Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy
siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen
kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana
ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on
hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.
Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna
minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas
Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon
kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia
ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.
Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen
kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee
kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta
kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli
on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani
voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan
ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä,
jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä
kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.
Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee
soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi.
Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa.
Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa
toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa
raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.
Oi Jumalan
Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa
täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit… (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)
Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se
hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön
kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa
laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken
maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin:
rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen
kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi
mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.
…
Esirippu repeää
Ja katso,
temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot
halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi
ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen
pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938
suomennos).
Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on
minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä
lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen.
Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan
ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat
aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken
kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin
kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää
pimentoon.
Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa
kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan
Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet
jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.
Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta.
Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan
hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten
Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan
Johannes-passioonsa.
Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa
Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka
ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta
kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko
niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin
tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema.
Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka
tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden
piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.
…
Maallinen näkökulma, ateistin passio
Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että
Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti
aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi
korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin
rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.
Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon,
joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama
lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän
ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen
musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi
Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.
Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin
kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti.
Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita
tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon,
henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä
paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon
ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei
vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.
Hieman myös erotiikkaa
Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta
löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin
paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon
aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä
ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös
naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän
viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei
kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa
Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee
sensuellia ilmaisua:
Tahdon vajota
syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin
olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)
Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi.
Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.
…
Naiset
Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta
yleensä taustalla. Miehet ovat Jeesuksen
seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta”
paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!
Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että
Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla.
Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen
tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.
…
Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media
Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa
nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä
itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat
johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin
tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on
tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan
menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät
vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on
tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat. Tarvittaisiin
kohtuullisuutta.
…
Erbarme dich – Armahda minua
Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että
suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava
dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei
yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on
Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin
(1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt
kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti
uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen
nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli
Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa
elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää
opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä
todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa
huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin
näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain
fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä.
Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä
junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä.
Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti