Todetaan heti, että en ymmärrä paljoakaan talousasioista,
mutta politiikkaa seuraan ja siksi myös kansantaloudestamme on oltava jotenkin
perillä. Kyllä pääkoppani vaatii aikaa, että pystyn talouspoliittisia
prosesseja hahmottamaan. Sen kuitenkin ymmärrän, että Suomen talous on
surkeassa jamassa eikä käytävän päässä valoa näy.
Eilinen presidentti Niinistön järjestämä keskustelu jäi
minulta katsomatta. Siihen en nyt puutu lainkaan. Sen sijaan kohteenani on
perjantaina 22.5. netissä käyty paljon pienemmän huomion saanut jutustelu.
Alkuun laitan myös johdanto-osan, jossa kerron kuusi vuotta sitten käydystä
euron tulevaisuutta käsitelleestä tilaisuudesta.
Kyseessä on Suomen
Perusta -ajatuspajan järjestämä keskustelu Suomen rooli globalisoituvassa maailmassa ja se on katsottavissa täällä. Mukana
ovat PS-eduskuntaryhmän talousasiantuntija Juhani Huopainen ja
yrittäjätaustainen kansanedustaja Veikko Vallin sekä Ajatuspajasta Arto
Luukkanen ja Marko Hamilo. Heistä Huopainen on selkeästi kiinnostavin
keskustelija. Youtubeen on viime aikoina alkanut ilmestyä useita kiinnostavia
talouteen liittyviä keskusteluja (kuten Puheenaihe-sivulla).
Tämä keskustelu voi jäädä niiden varjoon mutta minusta se oli oikein hyvä myös
siksi, että siinä liikutaan melko lailla ruohonjuuritasolla. Muutamat
perusasiat tulevat selviksi. Asiat ovat mutkikkaampia kuin olen luullut. Ilman
ylikansallista lainsäädäntöä ei selvitä. Keskustelijoilla punaisena lankana on
Suomen asema vaikeassa tilanteessa. Populistiseksi leimatun puolueen edustajat
kuitenkin nostavat nyt esille ongelmakohtia, joita yleensä ei populisteilta
odottaisi. Valtapoliitikot saattavat jättää tällaisista asioita kertomatta.
…
Mennään yllä lupaamaani johdantoon. Se tuokoon hieman
perspektiiviä omiin kokemuksiini. Toukokuussa 2014 olin mukana seuraamassa
Helsingissä Metsätalossa käytyä Ajatuspaja
Liberan järjestämää keskustelua aiheesta Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot. Se kokosi paikalle runsaasti
kuulijoita ja sai myös merkittävää mediahuomiota. Minulle se oli jonkinlainen
avaus eurotalouden ongelmiin. Viimeistään siitä lähtien olen pyrkinyt seuraamaan,
kun Suomi on yhteisvaluutassamme kärvistellyt.
Tilaisuuden pääosassa keskustelijoina olivat Björn Wahlroos,
Kimmo Sasi ja Erkki Tuomioja sekä Liberan
tutkimusjohtaja, nykyinen kansanedustaja ja mahdollisesti Kokoomuksen seuraava
puheenjohtaja Elina Lepomäki. Kyseessä oli samalla ajatuspaja Liberan
julkaiseman ja Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan julkistamistilaisuus. Teos
löytyy täältä.
Tutkielman taustalla olevaan EUROTHINKTANK-työryhmään kuului liuta nykyisinkin
keskeisiä talouden asiantuntijoita, joista mainittakoon Tuomas Malinen.
Tilaisuudesta huokui avoin eurokriittisyys. Yksimielisyys
näkyi aina Erkki Tuomiojaa myöten. Se herätti toiveen muutoksesta
kestämättömältä jo tuolloin vaikuttaneeseen tilanteeseen. Mutta vielä mitä!
Globalisaatio alkoi vain tiukentaa otettaan. Ja melko pian tuon jälkeen esimerkiksi
Tuomioja alkoi puolueensa miehenä puhua ihan muuta. Samoin Lepomäki tuntuu
nykyisin sopeutuneen vallitsevaan tilanteeseen, kun edessä näyttää killuvan
loistelias poliittinen ura. Tuolloin hänkin näki liittovaltioajatuksen
mahdottomana, mutta sen perusteella mitä itse olen mediaa seurannut, hän näkee
sen nyt myönteisenä suuntana.
Tässä on linkki Iltalehden
uutiseen Metsätalon tilaisuudesta.
Tilaisuus sai valtavan yleisön. Siihen ei ollut osattu
varautua. Siksi keskustelu striimattiin myös viereiseen saliin. Onneksi sain
juuri ja juuri paikan pääsalista ja sain omin silmin kokea keskustelun eläväisen
tunnelman. Projektin vetäjän Vesa Kanniaisen esittelypuhe oli hyvin valaiseva.
Se meni minunkin päähäni helposti. Sen sijaan itse kirjan lukeminen olikin
toinen juttu. Siellä oli osia, joista en paljoakaan ymmärtänyt. Mutta se oli
odotettavissa, kun en kansantaloudesta paljoakaan ymmärrä.
Keskustelijoista Nalle Wahlroos teki vaikutuksen. Se ei
merkitse, että olisin kaikesta samaa mieltä, mutta hän oli hyvin jämäkkä,
innostava ja ilmaisuissaan selkeä keskustelija. Hän osasi myös reagoida
eläväisesti yleisön kysymyksiin. Olen sittemmin lukenut hänen kirjoituksiaan ja
yhden teoksenkin. Ne ovat antaneet näkymää. Häneen kohdistetusta
demonisoimisesta en tykkää. Tuomioja
osoittautui hyväksi keskustelijaksi ja löysin hienoja näkökohtia. Sittemmin
kuitenkin hän on alkanut julistaa puolueensa linjaa, kirjoitusten ja puheen sävy
on muuttunut ihan muuksi. Aivan kuin hänet olisi joutunut sisäpiirin
ojentamaksi. Viime aikaiset ulostulot ovat mielestäni merkkinä lähinnä
näköalattomasta politikoinnista. Lepomäelle aloin itse jo tuolloin ennakoida
poliittista nousua. Nyt hän näyttää kehittyneen liittovaltiota ajavien
eturiviin, minkä ymmärtää. Puhutaanhan, että hän on osallistunut Bilderberg-ryhmän
kokouksiin. Hyvänä puolena on hänen avoimuutensa. Keskustelijana hän on
edelleen kiinnostava.
Tilaisuus antoi minulle myöhemmin perspektiiviä tarkastella
talouden kysymyksiä, seurata EU:n kohtalon kysymyksiä ja euro-Suomemme
tulevaisuutta. Maamme on nykyisin osanen EU:n periferiaa, jota muutamat unionin
keskeiset valtiot käyttävät hyväkseen. Lipponen halusi Suomen aikoinaan mukaan
ytimiin ja siksi myös rahaliittoon, mutta sivulliseksi on jääty. Totta on, että
paluu omaan valuuttaan tuntuisi hurjalta teolta, Siihen sisältyy valtava riski
mutta euro on Suomelle kuitenkin osoittautunut vankilaksi, poliittiseksi
ratkaisuksi, jossa en toivoisi Suomi-nimisen kansakunnan viettävän elinkautistaan.
Toivon, että Suomeamme pyritään rakentamaan muista lähtökohdista kuin
karriääripoliitikkojen virkauran alustana.
Asiasta kiinnostuneiden mielessä on varmasti Tuomas
Malisen vahvoin äänenpainoin ilmaisema vetoomus Suomen eurosta eroamiseksi.
Samanaikaisesti valtiovarainministerimme vakuuttelee itsevarmana euron olevan
vakaa valuutta ja siksi Suomelle välttämätön. Tämänkin pohjalta näyttää
ilmeiseltä, että edessä olevasta umpikujasta huolimatta Suomi on jälleen
suostumassa lisäämään yhteisvastuita. Myös Euroopan unionin verotusoikeus on
vahvasti puntarissa (toteaa YLE).
Globalismin karavaani on näköjään sitkeästi liikkeellä. Sen takana on jo
fanatismia. Vastakkain asettelu
epäilemättä vain kärjistyy.
….
Nyt menen varsinaiseen pääasiaan.
Alussa Huopainen pitää kiinnostavan puheenvuoron
globalisaatiosta. Se on laaja käsite, jonka perusideana on vain positiivisia
mielteitä herättävä ajatus kansainvälistymisestä. Taloudessa ja kaupan
kansainväliset yhteydet johtavat kuitenkin ongelmiin, kun ollaan ristikkäin
riippuvaisia muista toimijoista. Yhden ongelmat heijastuvat heti toisiin. Yhden
häiriöt ovat kaikkien häiriöitä. Tämän ennakoimiseksi toimijoiden on valvottava
jatkuvasti mitä muut tekevät.
Kun talouselämässä kohdataan ongelmia, on annettava apua.
Huopainen puhuu ”rahahalaamisesta”. Tällaisia tilanteita varten on selvitettävä
ennakolta, miten paljon voidaan olla riippuvaisia muista ja kuinka paljon
ollaan valmiita kumppania auttamaan.
Siirrytään valtioiden väliseen vapaakauppaan. Siinä on myös
haasteellinen puolensa. Kyse ei ole pelkästä vapaudella ”fiilistelystä”. Huopainen
selventää asiaa kuvaannollisella esimerkillä, minkä kautta hän osoittaa, että
vapaakauppa tarvitsee myös kansainvälistä lainsäädäntöä. Siten voidaan taata,
että kauppa on molempia osapuolia hyödyntävä ja toimii niin ollen myös
käytännössä. Valtio ei siis voi säätää kansallisesti lakeja, jotka käytännössä
haittaavat vapaakaupan toisen osapuolen toimintaa. Tämä saattaa johtaa
huomattaviin korvauksiin. Siksi sopimusta luotaessa vaaditaan tiukkaa
perehtymistä.
Myöhemmin toisessa yhteydessä Vallin tuo esimerkin kaivosteollisuuden
toiminnasta Suomessa. Asia on käsittääkseni tuttu jo muutaman vuoden takaa, kun
Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kesken oltiin luomassa TTIP-vapaakauppasopimusta.
Kun kansainvälinen yhtiö luo Suomessa kaivostoimintaa ja tekee voittoja Suomen
maaperässä olevilla mineraaleilla. Jos sitten Suomi muuttaisi lainsäädäntöään,
niin pahimmassa tapauksessa laista kärsinyt yhtiö voisi vaatia Suomen valtiolta
miljardikorvauksia. Huonon sopimuksen myötä maamme menettäisi
kansallisomaisuuttaan ja joutuisi vielä korvauksiin. Asialla voisi siten olla
kauaskantoisia seurauksia.
Vallin liputtaa lokalismin puolesta, millä hän tarkoittaa lähituotantoa
eli sitä, että tavarat valmistettaisiin mahdollisimman kattavasti lähialueilla.
Se kattaisi myös naapurimaat. Hänelle lokalisaatio on parempi ratkaisu kuin ”globaali
rajat auki -talous”. Hän toki lisää, että kaikkea ei voi valmistaa
paikallisesti tai edes lähialueilla. Kuitenkin sen olisi oltava ensisijainen
vaihtoehto. Korona-pandemia ja siihen liittyvä maskiongelma ovat tuoneet
ongelmat näkyviin. Esimerkiksi ruoan alkutuotanto olisi tärkeä säilyttää
Suomessa tai ainakin lähimaissa. Hintataso on tietysti ongelma, mutta toisaalta
myös globalisaation synnyttämä työttömyys aiheuttaa menoja.
Globalisaation mukana ongelmia tuovat myös eettiset
kysymykset. Kaukana sijaitsevissa tuotantoketjuissa saadaan kyllä hinnat alas,
mutta ei sen sijaan kyetä valvomaan työehtoja, miten käytetään esimerkiksi
lapsi- ja halpatyövoimaa. Hintakilpailussa mennään yhä rajuimpiin siirtoihin.
Esimerkiksi Kiinassa tuntipalkka on jo noussut liian kalliiksi. Afrikassa
voidaan tuottaa huomattavasti halvemmalla. Globalismin kannattajat saattavat
helposti vaieta ikävistä puolista, vaikka saattavat poliittisesti sopivammissa
yhteyksissä omaa hyveellisyyttään hehkuttaakin.
Vallinin mukaan ratkaisuna ovat tullit. Tullittomuus kyllä
laskee tuotteen hintoja mutta toisaalta myös se maksaa yhteiskunnalle, kun
työttömyys Suomessa huokeampien tuotteiden vuoksi ja oman tuotannon loppuessa
kasvaa.
Kansallinen itsemäärääminen tuo nykyisin yllättäviä
ongelmia. Esimerkkinä keskustelussa mainitaan ravintolatuki. Suomi ei pysty
tukemaan ravintoloita kuin hyvin rajallisesti, koska EU:n lainsäädäntö kieltää
jäsenmaita tukemasta yrityksiä.
Poikkeustilanne antaa siihen pieniä mahdollisuuksia. Jos yrityksiä
haluttaisiin tukea, pitäisi tehdä tarkat laskelmat jo annetuista tuista. Jos
raja ylittyy, voi asiaa käsittelevä virkamies joutua EU-oikeuteen. Huopainen
valaisee, kuinka ristiriitaisessa tilanteessa elämme. Toisaalta lisätään
vapautta, ollaan liberaaleja ja globaaleja. Samanaikaisesti tehdään
kansallisella tasolla rajoituksia. Tiukennetaan lainsäädäntöä ja vähennetään
itsemääräämisvaltaa.
Marko Hamilon mukaan globalismi on sitä, että päätösvaltaa
keskitetään ylikansallisille organisaatioille, kuten YK:lle ja Euroopan
unionille. Tuo sama valta oli ennen kansallisvaltioilla. Vapaakaupasta puheen
ollen ei valtio voi ottaa pelkkiä hyötyjä. Se edellyttää, että myös osa
poliittisesta vallasta siirtyy kansalliselta tasolta muualle. Huopainen myötäilee.
Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia asioita, esimerkiksi kun yksittäinen
valtio voidaan jossakin kansainvälisessä tuomioistuimessa määrätä
jättikorvauksiin. Noihin asioihin on kiinnitettävä huomiota, ongelmia on
nostettava esille ja mietittävä, millaisia seurauksia niistä nimenomaan
pitkällä aikavälillä aiheutuu. Se on hyvin antipopulistinen lähestymistapa.
Suomen kaltaiselle valtiolle Euroopan periferiassa se tuo ihan omat haasteensa.
Asiaan liittyy se, että yhteisissä sopimuksissa pieni yleensä kärsii. Se on
hyvä pitää mielessä, ettei Suomi menisi ”lompsa auki” mukaan kaikkiin
suurempien vaatimiin maksuvelvoitteisiin. Suomen on muistettava varjella omaa
asemaansa.
Tuo on minusta tärkeä seikka. Heti tulee mieleen, että
tarvitsisimme poliitikkoja, jotka kykenisivät puolustamaan Suomen etuja
mahdollisimman kauaskantoisesti. Todelliset valtiomiehet ovat keskuudestamme
kuitenkin kadonneet. Ja kyllä kansallismielisyyttä tarvittaisiin, mutta ei
sille ole Euroopan unionin kaltaisessa globaalissa organisaatiossa tilaa. Olen
käsitellyt noin pari vuotta sitten bulgarialaisen Ivan Krastevin teosta After Europe (täällä).
Siinä hän kutakuinkin toteaa, että EU on virkamiehelle kuin kansainvälinen huippuluokan
jalkapalloseura. Se on tiimi, jossa on hienoa olla mukana. Siinä ei ole
kansallisuuksia, kaikki muu unohtuu, kun se projekti jää taakse, on uusi tiimi
edessä. Taas lähdetään nollapisteestä.
Vallin on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja istuu myös
Tampereen kaupunginvaltuustossa (käsittääkseni myös hallituksessa) Hän tuo
esille omat vaikutelmansa Suomen nykypolitiikasta. Integraation suhteen hän
toteaa, että jos se menee kovin pitkälle, niin hänen mukaansa Suomen eduskunta
voitaisiin sulkea. Tulonsiirroissa Välimeren maihin, kuten Italiaan, Espanjaan
ja Portugaliin, hän ei näe mitään mieltä.
Hänen mukaansa Suomen ei tarvitsisi olla EU:ssa nettomaksaja, jos harmaa
talous saataisiin siellä kuriin.
Globalisaation nykymuodossaan hän näkee karuna: lähiöt
gettoutuvat, pommit paukkuvat, asuinalueet eriytyvät ja asunnot menettävät
tietyillä alueilla arvonsa. Hän viittaa Euroopassa laajalti tehtyyn
kyselytutkimukseen, jossa kansalaiset ovat laajalti huolissaan, kun
elinympäristö on alkanut väestönsiirtojen myötä muuttua.
Vallin tekee tilitystä myös omista tuoreista kokemuksistaan
politiikassa. Kuntatasolla pakoillaan hänen mukaansa vastuuta vedoten siihen,
että asiasta päätetään eduskunnassa (kyseinen esimerkki on kaupungin pakolaispolitiikasta).
Poliitikot yrittävät näin siirtää päätösvallan pois itseltä. Sama suuntaus on
hänen mukaansa eduskunnassa. Siellä viitataan Brüsseliin. Tähän voin liittää tuoreen
esimerkin liittyen valkoposkihanhien maanviljelijöille aiheuttamiin
haittoihin. Siinä ympäristöministeri heittää pallon unionitasolle.
Vallin toteaa, että poliitikot haluaisivat ”patsastella”,
olla siisteissä sisähommissa hyvällä palkalla. He eivät halua olla vastuussa
mistään ja pyrkivät siirtämään sen muualle. Kun hän sitten alkaa pohtia, mihin Brüsselissä
vedotaan, on Hamilolla vastaus valmiina. Siellä todetaan, että asia on ”väistämätöntä”. Ilmiö on nimeltään historiallinen
determinismi, jota on alettu 90-luvun alusta lähtien käyttää laajalti argumentoinnissa
globalismin saadessa sijaa. Suomessa keksittiin tuolloin sille oma vastine maapalloistuminen. Sen mukaan kehitystä ei voi vastustaa, koska
se on väistämätön suunta. Yksittäistä
asiaa saatetaan kyllä kauhistella ja vastustaa, mutta sen kanssa ristiriitainen
päätös kuitenkin perustellaan ”väistämättömyydellä”. Tuo Hamilon heittämä ajatustapa
on minusta osuva, koska tunnen tapauksia, jolloin ihmiset voivat yksityisesti
olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisiä, mutta julkisesti toimivat toisin.
,,,
Huopainen korostaa, että globalisaatio pitää sisällään monia
asioita. Kaikkeen ei pidä mennä mukaan. Hän tuo esimerkiksi kuvan Jehovan
todistajien esitteestä, jossa kaikki sopusoinnussa ja hyvin pukeutuneet ihmiset
kulkevat sovussa leijonien ja muiden villieläimien kanssa. Sen tapaisesti
asioita aletaan helposti kaunistella. Hän realistina vaatii selväpäisyyttä. Vapaakaupan
tulee Suomessa tarkoittaa, että meillä on kansallisen tason toimeenpanovaltaa
ja tuomiovaltaa, että se toimisi. Vaakakupissa on kaksi puolta.
”Aina kun me lisätään vapautta,
niin me luodaan kahleita. Ensimmäisenä pitäisi miettiä, mitä tästä seuraa, kun
me otetaan nämä kahleet niskaan, mitä seuraa siitä, että meillä on tämä
eurovaluutta.”
Tuon kaltaisia kysymyksiä on nostettava esille. Yksi kysymys on se, mitä seuraa, jos
yksittäinen valtio elää yli varojensa. Yhteisvastuun uhista ja ongelmista on
kerrottu ja niistä on varoitettu. Mutta ne on valitettavasti sivuutettu, koska
”on ollut niin hienoa olla siinä mukana”.
Euron aiheuttamat seuraukset eivät ole kovin hienoja.
Omistava luokka on menestynyt hyvin, mutta samaan aikaan on syntynyt
matalapalkkaisia, joilla ei ole tulevaisuutta. Syrjäytyneiden määrä on
hälyttävä. Kehityksemme suunnassa on ongelmia, mutta niistä ei pitäisi vaieta
vetoamalla johonkin epämääräiseen globaaliin kehitykseen.
Huopainen palaa kuvaan Jehovan todistajien esitteessä. Kyllä
me sen tajuamme, että se vääristää. Huopainen heittää vastuuta myös
äänestäjille. Hän toteaa suurin piirtein tähän tyyliin:
”Ei yksikään eurojäsenyyden
kannattaja (ei entinen eikä nykyinen) tule kertomaan, että hän on tulonsiirto-
ja yhteisvastuuliittovaltion kannattaja ja siinä tulee kylkiäisenä mukana euro.
Hän toteaa, että euro on hänen mielestään vakaa valuutta ja sitten on vaiti.”
Huopaisen mukaan ei siis suostuta sanomaan ääneen, mitä
toisessa vaakakupissa on. Kansalaisten tehtävänä on lähettää palautetta ja
saada poliittiset päättäjät puhumaan avoimemmin. Tuo lopputoteamus vakaasta
valuutasta viitannee suoraan valtiovarainministeri Katri Kulmunin
eduskuntapuheenvuoroon.
Lopussa Huopaisen repliikin myötä nousee esille myös suomen
kielen hienous. Kielessämme tehdään ero sen suhteen, onko jokin asia itsestään
tapahtuva luonnon ilmiö vai onko kyse ihmisten toimista. Tämä liittyy
oikeastaan yllä jo kertomaani väistämättömään kehitykseen. Siellä vaakakupissa
on aina ihmisten aiheuttamat toimet. Kun puhutaan globalisaatiosta, niin
päättäjät mielellään haluavat sen olla globalisoitumista, joka tapahtuu
itsestään.
Viimeinen kommenttini koskee Vallinin esille nostamaa
verottamista. Verotus on se, johon liittyvillä ratkaisuilla valtio voi
kilpailla tuotteillaan. Se on hänen mukaansa talouspolitiikan ydintä. Euroopan
unioniin liittyen on sen yhteyteen kuitenkin tuotu viime aikoina käsite harmonisointi. Se pitää sisällään
kannan, että päätösvalta verotuksen tasosta siirtyisi kansallisvaltiolta Euroopan
Unionille. Esimerkkinä hän mainitsee
Suomen pyrkimyksen arvonlisäveron kynnysrajan nostoon. Siihenkin on kysyttävä
EU:sta lupa. Millä sitten kilpaillaan, kun ei enää pystytä verotuksella kilpailemaan,
Vallin kysyy. Suomelle syrjäisenä maana se olisi tärkeä keino. Tässäkin
seurataan laajempaa nykytrendiä. Vallinin vaikuttaa asiasta puhuessaan
turhautuneelta. Se ei ole ihme. Väärä
suunta, toteavat muut. Minä kommentoisin
tuohon teonsanaan liittyen, että hallituksen poliitikot varmaankin puhuvat ”harmonisoinnin”
sijaan harmonisoitumisesta. Niin ollaan sopivasti asian ulkopuolisia
tarkkailijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti