Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat. 

Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

Hiljaisen viikon matka 2: Matteus-passion seurassa, taas kerran

Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.

Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.

Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä, jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.     

Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi. Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa. Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.

Oi Jumalan Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit…  (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)

 

Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin: rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.

…

Esirippu repeää

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938 suomennos).

Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen. Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää pimentoon.

Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.

Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta. Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan Johannes-passioonsa.

Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema. Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

…

Maallinen näkökulma, ateistin passio

Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.

Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon, joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.

Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti. Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon, henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.

 

Hieman myös erotiikkaa

Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee sensuellia ilmaisua:

Tahdon vajota syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)

Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi. 

Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.

…

Naiset

Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta yleensä taustalla.  Miehet ovat Jeesuksen seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta” paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!

Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla. Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.

…

Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media

Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat.  Tarvittaisiin kohtuullisuutta.

…

Erbarme dich – Armahda minua

Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä. Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä. Elämällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa eteenpäin.

Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa.