Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.