Vanhoillislestadiolaisuus – syrjäisiä huomioita

 

Tuli kesällä hiukan kuunneltua vanhoillislestadiolaisten suviseuroja. Alempana analysoin sieltä ja vähän muualtakin kuulemaani. Yleensä ne on järjestetty massiivisina ns. peltoseuroina, joissa avaralla alueella on jopa 80 000 kuulijaa. Siellä se on toiminut talkoovoimin. Nyt ne järjestettiin koronan vuoksi nettitapahtumana liikkeen omistuksessa olevan Reisjärven opiston tiloissa. Vanhoillislestadiolaisuudellahan tarkoitan tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n toimintaa. Sen jäsenistö pitää kai edelleen itseään ainoina oikeina taivaspaikan lunastajina.

Tehdään heti selväksi oma suhteeni tuohon uskon suuntaan. En ole koskaan kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta minulla on kyllä ollut välillä melko laajaltikin kosketuspintaa lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin. Erinäisten hajaannusten jälkeen on olemassa eri suuntauksia. SRK on kuitenkin selkeästi keskeisin lestadiolaisen herätysliikkeen organisaatio. Ja mainitsen vielä senkin, että tuttavapiiriini ei ole vanhoillislestadiolaisia kuulunut. Siksi tarkkailen liikettä aivan kuin syrjästä.

Mutta johdattelen ensin asiaan. Aiheella on oma taustansa. Kerron omasta suhteestani lestadiolaisuuteen ja ylipäänsä herätyskristillisyyteen. Alla olevan Oulun tuomiokirkon alttaritaulua esittävän kuvan jälkeen siirryn noiden seurojen antiin.

…

Vaikka olenkin maallistunut, niin minua on herätyskristillisyys kiinnostanut tavalla tai toisella läpi elämän.  Olen uskonnollisesta kodista, mutta se ei ollut vanhoillislestadiolainen. Päinvastoin, olin siihen nuorena hyvin kriittinen. Olen kuitenkin kasvanut lestadiolaisessa ympäristössä, ja näin vanhempana elämässä tulee tehneeksi tiliä menneisyyden kanssa. Hieman ihmetellen tulee huomanneeksi, kuinka vahvasti vanhoillislestadiolainen uskonsuunta edelleen elää. Tällä tarkoitan tätä valtasuuntausta. Muilla lestadiolaisilla suuntauksilla elo on lähinnä sinnittelyä kehityksen juoksussa. 

Todetaan vielä sekin, että olen elämän saatossa varsinkin nuorempana joutunut painiskelemaan uskonnollisten kysymysten kanssa, jopa siinä määrin, että kipeääkin on välillä käynyt. Sitä en nyt tarkemmin erittele.

Olen pienestä asti kiinnostunut liikkeen historiasta ja erinäisistä hajaannuksista. Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja urasta olen lukenut, hänen kirjoituksiaan läpikäynyt.  Esimerkiksi hänen tutkielmansa Hulluinhuonelainen oli aikanaan kiintoisa lukukokemus.

Paljon muutakin olen lukenut ja seurannut liikkeen eri vaiheet ovat tulleet tutuiksi, vaikka todettava on, että muistissa ei monikaan asia ole säilynyt. Moniin esille nousseisiin väärinkäytöksiin olen ahnaasti tutustunut. Liikkeestä eronneiden tuntoja olen yrittänyt myötäeläen ymmärtää. En kuitenkaan ole tuominnut vastapuoltakaan, niitä jotka ovat katsoneet paremmaksi jäädä liikkeen sisälle. Vieroksun kaikkea leimaamista ja ennakkoluuloista halveksintaa ja naureskelua. Haluan kunnioittaa jokaisen uskoa, ja ainakin jollain tapa ihailen liikkeen sisäistä yhteyttä monien myllerrysten keskellä. ”Koirat haukkuu, karavaani kulkee”. Siinä on jotakin sisäistä voimaa.

Kun elin pohjoisessa lapsuuttani ja nuoruuttani, lestadiolaisista puhuttiin monenlaista. Televisio oli synti, se oli kielletty, kerrottiin myös, että ikkunallinen pesukone oli synti, Joku kaverini vitsaili, että se johtui siitä, että sieltä saattoi näkyä naisten alusvaatteita, mikä nostaa syntisiä ajatuksia.

Nyt nettiaikana liike on sopeutunut aikaan, tai ainakin yrittää. Se hyödyntää nettiä ja nuorisoa on viimeisten havaintojeni perusteella pyritty ohjaamaan vastuulliseen ja järkevään netin ja sosiaalisen median käyttöön. Samalla uskon peruskysymykset ovat näköjään säilyneet samoina. On ollut ilo seurata, kun lestadiolaiset nuoret ovat alkaneet avoimesti pohtia elämisen haasteita eivätkä halua sulkeutua täysin ulkopuoliseksi valtavirrasta.

Kirjallisuudessa on nostettu esiin liikkeen varjopuolia. Pääsiäisen aikoihin kirjotin jutun Hiljaisen viikon matka 3, jossa nostin esiin Anna-Maija Ylimaulan romaanin Papintyttö vuodelta 1976.

Tässä on suoraa lainausta tekstistäni:

Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea.

 

Järkyttävämpää oli tutustua niin sanottuun korpelalaisuuteen, jota on muun muassa käsitellyt Bengt Pohjanen romaanissaan Kristalliarkki (1987) ja sen itsenäisessä jatko-osaan Kolmen kyynärän Jumalat (1988). Kristalliarkin pohjalta korpelalaisesta herätyksestä tehtiin myös Oulun kaupunginteatterissa näytelmä, joka taisi olla valtava yleisömenestys. Näytelmä sai nimen Jerusalemin tanssi ja kantaesitys oli vuonna 1990. Sitä esitettiin myös Tampereen teatteripäivillä. Romaanin taustalla oli siis 1930-luvulla Lapin maaseudun kansaa villinnyt uskonnollinen liike, joka kehittyi Vaasan läänistä Ähtärin kunnasta kotoisin olleen saarnamiehen Toivo Korpelan ympärille. Siinä ajauduttiin tietyssä vaiheessa voimakkaasti seksuaalispainotteisiin uskonnollisiin liikutuksiin. Varsinaisesti siinä taisivat kunnostautua Korpelan seuraajat. Tuosta liikkeestä voisi kertoa enemmänkin, mutta tällä kertaa en mene yksityiskohtiin.

Timo K. Mukan esikoisteoksessa Maa on syntinen laulu (1964), on yksi seurakohtaus, joka kehittyy suoranaiseksi irstailuksi. Siinä kirjailija kuvaa tyylitellysti juuri tuota korpelalaista seurahurmiota tai -hulluutta. Rauni Mollberg teki romaanista vuonna 1973 kohua aiheuttaneen elokuvan, jossa tuo seurakohtaus on kuvattu voimallisen naturalistisesti.

Pohjasen romaanit olivat minulle aiheesta jo tavallaan jälkilöylyjä. Näytelmä Jerusalemin tanssi oli tavallaan yleisön kalastusta uskontoon liittyvällä seksuaalisella hekumoinnilla. Se kävi kaupaksi siinä murroksessa. Oulun teatterilla meni hyvin.  Oli lisäksi syntynyt jonkinlaista ehkä alitajuistakin tarvetta painaa alas lestadiolaisten henkistä hegemoniaa.

Kyllä minun tutustumiseni korpelalaisuuteen ajoittuu 70-luvulle, mahdollisesti Mollbergin elokuvan myötä nousseisiin juttuihin. Pohjasen romaanit kuvaavat ennen kaikkea Ruotsin puolisen läntisen Lapin kansan kipuilua lestadiolaisuuden ja kommunismin ristitulessa. Ne olivat sen alueen uskonnollisia vaihtoehtoja, niin voi sanoa.

Yllä mainituista teoksista nousi esille Lapin uskonnon nurja puoli. Tietysti on myös monia muita teoksia ja tapahtumia. Nuo asiat aiheuttivat paljon pohdintaa, olinhan kodissani kasvanut herätyskristillisyyteen myönteisessä kunnioittavassa hengessä. Tuntui, että lapsi menee pesuveden mukana.

…

Nyt myöhemmin voin kiteyttää oman käsitykseni. Haluan uskoa, että lestadiolaisuus ja muutkin herätysliikkeet ovat kaiken kaikkiaan olleet omalle kansallisvaltiollemme siunaukseksi. 90-luvulla, kun Nokia teki nousuaan, kuului senkin kaltaisia äänenpainoja, että yrityksen noususta saa kiittää lestadiolaisuutta. Näet Nokia toimi Oulussa ja useat yrityksen tunnolliset työntekijät olivat laestadiolaistaustaisia. En tiedä, onko tuolle heitolle faktapohjaa, mutta se kertoo kuitenkin sen, että laestadiolaisessa herätysliikkeessä on arvostettu rehtiä tunnollista työntekoa. Maallinen elämä on kilvoittelua ja siitä pyritään selviämään kunniakkaasti. Tämä on yksi mieleen noussut näkemys. Ahkeruus on hyve, elämä ei ole nautintoja eikä turhanpäiväistä ajanvietettä varten. Sinä pyritään eteenpäin. Varsinainen palkinto on kuitenkin tulevassa. Elämän kiinnekohtana on tuonpuoleinen, joka antaa suuntaa myös maallisessa elämässä.

Kirjoitin aikoinani pitkän jutun Jordan B. Petersonin teoksesta 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan (2018). Juttuni otsikoksi kirkastui viime hetkellä ”Taakkana hyvä elämä”. Peterson on psykologian professori, joka on löytänyt ajattelunsa pohjaksi perusteluja myös uskonnollisesta perinteestä. Lestadiolaisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta tuo juttuni otsikko sopisi varmaan myös lestadiolaiseen herätyskristillisyyteen, jossa tosin turhan usein tiukka yhteisöllisyys ja myös henkinen painostus voivat tehdä tuosta taakasta ylitsepääsemättömän. Seuroja kuunnellessani oli tosin ilo panna merkille, että lestadiolaiset ovat jossain määrin havaitsemassa ongelmiaan. Tämä saattaa kyllä olla liian optimistinen päätelmä.

Tähän pitkään johdantoon nostan vielä yhden muiston varhaisesta nuoruudestani. Nyt jälkeenpäin ajatellen sillä on voinut olla yllättävän iso merkitys. Pappinakin toimineen Iikka Vuotilan romaani Virrensiru (1963) kirvoitti minua aikoinaan teinivuosina pohtimaan uskonasioita ja myös uskonyhteisöjen nurjia puolia. Siitä tehtiin myös TV-näytelmä, jossa pääosaa esitti nuori mies Heikki Kinnunen. Siinä opiskelijapoika painiskelee ja kipunoi uskoon tulon ja maailmallisten houkutusten välillä. Romaani on tietysti aikansa tuote ja kuvastaa myös pappina toimineen kirjailijan omia tuntoja. Taisin nähdä vielä kouluvuosina näytelmän ensin ja sitten piti hakea kirjastosta itse romaanikin.

TV-näytelmä ilmestyi vuonna 1969. ”Televisionäytelmä uskonnollisesta epäröinnistä, ympäristön paineesta, epävarmuudesta ja mukautumisesta.” Näin on kiteytetty tällä sivustolla näytelmän teemaa. Olin siinä vaiheessa keskikoulua käyvä nuori, jolle uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset olivat nousemassa pintaan. TV-näytelmä sai pysähtymään.  Siitä kai omaksuin sisimpääni ensi kerran jonkinlaisen epäilyn siemenen, joka on kulkenut elämäni seuralaisena - uskon rinnalla. Tämä on herkkä henkilökohtainen asia.

Palaan vielä yhteen vanhaan aiheeseeni. Kirjoitin keväällä Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta ja lainasin siihen Topi Linjaman teosta Matkaopas Matteus-passioon (2020). Tekijä on kasvanut lapsuutensa lestadiolaisympäristössä Pohjanmaalla mutta toteaa kirjassa hylänneensä sittemmin lapsuuden hengellisen kodin. Kristillisyyden tuntemus on sielun syvyyksissä. Bachin luterilaisuutta hän tulkitsee johdantoluvussa todeten, että ”Jumala kätkeytyy vaivaan ja kärsimykseen ja on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Bachin Matteus-passiossa taustalla on pietistinen uskonkäsitys, josta on juurtunut myös lestadiolainen usko. Elämää katsotaan kuolemaa vasten.

Linjama toteaa kirjoittaneensa kirjasen nykyhetkisten tuntemuksien pohjalta, se on kuin raportti, ei tieteellinen tutkimus. Tekijän omakohtaisuus sieltä nouseekin esiin. Äitinsä varhain menettänyt poika löysi turvan musiikista. Bachin passio toi lohdun tilanteeseen, jossa kuolemasta ja siihen liittyneistä tunteista vaiettiin. Siitä lähtien musiikki ja sinne sisältynyt kärsimyshistoria on kulkenut hänen seuranaan.

Siinä vaiheessa, kun Kristus kantaa passiossa omaa ristiään, tekijä tekee hienoisen syrjähypyn ja tulee paljastaneeksi myös suhteensa lestadiolaisuuteen. Hänen lapsuutensa kasvuympäristössä korostettiin, että elämässään kristitty joutuu kestämään pilkkaa, mutta sen hän kestää, koska tuonpuoleisessa odottaa palkinto. Maallinen elämä on siis ikuisen elämän odotusta. Siksi yksilö kestää valtavirrasta poikkeavat elämäntapanormit. Linjama toteaa kasvaneensa aikuisena tuosta käsityksestä erilleen. Tuonpuoleisuuteen hän ei löytänyt enää kosketuspintaa:

”… ainut todellisuus, josta saatoin jotakin edes jonkinlaisella varmuudella sanoa, on tämänpuoleinen.” (s. 75)

Lestadiolaisuudessa ja muussa herätyskristillisyydessä ytimessä on se, että ihminen ”tekee parannuksen”. Vanhoillislestadiolaisuudessa se ei tarkoita pelkästään sitä, että kokisi Jeesuksen tulleen sydämeen. Parannuksessa ihminen liittyy seurakuntaan ja sen uskonyhteisöön. Sen osana hän pystyy kestämään ulkopuolisten nuivaa asennetta ja siitä johtuvaa häpeää.  Linjamalle parannus alkoikin olla sisäistä tutkiskelua ja omantunnon kuuntelemista. Siten hän saikin kosketuksen ensi sijaisesti maanpäälliseen elämään.

Hänelle etääntyminen vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä on varmaankin sujunut verrattain luontevasti, mutta monille omasta lapsuuden uskonyhteisöstä eroaminen voi olla ankaraa kipuilua, ehkä läpi elämän. Oman ristinsä kantaminen voi käydä yli voimien. Ystävät ovat kadonneet, apua ei löydy.

…

Luin Uusi tie -lehdestä kiinnostavan haastattelun. Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta professorin virasta vastikään eläkkeelle jäänyt Jouko Talonen on ollut nuoruudesta lähtien mukana lestadiolaisessa liikkeessä, tullut uskoon rippileirillä. Hän ei ole kuitenkaan vanhoillislestadiolainen vaan kuuluu lähetysyhdistys Rauhan Sanaan, jonka taustalla on aikoinaan 30-luvulla liikkeestä erkaantunut ryhmä. Hän on keskeisiä lestadiolaisuuden asiantuntijoita. Hän toteaa haastattelussa kylmäävää tietoa. Jutun otsikossa kysytään, onko kristinuskolla enää tulevaisuutta Suomessa. Sitä hän perustelee kasvavalla kirkon jäsenkadolla. Helsingissä enää puolet kuuluu kirkkoon. Toisaalta pohjoisessa on kuntia, kuten Reisjärvi, jossa kirkossa on 90 % asukkaista, mutta siellä väestö on ylipäänsä vähenemässä. Talonen puhuu romahduksesta, joka ei koske ainoastaan luterilaista kansankirkkoamme. Myös herätysliikkeiden aktiivijäsenistö on alkanut supistua. Hän mainitsee herännäiset ja myös vanhoillislestadiolaiset, josta nuorisoa on lähtenyt hänen mukaansa useita tuhansia.

Tämä on siis suunta. Sitä totuutta eivät lestadiolaiset itse ainakaan äänekkäin sananpainoin julki tuo, mutta tein kyllä vähintäänkin rivien välistä samankaltaisen havainnon. Syytä on siellä huoleen ja sen johdosta nuorten kysymyksiin ja pohdintoihin on alettu antaa tilaa. Toki on tiedettävä, että liike yhä edelleen on valtavan suuri, nuorisoa riittää ja kun heidän asioihin ja näkökulmiin halutaan yhä enemmän tilaa, niin ulospäin kuva voi näyttää myönteisemmältä. Uskon perusasioihin ei puututa, mutta nuorten ääntä ei haluta vaientaa.

….

                                                        

Tuon nyt esille seuroista kuulemaani. Haluan korostaa, että seurasin suviseurojen tapahtumia vain osittain.  Tutulta kaikki vaikutti, mutta jotain uutta ja kiintoisaakin sieltä nousi esille. Yritän avata, missä hengessä liikkeessä edetään kaiken maallisuuden ja uskontokielteisyyden nousun keskellä. Käsittelen myös erään suviseuroista erillisen konfirmaatiojumalanpalveluksen saarnaa. Haluan vielä korostaa ulkopuolisuuttani, en henkilökohtaisesti tunne ketään vanhoillislestadiolaista. Olen toki tavannut, mutta uskonasioista olen jutellut vain sellaisten kanssa, jotka ovat sen liikkeen hylänneet eivätkä pidä itseään uskovaisina.

Olen lapsena kuullut saarnoja, jotka ovat todella elävää kuultavaa. Myös nuori kuulija saattaa seurata raamattunsa tuntevan maallikkosaarnaajan herpaantumatonta vuodatusta. Myös aidot uskonnolliset korkealle kuin itkuvirsinä kaikuvat mummojen liikutukset ovat tulleet lapsena tutuiksi. Tuntuisi, että nykyisin niitä ei kai enää voi kokea.

Nyt kuulemani saarnat olivat verrattain punnittua sanailua, vanhan ajan lennokkuudesta ei löytynyt merkkejä. Havainnollistamista tulee siinä vaiheessa, kun puhuja kertoo jotakin omista kokemuksistaan, tavallaan ryydittää sanomaansa elävän elämän tapahtumilla. Yleensä niissä on hieman väkisin puserretun makua, yritetään tuoda puheeseen eloa. Mutta puheissa ei kuitenkaan sorruta pikkunäppäriin opillisiin saivartelulta vaikuttaviin tulkintoihin. Suuri linja ja laaja näkemys ovat koko ajan läsnä. Puhuja muistaa välillä viitata elävään elämään ja kuulijan oletettuihin tuntoihin.

Vanhoillislestadiolaisessa saarnan rakenteessa on pantava merkille Raamatun selityksen jälkeinen loppuhuipennus - syntien anteeksi julistaminen.

”Sinun on lupa tällä hetkellä tässä ja nyt uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliisti vuodatetussa sovintoveressä…”

Ja lähes poikkeuksetta myös saarnaaja itse pyytää seurakuntalaisilta anteeksi omia syntejään. Se on kuin rituaali, jota muistetaan noudattaa. Tietyt sanamuodot ja kielikuvat toistuvat monissa kohdin mutta varsinkin tuossa loppuosassa. Tuo syntien anteeksi julistaminen on käsittääkseni Juhani Raattamaan perintöä. Hän oli Lars Leevi Laestadiuksen oppilas ja herätysliikkeen varsinainen perustajahahmo. Hänen toimintansa kautta liike lähti kasvamaan ja hänen paimenkirjeillään ohjattiin liikkeen alkuaikojen kehitystä. Raattamaa julisti, että syntejä on julistettava anteeksi päivittäin, jatkuvasti. Minulla ei ole tähän tietoon mitään lähdettä, mutta tuo käsitys on vain jäänyt päähäni.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että oppineiden saarnamiesten ja pappien saarnat ovat jotenkin analyyttisempiä ja samalla puisevampaa Raamatun selitystä. Nyt en tätä huomannut. Eivät kouluja käyneet halua korostaa omaa oppineisuuttaan, eikä toisaalta niiltä todellisilta maallikoilta enää irtoa sellaista vapautunutta tunteiden purkautumista kuin lapsena joskus olen kuullut. Jokainen pyrkii tavalla tai toisella tuoda väriä puheeseensa ja irtautua Raamatun todellisuudesta omaan arkeemme. Se on havainnollistamista ja vertailukohtaa, jonka myötä saarnan sanoman on tarkoitus osua kuulijan omalletunnolle. Niissä sanasto on arkikielistä ja puheessa tuodaan mukaan omakohtaisuutta, johon myös muiden on mahdollista samaistua.

Otan esimerkiksi erään lääketieteen tohtorin saarnan. Hän ei tuo saarnaansa omaa ammatillista kokemustaan. Hän pyrki välttämään sitä kirjakielistä tieteellisväritteistä puhetyyliä, jollaista itse olin odottanut. Tosin puheessa sivuttiin kyllä korona-aikaa ja korona-virusta. Saarnassa edetään sitten kuitenkin tuttua rataa, voi kuulla tuttuja sanakäänteitä. Se on hienostelematonta puhetta, elämän makuista. Hän havainnollistaa saarnaansa kertoen jostakin perheensä yhteisestä kalastusretkestä. Hän päätyy aivan samaan loppuhuipennukseen kuin muutkin – syntien anteeksi antamiseen ja tulevan kuoleman jälkeisen elämän odotukseen. Yhden piirteen voisin mainita. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka joutuu ammatissaan paljon esiintymään erilaisissa tilanteissa. Se näkyy myös tässä saarnassa luontevuutena. Saarna etenee sujuvasti. Sitä on helppo kuunnella.

Saarnassa suunta on selvä. Oppia ei tarvitse korostaa, kristityn tie ja päämäärä ovat selvät. Puhuja ohjaa kuulijoita seurakunnan yhteyteen.

Seurasin jonkin verran myös toisen lestadiolaisuuden suuntauksen Rauhan Sanan suvijuhlia. Siellä kuulin kyllä paljon yksitotisempaa esiintymistä, vieressä oli myös tulkki hidastamassa esitystä. Se teki kaikesta katkonaisempaa. Mutta käsittääkseni sen liikkeen sisällä on paljon suurempi tarve opettaa kuulijoita siihen , miten ihminen tulee autuaaksi ja voi sitten lunastaa itselleen ikuisen elämän. Siinä tullaan ehkä tahtomattaankin korostaneeksi opillista puolta. Mutta vanhoillislestadiolaisessa pääsuuntauksessa lähestymistapa on toinen. Se on ”Jumalan lasten” yhteisö, johon kuuluvat lunastavat itselleen ikuisen elämän. Heillä on – näin kärjistäen todeten – Jumalan valtakunnan avaimet käsisään. Siellä pitäydytään vanhassa opissa eikä ole tarvetta mihinkään vakuutteluihin. Kuulijat on sn pidettävä tai heidät on saatava mukaan uskonyhteisöön, paikalliseen seurakuntaan. Sieltä löytyy tuki ja voima, joka kannattelee elämän matkalaista. ”Usko tulee kuulemisesta.” Tuon lausahduksen kuulen useasti. Seurojen kautta kuulijat pidetään mukana omassa yhteisössä, heille julistetaan synnit anteeksi ja he tuntevat olevansa Jumalan lapsia omassa yhteisössään. Se riittää. Pienemmässä liikkeessä ei yhteisö pysty kannattelemaan kristittyä matkalaista samalla voimalla. Näin itse järkeilisin kuulemani perusteella.

Siionin laulut kuuluvat hyvin olennaisena osana seuroihin. Niihin olen kummasti kiintynyt. Seuroissa oli esilaulaja, komeaääninen kanttori, jonka mukana oli varmasti nautinto laulaa itsekin. Minä jätin laulamisen väliin, mutta jos olisin ollut paikan päällä, niin olisin saattanut ainakin joissakin tutuissa melodioissa yhtyä. Tarkastelin hieman SRK:n Siionin laulujen kokoelmaa. Huomaan, että viime vuosikymmenen aikana – ja tietysti myös sitä aiemmin - laulujen kieliasua on paljon uudistettu. Mielestäni siinä prosessissa – vaikka uskon, että se on tehty tarkasti punniten - laulu saattaa menettää jotain alkuperäistä voimaansa. Tämä siitäkin huolimatta, että kieliasua uudistamassa on senkin tason runoilija kuin Niilo Rauhala.

Minulla tuli vastaan sellainenkin tilanne, että saarnaaja lainasi erään Siionin laulun sanoja käyttäen vanhempaa kieliasua. Runona se soi soljuvammin.

…

Muutamien seurojen ja raamattutuntien alussa puhuja luki lähetettyjä esirukouspyyntöjä. Niistä paljastui ainakin minulle kiintoisia asioita. Niissä tultiin maininneeksi yleensä piilossa pidettyjä asioita. Suunta näyttäisi olevan kohti avoimuutta. Ei asia minulle toki mikään uusi ole.

Tavanomaisimpia ovat sellaiset pyynnöt, joissa pyydetään esirukousta sen puolesta, että ”epäuskoiset läheiset saisivat parannuksen armon”. Muita tavallisia olivat sellaiset, joissa pyydetään uskon vahvistusta, apua työelämän tai työttömyyden haasteisiin ja voimia selvitä vaikeista sairastumisista. Mutta pyyntöjen takaa nousee esille myös todellisuuden karumpi puoli. Pyydetään apua seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuviin traumoihin. Isä, joka on haavoittanut omia lapsia, pyytää voimaa ja lapsilta anteeksiantavaa sydäntä. On myös pyyntö, että seksuaalivähemmistöön kuuluva jaksaisi kilvoitella. Nuori mies pyytää esirukousta pornoriippuvuudesta pääsemiseen. Nostetaan esille myös henkisen väkivallan satuttamia ja mielenterveysongelmista kärsiviä. Lasten kasvatustyöhön toivotaan armollisuutta. On esirukouspyyntöjä nuorten puolesta, minkä taustalla lienee pelko, että nuoret hylkäävät uskon ja seurakuntayhteyden. Myös henkinen väkivalta mainitaan.

Nuo seikat kertovat yhtäältä, että ongelmia ei salailla, ei pistetä vakan alle. Jumalalta pyydetään turvaa rohkeasti. Se on avain selviämiseen. Avoimuus on terve merkki, vaikka toki nuo pyynnöt on esitetty nimettöminä. Asioita kuitenkin kutsutaan niiden oikeilla nimillä.

….

Nuorten osuus vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kiinnostaa. Olen viime aikoina huomannut avoimuuden nousua. Nuoretkin ovat saaneet esille oman äänenpainonsa. Siitä hyvänä esimerkkinä on suviseurojen yhteydessä ollut lähetys, jossa esiteltiin kirjauutuuksia. Erään kirjan tekijä on alle kaksikymppinen nuori nainen. Hän on kirjoittanut alustavasti tarinansa peruskoulun yhdeksättä luokkaa käydessään. Teoksella on hyvin lämminhenkinen nimi: Käsi enkelin kädessä.  Hänelle tuli tuolloin tarve saada paperille ajatuksia sen hetkisistä sisäisistä tunnoista. Kirjansa avulla hän haluaa opastaa ikäisiään nuoria löytämään kristittyinä oman tiensä ja auttaa heitä selviämään nykyajan haasteista. Kirjalle toivotaan myös aikuisia lukijoita, jotka voivat sen kautta ymmärtää nuorten kilvoittelua uskon kysymyksissä ja elämän suuntaa etsiessä. Kirja on ensi sijaisesti näkökulma liikkeen sisältä ja tavoitteena on se, että nuoret säilyisivät mukana liikkeessä.

Olen netin kautta seurannut joitakin vanhoillislestadiolaisten nuorten keskusteluja ja havainnut, että he kykenevät yllättävän avoimeen asioiden käsittelyyn. Missään umpiossa he eivät enää kykene elämään. Se on tietysti positiivinen seikka, mutta haasteet tulevat varmaan kasvamaan nuorten pysymiseksi uskon yhteisössä.

Netissä on haastateltu myös seuravieraita. Eräs heistä on nuorimies, käsittääkseni opiskelija. Teemana on maallinen elämä uskottomien seurassa ja uskon tunnustaminen. Nuori mies toteaa, että hän kyllä suostuu keskusteluihin uskoon liittyvistä kysymyksistä mutta toteaa, että keskustelu on vaikeaa, jos saa vastaansa päällekäyvyyttä ja jyrkkiä kysymyksiä. Niistä hänelle on muotoutunut sen verran ikävää kokemusta, että hän välttää sellaista sananvaihtoa, joka johtaa vain turhaan väittelyyn. Hänellä on kyllä myös hyviä kokemuksia kahdenkeskisistä keskusteluista ”uskottomien kanssa”. Ne ovat avoimia ja lämminhenkisiä. Niiden myötä hän on saanut voimaa keskustella ja kertoa omakohtaisesta uskosta. Eräs yksittäinen automatka on jäänyt erityisesti mieleen, kun kyytiin tuli epäuskoinen kaveri. Keskustelusta huokui vapaus ja luottamus.

Haastattelija kysyy, kokeeko hän, että usko näkyy ulospäin. Hän ei sitä myönnä, ei koe olevansa erityisen valoisa persoonallisuus eikä hänestä hänen kristillisyytensä näy ulospäin.  Mutta hän toteaa saaneensa palautetta muilta (joita hän kutsuu epäuskoisiksi). Nämä toteavat aavistaneensa, että hän edustaa jotakin uskontokuntaa, koska hän ei esimerkiksi koskaan kiroile. Lopussa on kysymys, onko hän uskaltanut tunnustaa uskonsa. Nuori mies vastaa muistaakseni tähän tapaan: ”Aina en ole uskaltanut, mutta kun olen, niin se on kannattanut.”

…

Nyt siirryn rippikoulun konfirmaatiotilaisuuden saarnaan. Se pidettiin myös tämän vuoden heinäkuussa Reisjärvellä. Jumalanpalveluksessa saarnannut nuorehko mies oli rippikoulun yksi vetäjä ja kertoi nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Puhuja käsitteli rippikoulua pitäessään vastaan tulleita nuorten ongelmia ja heidän esittämiään kysymyksiä. Yksi kysymys oli esimerkiksi tällainen: miten voi säilyä uskossa ja samanaikaisesti olla mukana ”maallisissa menoissa”? Puhuja johdatteli saarnassaan nuoria ja kirkkokansaa sanan ääreen ja korosti ripin merkitystä. Siitä kerron enemmän hieman alempana.

Nostan esille toisen samankaltaisen kysymyksen, joka saarnaajan mukaan pysäytti koko rippikoulun henkilökunnan: Miten säilyä uskomassa, kun niin moni ystävä ja tuttu kieltää sen? Puhuja ei alkanut ojentaa eikä julistaa rippilapsille, vaan – mukailen hänen sanojaan - halusi antaa matkaevästä. Vastaamalla Raamatun lausein ei saa otetta nuoren sisäisistä tunnoista. Puhuja korostaa lestadiolaisten hyvin usein toistamaa lausahdusta: ”Usko tulee kuulosta”. Se on yksi peruste, miksi lestadiolaiskristityt kokoontuvat säännöllisesti seuroihinsa kuulemaan maallikoiden sanaa, jotka ulkopuolisista vaikuttavat saman toistolta.  Oman uskonyhteisön maallikoiden ja pappien kuuleminen vahvistaa uskoa. Siksi ”Jumalan sanaa” on kuultava mahdollisimman usein. Puhuja vetosi rippilapsille, että he hakeutuisivat sinne, missä ”elävän Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan”.  Tuo on suora lainaus puheesta. Hän jatkaa todeten, että usko tekee työtään rakkauden kautta. Siksi hän kehottaa nuoria hakeutumaan oman ”Kotisiionin” tehtäviin. Puhuja siis vetoaa, että rippilapset oppisivat ylläpitämään yhteyttä omaan paikalliseen seurayhteisöönsä

Lisäksi puhuja haluaa nostaa esille kehittyvää uskontuntoa korostaen omantunnon herkkyyttä, josta kannattaa pitää kiinni. ”Voi tuntea vapaana armolapsena iloa, rauhaa ja rakkautta!” Tähän yhteyteen puhuja nostaa yllä jo mainitsemani lestadiolaissaarnan huipentuman: ”Kaikki saavat uskoa omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.”

Puhuja kuitenkin haluaa mennä hiukan syvemmälle. Hän ei halua jäädä vain pintapuolisoksi anteeksiannon julistajaksi. Nyt päästään siihen rippiin.

 

Rippi on nähtävästi lestadiolaisuuteen keskeisesti liittyvä seikka. Lisään sitä tukemaan erään kohdan yllä mainitusta professori Jouko Talosen haastattelusta. Tämä toteaa, että

”rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.”

Näin siis Rauhan Sanan liikkeen edustaja vahvistaa tuota samaa lestadiolaisuuteen liittyvää keskeistä opinkohtaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että lestadiolaisilla tuosta ripistä on tullut lähinnä muodollinen seikka. Saarnaaja tähtää siihen, että julistaa synnit anteeksi. Se on kuin rituaali. Todelliseen uskonnolliseen puhdistautumiseen ei muotoseikoiksi kehkeytyneet tavat anna mielestäni eväitä. Rippilapsille konfirmaatiotilaisuudessa puhuva saarnaaja haluaa kuitenkin ainakin mennä syvemmälle.

”Kivi kengässä, se vie uskomisen iloa pois. Rippi on meille jokaiselle uskovalle kultaakin kalliimpaa.”

Saarnaaja vertaa syntiä kiveksi kengässä. Rippi on kultaakin kalliimpaa.

Seuraava puhujan esille nostama kysymys tarkentaa ripin merkitystä: ”Mitä jos haluaa olla uskomassa, mutta ei halua päästä irti maailman tavoista?”

Puhuja varoittaa hetkellisiä nautintoja, jotka vievät ihmistä vain kauemmaksi Jumalasta. ”Paatumuksen rauha on tila, jossa Taivaan isä ei meidän tunnollamme lue syntiä synniksi.” Puhuja julistaa yksikantaan: ”Kahden maan kansalaisena ei voi asua.” Tämä on lestadiolaista ehdottomuutta. Puhuja korostaa rukouksen merkitystä. Rukouksen kautta nuori voi pyytää kohdallensa ”uskonystävää, jolle voi käydä puhumaan murheistaan.” Puhuja toteaa, että uskovainen on kaidan tien kulkija, siinä ei omin voimin jaksa taivaltaa.

Hän korostaa tuttuun tapaan, kuinka rajuna syntielämä käy ihmisen kimppuun. Sitä vastaan ihminen ei jaksa muuta kuin Jumalan turvin: ”Taivaan isä on luvannut antaa uskomisen voimat.” ”Meillä on armon taivas keskellämme – Jumalan valtakunta.” Tästä ilmenee lestadiolaisen yhteisöllisyyden merkitys. Oma seurayhteisö on heille se aito kristillinen kosketuspinta.

Tähän puhuja liittää vielä sen lopullisen voittopalkinnon, jonka vuoksi ihminen on uskomassa.

Halusin ottaa esille tämän hieman seikkaperäisemmin, koska puhuja menee rippilapsille puhuessaan liikkeen ydinkysymyksiin. Kun totesin yllä, että monet lestadiolaisnuoret ovat jättäneet oman lapsuuden uskonyhteisönsä, niin totean samalla, että monet ovat myös jääneet. Ne jättäneet ovat varmasti jääneet jostakin yhteisöllisyyden voimasta paitsi. Täydellinen individualismi – itsekeskeisyys – voi käydä raskaaksi. Tästä kirjoittaa myös Owe Wikström teoksessaan Pyhän salaisuus. Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, suomenkielinen laitos on vuodelta 2004.Wikström toteaa sen tosiseikan, että hyvin moni kristityksi itsensä tunnustava on luonut itse päässään oman uskonkäsityksensä. Hän haluaa uskoa omalla tavallaan. Se voi olla hyvä juttu, mutta tuollaisessa individualismissa ihminen jää aivan yksin, hän on itse olemassaolon keskus. En tiedä kumpi on parempi. Uskonyhteisön puuttuessa ihminen jää rammaksi,. Jos taas ympärillä on ahdistavaksi ja painostavaksi käynyt yhteisö, siitä irtautumisessa voi tarvita tueksi vähintäänkin jotain vertaistukea.

…

Menen lopuksi ajankohtaiseen teemaan. Käsittelen lestadiolaisten suhdetta politiikan kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Siitä kertoo eräs kirjauutuus, ajankohtaisiin asioihin pureutuva vuosikirja. Se koostuu eri tekijöiden kirjoituksista ja kuulemassani keskustelussa päähuomion saa yhteiskunnallisiin asioihin paneutuva teksti, jossa toisena kirjoittajana on entinen kansanedustaja ja ministerinäkin toiminut Tapani Tölli.

Kirjoitusta en ole voinut lukea. Arvioni koskee käytyä keskustelua, jossa toimittaja juttelee sen kahden tekijän kanssa. Siinä annetaan suuntaviivoja lestadiolaisten kristittyjen toiminnalle yhteisten asioiden parissa. Samalla kosketellaan myös kipupisteitä, joista sangen mielenkiintoinen kysymys oli suhde sosiaaliseen mediaan. Luonnollisesti keskustelijat haluavat kannustaa kaikkia kristittyjä ottamaan vastuuta yhteiskunnassa korostaen kuitenkin, että kaikki toimisivat omien mahdollisuuksiensa mukaan välttäen loppuun palamista.

On mainittava eräs seikka. Loppujen lopuksi tuo keskustelu nimenomaan sysäsi minua luomaan tämän kirjoituksen. Sitten kirjoitusvaiheessa prosessi alkoi luonnollisesti elää omaa elämäänsä ja sen painopiste kehittyi toiseen suuntaan.

Keskustelussa Suomessa vallitseva oikeusvaltioperiaate saa hehkutusta. Suomen demokratiaa ylistetään.  Tölli nostaa hyvin korkealle suomalaisen yhteiskunnan oikeusvaltion merkitystä. Se pitää sisällään tärkeitä kansalaisvapauksia, joista keskeisenä hän pitää uskon vapautta, ja vapautta julistaa uskoa ja puhua uskosta. Mutta se on vain yksi monista vapauksista, mutta se mm. antaa uskovaisille mahdollisuuden osallistua seuroihin, mitä vanhoillislestadiolaiset arvostavat ylitse muiden. Tölli mainitsee myös muita asioita, kuten sanan vapauden ja oikeuden äänestää. Perustuslakimme takaa myös ihmiselle olennaisen suojan - oikeuden elämään. Ja lisäksi yhteiskuntamme vahvuuksiin kuuluvat sivistykselliset oikeudet, oikeus työhön, elinkeinovapaus, sosiaaliturva. Ne näkyvät Töllin mukaan elämässämme, turvaten kasvun lapsesta vanhuuteen.

Vapaudesta ja oikeuksista molemmat kirjoittajat korostavat myös vastuuta. Vastuun ja velvollisuuksien on kuljettava vapauden rinnalla. Tekijät haluavat kannustaa kristittyjä (viittaa oman liikkeen sisälle) ottamaan vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

Tein heti kuunnellessani yhden huomion. Yhteiskuntamme kipupisteistä ei haluta mainita sanaakaan. Euroopan unionista en muista kuulleeni yhtään mainintaa. Viime aikaisiin sananvapauden ongelmiin – kuten Päivi Räsäsen saamat syytteet – ei hiiskahdustakaan.

Jokaisen kristityn pitäisi vapauksien ja oikeuksien ohessa muistaa oman vastuunsa omakohtaisesti. Olkoon kyse sitten lähimmäisestä tai yhteiskunnan asioiden hoidosta, päätöksenteosta.

Vanhempia kehotetaan tuntemaan vastuuta lapsistaan. Ylipäänsä perheen merkitystä korostetaan, mutta siinäkään yhteydessä ei kosketella yhteiskunnassamme sikiävää globaalia suuntausta heikentää kasvatuksessa perheen merkitystä. Mihinkään vinoutumiin ei puututa, vanhemmilta kyllä toivotaan määrätietoisuutta, mutta myös tervettä asennetta. Tölli korostaa erityisesti, että mitään ”kuriyhteiskuntaa” ei toivota. Tässä viitataan varmasti menneisyyden ylilyönteihin, josta vanhemmilla on varmasti omakohtaisia muistikuvia ja tuntemuksia.

Vastuusta ja velvollisuksista käy keskustelijoiden mielestä hyväksi esimerkiksi suviseurojen perinne, jossa on huolehdittu yhteisvastuullisesti toimintojen jouhevuudesta ja ympäristön siisteydestä.

Mutta vastuullisuudesta puhuttiin myös eräästä ajankohtaisesta asiasta: mielipiteen ilmaisusta sosiaalisessa mediassa. Se saa erityisen painotuksen. Vanhempien on tunnettava vastuunsa lapsista – siitä miten he käyttävät älypuhelinta ja osallistuvat sosiaaliseen mediaan. Joskus se – kuten television käyttö – haluttiin kieltää. Nyt on ilmapiiri muuttunut. Kieltomentaliteetin sijaan on korostunut avoimempi asenne – vastuuntunnon lisääminen ja kasvatustyö, mikä toki on mielestäni terve piirre.

 Hengellinen työ on toki tärkeintä:

”Me olemme Jeesuksen opetuslapsia ja viemässä sanomaa eteenpäin. Me voimme viedä sanomaa esimerkiksi verkon kautta.”

”Usko rakkauden kautta työtä tekee. Usko synnyttää rakkauden.”

Keskustelijoiden mukaan kristittyjen on tunnettava vastuunsa ja oltava aktiivisia, mutta vain omien voimavarojensa rajoissa. Vapaaehtoistyössä siis kehotetaan jonkinlaiseen maltillisuuteen, on varottava loppuun palamista, mikä niin ikään on kohtuullinen vaatimus. Yhteisestä toiminnasta pitää osata myös tarvittaessa irtautua. Kiteyttäisin tämän, että terveys edellä on mentävä.

Hengellisen työn ohessa painotetaan myös vastuuta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Entinen kansanedustaja ja ministeri toki kehottaa siihen kaikkia osallistumaan. Ja siitä nousee esille kysymys yhteisen toiminnan haasteista ja myös tähän liittyy sosiaalinen media. On muistettava hyvä käytös. Se saa lopulta keskeisen sijan keskustelussa. Kristityiltä vaaditaan rakentavaa asennetta. On pakko löytää yhteinen sävel, ratkaisuja tehtäessä on osattava kuunnella toisten mielipiteitä.

Tölli korostaa, että oma näkemys on tuotava selkeästi esille, mutta hän muistuttaa, että ei saa missään nimessä olla hyökkäävä. Omalla käytöksellä voidaan päästä rakentaviin ratkaisuihin. Silloin tulee myös kuulluksi. Oma vakaumus on voitava tuoda rohkeasti ja avoimesti esille, mutta toisten näkemyksiä on kunnioitettava. Se ei tarkoita, että pitää olla samaa mieltä. On pystyttävä kuuntelemaan myös muita. Vakaumuksesta on pidettävä toki kiinni. Ja on osattava käyttäytyä vakaumuksen mukaisesti. Tässä viitataan kai lähinnä itsehillintään. Jos osaa kuunnella muita, se osoittaa, että ollaan asioistakin aidosti kiinnostuneita. Tölli korostaa sitä, että hänellä ei ole menneet välit poliittisten vastustajien kanssa poikki. Keskinäinen kunnioitus on säilynyt.

 Sosiaalisessa mediassa on tarkoituksena usein provosoida muita. Muiden kuuntelu ja heidän näkemystensä ymmärtäminen loistavat poissaolollaan. Sinne kaivattaisiin keskinäistä kunnioitusta ja yhteisymmärrystä. ”On tärkeää, että me sielläkin käyttäydymme rakentavasti.”

Helposti ihminen sortuu ilmaisemaan ajatuksensa liian kärkevästi ja sitten harmittaa, kun  lausumaansa ei voi enää perua. Niillä hetkellisillä virheillä rakentaa omaa profiiliaan tahtomattaan.  Tölli korostaa, että todellinen päätösvalta ei koskaan siirry sosiaaliseen mediaan. Sen kautta saatu negatiivinen maine vaikuttaa kuitenkin keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja vaikeuttaa yhteistä päätöksentekoa. Kritisoinnin on oltava rakentavaa. On tärkeää muistaa kunnioitus. Töllin mukaan kärjekäs kritiikki ei ole rakentavaa.

Tuosta yllä olevasta mielestäni paljastuu vanhoillislestadiolaisten asenteesta ehkä tyypillistä. Käytös on hillittyä. On varmasti monia, jotka pitävät sitä pehmoiluna ja ehkä liiallisena sopuiluna, mutta se nousee kristillisestä vakaumuksesta. Samalla vältetään kipeiden asioiden avoin käsittely. Nostan esille erään asian, joka ei tässä keskustelussa varsinaisesti noussut esille. Lestadiolaiset ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kovin kevyesti he tuntuvat kuitenkin ohittavan ne julkiset paineet, jotka kohdistuvat avioliitoinstituutioon ja sukupuolisuuden uudelleen määrittelyyn. Olisiko niin, että lestadiolaisia kristittyjä kiinnostaa ensi sijaisesti vain se, että nimenomaan heidän keskuudessaan avioliitto säilyy perinteisen muotoisena. Kun siihen kajotaan, niin sitten hekin varmasti havahtuvat. On muistettava, että lestadiolaisille myös luterilainen kirkko on maallinen organisaatio. Jos siellä päädytään siunaamaan saman sukupuoliset avioliittoon, niin siihen he varmaan taipuvat, kuten taipuivat myös naispappeuteen.

Viimeisenä asiana keskustelussa nostetaan esille Raamatun opetukset. Paavalin kirjeissä roomalaisille korostuu esivallan kunnioittaminen. Paavali joutui vankilaan, mutta hän kuitenkin sielläkin halusi kunnioittaa esivaltaa. On voitava olla kriittinen, mutta on myös tyydyttävä kuuliaisuuteen. Tämä kiteyttää aika selkeästi vanhoillislestadiolaisen näkemyksen. Ratkaisuja on kunnioitettava, vaikka päätökset olisivat vääriä. Rakentava kritiikki kantaa hedelmää. Rakentavalla asenteella voi vaikuttaa. Siihen on monia eri kanavia. Tölli kiteyttää, että kunnioittavasti ja rakentavasti esiintymällä voi myös tuoda asiansa esille.

Tämä oli yhtäältä parhaita kuulemiani keskusteluja, jos sellainen suviseurojen lähetyksistä pitäisi valita. Kuten jo mainitsin, ilman tätä keskustelua en olisi tähän kirjoitusprosessiin ryhtynyt. Olen toki eri mieltä siitä, että monet tärkeät asiat ja kipupisteet lakaistaan maton alle. Siihen syynä lienee olleet kuntavaalit, joita ennen teksti oli kirjoitettu. Niihin liittyen on haluttu saada liikkeen kannattajat Keskustapuolueen taakse.

Lopetan tämän ehkä turhan pitkäksi venyneen kirjoituksen omiin ajatuksiini ja omaan lainaukseeni Markuksen evankeliumista, luku 12. Siellä on keskustelu, jossa Jeesukselta kysytään verojen maksamisesta.

”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?”

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi: »Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää minulle denaarin raha.» He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat.  Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.» Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

No tuo kohtaus on uudesta testamentista niitä, joissa Jeesus puhekielellä ilmaisten panee leikiksi, lyö kommentillaan muut ällikällä. Asia ei voisi häntä vähemmän kiinnostaa. Häntä kiinnostavat suuremmat asiat. Tuo kohta tuli minulle Töllin ja kumppaneiden keskustelua kuunnellessani ja tuntuisi, että vanhoillislestadiolaiset ovat sen omalla tavallaan sisäistäneet. 

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

Hiljaisen viikon matka 2: Matteus-passion seurassa, taas kerran

Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.

Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.

Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä, jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.     

Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi. Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa. Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.

Oi Jumalan Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit…  (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)

 

Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin: rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.

…

Esirippu repeää

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938 suomennos).

Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen. Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää pimentoon.

Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.

Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta. Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan Johannes-passioonsa.

Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema. Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

…

Maallinen näkökulma, ateistin passio

Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.

Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon, joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.

Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti. Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon, henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.

 

Hieman myös erotiikkaa

Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee sensuellia ilmaisua:

Tahdon vajota syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)

Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi. 

Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.

…

Naiset

Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta yleensä taustalla.  Miehet ovat Jeesuksen seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta” paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!

Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla. Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.

…

Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media

Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat.  Tarvittaisiin kohtuullisuutta.

…

Erbarme dich – Armahda minua

Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä. Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä. Elämällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa eteenpäin.

Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa. 

Hiljaisen viikon matka 1 - Bach lohdun antajana, Dostojevski lisukkeena

 

Topi Linjama: Matkaopas Matteus-passioon. Basam Books, 2020.

 

Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan. Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai, tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa. Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.

Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä. Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva. Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.

Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.

Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne. ”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen laittaa.

Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme valon. (Linjama, s. 11.)

 Kolmannessa tasossa ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana.  Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen on ollut.

Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä. Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille. Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä säveltänyt. 

Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa, ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h). Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä: katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”

Erbarme dich-aariasta haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.

Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta. Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.

Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman. Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229 tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.

Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin subjektiivinen havaintoni.

…

Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle – kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä. Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä). Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin se hieman rönsyili.

Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa, ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.

Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).

Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev, kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.  

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa ovat Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.

Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa. Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä. Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.  Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen koiransa kielestä palasen.

Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan (tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

 Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä oivaltamaan.

Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,” hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.

Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

 Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.

…

LOPUKSI

En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen.  Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.

Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa jatkoa.