Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus
vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan
papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta
nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös
järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se
oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui
jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran
arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin
arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se
tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin,
jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin
sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei
mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut. Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota,
koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.
Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön
ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua
julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen,
joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen
yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita,
että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä”
joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla
kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei
tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo.
Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa.
Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa
edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään,
mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista
painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.
Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että
aaria Armahda minua (Erbarme dich) on
minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden
puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian
melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.
Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on
kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas
Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut.
Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta
minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen
maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen
katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.
Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi
tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti
teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä
kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.
Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan. Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut
ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia
leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden
vaihtoehdon.
Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi
Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen
itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa
meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.
Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja
juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää
häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa.
Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista
saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös
tulkinnat saada kirjavuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti