Topi Linjama: Matkaopas
Matteus-passioon. Basam Books, 2020.
Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan.
Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen
vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai,
tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai,
pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli
sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti
unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä
mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa.
Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.
Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu
ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio.
Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta
aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä.
Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva.
Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana
päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen
viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on
ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy
nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman
pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä
myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.
Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi
Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto
kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä
libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi
osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä
saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.
Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee
musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei
kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa
ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai
lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan
esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean
henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman
hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne.
”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa
kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen
laittaa.
Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista
aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä
ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen
myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon
suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon
läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut
ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan
teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden
valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu
Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja
sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin
teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme
valon. (Linjama, s. 11.)
Kolmannessa tasossa
ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat
kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana. Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio
useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä
tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen
osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee
tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa
erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta
tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen
on ollut.
Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin
Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä.
Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se
on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille.
Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on
neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä
säveltänyt.
Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa,
ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että
kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan
ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia
ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa
suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda
minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran
korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h).
Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa
katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä:
katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti
huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien
kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”
Erbarme dich-aariasta
haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä
katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut
minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu
suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.
Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa
osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä
käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata
vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta.
Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan
se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.
Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan
nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman.
Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse
uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta
toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229
tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta
myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ
lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen
voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää
samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.
Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan
lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt
käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella
mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin
subjektiivinen havaintoni.
…
Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle –
kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on
nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen
Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä.
Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän
juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä).
Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin
se hieman rönsyili.
Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran
vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen
vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin
romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee
yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa,
ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.
Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa
sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat.
Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt
suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän
todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s.
327).
Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev,
kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain
yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin
yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma
ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia
ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi,
vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa
se osa tulee Ippolitille.
Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän
yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja
oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa
unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen
elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain
vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.
Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii
vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa
ovat Rikoksen ja rangaistuksen
Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla
se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin
teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on
unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.
Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa.
Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä
elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin
lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on
tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi
le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).
Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja
on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista
hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä
jopa ironisen vastenmielisesti. Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”,
välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista
kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista
näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden
tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.
Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut
lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti
jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi,
hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan
elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu
sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä.
Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain
lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä,
mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli. Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen
täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet
kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen
koiransa kielestä palasen.
Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään
maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan
(tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei
sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman
jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä
on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):
”…Jos kaikki hänen
opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos
sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka
uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista
katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan
tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin
vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei
voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui
tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi,
’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa
tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai
oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin
suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi
kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja
äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon
ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli
luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän
juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman
olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan
aivan pakostakin. …”
Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa
pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen
mukaansa voi tietää mitään. Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat
käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä
oivaltamaan.
Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta
seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia
käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”
Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.
Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja
muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo
tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi. ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,”
hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi
punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin
ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää
pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.
Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi,
hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava,
että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä
kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen
välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen
ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut
suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin
itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.
Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.
Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin
tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa,
jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan
mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua
teossaan. Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen
saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille
niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun:
”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja
sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki
pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”
Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin
näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen
nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin
hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.
Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan
dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi
sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei
Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin
nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka
päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin
tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.
…
LOPUKSI
En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee
siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen. Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin
siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.
Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa
jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti