommunistit olisivat palanneet valtaan.” Ymmärrän. Mutta ei voi olla vain hiukkasen raskaana. Tuosta ensimmäisestä kumarruksesta seurasi, että alettiin taipua yhä syvempään.

Nykyisin journalistisissa ammateissa olevia taipumattomia on… - no sanotaan, että heidän määrä on helppo laskea.

(Juttu on katkelma Vladimir Poznerin esityksestä Moskovan kansainvälisillä kirjamessuilla syyskuussa 2014)